lauantai 23. heinäkuuta 2016

Venäjän arktinen Auschwitz

Teksti: Ville Ropponen

Vorkuta on kaupunki ja symboli. Rapistuvassa kaivoskaupungissa Koillis-Komissa aistii elävästi Stalinin ajan.

Täällä keskellä tundraa, 160 kilometriä napapiiristä pohjoiseen sijaitsivat eräät vankileirien saariston, Gulagin, pahamaineisimmista leireistä. Kaikki sai alkunsa kivihiilen ja bolševismin yhdistelmästä.

Pakkasta on pirteät viisi astetta, ja lunta enää pälvittäin, kun toukokuun lopulla saavun Vorkutaan. Kaupungin ilmassa leijuva pöly tuntuu nenässä.

Äkkiä löydän itseni Vorkutajoen korkealta rantatörmältä, kallistuneena kohti alhaalla siintävää tummaa vettä. Johdattajana läheiseen Rudnikin rauniokylään on vikkeläliikkeinen eläköitynyt opettajatar Irina Vittman, Gulag-historian tuntija, Memorial-aktiivi. Vittman on lahjoittanut esineitä Moskovan Gulag-museolle.

Vorkutan Gulagista ei ole museota, se on suuri puute, kiroaa Vittman.
Hän juoksee eteenpäin viittoillen ympäriinsä. Juuri Rudnikiin tulisi rakentaa ulkoilmamuseo. Vittman on ehdottanut tätä Vorkutan kaupungin johdolle, mutta he väittävät ettei ole rahaa.

Vorkuta sai alkunsa Rudnikista, täällä asuivat hiiltä etsineet geologit, selittää Vittman ja osoittaa katkennutta pylvästä, josta vihreä maali on rapissut.

Pylväs on pystytetty komilaisen metsästäjä Viktor Popovin muistoksi, tämä löysi alueelta kivihiiltä 1920-luvun lopulla, ja geologit seurasivat. Lähellä seisoo puolalaisten vankien muistopylväs.
Puolalaiset olivat ensimmäisiä pakkotyövankeja 1936 perustetussa leirissä. He kaivoivat ensimmäisen Kapitalnaja-kaivoksen, josta maan päällä todistavat yhä punatiilisen rakennuksen rauniot ja savupiippu.
 
Gulag-vangit asuivat teltoissa ja maakuopissa. Aluetta kutsuttiin nimellä ”Bulvar traglodytov”– 'luolaihmisten bulevardi'. Vielä vuonna 1956 jotkut elivät Vorkutan alueella maakuopissa, lisää Vittman. Työ ja kuri olivat kovia, ruoka huonoa ja sitä oli vähän, talvisin pakkasta jopa 60 astetta.

Vorkuta raavittiin kynsillä esiin alkaen nollasta.
 
Eniten vankeja, jopa yli 80 prosenttia, kuoli ratatyömaalla, kun Vorkutaan vedettiin Komin läpi rautatie vuoteen 1942 mennessä. Neuvostovalta panosti rautatien rakentamiseen, koska teollistuva valtio tarvitsi hiiltä teräksen sulattamiseen ja aseteollisuuteen.
 
Kerrallaan leireillä raatoi satojatuhansia vankeja. Kansalaisjärjestö Memorial on arvioinut, että Vorkutassa kuoli jopa 250 000 vankia.
 
Standardikaupunki tundralla

Memorialin arvion mukaan lähes puolet Vorkutan nykyisistä asukkaista on entisiä Gulag-vankeja tai karkotettuja ja heidän jälkeläisiään. Myös Vittmanin jo edesmennyt mies, kaivostyöläinen, oli karkotettujen Volgan saksalaisten jälkeläinen.
 
Vorkutassa toimi aikoinaan yliopisto, ooppera, teatteri ja nukketeatteri. Niissä esiintyvät leireillä vankeina olleet näyttelijät ja muusikot. Muitakin tunnettuja henkilöitä leireillä virui, kuten virolainen kirjailija Jaan Kross.
 
Vorkutan keskusta on täytetty mitä merkillisimmillä neuvostorakennustaiteen luomuksilla. Vangit ovat rakentaneet valtaosan. On hallintorakennuksia ja stalinistisen klassismin tyylinen kaivosmiesten kulttuuritalo. Keskuspuistoon on koetettu istuttaa puitakin, vaikka eivät ne tundran ilmanalassa kasva. Pajupöheikköä on saatu aikaiseksi.
 
Majapaikkamme hotelli Vorkuta on ruma kivikolossi. Hotelli ”Lagpunktia” ('leiripiste') ei sentään löydy, vaikka kaupunginjohtaja Valeri Budovski onkin esitellyt idean avata Gulag-teemainen touhupuisto, jossa turistit olisivat leirivangin roolissa, asuisivat piikkilangan sisällä jne. Uusrikkaille suunnattu ravintola, jossa 200 grammaa kuivaa leipää ja suolasilliä maksaisivat esimerkiksi sata euroa olisi varmasti yhtä hyvä innovaatio.

Autiokyliä kehätiellä

Jatkamme Vittmanin kyydissä pitkin Vorkutaa kiertävää 60 kilometrin kehätietä. Kaivokset sijaitsevat sen varrella – kuten aikoinaan myös leirit. Kaivoksia on ollut kymmenittäin. Osa on jo ehtynyt. Osa osoittautui Neuvostoliiton jälkeen kannattamattomiksi. Tien varrella on eri vuosikymmenillä autioituneita kaivoskyliä, viimeiset vasta 1990-luvun talouskriisin seurauksena.
 
Kaivokset nykyään omistava Severstal-yhtiö maksaa Vittmanin mukaan kehnoa palkkaa ja vaatii pitkiä työvuoroja. Neuvostoliiton peruilta olevat ammattiliitot ovat hampaattomia, eikä riippumattomia liittoja ole syntynyt. Vorkutassa piisaa työttömyyttä. Monet ovat muuttaneet pois, ja kaupungin väkiluku on 1990-luvun alusta supistunut rajusti.
 
Ohitamme paikan jossa sijaitsi leiri ”kansanvihollisten” perheenjäsenille. Sivuutamme vanhoja vankilarakennuksia ja kalmistoja, johon on haudattu vankeja.
 
Näköpiiriin piirtyy Halmer-Jun kaivos ja autiokylä. Se on nykyään Venäjän armeijan harjoitusmaali. Vuonna 2005 presidentti Vladimir Putin tuhosi Halmer-Ju:n kulttuuritalon ampumalla sitä ohjuksella Kuolan niemimaalta.

Vereen hukutettu lakko

Vaikka Vorkuta oli kovimpia leirejä – tai ehkä juuri siksi – siellä tunnetaan useita kapinoita, aina vuodesta 1936 alkaen. Stalinin aikana kapinat tukahdutettiin armotta, jopa panssarivaunujen ja lentokoneiden tuella.
 
Pysähdymme Jur-Šorin kylän raunioiden liepeillä. Ratakiskojen tuolla puolen on sijainnut 29. kaivoksen leiri nro 10. Tundran risukossa näkyy yhä hirrenkappaleita, parakkien osia. Löytyy ruostuneita sängynpäätyjä ja metalliämpäreitä sekä leirin sairastuvan kivijalkaa.
 
Juuri tässä 3000 vangin leirissä lakkoiltiin pisimpään kesällä 1953, kun Vorkutan Gulag-vangit alkoivat Stalinin kuoltua vaatia parempia oloja ja vapautumistaan.
 
– Elokuun alkupäivinä 1953 lakko kukistettiin väkivalloin. 

Vittman näyttää missä kohtaa MVD:n sotilaat avasivat tulen. Hän näyttää ojan, johon vankeja heittäytyi suojaan luodeilta. Verilöylyssä vankeja kuoli tai haavoittui ainakin 120. Haavoihinsa kuoli myös suomalainen Eino Prykä, kuten Jukka Rislakki on osoittanut.
 
Vorkutan Gulag-leirit suljettiin lopullisesti vuonna 1960. Vankiloita alueella on silti edelleen, ohitammekin erään sellaisen ennen Jur-Šoria.

Entisen vangin juttusilla

Vargašorin kaivoskylässä tapaamme Anna Krikunin. Virkeä 94-vuotias mummo tarjoaa teetä ja kertoo elämästään. Hän vietti karkotuksessa ja Gulagissa kaikkiaan 13 vuotta, niistä 11 vuotta Vorkutassa. Onnettomuudekseen Anna jäi 1942 saksalaisten miehittämälle Kurskin alueelle, ja sai tuomion vakoojana.
 
Vorkutassa hän työskenteli tiilitehtaalla ja kaivoksessa maan alla. Hän oli naisvankien kanssa rakentamassa tietä, jota pitkin saavuimme Vargašoriin. Myös itse kylä on vankien rakentama. Annan vankinumero oli kaivoksessa JU 683, myöhemmin leirissä 2N440.
 
Anna kertoo, että alussa naisia ja miehiä pidettiin samassa leirissä vierekkäisissä parakeissa, vessa oli yhteinen. Myöhemmin syntyi myös lapsia, mutta se oli myöhemmin.

Kuka olisi voinut siinä kylmyydessä ja nälässä ajatella seksiä, tuhahtaa Anna.
 
Vapauduttuaan 1956 Anna jäi Vorkutaan ja sinne muutti myös hänen Mordvan leireiltä vapautunut äitinsä. Minne muualle he olisivat voineet mennä?
 
Anna työskenteli erään kaivoksen konttorissa. Hänet rehabilitoitiin vasta vuonna 1973.

Haudat jäävät

Jur-Šorin hautausmaalla tuulee. Täällä on Vorkutan kalmistoista eniten muistomerkkejä. Baltit, ukrainalaiset, saksalaiset ja Venäjän Memorial ovat pystyttäneet muistomerkkejä ja kaunistaneet hautausmaata. Yksityiset tahot ovat laittaneet ristejä ja muistopaasia. Useassa puuristissä seisoo virolainen nimi. Hautausmaalta löytyy myös elokuun 1953 lakon tukahduttamisessa ammuttujen muistomerkki.

Tänne on moni kansa pystyttänyt muistomerkkejä. Venäläisten muistomerkkiä vain ei ole, valtio ei halua muistaa Gulagia, Vittman äimistelee.
 
Ennen yksittäisillä haudoilla oli pelkästään vankinumerot. Kun 1990-luvulla NKVD:n arkistot hetkeksi avautuivat, saatiin nimiä hautakiviin, mutta ei kaikkiin.

Ehkä arkistoja ei avata kokonaan siksi, että rikoksia on niin valtava määrä. Saattaisi käydä ilmi, että vaikka nykyisen avioparin isoisistä toinen teloitti toisen isoisän. Alkaisi sisällissota, jos kaikki paljastuisi täydelleen, arvelee Vittman.


Fakta

Vorkuta” on nenetsin kieltä ja merkitsee paikkaa, jossa on paljon karhuja.
 
Kaupunki Vorkutasta tuli 1943. Huippuvuosina 1970-luvulla Vorkutan kaupunkipiirin asukasluku oli 220 000. Nykyisin piirissä, johon kuuluu kaupungin lisäksi 15 taajamaa on 110 000 asukasta, itse kaupungissa 69 000.
 
Memorial on vuonna 1989 perustettu venäläinen kansalaisjärjestö, joka pyrkii selvittämään ja dokumentoimaan neuvostoterrorin uhrien muistoa. Memorial ottaa kantaa myös Venäjän nykyiseen ihmisoikeustilanteeseen. Järjestö toimii lisäksi monessa entisessä neuvostotasavallassa.


tiistai 5. heinäkuuta 2016

Kiväärin kieli

Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius:
Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet.
504 s. WSOY 2016. 

Fasismi ei ole vain syrjäytyneen massan vaan ennen muuta älymystön liike. Tämä selviää kolmen nuorehkon tutkijan teoksesta Suomalaiset fasistit. Fasismi näyttäytyy kouluttuneiston aatteena, jota sen aktiivit ja myötäilijät legitimoivat kirjoituksissaan jo ennen kuin alkoi tapahtua.

Fasismi oli sotien välisellä ajalla melkeinpä älymystön muoti-ideologia – hieman samoin kuin taistolaisuus 1970-luvulla. Fasistipiireiltä ei puuttunut elinkeinoelämän tukea. Kirjoittajien mukaan varsinaisia fasisteja vaarallisempia olivat kanssavaeltajat. Oikeistopuolueet pelkäsivät 1920-1930-luvuilla kannatuksensa laskua ja myötäilivät fasisteja, lehdistö kirjoitti kritiikittömästi ja näin fasismi salonkikelpoistui.

Jos nämä näkemykset hämmästyttävät, niin syynä on, ettei suomalaisen fasismin kokonaisesitystä ole ennen kirjoitettu. Tutkimus on hajautunut eri teoksiin. Suomessa fasismi on tavattu nähdä vain ”isänmaallisuutena” ja irrallaan eurooppalaisesta yhteydestä. Kotoista fasismia on kaunisteltu, jopa peitelty, tietävät teoksen kirjoittajat Silvennoinen, Tikka ja Roselius. Näkemykselle on perusteita. Yhtenä esimerkkinä mainitaan historioitsija Jussi Niinistön kirja Lapuan liike (2003), joka jatkaa sinimustaa tulkintalinjaa.

Fasismi syyt lepäävät osin talouskriiseissä – niin ennen kuin tänäänkin. Ensi kertaa sitten toisen maailmansodan uusfasistiset liikkeet ovat nyt nousussa Euroopassa ja Venäjällä. Suomalaiset fasistit haastaa arvioimaan uudelleen kuvaa Suomen historiasta. Samalla voi pohtia fasismin mahdollisen tuoreen nousun syitä.

Perusteellinen ja iskevästi kirjoitettu teos valottaa hyvin fasismin aatehistoriallista ja yhteiskunnallista taustaa. Fasismi perustuu vastavalistuksen aatemaailmaan. Vitsakimppu alkoi kehkeytyä, kun vastavalistus yhdistyi nationalismiin.

Fasismi muistuttaa pornoelokuvia siinä suhteessa, että kumpikin sietää yhtä huonosti huumoria. Nauru tuhoaa ne. Homma on ähkittävä totisena loppuun asti. Tarvitaan sellainen yhdistävä sukupolvikokemus, joka vie kertakaikkiaan halut huumoriin.

Ensimmäinen maailmansota ja sen osana Suomen sisällissota, toimivat radikalisoivana tekijänä. Suomalainen fasismi ponnisti valkoisten jääkärien, upseerien ja rintamaveteraanien joukosta. Sota nähtiin kauniina ja puhdistavana. Valkoisen terrorin teloitusryhmissä tulevat radikaalit löysivät kutsumuksensa.

Teoksessa valotetaan laajan lähdeaineiston kautta eri fasististen järjestöjen taivalta. Henkilöitä vilisee kuin Tolstoin romaaneissa. Kirjan rakennetta jäntevöittää keskittyminen pariin älymystötaustaiseen fasistiin. Teoksen päähenkilöksi nousee pioneeriupseeri ja kirjailija Johan Christian Fabritius (1890-1946) jonka romaanit legitimoivat fasismin aatemaailmaa.

Oikeistoradikaaleille sisällissodan jälkeen syntynyt yhteiskunta oli pettymys. Sorruttiin demokraattiseen ja liberalistiseen pelleilyyn, eikä menty reilusti autoritarismiin. Fasistit näkivät Euroopan tulevaisuuden oman aatteensa ja bolševismin välisenä painina. Kommunismin pelkoa käytettiin fasismin oikeutuksena, vaikka Suomessa kommunismi oli henkitoreissaan. Tämä ei toisaalta estänyt osaa fasisteista ihailemasta myös Stalinia.

Järjestöt, joiden kautta suomalainen fasismi puhkesi kukkaansa, käsitellään teoksessa niissä vaikuttaneiden henkilöiden kautta Lapuan liikkeen Lauri ”Tahko” Pihkalasta IKL:n nuorisojärjestön Sinimustien johtajaan, pappi Elias Simojokeen. Muita järjestöjä olivat Suojeluskunnat, Lotta Svärd, Akateeminen Karjala Seura ja toisen maailmansodan aikana suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja heidän taustapiirinsä.

Teoksessa nostetaan esiin Vapaussodan Rintamamiesliiton rooli kumousyritysten taustalla ja poliittisena painostusryhmänä. Tätä ei aiemmassa tutkimuksessa ole juuri huomioitu.

Tarkimmin teoksessa ruoditaan luonnollisesti Lapuan liikettä. Fasistien vallankaappaus oli lähimpänä talonpoikaismarssin aikaan heinäkuussa 1930. Lapuan liikkeen edessä hallitus joutui taipumaan ja olisi taittunutkin, jos joku olisi älynnyt vaatia.

Sillä kertaa, kuten myös Mäntsälän kapinan aikana 1932 tai jatko-sodan viime vaiheessa, fasistien kaappaus tussahti. ”Tiktatuuri” jäi syntymättä. ”Heil Hitler, meil Kosola”, sanoo sananlasku, ja onneksi niin. Vihtori Kosolassa tai Simojoessakaan ei ollut samaa karismaa ja häikäilemättömyyttä kuin Hitlerissä tai Mussolinissa.

Suomalainen fasismi epäonnistui myös siksi, etteivät liikkeiden rivijäsenet olleet valmiita tarvittavaan verilöylyyn. Fasistien oikeistolaiset liittolaiset tiesivät suomalaisen kommunismin heikkouden, eivätkä pitäneet puhdistusta perusteltuna. Väkivaltaista kumousta jarrutti myös kansallismielisten laillisuususko.

Mäntsälän kapinan jälkeen fasistien kenttä hajosi, mutta itse aatemaailma oli pinnalla aina vuoteen 1944. Eduskunnassa istui parhaimmillaan 14 mustapaitaa, ja alan lehdet tahkoivat tavaraa.

Fasismi oli suosituimmillaan älymystöpiireissä 1930-luvulla ja 1940-luvun alussa. Martti Haavio, Kai Donner ja Juhani Konkka myötäilivät. Mika Waltari suomensi tilauksesta Horst Wessel -romaanin, ja V.A. Koskenniemi ylisti käännöstä kritiikissään, vaikka teos on selkeästi propagandaa.

Waltari, Maila Talvio ja Juhani Silvo olivat mukana Weimarissa 1941 perustamassa natsien järjestämää Euroopan kirjailijaliittoa. Siellä olivat myös Söderströmin kustannusyhtiön radikaalikirjailijoiden Svarta Gardet-ryhmä: Örnulf Tigerstedt, Tito Colliander, Edvard Gummerus ja Bertel Gripenberg. Mutta ei näitä intellektuelleja vaadittu tilille fasismista päinvastoin kuin Ezra Poundia, Martin Heideggeria tai Knut Hamsunia.

”Kiväärin kieli on ainoa maailmankieli, paljon selvempi kuin esperanto ja muut vastaavat potaskat”, uhosi Gripenberg kirjeessään Tigerstedtille. Gripenberg ei katunut sodan jälkeenkään, vaan ryhtyi aatteen marttyyriksi.

Fasistien kaappaushankkeista ei tullut jatko-sodankaan aikana mitään. SS-vapaaehtoisia sentään saatiin värvättyä Saksan tueksi. Tässä kunnostautuivat Vapaussodan Rintamamiesliitto ja akateemisten fasistien kerma, etunenässä silmätautiopin professori Mauno Vannas. V.A. Koskenniemi sanoitti suomalaisen SS-pataljoonan marssin sanat. Jatkosodan loppuvaiheessa Vannas organisoi natsi-Saksan tuella Suomen vastarintaliikettä neuvostomiehityksen varalta.

Sodan jälkeen SS-vapaaehtoisten värväystä puolusteltiin. Teoksessa nostetaan esiin esimerkiksi Mauno Jokipiin tutkimus Panttipataljoona (1968). Sen itse lukeneena voin todeta, että tulkinta valkopesusta on melko osuva. Nämä kaunistelut ovat yhä jatkaneet elämäänsä 2000-luvulla, kun esimerkiksi suurelle yleisölle suunnatut suomalaiset Korkeajännitys-sarjakuvat piirtävät kiiltokuvan vapaaehtoisten sodasta. Jotenkin samasta uomasta tuntuu ammentavan myös Jenni Linturin kiitelty esikoisromaani Isänmaan tähden (2011).

Kuten teoksen kirjoittajatkin toteavat, osa nuoren polven älymystöstä hakee jälleen vastauksia vanhoista aatteista. Taustalla on talouskriisin ja uusliberalismin luoma epävarmuus. Suomessakin uusi sukupolvi älymystöä avoimesti lämmittelee teemoja ”hierarkkisesta yhteiskunnasta”, traditionalismista” ja ”orgaanisesta kansakunnasta”. Kielenkäytössä vilisevät sarastukset, länsimaiden tuho, liberalismin petos ja konservatiivien oikeita arvoja kampittavat ”kulttuurimarksistit”. Viimeksi mainitut tuomitaan omaa kansaansa vihaaviksi ”suvakeiksi” tai ”mokuttajiksi”. Hampaissa ovat myös seksuaalivähemmistöjen oikeudet, feminismi, vasemmistolaisuus, ateismi, monikulttuurisuus ja sukupuolten tasa-arvo.

Sotien välisen ajan fasistien ryssävihan ja antisemitismin sijaan on tullut vainoharhainen islamofobia. Biologinen rasismi on päivittynyt kulttuuriseksi. Suur-Suomesta ”Uraliin asti” ei enää haaveilla, pikemminkin Putinin Venäjän valtiojohtoinen konservativismi nähdään mahdollisena liittolaisena. Avoimesti diktatuuria vaativat ovat harvassa, mutta autoritarismin kaipuu on sama.

Nykyisten fasistien Suomi-kuva muistuttaa sotia edeltävää. Se on kansallinen haavekuva. Kyse on mustista ihanteista, joihin edelleen kuuluu vastavalistuksen aatemaailma. Ihanneyhteiskuntaa kuvaa parhaiten sana: ”roti”. On tarvetta Suomelle, jossa vallitsee roti.

Nykyisiltä fasisteilta puuttuu kuitenkin maailman- tai sisällissotaan verrattava radikalisoiva kokemus. Ellei sellaista ilmaannu, jää ideologia suunpieksännäksi ja larppaamiseksi, mistä on tosin siitäkin vakavasti harmia.


Ville Ropponen

Kirjoitus on ilmestynyt Kritiikki-lehdessä heinäkuussa 2016.