Pinnanalaisen Venäjän kronikoitsija

Teksti: Ville Ropponen

Venäläinen sarjakuva on useimmille uusi tuttavuus. Maan sarjakuvahistoria on pirstaleinen, ja vielä nykyäänkin kenttä hakee ilmettään. Juuri nyt yksi kiinnostavimpia graafisen reportaasin tekijöistä tulee Venäjältä.

Viktoria Lomaskon teos The Other Russias julkaistiin keväällä 2017 Yhdysvalloissa ja Britanniassa englanniksi Thomas Campbellin kääntämänä. Tänä syksynä teos ilmestyy suomeksi nimellä Se toinen Venäjä (Into, suom. Ville Ropponen).

Se toinen Venäjä luo kuvaa piiloon painetusta Venäjästä tavanomaisten uutiskuvien ulkopuolella. Lomasko luotaa marginaaliin sysättyjä yhteiskuntaryhmiä sekä kansalaisaktivismia yhä autoritaarisemmaksi käyvän keskusvallan oloissa.

Lomasko jatkaa tavallaan pitkää perinnettä. Tsaarinvallan loppuvuosina ja neuvostoaikoina Venäjällä tehtiin paljon graafista reportaasia, erityisesti sotien tapahtumista, kuten Leningradin piirityksestä, ja vankileireiltä. Neuvostoliiton romahdettua traditio kuitenkin katkesi pariksikymmeneksi vuodeksi.

Graafinen reportaasi liittyy osaltaan myös yleismaailmalliseen dokumentaarisen ja ”sosiaalisesti sitoutuneen” taiteen noususuuntaan.

Lomasko jatkaa toistakin perinnettä, neuvostoajoilta tuttua tamizdatia (”siellä julkaisua”). Hän yritti kyllä tarjota teosta julkaistavaksi myös Venäjällä, mutta väsyi lopulta kustantamoiden kieltoihin tai huomiotta jättämiseen.

Se toinen Venäjä jakautuu kahteen, kronologisessa järjestyksessä olevaan osaan: Näkymätön ja Vihainen. Osastot kuvastavat yhtäältä ulkomaailmalle ja omille vallanpitäjille näkymätöntä Venäjän kansaa ja toisaalta herännyttä raivoa, josta kumpuaa vastarintaa. Teoksen eri aiheita yhdistää toisiinsa tekijän hahmo.

Liukuma kapitalistiseen diktatuurin

Hienovaraisin vedoin Lomasko on tiivistänyt kohtaamiset ihmisten kanssa ja todelliset, uutismediaakin kiinnostaneet tapahtumat. Tyylillisesti teos rakentuu ketjutetuista henkilöiden muotokuvista ja tuokiokuvista sekä välillä pitkistäkin tekstiosuuksista. Kuvia täydentävät harvakseltaan iskevät, dokumentaariset repliikkikuplat.

Tuokiokuvat ovat samaan aikaan välittömiä ja pitkälle hiottuja. Lomasko on sanonut, että hänellä on ehdottoman tärkeää piirtää kuvien luonnokset suoraan tapahtumapaikalla. Tärkeää on piirtämisen rytmi ja improvisaatio. Kameraa hän ei käytä apuna.

Erityisesti osa henkilökuvista saa arkkityyppistä merkitystä, ne tuntuvat edustavan laajempia kehityskulkuja, vaikka perustuvat sinänsä todellisiin henkilöihin. Kirjan kolmestatoista luvusta muodostuu lopulta panoraama kokonaisesta aikakaudesta 2000- ja 2010-luvuilla, jolloin Venäjä upposi jälleen autoritaariseen hallintoon, tällä kertaa kapitalistiseen diktatuuriin.

Toisenlainen yhteiskunta

Lomasko kuvaa yhteiskunnan valtavirrasta ulos sysättyjä ryhmiä, nuorisorikollisvankeja, syrjäseutujen naisia, kyläkoulua kaukana kaikesta, keskiaasialaisia orjatyössä Moskovassa, seksityöläisten arkea. Lisäksi hän piirtää ”vastarinnan kronikkaa”, joka on kirjan yhden luvun nimikin. Venäjää 2011-2012 järisyttäneistä mielenosoituksista vaalivilppiä ja Putinin uudelleenvalintaa vastaan siirrytään Pussy Riotin oikeudenkäyntiin ja muihin näytösoikeudenkäynteihin. Omat lukunsa saavat homoseksuaaalien ja homofobien suhteet sekä viime vuosien protestiliikkeet, asuinalueidensa puistoja puolustavista asukasaktivisteista lakkoileviin rekkakuskeihin.

Lomasko rakentaa näkymän myös kansalaisliikehdinnän vastapuolelle, raskaasti aseistetusta mellakkapoliisista Sisäministeriön E-keskuksen agentteihin, natsiskineistä yksityisiin vartijoihin, Ukrainan sodan veteraaneista ortodoksiaktivisteihin. Ilmauksensa saa myös hallinnon viljalti käyttämä propaganda ja sen kielenkäytön erityisyydet.

Lomasko on käsitellyt yhteiskunnallisia aiheita jo aiemmassa sarjakuvassaan Zapretnoje isskustvo (Boomkniga 2011) eli ”Kielletty taide”. Teos pureutuu kahta taiteilijaa vastaan vuonna 2006 nostettuun oikeusjuttuun ja huomioi ortodoksikirkon vallan kasvua sekä nationalististen ja konservatiivisten mielialojen nousua Venäjällä. Taiteen uusi sensuuri on teoksen kantava teema.

Suomessa kuulee joskus väitteitä, joiden mukaan venäläiset ovat nöyrää kansaa, joka vain alistuu autoritaarisille johtajille – tai pikemminkin ei edes voi elää ilman heitä. Lomaskon töiden perusteella ei vaikuta lainkaan tältä.

Graafisissa reportaaseissaan hän kuvaa myös sitä kuinka toisenlaisen yhteiskunnan mahdollisuus, sen versot, syntyvät kansalaisliikkeiden sisällä kamppailusta, keskinäisestä tuesta, periksiantamattomuudesta ja rohkeudesta. Näissä voimaantumisen kuvauksissa on eräänlaista optimismia.

Kirjallisia rinnakkaisvirtauksia

Lomaskon töillä tuntuu olevan tiettyä sukulaisuutta venäläisen nykykirjallisuuden ”uuden realismin” koulukunnan kanssa. Yhtenä tärkeimmistä ”uusista realisteista” on pidetty Roman Sentšiniä. Siperialaissyntyisen Sentšinin proosa luotaa eleettömän realistisesti tai naturalistisesti usein Venäjän syrjäseutujen tai syrjäytettyjen ihmisryhmien elämää.

Esimerkiksi Sentšiniltä suomennettu romaani Jeltyševit (2015) kuvaa säälimättä erään perheen rappiota Siperian takamailla. Koulutettu ja ”neuvostokeskiluokkaan” kuulunut perhe vajoaa kovan kapitalismin nollasummapelissä ja onnettomien sattumien kautta maaseudulle, keräilytalouteen ja raakalaisuuteen.

Sentšiniä on usein verrattu neuvostoaikaiseen niin sanottuun maaseuturealistien koulukuntaan, erityisesti Valentin Rasputiniin, ja Sentšin on itsekin puhunut yhteydestä.

Lomaskoa on silti turha verrata pohjimmiltaan konservatiiviisiin maaseuturealisteihin, vaikka hänen töissään on samaa ”pienen ihmisen” onnettomuuksien myötäelämistä. Sentšiniin verrattuna Lomasko on avoimemmin poliittinen: hänen sympatiansa on selvästi vallanpitäjien kriitikkojen puolella, vaikka mistään tendenssistä ei voikaan puhua, ja Lomaskon sarjakuvissa tarkastellaan kriittisesti myös Venäjän oppositiota.

Entisen Neuvostoliiton näköaloja

– Teoksen The Other Russias ilmestyttyä ulkomailla Venäjällä ei ole reagoitu mitenkään, selittää sähköpostitse Moskovasta tavoitettu Viktoria Lomasko.

The Other Russias-teosta ollaan englannin lisäksi kääntämässä nyt useille eurooppalaisille kielille. Lomasko sanoo yrittäneensä tarjota kirjaansa myyntiin ”yhteen Moskovan edistyksellisimmistä kirjakaupoista”, mutta tulleensa torjutuksi.

– Kieltävässä vastauksessaan kauppa vetosi ”sensuurin näkökulmaan”, sanoo Lomasko.

Tällä hetkellä taiteilija piirtää valmiiksi seuraavaa kirjaansa, joka perustuu matkoihin entisiin neuvototasavaltoihin Kirgisiaan, Pohjois-Kaukasiaan, Georgiaan ja Armeniaan. Joitakin osia sarjasta on jo ilmestynyt lehdissä ja internetissä.

Lomaskosta on ollut kiinnostavaa matkustaa entisiin neuvostotasavaltoihin nyt, kun niitä vielä yhdistää jokin Venäjään. Hän sanoo haluavansa tallentaa sitä prosessia, jossa neuvostoaika vähitellen väistyy ja sen tilalle tulee jokin toinen, uusi aika.

– Lisäksi suunnittelen omaelämänkerrallista sarjakuvaa, joka sijoittuu kotikaupunkiini Serpuhoviin, Moskovan lähellä.

Juuri nyt Lomasko on hyvin kiinnostunut maalaamaan freskoja, monumentaalisia maalauksia. Hänet on kiinnitetty useamman freskon maalaamiseen eri Euroopan maissa.

– Freskot ovat minulle syväjäädytettyä runoutta, Lomasko tunnelmoi.

Sarjakuvan kyltymättömänä kerskakuluttajana on silti toivottava, että freskojen lisäksi Lomaskolle jää myös jatkossa aikaa pureutua graafisten reportaasien taikapiiriin.

Artikkeli on ilmestynyt Sarjainfossa 3/2018.

Pietarin lokakuusta Barcelonan toukokuuhun

Ville Ropponen osallistui CNT:n vappumarssille Barcelonassa. CNT, yli vuosisata sitten perustettu anarkosyndikalistinen ammattiliitto, eli toistaiseksi viimeistä huippukauttaan Espanjan sisällissodan aikaan.

Teksti: Ville Ropponen

Toukokuun alkua Barcelonasssa ei voi ajatella ilman muistoja sisällissodasta ja erityisesti traagisesta toukokuusta 1937.

Kiinnostavin kuvaus ”Barcelonan toukokuun päivistä” tulee George Orwellin kynästä. Espanjan sisällissodan vapaaehtoinen Orwell kirjoitti kokemuksistaan sähäkän dokumenttiromaanin Katalonia, Katalonia (1938). Aikanaan teos sivuutettiin vähin äänin, mutta sen merkitys on kasvanut vuosi vuodelta. Barcelonan tapahtumat loivat pohjaa myös Orwellin myöhemmille suurille romaaneille. Anarkisti Emma Goldmanin ohella Orwell oli yksi ensimmäisiä eurooppalaisia vasemmistoälykköjä, jotka tajusivat kommunismin tuhoisuuden vasemmistolaisuudelle. Barcelonassa Orwell todisti myös sellaista, mitä hän piti ”todellisen sosialismin esimakuna”, ja tämä sai hänet loppuelämänsä uskomaan demokraattiseen sosialismiin, kun hän ennen Barcelonaa ei ollut siihen täysin uskonut.

Le Tres Xemeneies-aukiolta lähtevä vappumarssi kulkee lähinnä boheemin ja siirtolaisten suosiman työläiskaupunginosa Ravalin katuja. Muutama sata marssijaa vastustaa kapitalismia ja ylikansallisia turistifirmoja, kuten Airbnb:ta ja kannattaa Rojavan autonomiaa. Ainakin CNT:n Barcelonan osasto näyttää nykyään saavan kannatusta erityisesti taksirenkien ja muiden ammattiautoilijoiden keskuudessa. Vastaantulevat autot ja liikennemerkit liimataan täyteen radikaaleja tarroja. Minun ja ystäväni lisäksi marssilla on jokunen muukin ulkomaalainen. Pari punkkaria roudaa mustaa pääkallolippua, jossa lukee venäjäksi ”vapaus tai kuolema”.

*

Mutta miksi marssi osoitti mieltään tovin myös ammattiliitto UGT:n toimistoa vastaan niin että centavistat olivat joutua käsirysyyn UGT:n toimistoväen kanssa?

CNT:llä, joka yhä kritisoi reformismia ja ajaa yhteiskunnallista vallankumousta yleislakon ja työläisten tuotantovälineiden haltuunoton kautta, on toki päivänpolttavia ristiriitoja UGT:n kanssa. Espanjan sosialistipuoluetta lähellä oleva UGT on nyt taas yksi maan isoista ammattiliitoista, joita radikaalit kritisoivat. Suomen tapaan Espanjan perinteiset ammattiliitot näyttävät jämähtäneen uudistuskyvyttömyyteen. Huvittavaltakin näyttänyt käsirysy tuntui viittaavaan myös historiaan Espanjassa, jossa sisällissodan traumojen käsittely on käynnistynyt kunnolla vasta 2000-luvulla.

Toukokuussa 1937 CNT ja UGT joutuivat eri puolille Barcelonassa. Ja kuitenkin nämä ammattiliitot olivat alkuun ainoina kyenneet järjestämään vastarintaa Francon johtamalle sotilaskapinalle syyskesällä 1936.

Anarkisteille fasistien kapina merkitsi mahdollisuutta aloittaa yhteiskunnallinen vallankumous. Syksystä 1936 kevääseen 1937 anarkistiset työläiset ottivat Kataloniassa ja Aragoniassa hallintaansa tehtaat ja maatilat. Kollektivointi tapahtui vapaaehtoisesti ja ruohonjuuritasolta päinvastoin kuin Neuvostoliitossa. Useiden lähteiden mukaan anarkistiset kollektiivit myös toimivat hyvin. Työläisten itsehallinto johti työilmapiirin paranemiseen, toiveikkuuteen ja usein tuotannon tehostumiseenkin. Erityisesti maaseudulla siirryttiin ”comunismo libertarioon”. Maanviljelysmaa ja työt kollektivoitiin. Resurssit jaettiin kylissä lisäksi usein perheiden tarpeen perusteella, eikä niiden tekemän työmäärän.

Tällaista ilmapiiriä henkii myös Orwellin kuvaus saapumisesta Barcelonaan kevättalvella 1937. Kirjailija oli häikäistynyt kaupungista, joka oli työväen hallussa: punamustat liput liehuivat kaikkialla, kirkot, kahvilat ja kaupat oli kollektivisoitu. Tarjoilijat katsoivat suoraan silmiin ja kohtelivat vertaisenaan. Jopa arkikielen muodollisuudet olivat kadonneet.

*

Vain pari kuukautta myöhemmin trotskilaisen POUM-puolueen miliisissä taistellut Orwell joutui keskelle tasavaltalaisten sisäistä ottelua: sosialistipuolueen johtama tasavallan hallitus, jota Espanjan kommunistipuolue pitkälti kontrolloi, aloitti kilpailijoidensa siivoamisen. Barcelossa puhkesi toukokuussa 1937 katutaisteluja. Sittemmin trotskilaiset ja anarkistit puhdistettiin, tuhansia pidätettiin, teloitettiin tai heitettiin Neuvostoliiton tyylisille leireille. Orwell pelastui vain täpärästi ja pakeni haavoittuneena Ranskaan.

Espanjan tasavallassa kommunistit nousivat Neuvostoliiton tuen ja aseavun ansiosta valtaan. Käytännössä tasavallasta tuli diktatuuri. Anarkistiteoreetikko De Santillán totesikin: ”Meille tulos on sama, voittipa Negrin kommunistikohortteineen tai Franco italialaisineen ja saksalaisineen”.

Stalinistit sävelsivät Barcelonan tapahtumista salaliittoteorian väittäen siellä murskatun ”trotskilais-fasistien salaliiton” – näitä sepitteitä Orwell teoksessaan kitkerästi kritisoi. Barcelonan puhdistukset tekivätkin Orwellista antikommunistin. Toisaalta hän ei lakannut uskomasta demokraattisen sosialismin toteutumisen mahdollisuuteen. Tästä hän oli mielestään nähnyt aidoimpia väläyksiä anarkistisessa Kataloniassa.

*

Barcelonan tapahtumat ovat selvästi myös Orwellin suurten romaanien Eläinten vallankumous (1945) ja Vuonna 1984 (1948) taustalla. Ensin mainitussa satiirisessa allegoriassa eläintilan vallankumous päättyy Napoleonin johtamien sikojen diktatuuriin, jossa ”kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”. Kuuluisa dystopia Vuonna 1984 on ylipäänsä harvainvallan ja hierarkian kritiikki, joka ammentaa toisen maailmansodan ja natsismin kokemuksista, mutta sen kärki on suunnattu stalinismiin. Romaanissa ilmenevät ”kaksoisajattelu”, ”ison veljen” palvonta, puoluekontrolli ja puhdistukset ammentavat lähes suoraan kirjailijan Espanjan kokemuksista.

Jos tulkintaikkunaa leventää, niin voidaanko Barcelonan 1937 tapahtumia verrata myös syystalveen 1917 Pietarisssa, jolloin bolševikit tukahduttivat ja puhdistivat demokraattisen helmikuun vallankumouksen, joka oli kehittynyt eri puolueita edustavan väliaikaisen hallituksen ja työläisneuvostojen hedelmällisenä kaksoisvaltana?

Espanjan tapahtumien voi sanoa toistaneen myös Kronstadtin kapinaa bolševikkien diktatuuria vastaan 1921. Silloin kuten myöhemmin Espanjassa anarkistit oli nitistettävä. Bolševikkien vallankaappaus antoi heille ainutkertaisen aseman hallita maailman ”ainoaa vallankumouksen toivon majakkaa”, jonka kaikki vastustus leimattiin petokseksi proletariaatin asialle. Kun neuvosto-Venäjällä käynyt Emma Goldman tuomitsi kommunistihallinnon kiivaasti hänen kunniakseen järjestetyillä päivällisillä Lontoossa 1924, kuulijat istuivat vaiti, järkyttyneinä ja noloina. Goldmania kuten myöhemmin Orwellia yksinkertaisesti kieltäydyttiin uskomasta.

Historia on mennyt niin kuin on mennyt. Toukokuun Barcelonassa mieleen nousee silti suuri spekulatiivinen kysymys: entä jos 1900-luvun vasemmistolaisuudessa olisivat autoritaaristen kommunistien sijaan saaneet johtoaseman demokraattiset anarkistit ja sosialistit?

Kirjoitus on ilmestynyt Libero-lehdessä 3/2018.Se löytyy myös Liberon näköislehdestä sivuilta 14-16 täältä.