maanantai 20. kesäkuuta 2011

Lumeen alla on kivinen todellisuus

Ljudmila Ulitskaja:Naisten valheet 

Kääntäjä: Arja Pikkupeura

207 s., Siltala 2011 


Valehtelevatko naiset eri tavoin kuin miehet? Ljudmila Ulitskajan (s. 1943) mukaan kyllä. Valheet voivat olla pieniä tai suuria, ja joskus niistä voi seurata jopa kärsimystä ja kuolemaa. Siinä missä miesten valheet ovat megalomaanisia ja pyrkivät hyötyyn, naiset valehtelevat sattumoisin, päämäärättä, epätoivoisesti tai silkasta valehtelun taidosta. Näin kirjoittaa Ulitskaja uuden suomennosteoksensa Naisten valheet esipuheessa.

Ulitskaja on yksi tunnetuimpia nykyvenäläisiä kirjailijoita, palkittu ja monille kielille käännetty. Hän aloitti kirjoittamisen melko myöhään. Ensimmäisen teoksensa, romaanin Sonetška (1994), hän julkaisi vasta 51-vuotiaana. Sittemmin romaaneja, näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia on syntynyt.

Tabujen rikkoja ja tyylitaituri

Venäjällä Ulitskajalla on tabujen rikkojan maine. Virallinen neuvostokirjallisuus oli sosialistisen realismin kahlitsemaa sekä korrektia ja siveää. Neuvostoaikana tabuja käsiteltiin avoimesti vain maan alla. Ulitskaja on käsitellyt teoksissaan erotiikkaa, kuolemaa, seksuaalisia ja etnisiä vähemmistöjä, abortteja, köyhyyttä, alkoholismia ja vammaisuutta.

Kirjailijan kykyä kuvata elämän varjopuolia on äimistelty, koska hän tulee älymystöpiireistä. Biologin koulutuksen saanut Ulitskaja työskenteli 1980-luvulla Moskovan yliopistossa geenitutkijana kunnes hänet irtisanottiin kielletyn samizdat-kirjallisuuden levittämisestä. Juutalaisena Ulitskajalla on omakohtaistakin kokemusta marginaaleista ja syrjinnästä.

Ulitskaja sai mainetta julkaistessaan pari vuotta sitten kirjeenvaihtonsa vangitun liikemiehen Mihail Hodorkovsin kanssa. Ulitskaja vertaa Hodorkovskia 1960-luvun poliittisiin vankeihin Andrei Sinjavskiin ja Juri Danieliin.

Ulitskajalta aiemmin suomennettu Iloiset hautajaiset (2002) kuvaa amerikanvenäläisten yhteisöä. Naisten valheet sarjoittaa naiskohtaloita, joilla ei ensi alkuun tunnu olevan paljonkaan yhteistä. Teoksen kuudessa jaksossa Ulitskajaa muistuttava Ženja kuuntelee kohtaamiensa naisten tarinoita. Ženjan hahmo yhdistää tekstijaksot ja ne ketjuuntuvat episodiromaaniksi; tapahtuma-aika liukuu molemmin puolin suuren ja mahtavan romahtamista 1980- ja 1990-luvuilla.

Ženjalle tilittäviä naisia yhdistää elämänpettymys. Naisten valehtelusta tulee draaman käynnistäjä ja jopa historian katalysaattori. Päällisin puolin valheista ei kuitenkaan tarinoissa seuraa kovin ikävää, korkeintaan mielipahaa. Postmodernista valheen ja toden olemuksella pelailusta tai metafiktiosta ei ole kysymys, Ulitskaja kirjoittaa perinteistä realismia.

Ulitskajan teoksen nostalgisuus ja sadun utu virittävät mielen tšehovilaisen novellin kääntöpiirille. Naisten valheiden muotopuhtaasta tyylistä tulee mieleen eräs kotoinen prosaisti, venäläissyntyinen Zinaida Lindén, sillä erotuksella, että Lindénin tyylipuhtauden alla on vain sisäsiistiä kritiikkiä.

Pyyteettömiä mutta teräviä satuja

Naisten valheiden keveyden alta tökkivät terävät teemat. Löytyy monenlaisia valheita alkaen klassisesta huijauksesta, jossa Diana on rakentanut jokaiselle abortoimalleen sikiölle elämäntarinan. Episodissa ”Tarinan loppu” 13-kesäinen sukulaistyttö saa Ženjan kauhistumaan jutuillaan suhteesta serkkujen isän kanssa. Viimeisessä episodissa valheesta on tullut jo elämäntaito: Ženja on hysteerisen ystäväpiirin keskellä sinnittelevä kirjailijarouva, joka joutuu auto-onnettomuuteen. Tarina kuvaa vammautuneen kuntoutumista ja lähipiirin suhtautumista. Ženjan tšetšeenisyntyisen kodinhoitajan kautta palautetaan mieleen Tšetšenian sodissa vammautuneet ihmiset.

Naisten valheet kertoo valehtelusta, joka kaunistaa elämää. Onko itselle valehtelu niin paha asia, tuntuu Ulitskaja kysyvän. Yhden vastauksen hän antaa romaanin keskeisessä episodissa, jossa Ženja ei ole enää kuuntelija, vaan päähenkilö: hänet palkataan Sveitsiin tekemään dokumenttikäsikirjoitusta.

Sveitsiläisohjaaja haluaa kuvata venäläisiä prostituoituja. Ženja selvittää ilotyttöjen kertovan valheellista tarinaa itsestään, sen lisäksi jokaisella on oikea, karu kohtalo, johon kuuluu huoraamista porttikongeissa, väkivaltaa ja alkoholismia. Mutta sveitsiläisohjaaja haluaa dokumentista melodraamaa köyhille, silmänlumetta meidän ja todellisuuden väliin. Naisten valheet taitavat lopulta olla ihan yhtä järeitä kuin miesten valheet, vain eri tavoin.

Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu myös Kiiltomadossa 20.6.2011

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Tukikohta


Tukikohta, jota käyn kuvaamaan, ei ole vanha – korkeintaan viisisataa vuotta. Uloimmilta osiltaan se rajoittuu mereen, joka ei ole valtameri, vaan välimeri. Maan puolella ei ole mahdollista erottaa missä tukikohta loppuu ja missä alkaa seuraava tukikohta.

Lähellä tukikohdan keskusta on kuningattaren asuinsuoja. Keskuksessa sijaitsevat myös sisäisen ja ulkoisen valvonnan komentajien tukiasemat. Sisäisten valvontajoukkojen logistiikkakeskuksia on sijoitettu tasaisin välein koko tukikohdan laajuudelta. Tukikohta jakautuu näin sisäisiin valvontapiireihin. Ulkoisten valvontajoukkojen asemat on sijoitettu reunoille, kauas tukikohdan keskuksesta, kuten on luonteenomaista joukkojen liikkuvuutta silmällä pitäen.

Tukikohdan keskuksessa sijaitsevat myös käytävät, joissa ravinnon, vallanmerkkien ja muiden hyödykkeiden jakelu tapahtuu. Aamusta iltaan käytävät kuhisevat työläisiä, välittäjiä, johtajia, kauppiaita, insinöörejä, viihdyttäjiä ja valvojia. Yksilöt luovuttavat kauppiaille pelimerkkejä, joihin on merkitty niiden arvoa vastaava luku, ja kauppiaat luovuttavat vastaavasti yksilöille ravintoa, hyödykkeitä tai palvelua. Vallanmerkkien jako tapahtuu toisella tapaa, mutta myös niiden jakautumisessa pelimerkit vaikuttavat suuresti.

Tukikohdan yksilöt jakautuvat kasteihin, joiden välillä ei ole selviä rajoja. Yksilöt itse eivät tunne kuuluvansa minkäänlaisiin kasteihin, riippumatta siitä kuinka ilmeistä heidän kasteihin kuulumisensa on. Yksilöiden asuinalueet ovat sijoittuneet kehämäisesti tukikohdan keskuksen ympärille – kuitenkin niin että ylempien kastien yksilöiden asuinsuojat ovat tavallisesti lähempänä keskustaa. Viime aikoina on esiintynyt ylempien kastien asuinkohtien pisaroimista pois keskuksesta alueille valvontajoukkojen logistiikkakeskusten läheisyyteen. Toistaiseksi virtaus ei ole muodostunut olennaiseksi.

Yksilöiden toimia tukikohdassa ohjaillaan eri tavoin. Yksilöt kohdistavat ohjailua toisiinsa, vapaaehtoisesti ja pitkälti tiedostamatta, kasvatuksensa ja koulutuksensa ehdollistamina, ja lisäksi tarkoitukseen asetetut valvojat ohjailevat yksilöitä. Yksilön kasvatus ja koulutus tähtäävät siihen, ettei yksilöön tarvitsisi kohdistaa valvontaa, vaan yksilö ohjaisi itse itseään. Joskus tämä ei onnistu.

Koulutuksen tavoitteena on saattaa yksilö ennemmin tai myöhemmin asemaan, jossa hän säännöllisesti kykenisi haltuunottamaan riittävän määrän pelimerkkejä. Yksilöillä on valittavanaan monenlaisia strategioita pelimerkkien haltuunottamiseksi. Tavallisin keino on tehdä tukikohdassa arvostettua työtä, josta ansaitaan tietty määrä pelimerkkejä. Arvostettu työ ei välttämättä tarkoita sitä, että kyseisestä työstä olisi tukikohdalle selkeää hyötyä. Pelimerkkien jakautuminen yksilöiden kesken näyttää sattumanvaraiselta.

Koska tukikohta on suuri, sen kaikkien yksilöiden ruokkimiseksi, vaatettamiseksi, asuttamiseksi, suojaamiseksi, huvittamiseksi, tyydyttämiseksi, jätöksistä huolehtimiseksi ja yksilön kuoltua tämän hävittämiseksi tarvitaan paljon tuotantoa. Tuotannon tehokkuuden turvaamiseksi ja lisäämiseksi tukikohdassa on noudatettava keskitettyä järjestelmää. Tätä näkökantaa korostavat erityisesti tukikohdan johtajat. Tuotannon tehokkuuden takia on paikallaan, että yksilöt ovat riittävän yhdenmukaisia. Usein esitetään toiminnan olevan sitä tehokkaampaa, mitä yhdenmukaisempia yksilöt ovat, sillä yhdenmukaisten yksilöiden käyttäminen vaihteleviin työtehtäviin onnistuu parhaiten. Yhdenmukaisia yksilöitä voidaan siirrellä eri työalojen välillä, heitä voidaan uudelleenkasvattaa, uudelleenkouluttaa ja he ovat aina korvattavissa.

Riittävän yhdenmukaisuuden varmistamiseksi tukikohdassa levitetään tietynlaista maailmankuvaa. Koulutusjärjestelmä ja tiedotusvälineet ovat tärkeässä asemassa tämän maailmankuvan levittämisessä, toistamisessa ja varmistamisessa. Tukikohdan olosuhteet ovat sellaiset, että yksilöt ovat riippuvia tuotantokoneistosta, tuotannon tehokkuudesta ja maailmankuvasta, jota koulutusjärjestelmä ja tiedotusvälineet mallintavat. Periaatteessa on mahdotonta, että yksilö tulisi pitkiä aikoja toimeen ilman tukikohtaa, joka hänet on muovannut. Riippuvuuden varmentamiseksi yksilön on toistuvasti todistettava tarpeellisuutensa tukikohdalle. Näin siitä huolimatta, että tukikohta kehittyy siten, että yhä useammat yksilöt muuttuvat tarpeettomiksi sen kannalta. Yksilöiden tarpeettomuus pyritään visusti salaamaan heiltä itseltään.

Ville Ropponen

Esseenovelli on julkaistu myös Kulttuurivihkoissa 6/2007.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Kesädekkari "Zolotaja baba", osa 1.

29. huhtikuuta. Heinävesi - Helsinki.

- Siinä se on! 

Veera Virvavesi kampeutui tuhdolta seisoville ja viittasi ylös männikköön. Harjoittelijatyttö Seija tuskastui airoissa, nyhjäke pelkäsi kai veneen kaatuvan.  Jouni Inttinen ei tajunnut ja hidasteli, mutta Virvavesi juoksi jo näreikössä. Nyppylän päälle päästyään hän esitteli Seijalle ja Inttiselle äkkäämänsä uhrikiven. Kesti aikansa ennen kuin he erottivat urat kiven pinnasta, joita pitkin veri oli juossut uhrieläimestä tai kuka ties ihmisestä. Virvavesi esitteli tietämättömille mihin painaumaan uhrieläimen sisälmykset oli laitettu. Tähän näin on pantu kivekset, hän huikkasi Inttiselle ja kapusi kiveltä alas. Virvavesi kertoi heille, että kivenjärkäle - oikea hiidenkivi savolaisessa erämaassa - seisoi pienempien murikoiden päällä. Lohkare oli selvästi nostettu kivien päälle miestyövoimalla. Tämä todisti kiveä käytetyn uhraustarkoituksiin. 

Heidän projektinsa viimeinen päivä oli käsillä. Huhtikuu siinä oli pitkälti mennyt. Sinä vuonna oli poikkeuksellisen lämmin huhtikuu, kuten jo monena perättäisenä vuotena; mustikka ei sentään vielä kukkinut.

Retken lopuksi Virvavesi äkkäsi Venuskoivun, mikä todisti, että myös Savossa puita oli muokattu keinotekoisesti ihmiskädellä. Perinne oli samantyyppinen kuin Bonsai-puut Japanissa, tutkimuspiireissä tosin vielä melko tuntematon, Virvavesi selitti innoissaan sivellen jättikoivua, jonka rungon alaosa muistutti naisen vartaloa. Virvavesi irvisti korrektisti hymisteleville Inttiselle ja Seijalle. Salamavaloakin ne räpsyttivät. Ei koivusta olisi sentään valokuvaa tarvinnut.

Inttinen huvitti Virvavettä. Mies näytti uskovaa naamaa edessäpäin ja tuki hänen teorioitaan, nyökyttelystä ei meinannut tulla loppua. Selän takana Inttinen naureskeli Virvedelle, sen hän tiesi. Seijallekin Inttinen oli selittänyt Virveveden pudonneen puusta liian monta kertaa ja näkevän luonnossa sellaista mitä siellä ei ollut. Inttinen yritti selvästi päästä Seijan pöksyihin, Virvavesi ei ymmärtänyt miksi, lyhyeksi kynittyine punaisine töyhtöineen ruipelo Seija ei ollut seksipommi. Virvavesi oli ottanut opiskelijatytön mukaan kesäprojektiin vain kollegojen suosituksesta, eräiden mielestä Seijassa oli ainesta tutkijaksi.  Inttinen – poikaparka - ei vielä käsittänyt, että tieteen tekeminen oli tosiasioihin perustuvaa fiktiota, luovuudella oli iso sija. Liika rationaalisuus kangisti. 

Mutta täytyihän Inttistä sietää. Mies oli avain Obin projektin rahoitukseen. Ja odottakoon vain, vielä hän miehen kellistäisi. Suomen arkeologian toivona pidetyn Inttisen hankkeita tuettiin avokätisesti, ja nyt myös Virvavesi pääsisi osingoille. Inttinenkin tarvitsi häntä, ilman Virvaveden suhdeverkostoa Inttisellä ei olisi toivoa saada arkelogian professorin paikkaa Helsingin yliopistosta, ja sen Inttinen halusi - nuorimmaksi arkelogian professoriksi Suomen arkeologian historiassa.   Virvavesi ei voinut sille mitään, että tyrskähti joskus tahtomattaan vilkaistessaan Inttistä. Entinen SM-tason seinäkiipeilijä oli tätänykyä niin mahakoitunut, ettei pysynyt Virvaveden ja Seijan tahdissa korvessa, eikä Virvavedenkään kunnossa ollut hurraamista, sen verran reippaasti tuli lasia välillä kallistettua. Lievästi kieroine silmineen, pullonpohjalaseineen ja mormoonipartoineen Inttinen muistutti enemmän verohallituksen takahuoneeseen juuttunutta pikkuvirkamiestä kuin tutkijaa. Jeesus Kristus Perkele. 

Virvavesi antoi haastattelun paikallislehdelle tutkimusryhmän  löydöistä, jotka mahdolisesti vielä hätkähdyttävät suomalaista uskontotiedettä. Ennen junalle rientämistä hän käväisi tervehtimässä Möykky-Saven toimitusjohtajaa Sinkkosta, jonka kippoja ja kappoja valmistava suurehko pulju oli avokätisesti tukenut kevätprojektia. Sinkkonen vaikutti ärtyneeltä, mutta tyhmyydestä sakotetaan. Junassa Virvavesi vajosi huokaisten ykkösluokan pehmeälle istuimelle. Kuka käski Sinkkosen rahoittaa projektia, josta ei saa välitöntä taloudellista hyötyä? Se oli sitä yritysten uutta strategiaa, ollaan niin helvetin kulttuuri- ja tiedeyhteisömyönteisiä, vaikka ei ymmärretä pukinpaskan vertaa mistään Matti Nykäsen toilailuja pidemmälle menevästä kulttuurista, saati sitten tiedemaailmasta. Oma vikansa.

Helsinkiin hän saapui illansuussa. Asemalta hän suhautti kotiin poikkeuksellisesti taksilla. Bulevardi oli kaunis auringossa kylpiessään. Kadulla oli vain ärsyttävän paljon kesädokaajia liikkeellä, eräskin röhnötti melkein hänen rappunsa edessä hamuten viinipulloaan. Eivät osaa edes juomaansa valita. Virvavesi en koskenut viineihin, ei edes luomuviineihin, ne eivät kuuluneet pohjoiseen kulttuuriin. Hän ryyppäsi vain kirkasta ja sahtia tai muuta olutta. 

Apurahalautakunnasta oli tullut kirje, viimeinkin. Innoissaan hyppiessään Virvavesi melkein pudotti roikkalampun. Asiat kehittyivät. Hän näki jo itsensä pujottamassa varpaita kilometreja leveän Ob-joen rantahiekkaan. Vaikka Kazym-joelle he oikeastaan olivat menossa Ja se oli pohjoisessa erämaassa, ei siellä olisi lämmintä. He joutuisivat tunkeutumaan pitkälle metsätundraan. 

Kymmenen vuotta hän oli tutkinut käsikirjoituksia, tuohirullia, historiantutkimuksen ja kulttuuriantropologian syrjäpolkuja. Hän oli aavistanut, että siellä jossakin taigassa ja tundrassa se on. Sitä Kai Donnerkin aikanaan etsi, vaikka hänet tiedonpalaset harhauttivat etsimään väärältä alueelta, Jenisein tundralta. Virvavesi oli odottanut kauan ja tutkinut asiaa, hän halusi olla mahdollisimman varma. Pommi putosi lopulta syksyllä 2002: hän sai käsiinsä pietarilaisen kontaktin kautta OGPU:n alkuperäisen asiakirjan joulukuulta 1933, niin sanotun Kazymin kapinan ajoilta. Ja tuossa asiakirjassa kilisivät avaimet: se oli siellä! Suunnilleen niillä kohdin jossa hän oli arvellutkin. Asiakirjasta selvisi tarkka paikka. Entä millainen se oli? Hänellä oli ollut omat teoriansa, ja niitä asiakirja nyt vahvisti. Saattoiko asiakirjaan luottaa? Hän teki selvityksiä ja rauhoittui. Asiakirja oli aito. Sen kirjoittaja oli kaikkien analyytikkojen mukaan varsin vakuuttava. Löytö tulisi olemaan äärimmäisen merkittävä, käänteentekevä monella rintamalla.  Kultainen patsas se ei tietenkään ollut. 

Luvat tieteellisen tutkimuksen aloittamiseen Kazymin alueella lohkesivat aika helposti, kun ottaa huomioon, että Venäjän valtio on sentään aina Venäjän valtio. Ei tarvinnut kuin 9 kuukautta juosta Tehtaankadulla ja kirjoittaa pitkä selvitys hankkeesta, joka toimitettiin federaation turvallisuuspalvelu FSB:lle. 

Juhlatuulella Virvavesi paistoi itselleen poronkäristystä ja einehti sen perunamuusin kanssa. Palan painikkeeksi hän siemaisi kaksi snapsia Jamal-vodkaa, jota oli vielä varastossa. Kiitävän hetken hän ajatteli Inttistä ilman vaatteita, mutta naurahti sitten kaikuvassa keittiössä. Ei hänen Inttistä pitänyt pohtia. Tyyppi oli keskikertaisuus.

Kesädekkarin seuraava, 2.osa löytyy täältä

Robotin nälkä

Robotti lääkitsee nälkiintynyttä sieluaan. Se lihottaa tuhoutunutta mieltään raunioilla. Robotti kerää keskityösleirien sirut, se poi...