keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Lenin ja Halla-aho

Lenin oli kukkien ystävä. Hän käyskenteli vainiolla. Tuli Halla-aho vastaan.
    • Terve, tovorists, sanoi Lenin.
    • Terve, sanoi Halla-aho.
    • Teikäläisellä on hommat hanskassa, sanoi Lenin.
    • Niinpä joo, sanoi Halla-aho.
    • Jouduitteko ampumaan monta, sanoi Lenin.
    • No, tuota, aika monta, Sininen tulevaisuus ei...
    • Vastaa kysymykseen, räjähti Lenin.
    • 20 joo, vastasi Halla-aho.
    • Se on oikein, sanoi Lenin.
    • Toverit ovat uupuneita, sanoi, Halla-aho.
    • Mitä helvettiä, toveri Halla-aho, sanoi Lenin.
    • En tiedä, niitä väsyttää, toveri Lenin, sanoi Halla-aho.
    • Saatana, ammutan kaikki, sanoi Lenin.

Viipuri pamahti, toistamiseen. Siinä ei ollut yhtäkään perussuomalaista sytykettä, eikä Suomi käyttänyt ydinasetta vastaiskussa.
Halla-aho parkui vauvana: tutti on kadonnut!
Ystävät lahjoittivat tutin.
Onko se lintu vai kala?
Kukaan ei tiennyt, ja iso suomalaisten vanha jumala Ahti, joka oli kylpenyt Karjalan joissa sanoi: työntäkää hänet saksalaiseen uuniin!
Lenin sanoi:
- Laitetaan hänet ammuttavien joukkoon, vaikka kukkia koristukseksi.
Kaikki loppui ähkyen kukkien valtamereen.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Kiinnostavan hajanainen Dostojevski

Dostojevski – kiistaton ja kiistelty.
Toim. Martti Anhava, Tomi Huttunen ja Pekka Pesonen.
Esseitä. 255 s.
Siltala 2017

F.M. Dostojevskin kirjailijakuva on ristivetoinen. Taantumuksellisen oikeassaolijan psykologisia havaintoja ja ihmistuntemusta ihaillaan. Ihmisrakkauden apostoli oli myös äärinationalisti ja antisemiitti – hieman samoin kuin eräs vertailukohtansa Solženitsyn.

Dostojevskilla tunteet lainehtivat poikkeusyksilöiden pauhatessa. Kirjailijaa on pidetty myös kömpelönä sanankäyttäjänä, jonka romaanikompositiot ovat sekavia, henkilöhahmot epämääräisiä ja todellisuudenkuvaus räpiköivää. Vai onko kyse pikemminkin dialogisuudesta ja moniäänisyydestä – kuten kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin määritteli?

Tavallaan on outoa, että Dostojevskia luetaan ja tutkitaan yhä kiivaasti.

Ristiriitaan pureutuu esseekokoelma Dostojevski – kiistaton ja kiistelty. Venäläisen kirjallisuuden seuran vuonna 2014 järjestämän luentosarjan pohjalta pystytetyn teoksen 12 kirjoittajasta miehiä on 9, naisia kolme, mutta miehisiä ovat Dostojevskin teoksetkin. Kirjoittajat ovat kirjallisuuden tutkijoita, suomentajia ja kirjailijoita. Lähinnä ruoditaan Rikosta ja rangaistusta, Idioottia ja Karamazovin veljeksiä. Lukijan tulee tuntea Dostojevskin teokset. Ei olisi haitannut, jos kokoelmaan olisi sisältynyt Dostojevskin tuotannon eri vaiheita yleisesti esittelevä teksti.

Esseiden aiheet vaihtelevat Dostojevskin teosten filmatisoinneista kirjailijan vankeuteen Siperiassa. Pekka Pesonen kirjoittaa Dostojevskin suhteesta Pietarin myyttiin. Kalle Holmbergin sanoin Dostojevski on ”maailman suurin dramaatikko, joka ei kirjoittanut yhtään näytelmää”. Tiina Kartano käsittelee Schellingin filosofian vaikutusta Dostojevskiin, jonka romaaneissa on aatetta niin, että häntä on pidetty enemmän ideologisena kuin psykologisena kirjailijana.

Nabokov suomii Dostojevskia. Tätä ja muuta kritiikkiä esittelee ansiokkaasti Mika Pylsy. Dostojevskin melodramaattisuus sekä henkilöiden ja asetelmien kliseisyys ovat peräisin sentimentaalisesta ja goottilaisesta romaanista, arvelee Nabokov. Dostojevskilla on tavallaan vain yksi idea, venäläinen messianismi, kristinusko. Dostojevski yrittää käännyttää lukijan näkemään maailman tavallaan, mustavalkoisena ja maksimalistisena. Dostojevskin populaarin puolella hoippuva ideakirjallisuus on osoittautunut elinvoimaiseksi, joten ehkä kirjailija kolkuttelikin postmodernismin ovia?

Martti Anhavan Dostojevskin tyyliä ja ihmiskäsitystä harjaava teksti on kokoelman parhaita. Dostojevskin imu ei perustu kielellisiin tehoihin. Sisäisen maailman horjahduksia sameana vellova kerronta ilmaisee murhaavasti. Liioittelun, adjektiivivyöryn ja monisanaisuuden voi tulkita sanojen ilmaisukykyä, itse kieltä koskevaksi epäluottamukseksi.

Kenties Dostojevski onkin kirjallisuuden suuria melankolikkoja, joka heijastelee todellisuuden ja sanojen välillä kumisevaa kuilua? Nabokov kääntyilee haudassaan, kun kiinnostus Dostojevskiin jatkuu postmodernin jälkeisenä aikakautena.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt Parnassossa 3/2017.


torstai 8. kesäkuuta 2017

Lenin ja Sampo Terho


Sata vuotta sitten Lenin ja Sampo Terho olivat kavereita.
  • Tehdään vallankumous, sanoi Lenin.
  • Tehdään vain, kansallinen, sanoi Terho.
  • Ei, minä kannatan kansojen itsemääräämisoikeutta, sanoi Lenin.
  • Juuri niin, sanoi Terho.

Tekivät vallankumousta. Tuli Soini vastaan.
  • Ministeri-audin penkki hiertää, sanoi Soini.
  • Tule mukaan, tehdään vallankumous.

Tuli mukaan. Tekivät vallankumousta. Tuli Orpo vastaan.
  • NKVD:n lastenkodissa, johon minut laitettiin on ikävää, haluan mieluummin Hitler-Jugendin hoiviin tai sitten ihan SOTE:en.
  • Tule mukaan, tehdään vallankumousta.

Tekivät vallankumousta. Tuli Sipilä vastaan.
  • Valtio ei enää anna minulle polkumyynnillä omaisuutta, sanoi Sipilä, en ole miljardööri, olen enää satatuhattööri.
  • Tule mukaan, tehdään vallankumousta.

Tekivät vallankumousta ja tekivät vallankumousta ja lopulta kävi niin, että valta kumoutui.
  • Voi helvetti, lihamuki on tyhjä, sanoi Soini.
  • Ikkunassa on Gallen-kallela, sanoi Terho.
  • Proletariaatin diktatuuri, sanoi Lenin.
  • Haluan kyykyttää kaikkia, sanoi Orpo.

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Kansa nousee?

Venäjä nähdään monoliittina, valtakuntana, jossa yksinvaltias ohjastaa teatteria ja tanssittaa kansaa kuin nukkea narussa. Pinnan alla on kuitenkin kuohunut jo pitkään. Vuosien jälkeen kuohunta nousee taas pintaan.

Ville Ropponen

Poromies Aleksander Aipin oli syksyllä 2015 huolissaan elinkeinostaan ja elinympäristöstään Nižnevartovskin öljykaupungin lähellä Hanti-Mansiassa. Aiempina vuosina seudun aktivisteilla oli ollut tapana sulkea teitä protestiksi, mutta sellaiseen ei enää uskallettu turvautua.

”Venäjällä voidaan nyt säätää kovia rangaistuksia mielenosoittamisesta. Koetamme jatkaa kamppailua lainsäädännöllisin keinoin”, Aipin kertoi tuolloin.

Hän oli esimerkiksi kutsunut biologeja porojensa laidunmaille. Jos alueelta löytyisi harvinaisia kasveja, alue voitaisiin yrittää saada suojeltua paikallisessa duumassa.

Tällaisiin keinoihin kansalaisvaikuttajat joutuivat turvautumaan vuosien ajan Venäjällä. Vuonna 2012 Vladimir Putinin presidenttivalintaa vastustaneiden Bolotnaja-aukion mielenosoitusten nujertamisen jälkeen oppositio oli painostettu maan rakoon.

Pinnan alla aktivistit ja tavalliset venäläisetkin jatkoivat yhteiskunnallista työtä ja kyseenalaistivat valtapolitiikkaa. Osin jatkuneen kansalaisaktiivisuuden ja protestiliikehdinnän pohjalta nousivat tämän kevään mielenosoitukset.

Vihreän Langan haastattelemat asiantuntijat arvioivat, että mielenosoitukset jatkuvat Venäjällä. Lisäksi niiden takana oleva oppositioliike on nyt aatteellisesti vahvempi kuin 2012 protestien takana ollut.

Oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyin Edistyspuolueen maaliskuussa koolle kutsumat mielenosoitukset yllättivät Venäjän vallanpitäjät laajuudellaan. Protesteja oli lähes sadassa kaupungissa ja niihin osallistui kymmeniätuhansia venäläisiä, arvioi Vladimir Gelman, Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin vieraileva professori.

”Nousussa on uusi protestiaalto, mukana on paljon nuoria ihmisiä, jotka eivät olleet mukana aiemmin, kuten opiskelijoita”, Gelman jatkaa.

Oppositio korostaa nyt korruption vastustamista. Tämä on Gelmanin mukaan teema, joka pysyy ajankohtaisena.

Maaliskuisia protesteja ei juuri Venäjän valtamediassa uutisoitu. Koulutetut venäläiset pystyvät silti löytämään vaihtoehtoisia tiedonlähteitä ja kyseenalaistamaan valtio-omisteisen median tiedotuksen.

Mielenosoitusten taustalla on vuosien 2015-2016 sosiaalinen protestiliike.

”Ensinnäkin on vastustettu koulutuksen ja sosiaalihuollon valtavia leikkauksia. Toiseksi rekkakuskit ovat osoittaneet mieltä valtion teiden käytöstä määräämää veroa vastaan. Kolmanneksi pienviljelijät protestoivat Krasnodarin alueella”, selittää Moskovan valtionyliopiston sosiologi Aleksander Bikbov.

Bikbovin mukaan protesteille on yhteistä uusliberaalin talouspolitiikan kritiikki.

Mielenosoittajat ovat myös alkaneet kyseenalaistaa valtajärjestelmää, vaikka olisivat ennen olleetkin sille uskollisia. Valtamedia on vaiennut protesteista, mutta ne ovat herättäneet laajaa keskustelua internetissä ja oppositiohenkisessä mediassa, kuten Novaja Gazetassa.

Sosiaalisiin liikkeisiin osallistuneet ovat myös oppineet näkemään virallisen totuuden läpi, Bikbov uskoo.

”Krimin valtauksen jälkeen ukrainalaisia vastaan on kohdistettu äärinationalistista propagandaa. Protestoijia vastaan suunnataan samantyyppistä loanheittoa. Heidän väitetään olevan 'pedofiileja, homoja ja lännen agentteja'”.

Väitettä, ettei Putinille ole vaihtoehtoja, toitotetaan Bikbovin mukaan jatkuvasti. Vuonna 2012 propaganda ei kuitenkaan tehonnut – valtava määrä ihmisiä kokoontui osoittamaan mieltään vaalivilppiä vastaan.

Moskovassa on lisäksi jo vuosia vaikuttanut asukasliikkeitä, jotka protestoivat suuryhtiöitä tai ortodoksista kirkkoa vastaan paikallisten asuntojen ja puistojen suojelemiseksi, kun yhtiöt tai kirkko haluavat talot ja viheralueet kaupalliseen käyttöönsä.

”Anarkistit ovat toimineet näissä liikkeissä. He ovat usein ainoita, jotka tukevat asukkaita”, selittää vasemmisto-oppositioaktivisti Aleksei Gaskarov.

Hän on yksi vuoden 2012 Bolotnaja-aukion mielenosoitusten takia tuomituista. Gaskarovia syytettiin mellakan järjestämisestä. Hän itse sanoo poliisin hakanneen hänet. Bolotnajan mellakoista tuomituista 38 ihmisestä puolella on siteitä vasemmisto-oppositioon. Gaskarov istui yli kolme vuotta vankilassa. Hän vapautui syystalvella 2016. Venäjä oli muuttunut.

”Viisi vuotta sitten mielenosoittaminen oli paljon helpompaa kuin nyt. Venäjästä on tullut poliisivaltio”, sanoo Gaskarov.

Paikallisten liikkeiden ongelma on erillisyys. Laajalla Venäjällä on vaikea rakentaa yhtenäistä oppositioliikettä. Korruption vastaisuus ja yhteinen vihollinen voivat kuitenkin yhdistää eripuraiset protestiliikkeet, hieman samoin kuin Ukrainan Maidanin kumouksessa 2014”, pohtii professori Gelman.

Bikbov arvelee että nykyisellä protestiliikkeellä on paremmat mahdollisuudet haastaa vallanpitäjiä kuin vuosina 2011-2012.

”Aiempi oppositio oli kouluttuneiston ja sivistyneistön liike harvainvaltaa vastaan. Liikkeellä ei ollut sosiaalista ohjelmaa, eikä kantaa taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin. Protesti ei voinut innostaa tarpeeksi laajoja massoja ja kuihtui moraaliseksi”.

Myös vasemmisto-oppositio toimii Gaskarovin mukaan nyt oikeistolaisen Navalnyin tukena – mutta vain siihen asti kunnes kansalaisoikeudet ja demokratia on palautettu Venäjälle.

Gaskarov kertoo hämmentyneensä siitä, että Putinilla on kannatusta myös Euroopassa, äärioikeistossa, mutta yllättäen myös vasemmistossa.

”Osa eurooppalaista vasemmistoa pitää Putinia imperialismin vastustajana. Pitäisi käsittää, että Putin on oikeistolainen imperialisti”.

Mielenosoitukset Venäjällä eivät ole laantumassa, päinvastoin, uskoo Gelman. Oppositio pyrkii värväämään mukaan lisää kannattajia. Vallanpitäjät koettavat luultavasti vastata protesteihin samoin kuin aiemmin.

Tiedossa on siis uhkailuja, mustamaalausta, väkivaltaa, tehtailtuja oikeusjuttuja ja vankeustuomioita. Lainsäädännössä on avattu uusia ovia protestin kitkemiseen.

Venäjän rikoslakiin 2014 lisätyn artiklan 212.2. perusteella voidaan tuomita jopa viideksi vuodeksi vankeuteen toistuvasta mielenosoittamisesta, jos henkilö on saanut aiemmin hallinnollisena rangaistuksena sakkoja tai 15 päivää vankeutta.

Muun muassa seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta mieltä osoittaneesta Ildar Dadinista tuli ensimmäinen uuden lainkohdan mukaan tuomittu. Hän istui parisen vuotta vankileirillä ennen kuin vapautui helmikuussa 2017. Vankilassa hän sanoo joutuneensa kidutetuksi.

”Dadinista haluttiin luoda varoittava esimerkki. Tavoite ei ollut vain rangaista aktiivisuudesta vaan myös levittää pelkoa ihmisten keskuudessa, jotta he eivät osallistuisi protesteihin. Tämä on ennalta ehkäisevän 'vastavallankumouksen politiikkaa'”, muotoilee Gelman.

Gaskarov arvioi Venäjällä olevan ainakin 200 poliittista vankia, ehkä paljon enemmänkin. Viime aikoina on pidätetty paljon ihmisiä, joitakin jopa blogikirjoitusten tai Facebook-päivitysten takia.

Gelmanin mukaan vallanpitäjillä on oppositiota vastaan muitakin painostuskeinoja kuin vankeustuomiot. Voidaan vaikka uhata ottaa lapset pois. Äskettäin kun pietarilainen rekkakuskien liikkeen johtaja Andrei Bautin oli pidätettynä, lastensuojelu yritti ottaa hänen lapsensa huostaan, kirjoitti Fontanka.ru -uutissivusto.

Presidentinvaalien 2018 lähestyessä protestin mahdollisuudet kasvavat.

”Kremlissä ajatellaan, että on järkevää saada vaalit näyttämään todellisilta. Tämä luo tilaa jonkinlaiselle yhteiskunnalliselle keskustelulle”, uskoo Gaskarov.

Hallinto on yhä paremmin valmistautunut protesteihin. Turvallisuuselimet ovat saaneet lisää voimavaroja, ja huhtikuussa 2016 perustettiin 400 000 miehen kansalliskaarti presidentin alaisuuteen.

”Jos Putinin valta ei joudu vakavasti uhatuksi, se ei kuitenkaan käytä erityisen kovia keinoja. Vaalit ovat tulossa – tämä on kaksiteräinen miekka. Laajan väkivallan käyttäminen protestin tukahduttamiseksi voisi raivostuttaa suurta yleisöä ja tämä haittaisi vallanpitäjiä”, uskoo Gelman.

Huhtikuinen terrori-isku Pietarin metroon on nostanut Venäjän valtamediassa syytöksiä opposition osallisuudesta iskuun. Oppositio taas on syyttänyt turvallisuupoliisin olevan kaiken takana.

Iskusta epäilty mies oli Kirgisian kansalainen, mutta kuului maan uzbekkivähemmistöön. Ruotsin radion haastatteleman venäläisen terrorismiasiantuntija Andrei Tšupriginin mukaan radikaali islam on lisääntynyt Keski-Aasiassa. Tšuprigin uskoo että osa sieltä Venäjälle ja muihin maihin tulleista islaminuskoisista rakennustyöläisistä on radikalisoitunut. Taustalla voivat olla huonontuneet työmarkkinat ja Venäjällä voimakas ulkomaalaisvastaisuus.

”Terrori-iskua voidaan nyt yrittää käyttää niin, että saadaan kansa yhdistymään valtion ympärille. Tämä on kansainvälisesti yleistä terrori-iskujen jälkeen”, Vladimir Gelman uumoilee.

Gaskarovin mukaan ennen viime vuosina noussutta isänmaallista hurmosta ja länsivastaisuutta saattoi luottaa, että monet tavallisetkin ihmiset kannattavat oppositiota.

”Nyt olisi tärkeää rikkoa vastakkainasettelu poliittisesti kriittisen vähemmistön ja patrioottisen, vallanpitäjiä kannattavan enemmistön välillä”, hän pohtii.

Artikkeli on julkaistu Vihreässä Langassa 3/2017.

perjantai 26. toukokuuta 2017

Siperiasta kotiin

Ville Ropponen

Muistelma

Eduard Kotšergin: Risteillä ristityt. Suom. Tuukka Sandström.
Idiootti. 240 s.

Pikkupoika vaeltaa halki Stalinin Neuvostoliiton Eduard Kotšerginin muistelmassa.

Miksi salaisen poliisin NKVD:n lastenkodin huoltomiehen vartalo pursuaa japanilaisia tatuointeja? Tämä ja monta muuta tarinaa selviää Eduard Kotšerginin (s.1937) teoksesta Risteillä ristityt.

Se pohjaa tekijän lapsuusmuistoihin, jotka ovat niin jännittäviä, ettei juonenkäänteitä ole tarvinnut keksiä.

Pietarilainen kirjailija Kotšergin on myös kuvataiteilija ja lavastaja.

Venäjällä ilmestyi perestroikasta 2000-luvun alkuun paljon Stalinin terroria ja vankileirejä setviviä teoksia. Sittemmin ne ovat harventuneet. Stalinin mainetta on alettu palauttaa, eikä historian haavoja enää niin haluta käsitellä.

Tähän Risteillä ristityt iskee tuoreesti. Lapsen ja varhaisteinin vinkkelistä kerrottu suuri selviytymistarina on vaikuttavaa kaunokirjallisuutta.

Venäjällä teosta on verrattu Dickensin orpokertomuksiin ja Twainin poikakirjaklassikkoon Huckleberry Finn. Risteillä ristityt voitti ensimmäisenä ei-fiktiivisenä teoksena Venäjällä arvostetun Natsionalnyi bestseller-palkinnon.

Stepanytš-pojan isä ammutaan 1937, ja äiti kärrätään Gulag-leirille. Poika viedään NKVD:n lastenkotiin Siperian Omskiin. Vuonna 1945 ”varjoksi” kutsuttu 8-vuotias poika pakenee tavoitteenaan palata äidin luokse Leningradiin.

Reissu läpi Neuvostoliiton kestää lähes seitsemän vuotta.

Kotšergin kirjoittaa iskevästi. Lyhyesti kerrotaan paljon. Musta satiiri pehmentää tragediaa pikareskiromaaniksi. Kotšerginin taitoon kuuluu, että tarkasti veistetyt muistelmat vaikuttavat spontaaneilta.

Jokainen teoksen kolmesta jaksosta alkaa sitaatilla kansanperinteestä, orpojen laulusta. Sitten seurataan Stepanytšia eri kasvatuslaitoksissa, paossa ja seikkailuissa.

Teoksessa soivat tšastuskat – rekilaulut – rämisevät bylinoiden, kansantarujen, ja rikollislegendojen ainekset Stalinin pakkasessa.

Johtoteemoja on neuvostotekopyhyys. Esimerkiksi Omskin lastenkodin johtajatar on myös taiteilija, joka maalaa maalauksia Stalinista lasten kanssa. Lapsimalleiksi hän pakottaa orpokodin ”kansanvihollisten” lapset.

Taito taitella kuparilangasta Stalinin profiili pelastaa Stepanytšin nälkäkuolemalta. Hän kulkee jäniksenä junissa ja kohtaa vaikka ketä, hantin, kiinalaisen taiteilijan ja pohjoisvenäläisen noidan. Hän oppii erätaitoja, varkaiden temppuja, maalausta ja tatuointia.

Teos onkin myös kuvaus taiteilijantien alusta. Venäjän monikielisyyttä sivuutaan. Stepanytšin äidinkieli on puola.

Alkuteoksessa käytellään paljon fenjaa, rikollisslangia. Suomentaja Tuukka Sandström on taiteillut ilmaisujen kanssa. Joitain alkuteoksen vivahteita on ehkä menetetty, mutta yleisesti ottaen Sandström suomentaa taidokkaasti.

Teos kohoaa panoraamaksi Stalinin ajan yhteiskunnasta ja sen ulkopuolelle sysätyistä. Pakolaispoika kohtaa kerjäläisiä, junarosvoja, hasiskauppiaita ja tavallisia hyviä ihmisiä, jotka auttavat häntä eteenpäin.

Kotšergin selvisi, mutta moni muu ei selvinnyt. Venäjällä on yhä valtavasti kodittomia lapsia. Valtion päätökset upottavat ihmisiä, niin ennen kuin nykyään, niin Venäjällä kuin meilläkin.

Lastenkotien henkilökuntaa pilkataan armotta. Kasvatuslaitosten olot ovat karut: Nälkää ja kuria. Lapsia rienataan, hakataan, ja Kotšergin viittaa myös seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Sairastuneet usein kuolevat. Kasvatuslaitokset näyttäytyvät stalinismin pienoismalleina.

Löytääkö Stepanytš lopulta Leningradista äidin? Niin kuin orpojen lorussa sanotaan: ”En ole mamman poika, en ole papan poika, mä kasvoin kuusessa, mä lensin tuulessa...”


Kritiikki on ilmestynyt Helsingin Sanomissa 25.5.2017.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

S.O.S. - hallitusta onnitellaan!

Suomen perheyrittäjät onnittelevat kapeaharteista miljonääri, insinööri, pääministeri Juha Sipilää hänen avaraotsaisista ja ripeistä toimistaan työttömien kansalaisten tarkkailun ja velvoittamisen lisäämiseksi, palkansaajien, ammattiliittojen ja kaikenmaailman dosenttien aseman alentamiseksi sekä sananvapauden rajoittamisen parissa!

Suomen nuoret yrittäjät onnittelevat plastillisuutta uhkuvien kasvojen onnellista omistajaa, valtionvarainministeri Petteri Orpoa valoisista ja ideologiaa tunnustavista leikkauksista heikoimmin toimeentulevien selviämiseen sekä laajasydämisistä tulonsiirroista suuryrityksille luokkayhteiskunnan palauttamiseksi!

Suomen suomalaiset yrittäjät onnittelevat suurta ja mahtavaa suomalaista, ulkoministeri Timo Soinia hänen kansanomaisesta työstään kansanryhmien positiivisen syrjinnän vähentämiseksi ja negatiivisen syrjinnän lisäämiseksi, kansan kahtia jakamiseksi ja itäisen ulottuvuuden uusvanhoista askelista.

Ja lopuksi

Suomen nuoret perheelliset taideyrittäjät onnittelevat kulttuuriministeri Sampo Terhoa hänen sinimustasta panoksestaan taiteilijoiden pakkoyrittäjyyden lisäämiseksi, taiteen tuen vähentämiseksi ja suuntaamiseksi klassiseen suomalaiseen kulttuuriin (kuten Perussuomalaisille nuorille ja niin sanotusti traditionalistisille pienlehdille)
sekä käsitteen ”rotu” tuomisesta kulttuuripoliittiseen keskusteluun.


Sammosta purkautuu terhoja eli perussuomalaista taidetta

Ilmarinen, Lemminkäinen ja Väinämöinen (Joukahaiselle oli pantu vähemmistökielto ja koko mies reservaattiin, sillä oli vinot silmät ja saamelainen pärstä) lähtivät ryöstämään Sampoa Pohjolasta. Vakuutusyhtiön pääkonttorissa Helsingin keskustassa oltiin hämmästyneitä, mutta annettiin lopulta periksi vastaan sanomattomalle troikalle ja sen yhden ajatuksen suunnitelmalle, jota ei edes vihreiden ja vasemmistoliiton vaalivoitto ollut saanut sumenemaan. Halla kulki aholla.

Sampo lastattiin kaupunkimaasturin takapenkille ja lähdettiin kaasuttelemaan kohti Arkadianmäkeä.

- Nyt voitais vähän kokeilla, loihe lausumaan Lemminkäinen.
- Ai niin kuin vittu mitä, kysyi Ilmarinen.
- Sampoa tietenkin, vastasi Väinämöinen ja kosketti kapinetta kansanomaisesti.

Siinä sitä koeteltiin niin kuin uutta huumausainetta. Seisottiin liikennevaloissa, eikä maksettu autoveroa. Ähäkutti!

Sammosta alkoi purkautua ulos terhoja. Niitä tuli tulvimalla, virtana, kymenä, koskena, ei korvalla, vaan viinalla kirkkaalla, silkkaa ryöppyä, ysköstä, ihmetystä, uskotonta, kaskeamatonta kirmailua ja laiduntamista.

Niitä terhoja, jalopuiden sikiöitä, käytiin istuttamassa keskuspuistoon, josta osa oli tosin jo ehditty kaavoittaa rikkaiden asuinalueeksi. Siellä niitä kasteltiin pissimällä, ja pian kasvoi yksivärisiä mutta terhakoita puita.

- Seteleitä kasvaa, sanoi Väinämöinen.
- Lihamukin viipaleita ne on, sanoi Ilmarinen.
- Rahaa menee, sanoi Lemminkäinen.

Ilmarinen päätti takoa tai siis pumpata itselleen barbaran, tai naisen. Lemminkäinen lähti sotimaan Saudi-Arabian tukemiseksi Jemeniin, suomalaisilla aseilla tietenkin: ratatatata-tatata, mustia kaatuu – siitäkin voidaan tehdä kulttuuria. Väinämöinen veti terhon nenäänsä ja yski pitkään yksikseen.

- Kuinka meillä on aina tällaista, valitti Väinämöinen, eikä osannut sopeutua ajanhenkeen ja eläkkeelle.
- Se on sitä perussuomalaista taidetta! huusi Joukahainen, joka oli karannut reservaatistaan, halusi revitellä ja sulautua enemmistöön.
- Ei laiteta Tony Halmeen pakertamaa maissipaskaa, jossa on sivellin keskellä, Kiasmaan kuitenkaan, kysyi Väinämöinen.
- Välillä meillä pyöri puolukka pillussa, kun Marjatta synnytti, vastasi Joukahainen edelleen enemmistöön sulautumista jäljitellen.
- Antakaa ihmisten elää, ajatella ja tehdä työtä. Älkää tappako heidän luovuuttaan ja yritteliäisyyttään, hengitti jostain paikalle lennähtänyt Aino, hukkumaisillaan kulttuurikielteiseen ilmapiiriin.

Isänmaa istui hiljaa, kun äidinkieltä poljettiin. Äidinkieli lensi mieluusti pois, avarammille aavoille. Valtiolaiva kulki peräsin kovana, vanaveteensä syljeskellen, hädin tuskin postmodernin jälkeisen romaanin kaavoja tajunneena, passiivisena niin kuin tolkun ihmiset ja oudoksuen pian kasvoillaan paistavaa auringonjumala Ammon Ra:n ilmettä, joka ennusti ukkosta.

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Ensimmäinen huhtikuuta

Ovikello soi. Siellä oli isokokoinen täti, joka sanoi olevansa yläkerran naapurista ja haluavansa lainata kolme kananmunaa. "Meillä leivotaan", täti sanoi römeällä äänellä. Toin munat, ja hän pyysi minua kantamaan ne asuntoonsa. Nyt vasta huomasin, että täti liikkui kainalosauvoilla. Päästyämme yläkertaan menimme sisään ovesta, jonka täti avasi kuhmuisella avaimella. Eteisessä lainehti Gobin autiomaallinen hiekkaa. Olohuoneessa kolme pihkovalaista insinööriä tanssi ripaskaa mahonkipöydällä. Kattokruunusta riippui kolme pitkänomaista akrobaattia, jotka tuntuivat olevan sekä ihmisen että apinan sukulaisia. "Kriikunoita, äkkiä", akrobaatit kajauttelivat kolmella falsetilla. Täti pyysi munat ja heitti ne äkkinäisellä ranneliikkeellä suureen metallipataan hellalla. Hän alkoi hämmentää pataa tummapuisella, raskaalla kauhalla. Uskaltauduin kurkistamaan talonkorkuisen padanreunan ylitse ja siellä - kuin Saimaan kesäautereisella ulapalla - uiskenteli marinoinoituja munuaisia, jäähileisiä mansikoita, aivokudosta ties kuinka monen posteljoonin ajukopasta, sammaloitunutta juustoa ja homeisia rubiineja. Kaiken keskelle olivat levinneet rikotut kolme kananmunaa kuin kuohilaan keltaiset silmät. Ei siinä mitään. Sammutin musiikin, jonka kuulin vasta nyt, se oli Brahmsin Ungarische tänze. Ikkunasta katsoessa sumu kietoi Vuosaaren yhä tiiviimmin välilihansa laskoksiin. Lähdin kauppaan ostamaan ruokatarvikkeita, sillä minun teki mieli leipoa.

Fasismin anti-oidipaalinen sankaruus

Ukrainalaiset ovat todellisia, puhtaita slaaveja, toisin kuin venäläiset, jotka ovat lähes täysin primitiivisten suomalais-ugrilaisten heimojen saastuttamia. Ukrainalaisia jalompia ovat eurooppalaiset arjalaiset. Arjalaiseen rotuun verrattuna slaavit ovat vain haisevia äpärälapsia ja heinäsirkkoja. Todellinen eurooppalainen arjalaismies veltostuu rauhallisessa kulutuksen täyteisessä elämässä. Hän vaipuu impotenssiin. Vaarana on se, että konsumerismi riistää arjalaiselta fasistimieheltä siitoskyvyn, ja Eurooppaan tulvivat värilliset massat vievät hänen naisensa. Siksi arjalainen fasistimies tarvitsee sotaa. Vain väkivalta voi kiihottaa fasistia niin että hän sotaretkeltä kotiin palatessaan pystyy yhtymään naiseensa ja siittämään tuoreita, terveitä poikia! Sodassa arjalainen fasisti raiskaa, hän pakottaa vinosilmäiset mustanruskeat ja keltanahkaiset puolieläimet selälleen maahan ja seivästää heidät. Tuloksena syntyvä sekarotuinen vaaleanruskea aines on parasta palveluskäyttöön ja tykinruoaksi. Sodassa arjalaisen fasistimiehen latentti homoseksuaalisuus ja potentiaalinen veltto naismaisuus piiloutuvat patriarkaalisen, hiotun panssarin alle. Eurooppalainen mies löytää jälleen kykynsä kovaan siitokseen. Hän voi kieltää olevansa todellisuudessa kyltymätön perätuuppari ja ruskean reiän ritari. Raiskatessaan vieraan rodun eksoottisia naisia eurooppalainen fasistimies pystyy myös torjumaan helpommin uhkaavan oidipaalisen itsetuhovietin; hän ei edes kuvitelmissaan kykene sekoittamaan eksoottisia naisia biologiseen äitiinsä.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Älä pidätä aivopierua!

Uusfasistinen alt right-oikeisto levittää vaikutustaan maailmalla. Viimeistään Donald Trumpin nousu Yhdysvaltain presidentiksi on todistanut, että kyse on vakavasta ongelmasta. Äärioikeisto kyseenalaistaa jatkuvasti sananvapautta ja heiluttaa yhteiskuntarauhaa, näin myös Suomessa.

Trumpin twiittausten ja ”valeuutisia” koskevien puheiden myötä vapaata, puolueetonta tiedonvälitystä vastaan kohdistuu ennen näkemätön hyökkäys. Suomessakin on nähty vastaavaa: puolustusministeri Jussi Niinistö (ps.) yritti väittää Yleisradion syyllistyneen ”valeuutisiin” Ylen uutisoidessa Niinistön linjauksista kaksoiskansalaisten puolustusvoimiin palkkauksen suhteen.

Jatkuessaan tämä hyökkäys johtaa polarisoituneeseen maailmaan, jossa yhteiskunnat hajoavat eri tavoin ajatteleviin valtaryhmiin, jotka syyttävät toisiaan ”vääristellystä tiedosta”. Pian perustetaan oikeita ja vääriä medioita, eri ryhmittyvät hiovat kukkakeppejään. Vastakkainasettelu syvenee, eikä väkivalta ole kohta enää kaukana.

Joku analysoi aikoinaan persujen 2011 jytkyä, että perinteiset puolueet ovat aliarvioineet ihmisen irrationaalisuuden. Toisin sanoen ajatellaan, että ihmiset äänestävät lähinnä sen mukaan minkä he katsovat olevan itselleen taloudellisesti hyödyllistä.

Populistinen äärioikeisto kuitenkin vastaa itsensä henkisesti ja taloudellisesti syrjäytetyksi tunteneiden huutoon. Se luo katkeroituneille illuusion laajasta yhteiskuntaelämään vaikuttamisesta äänestämällä populisteja. Joillekin ryhmille tunne siitä, että ”kerrankin näytetään suvakeille, matuille ja eliitille niiden paikka” voi olla tärkeämpää kuin mikään muu, niin kummallista kuin se onkin. Katkeroituneiden kostonhaluun vastaaminen siis. Nämä katkeroituneet eivät kohdista vihaansa talouspolitiikkaa junailleita poliitikkoja ja talouseliittiä vastaan, vaan he etsivät syntipukkeja. Ei mitään uutta historiassa. Sekä bolševikkien, että fasistien suosio ponnisti aikoinaan juuri tällaisista ryhmistä.

Toisaalta oikeistolainen uusliberaali eliitti on itse synnyttänyt tämän ongelman. Ensin talousglobalisaatio siirsi työpaikat hornan tuuttiin ja sitten niin sanottuihin emämaihin siirrettiin joukolla siirtolaisia halpatyövoimaksi samalla, kun eliitti pesi kätensä ja jankutti liberalismista tilanteessa, jossa elämä muuttui isolla osalla väestöstä jatkuvasti epävarmemmaksi ja taloudellisesti huterammaksi.

Perinteiset puolueet ovat kieltäytyneet reagoimasta ja osittain myös analysoimasta uusliberalistisen talousglobalisaation haittapuolia. Tämä on luovuttanut aloitteen populistiselle äärioikeistolle. Uusfasistien analyysi tilanteesta on väärä ja reseptit sen ratkaisemiseksi irvokkaita, mutta he ovat etulyöntiasemassa niin kauan kuin perinteiset puolueet kieltäytyvät käsittelemästä uusliberalistista talousglobalisaatiota kriittisesti.

Siksi ja vain siksi älä pidätä aivopierua, jos mielesi tekee piereskellä. Nyt vuonna 2017, kun Suomen valtio juhlii itsenäistä vuosisataansa on todellakin aivopiereskelyn aika.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Isänmaan surulliset vapauttajat

Millainen oli valkokaartilaisten sisällissota 1918 punaisia vastaan? Anneli Kannon romaanissa Lahtarit joukko pohjalaisia kulkee taisteluissa Vaasasta Viipuriin. Taidokkaan romaanin pääteemaksi nousee valkoinen terrori.

Ville Ropponen

Sisällissota ei ole uusi aihe, mutta sen valkoista osapuolta ei ole juuri kuvattu 1920-1930-lukujen ”vapaussotakirjallisuuden” jälkeen. Sillanpään Hurskas kurjuus (1919) tai Kössi Kaatran Punaiset ja valkoiset (1919) toki löivät mukaan sävyjä. Väinö Linnan Täällä pohjan tähden alla (1959-1962) siirsi luupin hävinneiden näkökulmaan. Linnan linjoilla monet kirjailijat Merestä Tuuriin ja Landeriin ovat kertoneet pääasiassa punaisten kohtaloista.

Romaani on eräänlainen sisarteos Kannon aiemmalle romaanille Veriruusut (2008), joka kuvaa punaisia naiskaartilaisia. Lahtareissa Kanto käyttelee pohjalaisia murteita yhtä hyvin kuin Antti Tuuri Talvisota-romaanissa (1984). Verisistä tapahtumista huolimatta teoksessa on huumoriakin. Romaani piirtää myös punaisista pikakuvan, ja punaista terroria sivuutaan.

Kannon teos liittyy nykyiseen historiallisen romaanin buumiin. Se on kansainvälinen trendi, jossa fiktio perustetaan tarkasti tositapahtumille. Laaja taustatyö näkyy. Kirjailija hyödyntää nuoren polven historiantutkimusta, jossa sisällissotaa on käsitelty kriittisesti. Valkoinen terrori on räiskähtänyt esiin, kun sitä vuosikymmeniä peiteltiin ja kaunisteltiin.

Aihe on järeä: väkilukuun suhteutettuna Suomessa tapettiin teloituksissa ja vankileireillä 1918 enemmän ihmisiä kuin Stalinin suuressa terrorissa 1937-1938; vankileirien kuolleisuusprosentti oli isompi kuin natsien keskitysleireillä. Puhdistukset olivat valtaosin suunniteltuja.

Eripurainen valkoinen kuoro

Kannon romaanissa ei ole kysymys vain historian elävöittämisestä, vaikka joku voisi sellaistakin epäillä. Teoksessa hyödynnetään nykyproosassa yleistä näkökulmatekniikkaa. Kahdeksan keskushenkilön lisäksi sivuhenkilöitä vilisee. Pienistä jäykkyyksistä huolimatta Kanto onnistuu lataamaan kuhunkin ääneen särmää. Mukaan hän yhdistelee historiallisia dokumentteja, päiväkäskyjä, sanomalehtijuttuja, muisteluksia.

Eri näkökulmat luovat romaaniin ristivalotusta ja asettavat toisensa kriittiseen tai huvittavaan valoon: osa henkilöistä kuvaa tapahtumia hyvinkin väritetysti. Syntyy eripurainen kuoro, josta yksittäiset äänet nousevat välillä etualalle.

Terävänä esiin piirtyy muonittajaksi sotaan lähtenyt Helena, joka toimii myös arkuttajana, kuulustelujen kirjurina ja sensorina vankileirillä. Romaanissa on muitakin vahvoja naishahmoja ja yleensä feministinen viritys.

Suojeluskuntalainen Ketoluoma kehittelee Lauri ”Tahko” Pihkalan tyylisiä nationalistisia rotuoppeja oikeuttamaan valkoisen armeijan toimia. Konekiväärimasinisti Friis tuo muistumia Vihtori Kosolasta. Jääkäri Ylivalli on traagisempi hahmo, joka uskoo isänmaahan, mutta kansalaissodan lihamyllyn jälkeen tilalle astuvat pettymys ja katumus.
Jääkäreitä elähdyttää nationalismi ja usko Saksaan. Pohjalaiset talonpojat ovat usein körttiläisiä ja luottavat asiansa oikeuteen, varsinkin kun sanotaan lähdettämän ”punaryssiä” vastaan. Yllättäen vastassa on suomalaisia. Tampereen taisteluissa kaduilla makaa ruumiita, talot palavat. Juopuneet valkokaartilaiset sekoilevat ja ahdistelevat naisia.

Sattuman kauppaa

Marko Tapio kuvaa romaanissa Arktinen Hysteria (1967-1968) sisällissodan osapuolten aatteettomuutta ja nihilismiä. Kannon tulkinta ei ole nihilistinen, vaikka hänelläkin sota näyttäytyy pääasiassa taisteluna vallasta. Molempien puolten johtajia kuvataan satiirisesti. Tavallinen kansa kärsii, eikä välttämättä pidä kummastakaan osapuolesta.

Kanto esittää sodan katastrofina, johon monet tapahtumien käynnistyttyä ajautuvat. Suojeluskuntalainenkin ajattelee miten sattumaa on, ettei hän kulje punakaartissa.

Lahtarien loppuosan tapahtumat ovat todella raakoja, vaikka Kanto kuvaa terroria tyylikkäästi: teloituksia, raiskauksia, ”venäläisten” etnistä joukkomurhaa Viipurissa, Hennalan leirihelvettiä.

Veriruusuissa henkilöt löytävät voimaa rakkaudesta. Lahtareissa ihmissuhteet epäonnistuvat tai vaipuvat merkityksettömiksi. Sodan kauhut sammuttavat intohimon ja aatteiden palon. Voittajatkaan eivät selviydy vauriotta. Jääkäri Ylivallista tuntuu, että voittajia ovat vain valkoisten taustalla piilevät rahamiehet. ”Vapaussodan” voittajat ovat myyneet Suomen Saksan vasalliksi.

Lahtarien ihmisiä heittelevät kollektiiviset voimat, he kulkevat sodan huumassa, eikä yksikään voi pyristäytyä irti aikakauden kymestä.

Anneli Kanto: Lahtarit. 389 s. Gummerus. 2017.




keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Kieli on elo, olio

Automaatio, autio, maaton, auto...

Harvoin menee sanattomaksi, mutta vetää kyllä sanattomaksi miten usein nykyään käytetään ”vetää sanattomaksi” -fraasia. On tämä haasteellista, kun edes tämän haasteen kohtaaminen ei tunnu haasteelliselta vuonna 2017.

Runous kielen kaaoksen kaverina, jumppaa, jumppaa, pumppaa,
liha yhteen, liha ylös. Lyriikka kauimpana rukousmatosta, dogmatiikasta.

Ja sittenkin rutiini hallitsee maailmaa:

syömisen, ulostamisen, naimisen, kivuliaisen, syntymisen, kuolemisen
ulvova frekvenssi, loputon toistuminen, tai ei loputon
mutta tarpeeksi monta kertaa sisään ja ulos, tulos tai ulos

Sarjallisen tuotannon ylivoima,
tuotannollisen ylivoiman sarjallisuus,
päivien, ajan, läähätyksen, rytmin lopullinen samankaltaisuus,

jos et usko, niin hyppää Gatling-koneen eteen,

rei'itän sinut varmaksi

Ulkomaalaiset opiskelijat ovat jättämässä Suomen yliopistot

Ilman muuta parempi kääntyä sisäänpäin ja panostaa tieteiden ja taiteiden indisiplinääriseen keskinäisvaihtoon isänmaamme nationalistisella sisäpuolella samalla kun vahvistetaan omavaraistaloutta, omavaraistiedettä ja omavaraistaidetta. Vielä kun saataisiin korkeat lukukausimaksut myös suomalaisopiskelijoille, niin heistäkin päästäisiin eroon, ja yliopistorakennukset voisi esim. Senaattikiinteistöt ry:n ulkoistamisen, yhtiöittämisen ja yksityistämisen jälkeen vuokrata jollekin sopivalle hallituspoliitikkoihin sidoksissa olevalle konsulttifirmalle, joka on erikoistunut sisäisten viestinnällisten strategioiden suprajohtavuuden makrotason innovointiin; tällä taktiikalla saavutetaan win-win-tilanne, joka tänä haasteellisena bisnesperiodina saavuttaa optimaalisen alakorkeutensa kronologisena hetkenä, jolloin saniteettitilojen keskusyksikkö nupin muotoisesta instrumentista vetäisemällä päästää aaltokonemaisen soundinsa.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Tasapainoilua sapelinterällä

Antonia Arslan: Kiurunkartano. Suomentanut Kari Klemelä. Mansarda 2016. Romaani 219 s.

Italianarmenialaisen Antonia Arslanin (s.1938) Kiurunkartano on pieni suuri romaani erään suvun tuhoutumisesta. Useita palkintoja keränneellä teoksella on pohjaa kirjailijan sukulaisten kohtaloissa Anatoliassa vuonna 1915. Arslanin kerronnallisten keinojen monipuolisuus mahdollistaa sen, että laajan ja raskaan kansanmurha-aineiston pohjalta on syntynyt taiturimaisen kevyt ja värikäs teos.

Pääosaan romaanissa nousevat armenialaiset naiset. Arslanin teos pöyhii psykohistoriallisia tabuja samantyyppisesti kuin Sofi Oksasen Puhdistus (2008).

Apteekkari Sempadin suku elää anatolialaisessa pikkukaupungissa. He ovat varakkaita toisin kuin valtaosa muista armenialaisista, ja suku on eräänlainen yhteisön keskipiste. Sivistyneinä ja Eurooppaan kallellaan olevina he edustavat armenialaista älymystöä, joka 1900-luvun alussa elätteli toiveita vähemmistöjen aseman parantumisesta osmanien valtakunnassa. Toisin kävi: nuorturkkilainen Ittihad-hallitus käynnisti lopullisen ratkaisun.

Reilu kolmasosa romaanista kuvaa tapahtumia ennen kansanmurhaa, joskin jatkuvat lyhyet ennakoinnit luovat dramatiikkaa. Arslanin impressionistinen kerronta on aistivoimaista, koristeellista, yksityiskohtaista, ja sittenkin tiivistä ja elliptistä. Tämä on italocalvinolaista keveyttä: tasapainoilua sapelinterällä. Dokumentaarisuutta kehystää runollinen, humoristista raakalaismainen.

Välillä seurataan Italiaan muuttaneen Jervant-sedän valmistautumista vierailulle sukunsa luo Anatoliaan. Italia liittyy maailmansotaan 24. huhtikuuta 1915, rajat sulkeutuvat ja veljen matka peruuntuu. Samana päivänä alkaa armenialaisten kansanmurha. Jervantin kautta käsitellään eloonjääneiden syyllisyyttä ja maanpaon armenialaisten assimilaatiota, eräänlaista kansan häviämistä sekin.

Romaani on täynnä sivujuonien alkuja, peruuntuneita lähtöjä, tapaamisia jotka eivät toteudukaan; langanpäät vain törröttävät, lukijan on itse kuviteltava loput. Tarinoiden alkuja kerrotaan esimerkiksi kirkkoa maalaavista kaksosista, jotka ovat lähdössä isänsä perässä Amerikkaan sekä armenialaisen Azniv-neidon ja turkkilaisen upseerin Djelalin orastavasta suhteesta, jossa romantiikka tussahtaa alkuunsa. Perheen Araksi-keittäjätär taas pelastuu Smyrnaan ja päätyy bordelliin Aleksandriaan, mikä mainitaan ”onnenkantamoiseksi”.

Nuorturkkilaisten äärinationalistisen, rasistisen ideologian mukaan jo vuosisatoja alempiarvoisina pidetyt kristilliset vähemmistöt, armenialaiset, assyrialaiset ja kreikkalaiset, oli tuomittu hävitettäväksi. Kertomus ”petollisten armenialaisten nujertamisesta” kietoutui osaksi kansallista identiteettiä, eikä Turkki ole vieläkään myöntänyt tapahtunutta. Ei tämä ole täysin yllättävää: Suomessakin valkoisten joukkojen toimeenpanemia punavankien ja siviilien laajoja joukkomurhia sisällissodan 1918 jälkeen peiteltiin ja kaunisteltiin vuosikymmeniä.

Turkissa armenialaisten kansanmurhan käsitteleminen on tabu. Orhan Pamukin romaani Lumi (2003) vain viittaa armenialaisten tuhoon. Länsimaissa kansanmurhaa on käsitelty eniten Yhdysvalloissa, jonne valtaosa kansanmurhasta selvinneistä länsiarmenialaisista emigroitui.

Euroopassa tunnetuin teos lienee Itävallan juutalaisen Franz Werfelin laaja romaani Musa Dahgin neljäkymmentä päivää (1933). Werfel kirjoitti romaania vastarintaan nousevista armenialaiskylistä samaan aikaan, kun Hitler suunnitteli juutalaisten lahtaamista. Italialaisten Tavianin veljesten Arslanin romaanin pohjalta 2007 ohjaama samanniminen filmi on ensimmäinen eurooppalainen elokuva, jossa kansanmurhaa käsitellään suoraan.

Kuin Werfeliltä lainatulta tuntuu Kiurunkartanon kertojan tapa vaihtaa jatkuvasti näkökulmahenkilöä. Päähenkilöitä ei oikeastaan ole, vaan tapahtumia kuvataan suvun eri jäsenten ja läheisten kautta. Ulkopuolinen, melko kaikkitietävä kertoja virittää tyylilajin lievästi eeppiseksi. Kronikkakertojan tapaan kertojan ote on muisteleva ja itsereflektoiva. Kertoja hallitsee kertomustaan ja pohtii tuon tuosta henkilöiden rooleja, motiiveja ja mahdollisuuksia selvitä tarinassa.

Kansantarujen ainekset välähtävät, samoin kristilliset symbolit. Tämä liittyy ikivanhan armenialaiskulttuurin perinteiseen kristillisyyteen.

Arslanilla on kiinnostava taito hidastuttaa kerrontaansa tärkeissä kohdissa esimerkiksi esinemaailman tarkasteluun. Vain hetki ennen kuolemaa hyvänahkaisen Sempadin ajatukset harhailevat porvarillisen elämän joutavissa pikku iloissa: kartanon tenniskentän viimeistely, tuliterä krokettimaila, uusi kaari-ikkuna, lasimaalaukset ja wieniläinen piano. Inhimillistä, mutta ei liian inhimillistä.

Turkkilaiset santarmit, zaptiet saapuvat, ja kartanolla tapahtuu hirveitä.

”Punainen kukka Šušanigin sylissä on aviomiehen pää, joka on irtileikattuna lennähtänyt hänen syliinsä”.

Romaanissa on joitakin rajun väkivallan kuvauksia. Esimerkiksi kun pieni Henriette on piiloutunut äidin hameen alle: ”... isän kaulasta lennähtänyt verisuihku kastelee hänet esiliinan lävitse ja tulvahtaa äidin turvapaikan miellyttävään pimeyteen”.

Yleisesti ottaen romaanissa kuitenkin kuvataan väkivaltaa hienovaraisesti ja etäännytetysti verrattuna kansanmurhasta selvinneiden muisteluksissa mainittuihin mielikuvituksellisiin raakuuksiiin. Arslan on onnistunut salakuljettamaan teokseen jopa eräänlaista lämpöä, valoakin. Ittihad-hallituksen toimia selvitetään vain parissa kohtauksessa. Islamilaisen papiston roolia kansanmurhassa ei käsitellä. Turkkilaiset näytetään ristiriitaisina ihmisinä, joilla on toimilleen erilaisia motiiveja.

Se on hyvä taiteellinen ratkaisu. Samalla romaani kenties nostaa esiin sovituksen mahdollisuuden.

Miespuolisten armenialaisten murhaamisen jälkeen naiset, tytöt ja vanhukset pakotetaan kuolemanmarsseille Anatolian halki kohti Syyrian Aleppoa ja Dayr az Zawrin autiomaata. Kurdirosvot ja zaptiet ryöstävät marssijoilta kaiken jo alkumatkasta. Ihmisiä nöyryytetään, hakataan ja tapetaan, jolleivat he näänny nälkään, janoon tai uupumukseen. Tietä reunustavat ruumiit.

Armenialaisten naisten osa on erityisen kova: jollei heitä raiskata, he joutuvat myymään itsensä leipäpalasta. Muuten ruoaksi on vain ruohoa. Jos naiset kääntyvät islamiin ja menevät turkkilaisen kanssa naimisiin, he saattavat ”pelastua”, mutta joutuvat ikiajoiksi kätkemään armenialaisuutensa.

Romaanin lopulla esiin kimmahtaa perheen ystävien, kreikkalaisen itkijänaisen Ismenen ja turkkilaisen kerjäläisen Nazimin kehittelemä pelastusjuoni. Sen avulla aiotaan vapauttaa Aleppoon keskitysleirille selviytyneet Šušanig ja osa lapsista. Kun mukaan liittyvät kerjäläisten veljeskunta sekä Aleppossa asuva Sempadin lääkäriveli ja tämän ystävätär, Ranskan konsulin vaimo, tapahtumat sävyttyvät itämaiseksi veijaritarinaksi – se on kuin posetiivin soitto kansanmurhan mustuudessa.

Kari Klemelä on suomentajana pitkän linjan ammattilainen, joka kustantamonsa Mansardan kautta julkaisee laadukasta käännöskirjallisuutta pienistä kielistä. Kiurunkartanon hän on suomentanut tavallistakin paremmin.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt Parnasson numerossa 1/2017.

Taigan anarkisti

Juri Vella: Rakkauden maa. Suomentanut Karin Lukin. Johdanto Eva Toulouze ja Stephan Dudeck. Runoja ja dialogeja. 192 s. Atrain 2016.

Metsänenetsisyntyinen Juri Vella (Aivaseda, 1948-2013) ehti kuolla ennen kuin häneltä julkaistiin suomennosvalikoimaa. Joitakin Vellan runosuomennoksia oli ilmestynyt suomalaisissa lehdissä, ja hänen aktivismistaan tiedettiin meillä.

Vellan myöhäistuotannosta kootun valikoiman runoista ja dialogeista saa annoksen luonnonläheistä filosofiaa ja poromiehen elämää sekä käsityksen Siperian alkuperäiskansojen oloista öljytalouden keskellä.

Valikoiman teksteissä korostuu vuoropuhelu. Vellaa muistuttava keskeislyyrinen ääni käy sitä erilaisten henkilöiden kanssa, kuten ortodoksisen nunnan, paikallislehden lukijoiden, taigassa vierailevan venäläisrunoilijan ja Yhdysvaltain alkuperäiskansoja edustavan runoilija N. Scott Momadayn. Vellalle dialogisuus tarkoittaa paitsi monologisuuden, esimerkiksi vallanpitäjien ideologistien viestien, vastustamista, myös pyrkimystä vastavuoroiseen yhteyteen.

Gorkin kirjallisuusinstituutissa Moskovassa opiskellut Vella palasi kotiseudulleen Hanti-Mansiaan eli Jugraan. Hän opetteli poronhoitajaksi ja asettui erämaahan. Vella oli mukana, kun Jugran alkuperäiskansojen aktivismi 1990-luvulla hieman kohensi heidän asemaansa. Väsymättä hän kamppaili öljy-yhtiöitä vastaan.

Vella kirjoitti pääosin venäjäksi, koska hänen mukaansa metsänenetsit olivat menettäneet metaforisen runokielensä ja säilyttäneet vain arkisen ja asiakielen. Kuin kaikuna tästä Vella kieltäytyi venäläisen runouden valtavirran korukielestä. Hänen runoutensa on toteavaa, arkista, lähes minimalistista. Venäläisestä valtavirrasta poiketen Vella käytti vapaata mittaa. Hänen runoutensa muistuttaa Boris Pasternakia ja tšuvassisyntyistä Gennadi Aigia.

Vellan teksteissä erottuvat luonnonnäyt, lankeaminen loveen ja erämaan arkiaskareet. Vallanpitäjien kritiikki on pelottoman suoraa. Runoissa öljy peittää joet ja taiga kuolee pystyyn. Nämä kuvat sopii muistaa Suomessakin: valtaosa öljystämme ostetaan Venäjältä.

Runoääni vaihtelee intiimistä pilailevaan ja ärhäkkään. Vastasyntynyt poronvasa vasten öljykenttää on toistuva kuva. Vella kritisoi teknologista kehitystä kehottaen älylliseen kehitykseen. Taloudellinen epätasa-arvo saa huutia. Runoilija tekee konkreettisiakin ehdotuksia uusiutuvien energiamuotojen käytöstä. Runoissa viitataan usein Tšetšenian sotiin. Tšetšeenien ja palestiinalaisten kohtalot samaistuvat. Globaali kvartaalitalous ja suurvaltojen väki sortavat pieniä kansoja yhtälailla idästä länteen.

Kokoelman paras dialogi on ”Apokalypsi”. Sen sarkastisissa anekdooteissa edetään neuvostoajasta nykyhetkeen. Tarina stalinistivaltuutetusta opettamassa alkuperäisväestöä kalastamaan on hillitöntä satiiria, vaikka luultavasti tosipohjainen.

Karina Lukin on suomentanut Vellan hillityn runokielen mallikelpoisesti. Eva Toulouzen ja Stephan Dudeckin johdanto valottaa Vellan elämää, kulttuuriaktivismia ja tuotantoa.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt Parnasson numerossa 1/2017.

tiistai 17. tammikuuta 2017

Stalinismin pääkallonpaikalla

Ville Ropponen

Vankileirien saaristo Gulag yhdistetään tavallisesti Siperiaan ja pohjolaan. Kuitenkin myös Moskovan keskustassa on paljon rakennuksia ja paikkoja, jotka muistuttavat sorrosta. Esimerkiksi Moskovan valtionyliopiston eräät osat on rakennettu vankityövoimalla, samoin Moskovan-Volgan kanava. Ja kaupungin ytimessä, Lubjankan aukiolla sijaitsee suunnaton rakennus kuin egyptiläinen pyramidi: turvallisuuspoliisi Tšekan ja sen seuraajien GPU:n, NKVD:n ja KGB:n päämaja ja vankila. Nykyään talossa toimii Venäjän tiedustelupalvelu FSB.

Venäjällä keskusvalta ei juuri välitä muistella neuvostoterrorin uhreja, vaikka paikallistasolla asenteet vaihtelevatkin allergisesta suopeaan. Muistoa vaalivat lähinnä kansalaisjärjestöt ja ortodoksinen kirkko. Valtion suhtautuminen on hyvin ristiriitaista: joskus se auttaa ja antaa tukea joihinkin hankkeisiin, toisinaan taas häiritsee, sanovat kansalaisaktivistit. Lisäksi viime vuosina on Stalinia alettu valtion toimesta rehabilitoida.

Auringossa kylpevä Lubjankan aukio on koristeltu isolla punatähdellä, jonka alla roikkuu tekstilaatta: ”9. toukokuuta”. Toisen maailmansodan päättymistä juhlistava Voiton päivä saapuu parin päivän päästä. Kaupungissa liehuvat Venäjän ja Neuvostoliiton liput. Metrossa pauhaavat isänmaalliset marssit, ja kadulla purjehtii vastaan musta-oransseihin Yrjönnauhoihin ja maastovärisiin suikkiin sonnustautuneita ihmisiä. Aamuisin saa seurata miten Venäjän ilmavoimat harjoittelee Moskovan ylilentoa. Kuuluu jyrinää: sinessä pörrää taisteluhelikoptereita, kuljetuskoneita ja hävittäjiä.

Seisomme Lubjankan keskellä Solovetskin kivellä. Lähdemme tutustumaan toisenlaiseen neuvostohistoriaan. Venäjän Memorial on roudannut kiven Solovetskin saarelta, jonne vuonna 1918 perustettiin ensimmäinen Gulag-leiri. Paikalla järjestetään joka vuosi poliittisen sorron uhrien muistopäivänä 30.10. ”nimien palauttaminen”. Vainojen uhrien nimiä luetaan tauotta 12 tuntia.

Toukokuussa Memorialin Maria Šilova opastaa kierrokselle Lubjankan ympäristössä. Aukion poskessa, Nikolskaja ulitsa 23:n talossa toimi suuren terrorin aikaan Korkeimman oikeuden sotilaskollegio. Vuosina 1936-1938 siellä allekirjoitettiin yli 31 000 teloitusmääräystä. Käydessämme talo on paketoitu, sitä restauroidaan.

Aukion toisella puolella Kuznetski most 16:ssa sijaitsi NKVD:n tiedotustoimisto, jonka ovelle pidätettyjen sukulaiset tulivat jonottamaan tietoa läheisistään. Vieressä numerossa 24 toimi Pompolit-järjestö. Se pyrki avustamaan poliittisia vankeja. Pompolitin sitkeän johtajattaren Jekaterina Peškovan ansiosta toimintaa pystyttiin jatkamaan aina vuoteen 1937.

Lubjankan läheisyydessä sijaitsivat myös Gulag-leirien hallintoyksikkö ja pidätystyrmät sekä Ulkoasiain Kansankomissariaatin rakennus. Seinässä on laatta, jossa kerrotaan neutraalisti, että myös Tšekan perustaja Feliks Dzeržinski työskenteli rakennuksessa. Ehkei ole mikään ihme, että viime aikoina Moskovassa on puhuttu Dzeržinskin patsaan palauttamisesta Lubjankan aukiolle, josta se kaadettiin elokuussa 1991.

Eteenpäin osoitteesta Varsonofevsky pereulok 7-9 löytyvät entinen Tšekan siirtopiste ja autotalli. Autotallin pihalla arvioidaan teloitetun jopa 15 000 ihmistä. Autoja pidettiin käynnissä peittämään laukausten äänet. Pääteloittajana vuosina 1926-1953 ahkeroi Vasili Blohin. Täällä toimi myös laboratorio X, jossa Tšekan kemisti Mayranovski kokeili erilaisia myrkkyjä tuomittuihin. Osoitteesta Miljutinski pereulok 9 löytyy GPU:n johtajan mukaan nimetty ”Jagodan kartano”. Genrih Jagodalla oli tapana järjestää rakennuksessa juhlia ystävilleen.

Teloituspaikkojen troikka:

Yksi

Butovon ortodoksisen yhteisön edustaja Anatoli on raamikas, mahakas ja mustapartainen. Hänestä tulee mieleen Sherwoodin iloisten veikkojen munkki Tuck. Mutta Anatolin kasvoja raskauttaa varjo hänen kertoessaan Butovosta.

Olemme viitisen kilometria Moskovan ulkopuolella lehtojen ympäröimässä kylässä. Kevätpäivä heilimöi. Taivas sinertää, eikä muistuta siitä miksi aluetta kutsuttiin ”ampumaradaksi”.
Tarkkaan ottaen kyse oli hämäyksestä: paikkaa väitettiin armeijan harjoituskentäksi. Näin kyettiin selittämään vuosina 1937-1938 öisin kaikuvat laukaussarjat. Teloitettavat kärrättiin paikalle vankikuljetuksissa, jotka oli naamioitu ruokatavara-autoiksi. Usein satoja ihmisiä ammuttiin kerralla. Butovossa lahdattiin mahdollisesti jopa 30 000 ihmistä.

Ortodoksinen yhteisö rakentaa paikalle muistomerkkiä ja kivitauluja, johon tiedettyjen uhrien nimet kaiverretaan.

Työmme on hidasta, sillä ei ole säädetty lakeja, joiden nojalla voitaisiin myöntää rahoitusta teloituspaikkojen muiston vaalimiseen, arvostelee yhteisön pappi, isä Vitali.

Kaksi

Parikymmentä kilometria Moskovan ulkopuolella rakennetaan uutta moottoritietä. Se viiltää Kommunarkan metsän poskeen kuin taitamaton parturi. Valoisa lehtimetsä on ympäröity piikkilangalla katetulla lankkuaidalla.

Kun haavikossa kulkee ympäriinsä, törmää muistomerkkeihin ja honkiin solmittuihin kuolintodistuksiin. Tuolla kohoaa muistomerkki mongolialaisille ja jakutialaisille uhreille. Täällä on
tataarisyntyisten hautoja. Vieressä on armeijan upseerien, mukaan lukien runoilijatar Marina Tsvetajevan miehen Sergei Efronin muistomerkki. Tiedetään että suomalaiset Karjalan tasavallan johtomiehet Kustaa Rovio ja Edvard Gylling teloitettiin Kommunarkassa. Kirjailijoista täällä sai niskalaukauksen esimerkiksi avantgardisti Boris Pilnjak.

Kolme

Hyvin toisenlainen on Moskovan keskustan Dmitri Donskoin luostarin hautausmaa. Siellä terrorin uhrit ja toimeenpanijat lepäävät kylki kyljessä. Keskellä kalmistoa kohoaa 15 000 uhrin joukkohaudan muistomerkki. Sen tuhkissa on esimerkiksi kirjailija Isaak Babelin, ohjaaja Vsevolod Meyerholdin, marsalkka Tuhatševskin ja NKVD:n johtajan Ježovin jäänteet. Melko lähelle kirjailija Solženitsynin hautaa sijoittuvat teloittaja Blohinin, Gulagin johtaja Nasedkinin ja NKVD:n päällikön Sudoplatovin haudat.

Yllättäen luostarin kirkossa on tšekistien toisille tšekisteille eli ”ystäville ja taistelutovereille” pystyttämä muistomerkki. Siihen nojaa tuoreita kukkia. Kirkon kellarissa sijaitsi aikoinaan Neuvostoliiton ensimmäinen krematorio, jossa tuhkattiin myös ammuttujen ruumiin. Krematorion uunit ja tekniset laitteet oli tilattu sattuvasti Saksasta, jossa myös pääkrematoija P. I. Nesterenko oli opiskellut.

Terroria leimasi selvä hierarkia. Butovon ampumaradalla teloitettiin tavallista kansaa, Kommunarkassa älymystöä ja NKP:n jäseniä. Korkea-arvoisimpien uhrien jäänteet taas löytyvät Donskoin hautausmaalta, toteaa Memorialin Šilova.

Yhteydenottoja päivittäin

Vuosikymmeniä sen jälkeen kun uhrit oli pidätetty, kuulusteltu, teloitettu tai passitettu Gulagiin, alkoi heidän kohtalonsa selvittäminen. Memorialin lisäksi Saharovin säätiön keskus tallettaa uhrien muistoa arkistoissaan. Memorialin työ on jatkuvaa: joka päivä tulee yhteydenottoja venäläisiltä, jotka haluavat selvittää läheistensä kohtaloa tai kertoa kokemuksistaan. Memorial työskentelee sen eteen, että ne sorretut, joiden mainetta ei ole vielä palautettu rehabilitoitaisiin. Esimerkiksi ulkomaiden kansalaisia ja eräitä vähemmistöryhmiä ei ole vieläkään rehabilitoitu, eikä kaikkia tuomittujen sukulaisia.

Saharovin keskus perkaa Gulagin muiston lisäksi Neuvostoliiton toisinajattelijaliikkeen historiaa. Keskuksen näyttelystä löytyy vaikkapa kuuluisan Metropol-almanakan (1979) kopio . Se sisältää kaunokirjallisia tekstejä, jotka eivät menneet sensuurista läpi.

Keskuksen rahoitus tulee useasta eri lähteestä, kuten EU:n komissiolta. Aiemmin Venäjän valtio tuki yksittäisiä hankkeita, mutta ei enää.

Nyt meitä uhkaa määritteleminen ”ulkomaiseksi agentiksi”, sanoo keskuksen työntekijä Polina Filippova.

Ympäri Venäjää on nykyään koko joukko kotiseutumuseoita, joissa käsitellään myös Gulagia. Esimerkiksi Vienanmeren-Itämeren kanavan seudun paikallismuseoissa kerrotaan kanavan rakentamisesta ja uhreistakin. Monet museot ovat kansalaisjärjestöjen perustamia. Valtio on viime aikoina ottanut haltuunsa useita museoita, kuten Permin lähellä olevan Gulag-museon ja Siperian Kemerovossa sijaitsevan museon; museot on muutettu käsittelemään yleensä rangaistusjärjestelmää, eikä Gulagia enää mainita.

Yhä laajalle on levinnyt käsitys, että Gulag kannatti ja se oli hinta, joka maan modernisoinnista oli maksettava. Hallitus ei kiistä käsitystä, vaan tavallaan hiljaisesti tukee sitä, vakuuttelee keskuksen työntekijä Natalia Konradova

Gulag mahdollinen kaikkialla

Samankaltaisilla linjoilla on myös valtiollisen Gulag-museon johtaja Konstantin Andrejev.
Monella venäläisellä on yhä käsitys, että Gulagissa istui pääosin rikollisia tai ainakin syyllisiä ihmisiä.
Gulag-museo koettaa muuttaa käsitystä. Museo on perustettu jo 2001, mutta aluksi se oli hyvin pieni. Pari vuotta sitten museo sai lisää rahoitusta Kulttuuriministeriöltä ja muutti isompaan rakennukseen. Nyt kahdessa kerroksessa esitellään Gulagin leirioloja ja terroria. Näytteillä on suuren terrorin aikaisia ”tappolistoja”, joita neuvostojohtajien allekirjoitukset koristavat, ja propagandajulisteita, joissa kehotetaan liiskaamaan ”viholliset”.
Museo on tehnyt ison työn järjestämällä vapaaehtoisia haastattelemaan Gulagista selviytyneitä. Haastatteluvideoita voi katsoa museossa. Museon näyttelyssä selviää se kalsea ristiriita, mikä vallitsi neuvostopropagandan ja sorron todellisuuden välillä.
– Gulagissa on kaikki mahdollista. Gulag on mahdollinen missä tahansa, toteaa museon johtaja lopuksi hyytävästi, mutta osuvasti.
Memorialin Šilovalle museo ei kelpaa.
Sen avulla vallanpitäjät voivat osoittaa, että he tukevat Gulagin muistamista ja käsittelyä, vaikka tuki on vähäistä, eikä sortoa ole virallisella tasolla käsitelty. Museossa ei saa riittävää kokonaiskuvaa vainoista. Toki siellä kerrotaan suuresta terrorista ja Stalinin vastuusta, mutta sorron syistä ei kerrota tarpeeksi.
Šilovan mielestä suuri terrori on ylikorostunut historiankirjoituksessa. Näin on siksi että puhdistukset kohdistuivat silloin johtoryhmiin ja teloituksia oli ennätyspaljon. Ja kuitenkin pakkokollektivisaation tai maailmansodan vuosien terrori vaati enemmän uhreja. Vainot jatkuivat koko ajan vuodesta 1917 Stalinin kuolemaan 1953, ja sen jälkeenkin, vain niiden intensiteetti vaihteli.
Kuinka tahansa matkustamme toverini kanssa Kotlasiin, missä tärkeän päivän juhlallisuudet eivät näy katukuvassa mitenkään. Entä mihin menemme juhlistamaan Voiton päivää? Tietenkin baariin nimeltä ”Berlin”.

Kainalo: Ihmismateriaalia

Nykyään poliitttisesta sorrosta muistuttavat kymmenet elleivät sadat muistomerkit ympäri Venäjää. Usein ne sijaitsevat syrjäseuduilla, kaupunkien laitamilla, tiettömien taipaleiden takana.

Gulag-leirit levittäytyivät alueille, joilta löytyi paljon luonnonvaroja, kuten kivihiiltä, öljyä, kaasua, metsävaroja ja uraania.Vankeja varten täytyi olla jotain pakkotyötä teetettäväksi. Luonnonvarojen hyväksikäyttämiseksi pohjolan ja Siperian vaikeapääsyisille alueille piti rakentaa tiet. Samalla alueita asutettiin. Gulagin alkuvaiheissa eli vielä ajatus vankien ”uudelleenkouluttamisesta”, mutta vuoden 1937 jälkeen se haudattiin, selittää Mihail Rogatšev, historiotsija ja neuvostosortoa tutkivan Pokajanie-säätiön edustaja Komin Syktyvkarissa.

Oliko neuvostohallinnon tarkoitus myös tuhota ”vastavallankumouksellisiksi” leimatut ihmisryhmät? Rogatševin mukaan näin ei voi sanoa.

Neuvostohallitus ei ensinnäkään vain kyennyt järjestämään ihmismassojen ruokintaa. Gulagia ei taloudellisessa mielessä suunniteltu mitenkään. Leirit eivät olleet taloudellisesti tuottavia vaan tappiollisia, mutta neuvostohallitus oli kiinnostunut vain tuotantomääristä. Bolševikkien toimia leimasi yleensäkin valtava sekavuus, Rogatšev tarkentaa.
Esimerkiksi kun GPU löysi Uhtan läheltä öljylähteitä, alettiin rakentaa kahta erilaista pumppausjärjestelmää, koska ei ollut tietoa kumpaa tarvitaan. Sama juttu Vorkutassa – käytettiin kahta eri kaivosmenetelmää, avolouhoksia ja umpilouhoksia. Vorkutaan ei 10 vuoteen ollut edes tietä, eikä louhittua hiiltä voitu kuljettaa minnekään.

Gulag-vangit olivat neuvostohallitukselle vain ihmismateriaalia. Ketään ei kiinnostanut kuinka paljon teollinen tuotanto tulisi maksamaan ihmishengissä.


Fakta

Suuren terrorin aikana 1936-1938 Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi NKVD teloitti ainakin 724 000 ihmistä. Vankileirille tai karkotukseen tuomittiin noin 1,4 miljoona ihmistä.

Memorial on vuonna 1989 perustettu kansainvälinen järjestö, joka pyrkii dokumentoimaan neuvostoterrorin uhrien muistoa. Memorial ottaa kantaa myös Venäjän nykyiseen ihmisoikeustilanteeseen. Järjestö toimii lisäksi monessa entisessä neuvostotasavallassa.
Lisätietoa ”terrorin topografia” -kävelykierroksista Moskovan keskustassa järjestön nettisivuilta: http://topos.memo.ru/#13/55.7610/37.6283/main-layer_25081968-layer_25081968_M

Andrei Saharovin säätiö perustettiin pian ydinfyysikon ja toisinajattelijan kuoleman jälkeen joulukuussa 1989 Saharovin lesken Jelena Bonnerin aloitteesta. Myös Bonner on pitkän linjan toisinajattelija. 

Reportaasi on julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 14.1.2017

Reportaasi on käännetty myös venäjäksi ja ilmestynyt 29.1.2017 RiaNovosti-uutistoimiston internet-sivulla https://inosmi.ru/history/20170129/238621864.html