maanantai 20. elokuuta 2012

Esteettinen karjunta katuojasta

DJ Stalingrad: Eksodus
Suomentanut Veli Itäläinen.
122 s. Into 2012.

Kaaos, kipu, känni, kuolema, kaipuu ovat aineksia, joista venäläinen DJ Stalingrad (s. 1985) muovailee esikoisteoksensa Eksodus (Ishod).

Teos kuvaa venäläisiä nuoria ja alakulttuuripiirejä. Näkökulma on antifasistisen jengiläisen, joka laulaa hc-punk-bändissä ja työskentelee välillä ensihoitajana. Kirjan henkilöiden elämäntapaan kuuluvat talonvaltaukset, varastelut, hillitön dokaus, huumekokeilut, sekopäiset bileet ja ennen muuta tappelut. Tapahtumat sijoittuvat lähiöihin, joista on tullut eri jengien ja poliisin taistelutanner.

Eksodus muistuttaa hieman Natalja Kljutšarjovan (s. 1981) suomennettua esikoisromaania Kolmannessa luokassa (2010). Kuten Kljutšarjovan romaanissa Eksoduksessa tapahtumat vierivät ympäri entistä Neuvostoliittoa 2000-luvulla. Teosten rakenne on samantyyppinen, ne koostuvat lyhyistä proosakatkelmista ilman selvää juonta. Tällä ilmennetään aikakauden kaaottisuutta ja elämän sattumanvaraisuutta. Muuta yhteistä teoksilla ei sitten olekaan.

Eksoduksen proosapalat vaihtelevat muisteluista romanttisiin väläyksiin, pienoisesseistä banaaliin mäiskeeseen. Tappelut ja mellakat vievät romaanin kerrontaa eteenpäin. Välillä veri lentää kuin splatter-filmeissä. Kohtausten väliin pilkotaan kuvauksia amerikkalaisten marginaalisten punkrokkarien elämänkerroista tai ihaillaan Ted ”Unabomber” Kaczynskia.

Yrittääkö teos siis olla jokin nykyvenäläinen Sieppari ruispellossa? Vai nykyvenäläinen Fight club? Tämähän on hajanaisesti kirjoitettua, väkivaltaa ihannoivaa roskaa, voisi kunnianarvoisa ammattikriitikko jyrähdellä norsunlutornistaan.

Mutta ei, Eksodus on myös paljon muuta. Ja siinä on potkua, metallikärkimaiharia.

Vuonna 2009 omakustanteena julkaistua Eksoduksen alkuteosta ladattiin netistä kolmen ensimmäisen kuukauden aikana yli 10 000 kertaa. Vuosi sitten pietarilaiskustantamo Azbuka-Attikus julkaisi Eksoduksen kovakantisena. Sittemmin on tullut kirjallisuuspalkintoehdokkuuksia.

Teos ammentaa osin kirjoittajansa DJ Stalingradin, oikealtaan nimeltään Pjotr Silajev, elämästä. Silajev asuu nykyään poliittisena pakolaisena Suomessa. Eksoduksen kertoja on silti vahvasti kirjallinen hahmo. Teosta ei pidä lukea avainromaanina vaan enemmän yleisenä kuvauksena kadotetusta sukupolvesta Neuvostoliiton kuolinpesän pahnoissa, yksinhuoltajien kuritettavana, läpikustussa maassa.

Tämä kaikki on taustaa. Se ei selitä miksi Eksodus on kiinnostava teos.

Tyyliä ja tyylittömyyttä

Kysymys on tyylistä. Teos luottaa lukijaan. Eksodus on väkivaltainen, rankisteleva, rujo – yksipuolinenkin – mutta tekstin energia on vulkaanista. DJ Stalingrad tasapainoilee taidolla uhon ja herkkyyden rajalla. Eksoduksen ähisevä mylly sekoittaa sisuksiinsa machoilua, korkeaa runoutta, teiniangstia ja filosofiaa. Äänenvoimakkuus on usein karjunta ja keinolaji liioittelu. Kuvatun maailman rupisuutta tasapainottaa musta huumori, usein groteski komiikka, joka irrottaa monesti näennäisesti merkityksettömistä kohtauksista paljon.

Eräässäkin kirjan kohtauksessa punkkarit sabotoivat kommunistien vappumarssia liittymällä kulkueeseen ja huutamalla myös oppositiopuolue kansallisbolševikkien Venäjällä lanseeraamaa iskulausetta: ”Viemme reformit loppuun, Stalin, Berija, Gulag!”

Viime aikoina suomalaisissa kirjallisuuspiireissä on puhuttu paljon ”kokeellisuudesta”. Ensin keskusteltiin runouden kokeellisuudesta, ja viimeksi keskusteluun on tullut proosan kokeellisuus. Eksodus voisi oikeastaan olla kirja, jota kokeellisuudesta juopuneen suomalaiskriitikon pitäisi palvoa. Luultavasti näin päihtynyt kriitikko silti vihaisi Eksodusta. Teos ei ole oikealla tavalla kokeellinen. Se ei ole läpeensä älyllinen, intertekstuaalisilla viittauksilla marinoitu, metaforilla leikittelevä, kryptinen koruommel, joka rakentaisi sanojen – noiden mustien merkkien – avulla kokonaan oman virtuaalitodellisuutensa ja undulaattihäkkinsä. Eksodus on ruma ja haisee pahalta.

Veri ja kulttuuri

”Kuinka paljon tahansa teet työtä, suurin saavutuksesi tulee olemaan Ladan ostaminen. Luovuus? Ainoa mitä voit luoda ovat kaltaisesi ääliöt”, kiteyttää Eksoduksen kertoja pohjasakan kohtalon. Syrjäytettyjen elämä vertautuu hiirikokeeseen. Häkkiin lukitun hiiren jatkuva kipu tappaa eläimen uupumukseen, jollei se pura sitä vihaan ja taisteluun.

Katkeruus kohdistuu nuorempaan, menestyneeseen sukupolveen eli ”kunnon ihmisiin”. Heitä lyödään näköön missä vain tavataan. Pettymys kohdistuu myös yhteiskuntaan, jonka ainoa laki tuntuu olevan: ”valehtele, varasta, tapa”.

Turpaan antaminen ja saaminen on romaanissa keskeistä. Väkivallasta tulee transgressiivinen voima samalla tavoin kuin kostaminen ja huoraaminen ovat vastaavia voimia eräiden naiskirjailijoiden, kuten Virginie Despentesin tai Laura Gustafssonin teoksissa. Ja väkivalta myös tuhoaa.

Yksi tulkintavinkkeli avautuu siitä, kun teoksen väkivaltaa tarkastelee vasten Venäjän väkivaltaista lähihistoriaa, mustasotnialaisten ja bolševikkien poliittista terroria, Afganistanin sotaa ja nyrkillä kasvatettujen sukupolvia.

Eksodus luotaa missä tahansa teollisuusyhteiskunnassa kesivää syrjäytyneiden nuorten miesten laumahenkeä. ”Siellä missä ei ole valtaa, on väkivalta”, kirjoitti jo Hannah Arend. Väkivalta on kurjistettujen viimeinen yritys hallita omaa elämäänsä. Se on jalkapallohuligaanien, helvetin enkelien, liimanhaistelijarokkarien ja asehullujen nörttien pohjavirtaa, josta syntyy konservatiivista kapinaa, vastarintaa joka ei pyri muuttamaan yhteiskuntaa, vain aiheuttamaan kaaosta. Onko tämä juuri sitä katkeroitunutta maaperää, josta fasismi nousee?

Tätä tulkintaa tuntuisi tukevan se, että Eksoduksen kertoja nostalgisoi entisistä neuvostosukupolvista, joilla oli jokin suurempi unelma, jonka puolesta kestää kaiken sonnan ja jonka puolesta kärsiä ja kuolla. Kertoja unelmoi toistuvasti sodasta, joka näyttäytyy hänelle sosiaalidarwinistisena teuraspenkkinä. Siellä tarpeeton osa miessukupuolesta jauhautuu.

Oma musta ironiansa on siinä, että kertoja laskee itsensä näihin tarpeettomiin. Rauhan aikana mätä miesaines jakautuu kertojan mukaan kahtia: toistensa kanssa tappeleviin jengiläisiin ja poliiseihin.

Maailmojen välissä

Eksodus piehtaroi töryssä, angstissa ja rappioromantiikassa, mutta taidolla. DJ Stalingrad tallentaa kolmannen maailman kaatopaikan rajalla kiikkuvan ihmisen, kuten venäläisen syrjäytyneen, elämän raadollisuutta ja kovuutta. Tällaista elämäntavan kuvausta ja elämännäkemystä harvoin löytyy ensimmäisen maailman kirjallisuudesta.

Ja tietenkin Eksodus on myös kuvaus kärsimyksestä. Teoksen lopussa tähän tematiikkaan yhdistyy kristillistä symboliikkaa. Kirjan kertoja samaistuu uskonnollisiin etsijöihin. Hän lähtee Venäjältä.

Koska kirjailija esiintyy nimimerkillä, täytyy suomentajankin tehdä niin. Veli Itäläinen on Antti Rautiaisen pseudonyymi, jota hän käytti nettilehti Fifiin kirjoittamissaan kolumneissa. Eksodus on suomennettu melko hyvin. Itäläinen on kääntänyt aivan oikein alkuteoksen nimen ”Ishod”, se viittaa israelilaisten pakoon Egyptin vankeudesta toisessa Mooseksen kirjassa. Eksoduksen yleismerkitys on maastamuutto. Venäjän sana ”ishod” on kuitenkin monitulkintaisempi. Sanalla on sellaisia merkityksiä kuin ”päätös”, ”lopputulos”, mutta myös ”ulospääsy” tai ”mahdollisuus”.

Kritiikki on ilmestynyt myös Kiiltomadossa

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Kirjesalaisuus


Tämä sanoma on luottamuksellinen ja saattaa sisältää vaitiolovelvollisuuden piiriin kuuluvaa tai muuten suojattua tietoa. Mikäli ette ole sanoman tarkoitettu vastaanottaja, olkaa hyvä ja ilmoittakaa tästä sanoman lähettäjälle sekä tuhotkaa sanoma. Sanoman kopiointi, käyttö tai sen sisällön ilmaiseminen kolmannelle on kielletty. Sähköpostilähetyksen ei voida taata olevan turvattu ja virheetön, koska sanomaa voidaan tarkoituksellisesti muuttaa tai se voi kadota, saapua myöhässä, sisältää viruksia, olla epätäydellinen tai muuten virheellinen. Lähettäjä ei tämän vuoksi vastaa sanomaan mahdollisesti sisältyvistä virheistä tai puutteista, jotka ovat aiheutuneet sähköpostilähetyksestä.

This message is confidential and may be privileged or otherwise protected from disclosure. If you are not the intended recipient please notify the sender and destroy this message. You should not copy it or use it for any purpose or disclose its contents to any other person. E-mail  cannot be guaranteed to be secure or error-free, as the message could be purposely altered, lost, destroyed, or may arrive late or incomplete, or contain viruses, or be flawed in some other way. The sender therefore does not accept liability for any errors or omissions in the content of this message which arise as a result of e-mail transmission.

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Elämä ja kuolema Tsaarin puolesta


Vlamir Sorokin:
Pyhän Venäjän palveluksessa.
Romaani, 208 s.
Suomentanut Arvi Perttu.
Like 2008.

Dystopia on viime vuosina hiipinyt ryminällä venäläiseen proosaan. Viktor Pelevinin fantasiassa Viides maailmanvalta (2006) salainen eliitti ajaa ihmisiä tuhoon. Olga Slavnikovan teoksessa 2017 (2006) siperialaiskaupunkien mellakat leviävät koko maahan. Dmitri Bykovin romaanissa ŽD (2006) Venäjän tulevaisuus on akanvirta, jossa maa erityisyytensä nimissä sulkeutuu muusta maailmasta: jättiläisvaltiota raastavat etniset konfliktit.

Dystopian uusi tuleminen muistuttaa neuvostoscifistä, joka puki päivänpolttavan yhteiskuntakritiikin tulevaisuusnäkyjen teflonvaippaan.

Vladimir Sorokinin dystopia luotaa Venäjää peräseiniä myöden. Sorokin on Moskovan 1980-luvun undergroundin ja konseptualismin kasvatti. Useat hänen teoksistaan, joista on  aiemmin suomennettu vain Jono (1990) ja Marinan kolmaskymmenes rakkaus (1992), ovat  kokeellisia romaaneja. Sukupolvensa tavoin Sorokin protestoi  "60-lukulaista idealismia" ja eteni estetiikan ulottuvuuksiin. Erityisesti kirjailija on tutkinut valtaa ja väkivaltaa - kuten neuvostomyyttejä purkaneessa romaanissa ”Sininen rasva” (1999, ruot. Blått fett 2002).

Pyhän Venäjän palveluksessa kuvaa yhtä päivää opritšnikka Andrei Komjagan elämässä vuonna 2028. Kertojana on itse Komjaga, vallitseviin oloihin tyytyväinen salaisen poliisin asiamies. Uudelleen perustettu opritšnina viittaa 1500-luvulle. Pohjatekstiksi tuntuisi asettuvan Aleksei Tolstoin (1817-1875) historiallinen romaani Iivana julman soturi (suom. 1942), joka ammentaa aiheensa Iivanan järjestyskaartin opritšninan joukkoterrorista. Koiran päätä tunnuksenaan pitäneet opritšnikat paimensivat Venäjän itsevaltiuden ikeeseen.

Dystopiaromaanien tapaan juonta tärkeämmäksi nousee tulevaisuuden yhteiskunta, jonka Sorokin rakentaa Venäjän viime vuosien tapahtumien, median lietsomien uhkakuvien ja historian aineksista. Romaani on kauhistuttava ja hauska. Ehkä se on myös hätähuuto?

Suuri muuri eristää Venäjän muusta maailmasta. Äärikansallisuus, ortodoksisuus, autoritarismi ja machoilu hallitsevat.  Säädyt on palautettu, säädyttömyys ja kiroilu kielletty, julkiset raipparangaistukset pitävät kansan kurissa.  Tosivenäläinen imperiumi torjuu läntisen liberaalin saastan. Huumeita myydään silti vapaasti. Vain öljy- ja kaasuputket ovat auki Eurooppaan. Välillä putket suljetaan, kun tsaari rankaisee dissidenttejä piilottelevaa munatonta ja analyyseihinsa  eksyvää Eurooppaa, ja "Nizzassa asti palellaan".

Salaliittoja ja vakoojia nähdään romaanin Venäjällä kaikkialla. Puhdistusten jäljet erottuvat Moskovassa. Kirjakamari sensuroi kirjallisuutta ja valvoo sen myyntiä.

Vain Kiinaan pidetään yhteyksiä. Kiinalaisuus on muotia. Länsi-Siperiassa asuu 28 miljoonaa kiinalaista. Kiinalaisuuden tunkeutumisella Venäjälle Sorokin on leikitellyt monessa teoksessaan.  Romaanissa kaikki kulutustavarat Venäjälle ja Eurooppaan tuotetaan Kiinassa  - tämä irvii koko teollistuneelle maailmalle. Globaalitaloudessa meidän sikojen kaukalo täytetään kehitysmaissa raadetuilla hyödykkeillä. Röyhtäisemme kiitoksen.
 
Sorokin on tyylivirtuoosi, joka pyllistää psykologisoinnille ja todenkaltaisuudelle. Hänen henkilönsä eivät ole lihaa ja verta, vaan ideologioita kantavia tyyppihahmoja.

Romaanin alussa opritšnikat tuhoavat vapaaherra Kunitsinin kartanon, hirttävät miehen, raiskaavat vaimon ja kärräävät kakarat lastenkotiin. Myöhemmin kuvataan kieroilua ja korruptiota Kiinasta Venäjän läpi Pariisiin kulkevan tavaraväylän varrella. Opritšnina kamppailee valuutasta ja vallasta muiden virastojen kanssa. Pidätetyt pelastuvat vain rahalla tai huumeilla, opritšnikat ovat aina ostettavissa. Sorokin viittaa suoraan turvallisuuspalvelu FSB:n viime vuosien toimiin.

Romaani vaatii lukijalta Venäjän historian tietämystä. Esimerkiksi tsaaritar muistuttaa lukuisista rakastajistaan tunnettua Katariina suurta. Komjaga käy etsimässä tsaarittarelle petikumppania Tobolskista, josta Rasputin oli kotoisin. Myös Jermak, Siperian valloittaja, vilahtaa irvokkaana patsaana. Kansanpuodit ja vain eliitin käyttöön varattu huipputeknologia tuovat mieleen Neuvostoliiton.

Sorokin ivamukailee niin pieneerilauluja, Rikosta ja rangaistusta, Leninin ylitysrunoa kuin bylinoja ja tšastuskoja eli rekilauluja, hän hyödyntää rikollisslangia ja nykybisneksen kieltä. Romaanin maailman futuristisen ja arkaaisen liitos paradioi neuvostoscifiä ja nyky-Venäjällä suosittua fantasiakirjallisuutta.

Pyhän Venäjän palveluksessa on menippolaista satiiria, gogolilaista naurua. Teksti on tiivistä, yksityiskohdista ja viittauksista tiheää, silti ihmeteltävän kevyttä. Sorokinia lukiessa assosiaatiot sinkoilevat.  Tulee mieleen Aleksander Solženitsynin vankileiritarina Ivan Denisovitšin päivä (1962) ja miksei myös Vladimir Voinovitšin dystopia 2042 (1986), jossa Moskovan muusta Venäjästä erottava muuri sulkee sisäänsä ortodoksis-autoritaarisen imperiumin. Väkivallan ja seksin yhdistelmästä ruikahtaa tajuntaan Apollinairen Hirveä Hospodar;  tyylikieputus taas muistuttaa Rabelais'ta.

Eliittien perversioiden kuvaus on Sorokinilla oikeastaan jo maneeri, mutta aina hän tekee sen tuoreesti. Romaanissa ”Sininen rasva” Stalinin tyttärenpojat hilluvat transvestiitteina. Pyhän Venäjä palveluksessa esittelee tsaarin vävyn, joka tyydyttyy vain seksistä tulipalon keskellä; bileissään opritšnikat porautuvat jonona toistensa ahtereihin uima-altaan vettä pärskyttäen.

Sorokin tutkii Venäjän historiassa toistuvaa kuvioita: salainen poliisi näyttää aina toimivan lain ulkopuolella. Naftanmusta satiiri ei välttämättä iske vain nyky-Venäjän vallanpitäjiin, vaan mihin tahansa valtaportaaseen, jota vesittää autoritaarinen harha, kuten ääri-islamismi tai usko talousliberalismin kaikkivoipaisuuteen.

Historian ainesten uudelleenkäyttö ja irvokkaat tulevaisuudennäyt asettavat Pyhän Venäjän palveluksessa ”Sinisen rasvan” sisarteokseksi. Groteskia scifiä tursuaa myös Sorokinin romaanitrilogia, ”Jää” (2002), ”Bron tie” (2004) ja ”23000” (2005). Romaanin lopussa huumeinen Komjaga uneksii lahdattujen ihmisten ihralla täytetyistä kosmisista tsaarittaren rinnoista.

Arvi Pertun suomennos laukkaa loistavasti siihen verrattuna, että tyyliensä moneudessa Sorokin ei ole helpoimpia käännettäviä, eivätkä kaikki hänen kielipelinsä ole lainkaan suomennettavissa.


Ville Ropponen


Kritiikki on ilmestynyt myös Parnasson numerossa 7/2008.

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Kesädekkari "Zolotaja baba", osa 7.


Berjozovo, Jugran piirikunta, 2. elokuuta

Kulkiessaan aamulla lähikioskille ostamaan teetä, joka oli päässyt loppumaan, edellisen illan tapahtumat palautuivat Hartšenkon mieleen. Sananvaihto Volkovin kanssa niin että koko miliisiasema raikui. Volkovin vaatimukset, että Virvavesi oli heti lähetettävä Surgutin keskussairaalaan, pois silmistä. Hartšenko piti päänsä, Virvavesi jäi Berezovoon. Hän kutsui lääkärin tarkastamaan naisen. Virvaveden vammat eivät olleet vaarallisia, nirhamia ja mustelmia siellä täällä, huulet halki, aivotärähdys, pieniä palovammoja, ei juuri muuta. Virvavesi pidettiin säilössä miliisiasemalla, ja Hartšenko laittoi luotetun miehen vahtimaan naista.

Hartšenko merkitsi Virvaveden pidätetyksi. Hän oli mahdollisen veriteon todistaja tai jopa tekijä. Ja pidätetyksi kirjoittaminen estäisi kenties FSB:stä saamasta naista haltuunsa. Veri Virvaveden maastopuvulla osoittautui pääosin poron vereksi, joskin joukossa oli tahroja, jotka saattoivat olla ihmisen verta. Täytyi odottaa laboratoriokokeiden tuloksia ennen lopullista varmuutta. Virvavettä ei lähetettäisi Surgutiin, jossa FSB:llä olisi paremmat mahdollisuudet päästä häneen käsiksi kuin Berezovossa, joka oli tiukasti Jugran miliisin valvonnassa.

Volkov taipui lopulta oudon helposti. Jotain oli tekeillä.  Hartšenko päätti ottaa yhteyttä Viktor Pugatšoviin lähipäivinä, sillä hän ei enää luottanut Volkoviin.

Kioskilla huomio kiinnittyi Salehardskye Novasti-lehteen, joka kirkui etusivullaan: ULKOMAINEN TUTKIMUSRYHMÄ MURHATTU KAZYMIN TAIGASSA. TERRORISMIA? ONKO MANDALA ISKUN TAKANA?

Hartšenko osti lehden ja selasi sitä ähkyen kotimatkallaan. Miten asia oli vuotanut lehteen?! Ja lisäksi: Mandalaa ei virallisesti ollut edes olemassa, mutta nyt se vedettiin maton alta. Se tiesi vain yhtä asiaa: haettiin syntipukkia.

Hän luki artikkelin aamiaista hotkiessaan. Suomalaisen arkeologi Jouni Inttisen ja metsästäjäksi mainitun Juvan Sopotšinin ruumiit oli löydetty silvottuna taigasta Num-To-järven läheltä, artikkelissa toitotettiin. Painotettiin, että kyseinen seutu oli hantien perinteisesti pyhän järven uhripaikan lähellä. Väitettiin ruumiiden läheltä löydetyn rituaalisesti teurastettuja poroja. Uhrien sanottiin tutkimuksien mukaan ensin kuristetun ja sitten silvotun. Murhista maalattiin pöyristyttävän groteski kuva. Sopotšinin hanti-taustaa ei mainittu, vaikka se ehkä olikin useimmille selvää, sukunimi kun oli yleisesti tunnettu. Lopuksi mainittiin paikalta löydetyn myös kolmannen ruumiin, joka oli tunnistettu Jugran miliisin rikostutkija Tarakan Tšapajeviksi. FSB tutki Jugran miliisin osuutta tapahtumiin. Artikkelin mukaan oli mahdollista, että paikalla oli käynyt myös muita henkilöitä Jugran miliisistä, tästä kielivät rikospaikalta löydetyt vesdehodin telaketjun jäljet.

Jutussa siteerattiin FSB:n erikoisagentti Vladimir Klopovia, jonka mukaan oli selvää, että murhien takana piili hantien ja nenetsien nationalistinen ja separatistinen järjestö Mandala. Klopov mainitsi tutkimusten alkaneen myös koskien Mandalan ja Jugran miliisin yhteyksiä. Klopov epäili Jugran miliisin olevan "korruptoinut". FSB:llä oli Klopovin mukaan syytä epäillä myös öljyparoni Viktor Pugatšovin osuutta asiaan. Mitään todisteita väitteilleen Klopovov ei maininnut, eikä niitä jutussa kaivattukaan.  Artikkeli oli FSB:n kontrolloiman lehden tuotoksia.

Hyökkäyksen ääriviivat näyttivät varsin selviltä.

Lehdestä pisti silmiin myös pikku-uutinen, joka saattoi liittyä asiaan. Armeijan tiedustelulähteiden mukaan Priozernin kaupungin lähellä oli sattunut mittava räjähdys. Jutussa väitettiin, että räjähdys sattui FSB:n laboratorioissa. FSB:stä ei vahvistettu, eikä kumottu tietoa. Priozernin kylä sijaitsi noin 80 kilometria Num-To-järvestä pohjoiseen Jamalo-Nenetsian piirikunnan puolella.

Hartšenko kaahasi Ladalla työpaikalleen. Heti ovilla tuli vastaan eilinen talitiainen, uusi mies talossa, joka piipitti, että suomalaisen tutkijan ja Berezovon museonjohtajan ruumiit on kärrätty Kazymin aluekeskukseen. Raportti olisi luettavissa siellä ja siellä. Hartšenko työnsi tyypin syrjään ja melkein lätkäisi tätä turpaan. Hän linnoitautui toimistoonsa, joka haisi edelleen pahalta.

Rämällä tietokoneellaan ja faksin avulla Hartšenko koetti seurata mitä media kirjoitti tapauksesta. Välillä hän käväisi kahvihuoneessa ja tiedotusosastolla selaamassa sanomalehtiä. Keskipäivään mennessä Salehardskye Novastin revittämä uutinen oli levinnyt lähes kaikkiin Jamalo-Nenetsian ja Jugran sanomalehtiin. Sähköinen media pärisytti sanomaa. Tuotiin esille myös ”uusia faktoja”: ruumiiden vierestä oli muka löytynyt hantien rituaaliesineitä. Viktor Pugatšov muka tuki hantien ”ekstremististä, kansallisuuksien ja uskontojen väliseen vihaan yllyttävää” liikettä rahallisesti. Mandala oli muka suunnitellut terrori-iskuja Jamalo-Nenetsian kaasuteollisuutta vastaan.

Iltapäivällä saapuivat ensimmäiset tiedot FSB:n suorittamista pidätyksistä. Tiedot saapuivat epävirallisia kanavia pitkin. Mediassa niistä ei ollut mitään. Jugran kaupungeissa, kylissä ja taigassa oli pidätetty ainakin 32 henkilöä, kaikki kansallisuudeltaan hanteja. Pidätettyjä epäiltiin terrorismi-yhteyksistä, toisin sanoen kuulumisesta Mandala-järjestöön.

Volkovia ei näkynyt. Piileskelikö hän? Oliko FSB ostanut Volkovin ja käskenyt lähettää
Hartšenkon syötiksi taigaan? Mistä sen saattoi tietää?

Hän kaivoi esiin listan FSB:n sulkemista kaupungeista ja kylistä vuoden 2000 jälkeen. Joukossa oli suuria keskuksia, kuten Norilsk, mutta myös paljon kyläpahasia ja taajamia, joiden nimet eivät aktiivisesti jääneet mieleen. Priozernyj löytyi listalta. FSB oli sulkenut sen 15.5.2004. Ilmoituksensa mukaan FSB:llä oli alueella sekä laboratorio, että koulutuskeskus. Eilen silmiin sattunutta pikku-uutista ei löytynyt tänään yhdestäkään lehdestä. Jäi epäselväksi oliko kyse vain GRU:n tahallaan levittämästä uutisankasta FSB:tä nokitellakseen, vai todellisesta tiedosta.

Hän kävi katsomassa Virvavettä. Nainen nukkui levollisesti huovan alla. Levollisesti siihen verrattuna, että hänen elimistöstään oli kokeissa löytynyt psilosybiiniä ja vaatteistaan suippumadonlakki-sienen jäämiä. Virvavesi kääntyili ja huohotti joka viides minutti. Hänet oli niin sanotusti pumpattu täyteen.

Työpäivän jälkeen Hartšenko otti yhteyden Viktor Pugatšovin sihteeriin ja selitti tilanteen. Puhelimeen tuli itse Pugatšov. Oligarkki oli tilanteen tasalla.

- Lähetämme sinne miehen miliisin päämajasta Hanti-Mansijskista, odottakaa rauhassa. Jos Volkov on petturi, hän katuu vielä syntymäänsäkin, Pugatšov sanoi rauhallisesti.

Kesädekkarin aiempi 6. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 5. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 4. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 3. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 2. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 1.osa löytyy täältä.

Teräkseen taittuneet modernismin sarvet

  Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallist...