tiistai 15. elokuuta 2017

Opportunismin kritiikki

Ville Ropponen


Demokratia on nyt uhattuna sekä idässä että lännessä. Historioitsija Timothy Snyder esittelee keinot estää autoritarismin nousu.

Donald Trumpin noustua Yhdysvaltain presidentiksi historioitsija Timothy Snyderin (s.1969) oli pakko tarttua aseeseen. Hän aseensa on kynä. Syntyi teos Tyranniasta. Pamflettiesseessä Snyder vauhdittuu 1900-luvun historiasta. Hän luonnostelee 20 opetusta kuin työkalua. Niiden avulla tulee estää autoritarismin nousu. Teos on ajankohtaisempi kuin aikoihin: demokratia on nyt uhattuna sekä idässä että lännessä.

Selkeät, kansantajuiset ja iskevät opetukset painottavat ennen muuta sopeutumattomuutta. Kaikki autoritaariset johtajat tarvitsevat kuuliaisia kätyreitä. Usein kuuliaisia siivittää opportunismi. Tämän ohella pahinta on reagoimattomuus: etteivät ihmiset tee mitään.

Aktiivisten kansalaisten on puolustettava instituutioita ja ammattietiikkaa, otettava itse asioista selvää, erottauduttava joukosta ja kannettava vastuuta. Yleisiä hokemia ei pidä toistella, vaikka muut toistelisivat. Yksityiselämää täytyy puolustaa. Kotisohvalle ei kannata jämähtää, vaan mennä ulos ja marssimaan kaduille epäkohtia vastaan. Asiat ratkaistaan todellisessa maailmassa – ei facebookin klikkausten avulla.

Passiivisuus edistää harvainvaltaa

Kun Snyderin teoksen lukee yhdeltä istumalta, voi tulla liiankin hälyttynyt olo. Onko tilanne näin paha? Eihän Trumpkaan ole vielä osoittautunut nuivimpien ennustusten kaltaiseksi. Turvallisuuteen tuudittautuminen tai ajatukset, ettei asioihin voi vaikuttaa, ovatkin historitsijan mukaan vaarallisia. Kansalaisten passiivisuus edistää harvainvallan kasvua. Kysymys ei ole vain Trumpista, hän on pikemminkin kansainvälisen taudin seuraus kuin syy.

Edessämme on oligarkian ongelma, joka käy yhä uhkaavammaksi, kun globalisaatio kasvattaa varallisuuseroja”, historioitsija kiteyttää.

Itä-ja Keski-Euroopan historiaan erikoistunut Snyder taustoittaa pohdintoja natsismin nousun kuvauksella ja Itä-Euroopan sortumisella kommunismiin toisen maailmansodan jälkeen. Myös vastarinta löytää vertailukohtansa menneisyydestä, kuten Puolan Solidaarisuus-liikkeestä 1970-luvulla.

Monet Snyderin siteeraamat ajatukset tulevat filosofi Hannah Arendtilta, jonka ajatukset tuntuvat nykyään koko ajan tärkeämmiltä.

Osa pohdinnoista liittyy vain Yhdysvaltoihin, mutta Snyder kommentoi myös Venäjän autoritarisoitumista. Venäjän sekaantuminen Yhdysvaltain presidentinvaaleihin Trumpin tukena on samaa demokratian vastaista jatkumoa, jota amerikkalainen äärioikeisto edustaa. Venäjä etsii lisäksi aktiivisesti tukea Euroopan äärioikeistosta.

Totuuden jälkeen fasismi

Kriittistä medialukutaitoa tulee vahvistaa. Snyder palaa monta kertaa siihen kuinka trumpilaiset puheet ”valemedioista” ja ”totuuden jälkeisestä” ajasta suhteellistavat moraalia. Suomessa puolustusministeri Jussi Niinistö ja Sininen tulevaisuus-ryhmän Timo Soini ovat käyttäneet vastaavaa retoriikkaa. Snyder sanoo suoraan: ””'totuuden jälkeinen' aika on fasismia edeltävää aikaa”.

Tulee kuulostella puheita ”ekstremismistä” tai ”terrorismista”. Tietyt turvallisuusuhat ovat todellisia, mutta uhkakuvien avulla voidaan myös viedä kansalaisvapauksia. Erityisesti täytyy olla valppaana ”poikkeustilan” ja ”hätätilan” kohdalla. Lukuisat tyrannit ovat käyttäneet juuri poikkeustilavaltuuksia valtaan noustessaan, eikä kerran julistettu hätätila ole ikinä loppunut.

Oliko USA sitten täysin toinen yhteiskunta ennen Trumpin valtaannousua? Snyder myöntää lopussa epäsuorasti, ettei näin ollut. Uusliberaalin kapitalismin siivittämä vaihtoehdottomuuden politiikka on jo pitkään haperruttanut demokratiaa. Ratkaisu ei silti voi olla ikuisuuden politiikka eli äärinationalistinen populismi. Nuorison on taas alettava tehdä historiaa tai kaikille käy huonosti, Snyder vaatii.

Tähän voisi lisätä, ettei asiaa voi sälyttää vain nuorison harteille. Toisin kuin Snyder arvelee, status quon puolustaminen ei yksin välttämättä riitä. Vaihtoehdottomuuden tilalle tarvitaan radikaalisti tasa-arvoisempaa politiikkaa.

Timothy Snyder. Tyranniasta. [20 opetusta 1900-luvulta]. Suomentanut Matti Kinnunen. Siltala 2017, 130 s.

Kritiikki on julkaistu Kansan Uutisissa13.8.2017.


sunnuntai 13. elokuuta 2017

Alkoholisti tanssii eteisen peilissä

Alkoholisti tanssii eteisen peilissä.
Hän on lähdössä jonnekin,
ihmiselämän kurmottaville valtateille.
Mikromuovihiukkaset kelluvat Atlantin aalloilla.
Ne eivät ole lähdössä minnekään.
Sarjamurhaajaa etsitään kiinalaisissa suurkaupungeissa ja
amerikkalaisissa suurkaupungeissa ja
pienissä kylissä Venäjän tundralla.
Ihmisveljemme kokoavat kännyköitä 20 tunnin vuoroissa Shangain slummeissa.
Ne metallit on louhittu Indonesiasta maaperästä, joka on yhtä juoksuhiekkaa.
Alkoholisti tanssii eteisen peilissä. Hän on viaton.
Hän ei aja loistoautoilla, ei matkusta suihkukoneilla,
ei edes sammu Oscar-gaalan jatkoilla.
Vaan jatkaa elämäänsä. Vaan jatkaa elämäänsä.

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Timo Hännikäisen vastuu

Kirjailija Timo Hännikäinen on osaltaan vastuussa Suomessa nousseesta rasistisesta ja äärioikeistolaisesta ilmapiiristä. Hännikäinen on keittänyt kokoon ideologiaa alkaen kokoelmastaan Taantumuksellisen uskontunnustus (2007). Viimeistään esseeteos Kunnia (2015) näytti, että Hännikäisen ihanteena on jonkinlainen Mussolinin Italian kaltainen yhteiskunta.

Viime vuosina valtavirrasta eristyksiin joutunut Hännikäinen on koettanut virittää ideologisia näkemyksiään äärioikeistolaisen Uuden median kirjallisuuskriitikkona ja kolumnistina sekä julkaisemalla itse perustamansa kustannus Kiukaan kautta. Kiukaan julkaisemassa Hännikäisen teoksessa Lihamylly (2017) tekijä haukkuu lähes kaikki Suomen nykyiset kulttuuritoimijat, koska he ovat väitetysti kiusanneet Hännikäistä ja torjuneet tämän ihmisvihaiset näkemykset.

Hännikäinen on lisäksi järjestänyt kahtena vuotena peräkkäin itsenäisyyspäivänä äärioikeiston soihtukulkueen eli 612-marssin Töölöntorilta Hietaniemen hautausmaalle. Marssin puheenvuoroissa hän on väläytellyt kansanmurhaa mahdollisuutena ratkaista niin sanottu maahanmuuttajaongelma.

Ei ole kysymys siitä kuinka hyvin Hännikäinen mahdollisesti kirjoittaa, vaikka eräät kriitikot ovat pitäneet  vain tätä asiaa tärkeänä. Kysymys on Hännikäisen ilmaisemien näkemysten tuhoisuudesta. Ja siitä mihin ne ihmisiä kiihottavat.

Nostalgia ei riitä

Parnassossa 2/2017 julkaistussa esseessään ”Historia voi valitettavan hyvin” Jari Tervo pyörittelee Francis Fukuyaman teesiä historian lopusta. Tunnetusti Fukuyama, poliittinen taloustieteilijä, lanseerasi teesin luennoidessaan Chicagon yliopistossa 1989 ja sittemmin teoksessa The end of history and the last man (1992).

Esseessä tosiasiaväitteet ovat yhtä tärkeitä kuin henkilökuvaus fiktiivisessä tekstissä. Kommentoin muutamia Tervon väitteitä. Komeasti kalskahtava ”historian loppu” ei Fukuyaman kielenkäytössä merkitse vain länsimaisen liberaalidemokratian – tuon ihmisen sosiokulttuurisen endlösungin voittoa. Fukuyama puhuu myös kapitalismin ja vapaakaupan triumfista. Tämän Tervo selittämättömästi sivuuttaa. Fukuyama ei väittänyt, ettei maailmassa olisi muita ideologioita vaan että kommunismin romahduksen vuoksi ei ollut muita ideologioita, joilla olisi ollut riittävästi voimaa kilpailla tasaväkisesti kapitalismin kanssa.

Tervon kielenkäytössä vapaakauppa mainitaan samassa lauseessa ihmisoikeuksien ja sananvapauden kanssa, ikään kuin kyseessä olisi arvo, ei talouspoliittinen valinta. Tällainen kielenkäyttö on nykyään tyypillistä. Uusliberalismi on hegemonisessa asemassa, joten sen ideologisuus piilotetaan, vaikka aatteessa ei välttämättä ole mitään uutta eikä liberaalia.

Tervon esseen ivan kohteena on ”populismi”, millä hän ilmeisesti tarkoittaa maailmalla noussutta oikeistopopulismia ja uusfasismia. Populistit haikailevat menneeseen eli ovat nostalgikkoja, Tervo tietää. Kulta-aika johon hän itse tuntuu haikailevan on kuitenkin kylmän sodan päättymistä seurannut 1990-luku. Tämä fukuyamalaisen historian lopun aikakausi. Ehkä siksi hänen esseensä esimerkki, pankkiryöstö, on sekin kuin menneestä maailmasta. Nykyään pankkiryöstöjä tapahtuu vain fiktiossa ja kehitysmaissa. Tietokonerikollisuus on jo kauan sitten muuttunut tuottoisammaksi ja riskittömämmäksi.

Tervo ei selvästikään näe kuinka uusliberalistinen kapitalismi on itse peruuttanut historian lopun kasvattamalla tuhoisasti tulo- ja varallisuuseroja maiden välillä ja sisällä. Oikeistopopulismi on reaktio uusliberalistiseen maapalloistumiseen. Se on väärä ja pelottava reaktio, mutta se ei johdu vain kulta-ajan kaipuusta, kuten Tervo olettaa.

Populistinen nostalgia karmii, mutta uusliberalistinen nostalgia sen sijaan tympäisee. Kapitalismin kriisiytyessä ja EU:n tapaisten instituutioiden natistessa liitoksissaan pitäisi ymmärtää, etttei historia ole loppunut, vaan saattaa olla, että se on pikemminkin alkamassa. On olennaista mihin suuntaan historia kulkee. Taaksepäin on silti turha tuijotella: parhaimmillaankin nostalgia on vain laastari.

Ville Ropponen


Ennen massiivista ydiniskua

Ennen massiivista ydiniskua me uskouduimme toisillemme.
Ennen massiivista ydiniskua hänen rusettinsa katosivat kuvasta ja aamiaismurot vaihtuivat toisiksi.
Ennen massiivista ydiniskua hän ulkoilutti miestään enää harvoin.
Ennen massiivista ydiniskua minä masturboin jotenkin pimeästi, enkä yhtään tulevaa valoa ennakoiden.
Ennen massiivista ydiniskua sinä katsoit klitoristasi oudon välittömästi kuin hedelmää.
Ennen massiivista ydiniskua patterit raikuivat kuin ne olisivat voineet pelastaa meidät.
Ennen massiivista ydiniskua hiiret juoksivat varpaisillaan.
Ennen massiivista ydiniskua pääkaupungissa oli kaikki hyvin, ravintolat täynnä.
Ennen massiivista ydiniskua johtajat kättelivät toisiaan kaveruksina.
Ennen massiivista ydiniskua katsoimme erittäin hyvän rikossarjan. Ja söimme sipsipussillisen.

Odotus

Odotamme, että laajakaistayhteys palaisi.
Odotamme, että hän lopettaisi kokouksen.
Odotamme, että ystävä tulisi, ottaisi poskesta kiinni.
Odotamme, että ei enää vituttaisi.
Odotamme haimasyöpää, kivessyöpää, keuhkosyöpää, rintasyöpää.
Odotamme, että laihtuisimme laihoiksi, lihaksikkaiksi ja kurvikkaiksi.
Odotamme, että saisimme tyttö- tai poikaystävän.
Odotamme, että pääsisimme panolle.
Odotamme, että laukeaisimme.
Odotamme, että se toinen lähtisi menojaan.
Odotamme aamua. Ja odotamme iltaa.
Odotamme, että työstä maksettaisiin palkkaa.
Odotamme oksennusta.
Odotamme, että löytyisi oikea työ, eikä väärä.
Odotamme loma-aikaa.
Odotamme loman alkua.
Odotamme loman loppua.
Odotamme, että tulisi lapsia.
Odotamme, että lapset kasvaisivat.
Odotamme, että he menestyisivät koulussa ja muuten.
Odotamme, että he lähtisivät kotoa ja saisimme viimein olla kaksin.
Odotamme, että saisimme olla yksin.
Odotamme, että yksinäisyys loppuisi.
Odotamme joukkokokouksia ja yhteisyyttä.
Odotamme elämän tarkoitusta kollektiivissa.
Odotamme tappavaa laukausta, joka ei tapa meitä.
Odotamme myrkkysientä, joka olisi superruokaa.
Odotamme sairautta, joka parantaisi.
Odotamme myyttisen elämän paluuta ja modernin loppua.
Odotamme kuolemattomuutta virtuaalielämän tuolla puolen.
Odotamme kuolemaa, joka saisi elämään.
Odotamme luontoa, joka pyllistäisi.

P.L.M.

Pistoolia lataava mies kaivopuistossa.
Pistoolia lataava mies Stalingradin raunioissa.
Pistoolia lataava mies täti-Monikan aviovuoteessa.
Pistoolia lataava mies presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla.
Pistoolia lataava mies yritysjohtamisen kurssin strategiaesimerkkinä.
Pistoolia lataava mies poliisin tarkk'ampujan tähtäimässä.
Pistoolia lataava mies porojahdissa Urho kekkosen kansallispuistossa.
Pistoolia lataava mies Jari Tervon romaanissa.
Pistoolia lataava mies – hopealuoteja – linnassa Transsilvanissa, kuutamolla.
Pistoolia lataava mies yksinäisenä jäätävässä sumussa.
Pistoolia lataava mies vaaleanpunaisessa hattarassa.
Pistoolia lataava mies sekundanttinsa kanssa aamuneljältä.
Pistoolia lataava mies johtamassa punavankien teloitusta.
Pistoolia lataava mies huvipuiston kojulla blondi käsipuolessa.
Pistoolia lataava mies tuijottamassa peiliin nauraen kuin apina.
Pistoolia lataava mies jne.

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Inarissa sataa lunta

Unessa palasin Inariin, jossa entinen tyttöystäväni jostain syystä yhä asui. Kiertelimme hänen kanssaan iltamyöhään kapakoita, joissa tuntui jäätävä tuuli; ihmiset istuivat talvipalttoot päällä ja karvalakit päässä. Entinen tyttöystäväni esitteli taiteellisia käsitöitä, joiden avulla hän elätti itseään. Miehet, joille hän esitteli minut, olivat ystävällisiä ja halusivat aina jutella syvällisiä, mutta en osaa sanoa kumman meistä kanssa.

Sitten olin Beirutissa. Osallistuin kristityn naispataljoonan mukana Libanonin sisällissotaan. Ammuimme rynnäkkökiväärillä kadulla. Etenimme kapeita kujia ja ammuimme parrakkaita miehiä ikkunoissa, parvekkeilla ja kellarinaukoissa. Kävin välillä syömässä aina samassa lounasruokalassa, joka sijaitsi osittain Inarissa. Siellä oli kylmä, mutta ruoka kuitattiin henkilökortin avulla. Se oli aina riisiä, kikherneitä ja erilaisia kasviksia värillisissä kastikkeissa. Kerran kadotin henkilökorttini ja olin peloissani. Uskoin Hizbollahin tiedustelupalvelun panneen minut merkille, enkä uskaltanut mennä hakemaan uudestaan ruokaa, koska olin kaatanut tungoksessa tarjottimeni. Löysin korttini, hain ruokaa ja nimeni merkittiin ylös. Jostain syystä se tuntui huojentavalta. Tilasin toisenkin kupillisen kahvia.

Naisupseeri simputti minua ja muita. Hän piti palopuheen siitä miten pataljoonamme tuli puolustaa keskuspaikkaa, jossa kristittyjen johtajat aikoivat puhua. Selvisi, että pataljoonamme oli tarkoitus uhrata puolustuksessa. Taistelun aikana, kun miehenriekaleet leijailivat pitkin Beirutin pittoreskeja kujia, tajusin homman merkityksen. Simputuksen tarkoitus oli saada sotilaat vihaisiksi, saada heidät näyttämisenhaluisiksi, saada heidät halveksimaan kuolemaa. Itkin hiekkakuopan reunassa sateen täplittäessä naisten, miesten ja lasten ruumiita.

Heräsin pikalinjan bussissa matkalla Väli-Suomesta Helsinkiin. Tabletti-tietokoneilta ja ihmisen pierulta haisevassa putkessa vieruspenkillä nukkui lihava myyntiedustaja. Tai mistä minä tiesin mikä hänen ammattinsa oli. En itseasiassa tulisi koskaan sitä tietämään. Parrakkaan ja ihrakkaan tyypin pää notkahteli, ja kuolaa valui hänen suustaan. Haisi turkkilainen hiki, jostain syystä hiki oli juuri turkkilaista, ainakin armenialaisesta näkökulmasta, eikä tässä ole mitään rasistista. Hieman aiemmin vaimoni oli raivonnut mökin polulla kummituksia vastaan ja heitellyt kiviä vasten toista kiveä. 

Muistin erään juhannuksen vuosia sitten, kun Jyväskylän lähellä mökillä panin vanhempaa naista; hän ratsasti, ja laukesin nopeasti hänen sisäänsä. Kukaan muu mökissä ei herännyt, tai niin me luulimme. Seuraavana päivänä nainen oli nyreä ja lähti lopulta terveyskeskukseen hakemaan katumuspillereitä.

En tiedä muusta, mutta Inarissa sataa tänään lunta.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Lenin ja Halla-aho

Lenin oli kukkien ystävä. Hän käyskenteli vainiolla. Tuli Halla-aho vastaan.
    • Terve, tovorists, sanoi Lenin.
    • Terve, sanoi Halla-aho.
    • Teikäläisellä on hommat hanskassa, sanoi Lenin.
    • Niinpä joo, sanoi Halla-aho.
    • Jouduitteko ampumaan monta, sanoi Lenin.
    • No, tuota, aika monta, Sininen tulevaisuus ei...
    • Vastaa kysymykseen, räjähti Lenin.
    • 20 joo, vastasi Halla-aho.
    • Se on oikein, sanoi Lenin.
    • Toverit ovat uupuneita, sanoi, Halla-aho.
    • Mitä helvettiä, toveri Halla-aho, sanoi Lenin.
    • En tiedä, niitä väsyttää, toveri Lenin, sanoi Halla-aho.
    • Saatana, ammutan kaikki, sanoi Lenin.

Viipuri pamahti, toistamiseen. Siinä ei ollut yhtäkään perussuomalaista sytykettä, eikä Suomi käyttänyt ydinasetta vastaiskussa.
Halla-aho parkui vauvana: tutti on kadonnut!
Ystävät lahjoittivat tutin.
Onko se lintu vai kala?
Kukaan ei tiennyt, ja iso suomalaisten vanha jumala Ahti, joka oli kylpenyt Karjalan joissa sanoi: työntäkää hänet saksalaiseen uuniin!
Lenin sanoi:
- Laitetaan hänet ammuttavien joukkoon, vaikka kukkia koristukseksi.
Kaikki loppui ähkyen kukkien valtamereen.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Kiinnostavan hajanainen Dostojevski

Dostojevski – kiistaton ja kiistelty.
Toim. Martti Anhava, Tomi Huttunen ja Pekka Pesonen.
Esseitä. 255 s.
Siltala 2017

F.M. Dostojevskin kirjailijakuva on ristivetoinen. Taantumuksellisen oikeassaolijan psykologisia havaintoja ja ihmistuntemusta ihaillaan. Ihmisrakkauden apostoli oli myös äärinationalisti ja antisemiitti – hieman samoin kuin eräs vertailukohtansa Solženitsyn.

Dostojevskilla tunteet lainehtivat poikkeusyksilöiden pauhatessa. Kirjailijaa on pidetty myös kömpelönä sanankäyttäjänä, jonka romaanikompositiot ovat sekavia, henkilöhahmot epämääräisiä ja todellisuudenkuvaus räpiköivää. Vai onko kyse pikemminkin dialogisuudesta ja moniäänisyydestä – kuten kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin määritteli?

Tavallaan on outoa, että Dostojevskia luetaan ja tutkitaan yhä kiivaasti.

Ristiriitaan pureutuu esseekokoelma Dostojevski – kiistaton ja kiistelty. Venäläisen kirjallisuuden seuran vuonna 2014 järjestämän luentosarjan pohjalta pystytetyn teoksen 12 kirjoittajasta miehiä on 9, naisia kolme, mutta miehisiä ovat Dostojevskin teoksetkin. Kirjoittajat ovat kirjallisuuden tutkijoita, suomentajia ja kirjailijoita. Lähinnä ruoditaan Rikosta ja rangaistusta, Idioottia ja Karamazovin veljeksiä. Lukijan tulee tuntea Dostojevskin teokset. Ei olisi haitannut, jos kokoelmaan olisi sisältynyt Dostojevskin tuotannon eri vaiheita yleisesti esittelevä teksti.

Esseiden aiheet vaihtelevat Dostojevskin teosten filmatisoinneista kirjailijan vankeuteen Siperiassa. Pekka Pesonen kirjoittaa Dostojevskin suhteesta Pietarin myyttiin. Kalle Holmbergin sanoin Dostojevski on ”maailman suurin dramaatikko, joka ei kirjoittanut yhtään näytelmää”. Tiina Kartano käsittelee Schellingin filosofian vaikutusta Dostojevskiin, jonka romaaneissa on aatetta niin, että häntä on pidetty enemmän ideologisena kuin psykologisena kirjailijana.

Nabokov suomii Dostojevskia. Tätä ja muuta kritiikkiä esittelee ansiokkaasti Mika Pylsy. Dostojevskin melodramaattisuus sekä henkilöiden ja asetelmien kliseisyys ovat peräisin sentimentaalisesta ja goottilaisesta romaanista, arvelee Nabokov. Dostojevskilla on tavallaan vain yksi idea, venäläinen messianismi, kristinusko. Dostojevski yrittää käännyttää lukijan näkemään maailman tavallaan, mustavalkoisena ja maksimalistisena. Dostojevskin populaarin puolella hoippuva ideakirjallisuus on osoittautunut elinvoimaiseksi, joten ehkä kirjailija kolkuttelikin postmodernismin ovia?

Martti Anhavan Dostojevskin tyyliä ja ihmiskäsitystä harjaava teksti on kokoelman parhaita. Dostojevskin imu ei perustu kielellisiin tehoihin. Sisäisen maailman horjahduksia sameana vellova kerronta ilmaisee murhaavasti. Liioittelun, adjektiivivyöryn ja monisanaisuuden voi tulkita sanojen ilmaisukykyä, itse kieltä koskevaksi epäluottamukseksi.

Kenties Dostojevski onkin kirjallisuuden suuria melankolikkoja, joka heijastelee todellisuuden ja sanojen välillä kumisevaa kuilua? Nabokov kääntyilee haudassaan, kun kiinnostus Dostojevskiin jatkuu postmodernin jälkeisenä aikakautena.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt Parnassossa 3/2017.


torstai 8. kesäkuuta 2017

Lenin ja Sampo Terho


Sata vuotta sitten Lenin ja Sampo Terho olivat kavereita.
  • Tehdään vallankumous, sanoi Lenin.
  • Tehdään vain, kansallinen, sanoi Terho.
  • Ei, minä kannatan kansojen itsemääräämisoikeutta, sanoi Lenin.
  • Juuri niin, sanoi Terho.

Tekivät vallankumousta. Tuli Soini vastaan.
  • Ministeri-audin penkki hiertää, sanoi Soini.
  • Tule mukaan, tehdään vallankumous.

Tuli mukaan. Tekivät vallankumousta. Tuli Orpo vastaan.
  • NKVD:n lastenkodissa, johon minut laitettiin on ikävää, haluan mieluummin Hitler-Jugendin hoiviin tai sitten ihan SOTE:en.
  • Tule mukaan, tehdään vallankumousta.

Tekivät vallankumousta. Tuli Sipilä vastaan.
  • Valtio ei enää anna minulle polkumyynnillä omaisuutta, sanoi Sipilä, en ole miljardööri, olen enää satatuhattööri.
  • Tule mukaan, tehdään vallankumousta.

Tekivät vallankumousta ja tekivät vallankumousta ja lopulta kävi niin, että valta kumoutui.
  • Voi helvetti, lihamuki on tyhjä, sanoi Soini.
  • Ikkunassa on Gallen-kallela, sanoi Terho.
  • Proletariaatin diktatuuri, sanoi Lenin.
  • Haluan kyykyttää kaikkia, sanoi Orpo.

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Kansa nousee?

Venäjä nähdään monoliittina, valtakuntana, jossa yksinvaltias ohjastaa teatteria ja tanssittaa kansaa kuin nukkea narussa. Pinnan alla on kuitenkin kuohunut jo pitkään. Vuosien jälkeen kuohunta nousee taas pintaan.

Ville Ropponen

Poromies Aleksander Aipin oli syksyllä 2015 huolissaan elinkeinostaan ja elinympäristöstään Nižnevartovskin öljykaupungin lähellä Hanti-Mansiassa. Aiempina vuosina seudun aktivisteilla oli ollut tapana sulkea teitä protestiksi, mutta sellaiseen ei enää uskallettu turvautua.

”Venäjällä voidaan nyt säätää kovia rangaistuksia mielenosoittamisesta. Koetamme jatkaa kamppailua lainsäädännöllisin keinoin”, Aipin kertoi tuolloin.

Hän oli esimerkiksi kutsunut biologeja porojensa laidunmaille. Jos alueelta löytyisi harvinaisia kasveja, alue voitaisiin yrittää saada suojeltua paikallisessa duumassa.

Tällaisiin keinoihin kansalaisvaikuttajat joutuivat turvautumaan vuosien ajan Venäjällä. Vuonna 2012 Vladimir Putinin presidenttivalintaa vastustaneiden Bolotnaja-aukion mielenosoitusten nujertamisen jälkeen oppositio oli painostettu maan rakoon.

Pinnan alla aktivistit ja tavalliset venäläisetkin jatkoivat yhteiskunnallista työtä ja kyseenalaistivat valtapolitiikkaa. Osin jatkuneen kansalaisaktiivisuuden ja protestiliikehdinnän pohjalta nousivat tämän kevään mielenosoitukset.

Vihreän Langan haastattelemat asiantuntijat arvioivat, että mielenosoitukset jatkuvat Venäjällä. Lisäksi niiden takana oleva oppositioliike on nyt aatteellisesti vahvempi kuin 2012 protestien takana ollut.

Oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyin Edistyspuolueen maaliskuussa koolle kutsumat mielenosoitukset yllättivät Venäjän vallanpitäjät laajuudellaan. Protesteja oli lähes sadassa kaupungissa ja niihin osallistui kymmeniätuhansia venäläisiä, arvioi Vladimir Gelman, Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin vieraileva professori.

”Nousussa on uusi protestiaalto, mukana on paljon nuoria ihmisiä, jotka eivät olleet mukana aiemmin, kuten opiskelijoita”, Gelman jatkaa.

Oppositio korostaa nyt korruption vastustamista. Tämä on Gelmanin mukaan teema, joka pysyy ajankohtaisena.

Maaliskuisia protesteja ei juuri Venäjän valtamediassa uutisoitu. Koulutetut venäläiset pystyvät silti löytämään vaihtoehtoisia tiedonlähteitä ja kyseenalaistamaan valtio-omisteisen median tiedotuksen.

Mielenosoitusten taustalla on vuosien 2015-2016 sosiaalinen protestiliike.

”Ensinnäkin on vastustettu koulutuksen ja sosiaalihuollon valtavia leikkauksia. Toiseksi rekkakuskit ovat osoittaneet mieltä valtion teiden käytöstä määräämää veroa vastaan. Kolmanneksi pienviljelijät protestoivat Krasnodarin alueella”, selittää Moskovan valtionyliopiston sosiologi Aleksander Bikbov.

Bikbovin mukaan protesteille on yhteistä uusliberaalin talouspolitiikan kritiikki.

Mielenosoittajat ovat myös alkaneet kyseenalaistaa valtajärjestelmää, vaikka olisivat ennen olleetkin sille uskollisia. Valtamedia on vaiennut protesteista, mutta ne ovat herättäneet laajaa keskustelua internetissä ja oppositiohenkisessä mediassa, kuten Novaja Gazetassa.

Sosiaalisiin liikkeisiin osallistuneet ovat myös oppineet näkemään virallisen totuuden läpi, Bikbov uskoo.

”Krimin valtauksen jälkeen ukrainalaisia vastaan on kohdistettu äärinationalistista propagandaa. Protestoijia vastaan suunnataan samantyyppistä loanheittoa. Heidän väitetään olevan 'pedofiileja, homoja ja lännen agentteja'”.

Väitettä, ettei Putinille ole vaihtoehtoja, toitotetaan Bikbovin mukaan jatkuvasti. Vuonna 2012 propaganda ei kuitenkaan tehonnut – valtava määrä ihmisiä kokoontui osoittamaan mieltään vaalivilppiä vastaan.

Moskovassa on lisäksi jo vuosia vaikuttanut asukasliikkeitä, jotka protestoivat suuryhtiöitä tai ortodoksista kirkkoa vastaan paikallisten asuntojen ja puistojen suojelemiseksi, kun yhtiöt tai kirkko haluavat talot ja viheralueet kaupalliseen käyttöönsä.

”Anarkistit ovat toimineet näissä liikkeissä. He ovat usein ainoita, jotka tukevat asukkaita”, selittää vasemmisto-oppositioaktivisti Aleksei Gaskarov.

Hän on yksi vuoden 2012 Bolotnaja-aukion mielenosoitusten takia tuomituista. Gaskarovia syytettiin mellakan järjestämisestä. Hän itse sanoo poliisin hakanneen hänet. Bolotnajan mellakoista tuomituista 38 ihmisestä puolella on siteitä vasemmisto-oppositioon. Gaskarov istui yli kolme vuotta vankilassa. Hän vapautui syystalvella 2016. Venäjä oli muuttunut.

”Viisi vuotta sitten mielenosoittaminen oli paljon helpompaa kuin nyt. Venäjästä on tullut poliisivaltio”, sanoo Gaskarov.

Paikallisten liikkeiden ongelma on erillisyys. Laajalla Venäjällä on vaikea rakentaa yhtenäistä oppositioliikettä. Korruption vastaisuus ja yhteinen vihollinen voivat kuitenkin yhdistää eripuraiset protestiliikkeet, hieman samoin kuin Ukrainan Maidanin kumouksessa 2014”, pohtii professori Gelman.

Bikbov arvelee että nykyisellä protestiliikkeellä on paremmat mahdollisuudet haastaa vallanpitäjiä kuin vuosina 2011-2012.

”Aiempi oppositio oli kouluttuneiston ja sivistyneistön liike harvainvaltaa vastaan. Liikkeellä ei ollut sosiaalista ohjelmaa, eikä kantaa taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin. Protesti ei voinut innostaa tarpeeksi laajoja massoja ja kuihtui moraaliseksi”.

Myös vasemmisto-oppositio toimii Gaskarovin mukaan nyt oikeistolaisen Navalnyin tukena – mutta vain siihen asti kunnes kansalaisoikeudet ja demokratia on palautettu Venäjälle.

Gaskarov kertoo hämmentyneensä siitä, että Putinilla on kannatusta myös Euroopassa, äärioikeistossa, mutta yllättäen myös vasemmistossa.

”Osa eurooppalaista vasemmistoa pitää Putinia imperialismin vastustajana. Pitäisi käsittää, että Putin on oikeistolainen imperialisti”.

Mielenosoitukset Venäjällä eivät ole laantumassa, päinvastoin, uskoo Gelman. Oppositio pyrkii värväämään mukaan lisää kannattajia. Vallanpitäjät koettavat luultavasti vastata protesteihin samoin kuin aiemmin.

Tiedossa on siis uhkailuja, mustamaalausta, väkivaltaa, tehtailtuja oikeusjuttuja ja vankeustuomioita. Lainsäädännössä on avattu uusia ovia protestin kitkemiseen.

Venäjän rikoslakiin 2014 lisätyn artiklan 212.2. perusteella voidaan tuomita jopa viideksi vuodeksi vankeuteen toistuvasta mielenosoittamisesta, jos henkilö on saanut aiemmin hallinnollisena rangaistuksena sakkoja tai 15 päivää vankeutta.

Muun muassa seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta mieltä osoittaneesta Ildar Dadinista tuli ensimmäinen uuden lainkohdan mukaan tuomittu. Hän istui parisen vuotta vankileirillä ennen kuin vapautui helmikuussa 2017. Vankilassa hän sanoo joutuneensa kidutetuksi.

”Dadinista haluttiin luoda varoittava esimerkki. Tavoite ei ollut vain rangaista aktiivisuudesta vaan myös levittää pelkoa ihmisten keskuudessa, jotta he eivät osallistuisi protesteihin. Tämä on ennalta ehkäisevän 'vastavallankumouksen politiikkaa'”, muotoilee Gelman.

Gaskarov arvioi Venäjällä olevan ainakin 200 poliittista vankia, ehkä paljon enemmänkin. Viime aikoina on pidätetty paljon ihmisiä, joitakin jopa blogikirjoitusten tai Facebook-päivitysten takia.

Gelmanin mukaan vallanpitäjillä on oppositiota vastaan muitakin painostuskeinoja kuin vankeustuomiot. Voidaan vaikka uhata ottaa lapset pois. Äskettäin kun pietarilainen rekkakuskien liikkeen johtaja Andrei Bautin oli pidätettynä, lastensuojelu yritti ottaa hänen lapsensa huostaan, kirjoitti Fontanka.ru -uutissivusto.

Presidentinvaalien 2018 lähestyessä protestin mahdollisuudet kasvavat.

”Kremlissä ajatellaan, että on järkevää saada vaalit näyttämään todellisilta. Tämä luo tilaa jonkinlaiselle yhteiskunnalliselle keskustelulle”, uskoo Gaskarov.

Hallinto on yhä paremmin valmistautunut protesteihin. Turvallisuuselimet ovat saaneet lisää voimavaroja, ja huhtikuussa 2016 perustettiin 400 000 miehen kansalliskaarti presidentin alaisuuteen.

”Jos Putinin valta ei joudu vakavasti uhatuksi, se ei kuitenkaan käytä erityisen kovia keinoja. Vaalit ovat tulossa – tämä on kaksiteräinen miekka. Laajan väkivallan käyttäminen protestin tukahduttamiseksi voisi raivostuttaa suurta yleisöä ja tämä haittaisi vallanpitäjiä”, uskoo Gelman.

Huhtikuinen terrori-isku Pietarin metroon on nostanut Venäjän valtamediassa syytöksiä opposition osallisuudesta iskuun. Oppositio taas on syyttänyt turvallisuupoliisin olevan kaiken takana.

Iskusta epäilty mies oli Kirgisian kansalainen, mutta kuului maan uzbekkivähemmistöön. Ruotsin radion haastatteleman venäläisen terrorismiasiantuntija Andrei Tšupriginin mukaan radikaali islam on lisääntynyt Keski-Aasiassa. Tšuprigin uskoo että osa sieltä Venäjälle ja muihin maihin tulleista islaminuskoisista rakennustyöläisistä on radikalisoitunut. Taustalla voivat olla huonontuneet työmarkkinat ja Venäjällä voimakas ulkomaalaisvastaisuus.

”Terrori-iskua voidaan nyt yrittää käyttää niin, että saadaan kansa yhdistymään valtion ympärille. Tämä on kansainvälisesti yleistä terrori-iskujen jälkeen”, Vladimir Gelman uumoilee.

Gaskarovin mukaan ennen viime vuosina noussutta isänmaallista hurmosta ja länsivastaisuutta saattoi luottaa, että monet tavallisetkin ihmiset kannattavat oppositiota.

”Nyt olisi tärkeää rikkoa vastakkainasettelu poliittisesti kriittisen vähemmistön ja patrioottisen, vallanpitäjiä kannattavan enemmistön välillä”, hän pohtii.

Artikkeli on julkaistu Vihreässä Langassa 3/2017.

perjantai 26. toukokuuta 2017

Siperiasta kotiin

Ville Ropponen

Muistelma

Eduard Kotšergin: Risteillä ristityt. Suom. Tuukka Sandström.
Idiootti. 240 s.

Pikkupoika vaeltaa halki Stalinin Neuvostoliiton Eduard Kotšerginin muistelmassa.

Miksi salaisen poliisin NKVD:n lastenkodin huoltomiehen vartalo pursuaa japanilaisia tatuointeja? Tämä ja monta muuta tarinaa selviää Eduard Kotšerginin (s.1937) teoksesta Risteillä ristityt.

Se pohjaa tekijän lapsuusmuistoihin, jotka ovat niin jännittäviä, ettei juonenkäänteitä ole tarvinnut keksiä.

Pietarilainen kirjailija Kotšergin on myös kuvataiteilija ja lavastaja.

Venäjällä ilmestyi perestroikasta 2000-luvun alkuun paljon Stalinin terroria ja vankileirejä setviviä teoksia. Sittemmin ne ovat harventuneet. Stalinin mainetta on alettu palauttaa, eikä historian haavoja enää niin haluta käsitellä.

Tähän Risteillä ristityt iskee tuoreesti. Lapsen ja varhaisteinin vinkkelistä kerrottu suuri selviytymistarina on vaikuttavaa kaunokirjallisuutta.

Venäjällä teosta on verrattu Dickensin orpokertomuksiin ja Twainin poikakirjaklassikkoon Huckleberry Finn. Risteillä ristityt voitti ensimmäisenä ei-fiktiivisenä teoksena Venäjällä arvostetun Natsionalnyi bestseller-palkinnon.

Stepanytš-pojan isä ammutaan 1937, ja äiti kärrätään Gulag-leirille. Poika viedään NKVD:n lastenkotiin Siperian Omskiin. Vuonna 1945 ”varjoksi” kutsuttu 8-vuotias poika pakenee tavoitteenaan palata äidin luokse Leningradiin.

Reissu läpi Neuvostoliiton kestää lähes seitsemän vuotta.

Kotšergin kirjoittaa iskevästi. Lyhyesti kerrotaan paljon. Musta satiiri pehmentää tragediaa pikareskiromaaniksi. Kotšerginin taitoon kuuluu, että tarkasti veistetyt muistelmat vaikuttavat spontaaneilta.

Jokainen teoksen kolmesta jaksosta alkaa sitaatilla kansanperinteestä, orpojen laulusta. Sitten seurataan Stepanytšia eri kasvatuslaitoksissa, paossa ja seikkailuissa.

Teoksessa soivat tšastuskat – rekilaulut – rämisevät bylinoiden, kansantarujen, ja rikollislegendojen ainekset Stalinin pakkasessa.

Johtoteemoja on neuvostotekopyhyys. Esimerkiksi Omskin lastenkodin johtajatar on myös taiteilija, joka maalaa maalauksia Stalinista lasten kanssa. Lapsimalleiksi hän pakottaa orpokodin ”kansanvihollisten” lapset.

Taito taitella kuparilangasta Stalinin profiili pelastaa Stepanytšin nälkäkuolemalta. Hän kulkee jäniksenä junissa ja kohtaa vaikka ketä, hantin, kiinalaisen taiteilijan ja pohjoisvenäläisen noidan. Hän oppii erätaitoja, varkaiden temppuja, maalausta ja tatuointia.

Teos onkin myös kuvaus taiteilijantien alusta. Venäjän monikielisyyttä sivuutaan. Stepanytšin äidinkieli on puola.

Alkuteoksessa käytellään paljon fenjaa, rikollisslangia. Suomentaja Tuukka Sandström on taiteillut ilmaisujen kanssa. Joitain alkuteoksen vivahteita on ehkä menetetty, mutta yleisesti ottaen Sandström suomentaa taidokkaasti.

Teos kohoaa panoraamaksi Stalinin ajan yhteiskunnasta ja sen ulkopuolelle sysätyistä. Pakolaispoika kohtaa kerjäläisiä, junarosvoja, hasiskauppiaita ja tavallisia hyviä ihmisiä, jotka auttavat häntä eteenpäin.

Kotšergin selvisi, mutta moni muu ei selvinnyt. Venäjällä on yhä valtavasti kodittomia lapsia. Valtion päätökset upottavat ihmisiä, niin ennen kuin nykyään, niin Venäjällä kuin meilläkin.

Lastenkotien henkilökuntaa pilkataan armotta. Kasvatuslaitosten olot ovat karut: Nälkää ja kuria. Lapsia rienataan, hakataan, ja Kotšergin viittaa myös seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Sairastuneet usein kuolevat. Kasvatuslaitokset näyttäytyvät stalinismin pienoismalleina.

Löytääkö Stepanytš lopulta Leningradista äidin? Niin kuin orpojen lorussa sanotaan: ”En ole mamman poika, en ole papan poika, mä kasvoin kuusessa, mä lensin tuulessa...”


Kritiikki on ilmestynyt Helsingin Sanomissa 25.5.2017.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

S.O.S. - hallitusta onnitellaan!

Suomen perheyrittäjät onnittelevat kapeaharteista miljonääri, insinööri, pääministeri Juha Sipilää hänen avaraotsaisista ja ripeistä toimistaan työttömien kansalaisten tarkkailun ja velvoittamisen lisäämiseksi, palkansaajien, ammattiliittojen ja kaikenmaailman dosenttien aseman alentamiseksi sekä sananvapauden rajoittamisen parissa!

Suomen nuoret yrittäjät onnittelevat plastillisuutta uhkuvien kasvojen onnellista omistajaa, valtionvarainministeri Petteri Orpoa valoisista ja ideologiaa tunnustavista leikkauksista heikoimmin toimeentulevien selviämiseen sekä laajasydämisistä tulonsiirroista suuryrityksille luokkayhteiskunnan palauttamiseksi!

Suomen suomalaiset yrittäjät onnittelevat suurta ja mahtavaa suomalaista, ulkoministeri Timo Soinia hänen kansanomaisesta työstään kansanryhmien positiivisen syrjinnän vähentämiseksi ja negatiivisen syrjinnän lisäämiseksi, kansan kahtia jakamiseksi ja itäisen ulottuvuuden uusvanhoista askelista.

Ja lopuksi

Suomen nuoret perheelliset taideyrittäjät onnittelevat kulttuuriministeri Sampo Terhoa hänen sinimustasta panoksestaan taiteilijoiden pakkoyrittäjyyden lisäämiseksi, taiteen tuen vähentämiseksi ja suuntaamiseksi klassiseen suomalaiseen kulttuuriin (kuten Perussuomalaisille nuorille ja niin sanotusti traditionalistisille pienlehdille)
sekä käsitteen ”rotu” tuomisesta kulttuuripoliittiseen keskusteluun.


Sammosta purkautuu terhoja eli perussuomalaista taidetta

Ilmarinen, Lemminkäinen ja Väinämöinen (Joukahaiselle oli pantu vähemmistökielto ja koko mies reservaattiin, sillä oli vinot silmät ja saamelainen pärstä) lähtivät ryöstämään Sampoa Pohjolasta. Vakuutusyhtiön pääkonttorissa Helsingin keskustassa oltiin hämmästyneitä, mutta annettiin lopulta periksi vastaan sanomattomalle troikalle ja sen yhden ajatuksen suunnitelmalle, jota ei edes vihreiden ja vasemmistoliiton vaalivoitto ollut saanut sumenemaan. Halla kulki aholla.

Sampo lastattiin kaupunkimaasturin takapenkille ja lähdettiin kaasuttelemaan kohti Arkadianmäkeä.

- Nyt voitais vähän kokeilla, loihe lausumaan Lemminkäinen.
- Ai niin kuin vittu mitä, kysyi Ilmarinen.
- Sampoa tietenkin, vastasi Väinämöinen ja kosketti kapinetta kansanomaisesti.

Siinä sitä koeteltiin niin kuin uutta huumausainetta. Seisottiin liikennevaloissa, eikä maksettu autoveroa. Ähäkutti!

Sammosta alkoi purkautua ulos terhoja. Niitä tuli tulvimalla, virtana, kymenä, koskena, ei korvalla, vaan viinalla kirkkaalla, silkkaa ryöppyä, ysköstä, ihmetystä, uskotonta, kaskeamatonta kirmailua ja laiduntamista.

Niitä terhoja, jalopuiden sikiöitä, käytiin istuttamassa keskuspuistoon, josta osa oli tosin jo ehditty kaavoittaa rikkaiden asuinalueeksi. Siellä niitä kasteltiin pissimällä, ja pian kasvoi yksivärisiä mutta terhakoita puita.

- Seteleitä kasvaa, sanoi Väinämöinen.
- Lihamukin viipaleita ne on, sanoi Ilmarinen.
- Rahaa menee, sanoi Lemminkäinen.

Ilmarinen päätti takoa tai siis pumpata itselleen barbaran, tai naisen. Lemminkäinen lähti sotimaan Saudi-Arabian tukemiseksi Jemeniin, suomalaisilla aseilla tietenkin: ratatatata-tatata, mustia kaatuu – siitäkin voidaan tehdä kulttuuria. Väinämöinen veti terhon nenäänsä ja yski pitkään yksikseen.

- Kuinka meillä on aina tällaista, valitti Väinämöinen, eikä osannut sopeutua ajanhenkeen ja eläkkeelle.
- Se on sitä perussuomalaista taidetta! huusi Joukahainen, joka oli karannut reservaatistaan, halusi revitellä ja sulautua enemmistöön.
- Ei laiteta Tony Halmeen pakertamaa maissipaskaa, jossa on sivellin keskellä, Kiasmaan kuitenkaan, kysyi Väinämöinen.
- Välillä meillä pyöri puolukka pillussa, kun Marjatta synnytti, vastasi Joukahainen edelleen enemmistöön sulautumista jäljitellen.
- Antakaa ihmisten elää, ajatella ja tehdä työtä. Älkää tappako heidän luovuuttaan ja yritteliäisyyttään, hengitti jostain paikalle lennähtänyt Aino, hukkumaisillaan kulttuurikielteiseen ilmapiiriin.

Isänmaa istui hiljaa, kun äidinkieltä poljettiin. Äidinkieli lensi mieluusti pois, avarammille aavoille. Valtiolaiva kulki peräsin kovana, vanaveteensä syljeskellen, hädin tuskin postmodernin jälkeisen romaanin kaavoja tajunneena, passiivisena niin kuin tolkun ihmiset ja oudoksuen pian kasvoillaan paistavaa auringonjumala Ammon Ra:n ilmettä, joka ennusti ukkosta.

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Ensimmäinen huhtikuuta

Ovikello soi. Siellä oli isokokoinen täti, joka sanoi olevansa yläkerran naapurista ja haluavansa lainata kolme kananmunaa. "Meillä leivotaan", täti sanoi römeällä äänellä. Toin munat, ja hän pyysi minua kantamaan ne asuntoonsa. Nyt vasta huomasin, että täti liikkui kainalosauvoilla. Päästyämme yläkertaan menimme sisään ovesta, jonka täti avasi kuhmuisella avaimella. Eteisessä lainehti Gobin autiomaallinen hiekkaa. Olohuoneessa kolme pihkovalaista insinööriä tanssi ripaskaa mahonkipöydällä. Kattokruunusta riippui kolme pitkänomaista akrobaattia, jotka tuntuivat olevan sekä ihmisen että apinan sukulaisia. "Kriikunoita, äkkiä", akrobaatit kajauttelivat kolmella falsetilla. Täti pyysi munat ja heitti ne äkkinäisellä ranneliikkeellä suureen metallipataan hellalla. Hän alkoi hämmentää pataa tummapuisella, raskaalla kauhalla. Uskaltauduin kurkistamaan talonkorkuisen padanreunan ylitse ja siellä - kuin Saimaan kesäautereisella ulapalla - uiskenteli marinoinoituja munuaisia, jäähileisiä mansikoita, aivokudosta ties kuinka monen posteljoonin ajukopasta, sammaloitunutta juustoa ja homeisia rubiineja. Kaiken keskelle olivat levinneet rikotut kolme kananmunaa kuin kuohilaan keltaiset silmät. Ei siinä mitään. Sammutin musiikin, jonka kuulin vasta nyt, se oli Brahmsin Ungarische tänze. Ikkunasta katsoessa sumu kietoi Vuosaaren yhä tiiviimmin välilihansa laskoksiin. Lähdin kauppaan ostamaan ruokatarvikkeita, sillä minun teki mieli leipoa.

Fasismin anti-oidipaalinen sankaruus

Ukrainalaiset ovat todellisia, puhtaita slaaveja, toisin kuin venäläiset, jotka ovat lähes täysin primitiivisten suomalais-ugrilaisten heimojen saastuttamia. Ukrainalaisia jalompia ovat eurooppalaiset arjalaiset. Arjalaiseen rotuun verrattuna slaavit ovat vain haisevia äpärälapsia ja heinäsirkkoja. Todellinen eurooppalainen arjalaismies veltostuu rauhallisessa kulutuksen täyteisessä elämässä. Hän vaipuu impotenssiin. Vaarana on se, että konsumerismi riistää arjalaiselta fasistimieheltä siitoskyvyn, ja Eurooppaan tulvivat värilliset massat vievät hänen naisensa. Siksi arjalainen fasistimies tarvitsee sotaa. Vain väkivalta voi kiihottaa fasistia niin että hän sotaretkeltä kotiin palatessaan pystyy yhtymään naiseensa ja siittämään tuoreita, terveitä poikia! Sodassa arjalainen fasisti raiskaa, hän pakottaa vinosilmäiset mustanruskeat ja keltanahkaiset puolieläimet selälleen maahan ja seivästää heidät. Tuloksena syntyvä sekarotuinen vaaleanruskea aines on parasta palveluskäyttöön ja tykinruoaksi. Sodassa arjalaisen fasistimiehen latentti homoseksuaalisuus ja potentiaalinen veltto naismaisuus piiloutuvat patriarkaalisen, hiotun panssarin alle. Eurooppalainen mies löytää jälleen kykynsä kovaan siitokseen. Hän voi kieltää olevansa todellisuudessa kyltymätön perätuuppari ja ruskean reiän ritari. Raiskatessaan vieraan rodun eksoottisia naisia eurooppalainen fasistimies pystyy myös torjumaan helpommin uhkaavan oidipaalisen itsetuhovietin; hän ei edes kuvitelmissaan kykene sekoittamaan eksoottisia naisia biologiseen äitiinsä.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Älä pidätä aivopierua!

Uusfasistinen alt right-oikeisto levittää vaikutustaan maailmalla. Viimeistään Donald Trumpin nousu Yhdysvaltain presidentiksi on todistanut, että kyse on vakavasta ongelmasta. Äärioikeisto kyseenalaistaa jatkuvasti sananvapautta ja heiluttaa yhteiskuntarauhaa, näin myös Suomessa.

Trumpin twiittausten ja ”valeuutisia” koskevien puheiden myötä vapaata, puolueetonta tiedonvälitystä vastaan kohdistuu ennen näkemätön hyökkäys. Suomessakin on nähty vastaavaa: puolustusministeri Jussi Niinistö (ps.) yritti väittää Yleisradion syyllistyneen ”valeuutisiin” Ylen uutisoidessa Niinistön linjauksista kaksoiskansalaisten puolustusvoimiin palkkauksen suhteen.

Jatkuessaan tämä hyökkäys johtaa polarisoituneeseen maailmaan, jossa yhteiskunnat hajoavat eri tavoin ajatteleviin valtaryhmiin, jotka syyttävät toisiaan ”vääristellystä tiedosta”. Pian perustetaan oikeita ja vääriä medioita, eri ryhmittyvät hiovat kukkakeppejään. Vastakkainasettelu syvenee, eikä väkivalta ole kohta enää kaukana.

Joku analysoi aikoinaan persujen 2011 jytkyä, että perinteiset puolueet ovat aliarvioineet ihmisen irrationaalisuuden. Toisin sanoen ajatellaan, että ihmiset äänestävät lähinnä sen mukaan minkä he katsovat olevan itselleen taloudellisesti hyödyllistä.

Populistinen äärioikeisto kuitenkin vastaa itsensä henkisesti ja taloudellisesti syrjäytetyksi tunteneiden huutoon. Se luo katkeroituneille illuusion laajasta yhteiskuntaelämään vaikuttamisesta äänestämällä populisteja. Joillekin ryhmille tunne siitä, että ”kerrankin näytetään suvakeille, matuille ja eliitille niiden paikka” voi olla tärkeämpää kuin mikään muu, niin kummallista kuin se onkin. Katkeroituneiden kostonhaluun vastaaminen siis. Nämä katkeroituneet eivät kohdista vihaansa talouspolitiikkaa junailleita poliitikkoja ja talouseliittiä vastaan, vaan he etsivät syntipukkeja. Ei mitään uutta historiassa. Sekä bolševikkien, että fasistien suosio ponnisti aikoinaan juuri tällaisista ryhmistä.

Toisaalta oikeistolainen uusliberaali eliitti on itse synnyttänyt tämän ongelman. Ensin talousglobalisaatio siirsi työpaikat hornan tuuttiin ja sitten niin sanottuihin emämaihin siirrettiin joukolla siirtolaisia halpatyövoimaksi samalla, kun eliitti pesi kätensä ja jankutti liberalismista tilanteessa, jossa elämä muuttui isolla osalla väestöstä jatkuvasti epävarmemmaksi ja taloudellisesti huterammaksi.

Perinteiset puolueet ovat kieltäytyneet reagoimasta ja osittain myös analysoimasta uusliberalistisen talousglobalisaation haittapuolia. Tämä on luovuttanut aloitteen populistiselle äärioikeistolle. Uusfasistien analyysi tilanteesta on väärä ja reseptit sen ratkaisemiseksi irvokkaita, mutta he ovat etulyöntiasemassa niin kauan kuin perinteiset puolueet kieltäytyvät käsittelemästä uusliberalistista talousglobalisaatiota kriittisesti.

Siksi ja vain siksi älä pidätä aivopierua, jos mielesi tekee piereskellä. Nyt vuonna 2017, kun Suomen valtio juhlii itsenäistä vuosisataansa on todellakin aivopiereskelyn aika.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Isänmaan surulliset vapauttajat

Millainen oli valkokaartilaisten sisällissota 1918 punaisia vastaan? Anneli Kannon romaanissa Lahtarit joukko pohjalaisia kulkee taisteluissa Vaasasta Viipuriin. Taidokkaan romaanin pääteemaksi nousee valkoinen terrori.

Ville Ropponen

Sisällissota ei ole uusi aihe, mutta sen valkoista osapuolta ei ole juuri kuvattu 1920-1930-lukujen ”vapaussotakirjallisuuden” jälkeen. Sillanpään Hurskas kurjuus (1919) tai Kössi Kaatran Punaiset ja valkoiset (1919) toki löivät mukaan sävyjä. Väinö Linnan Täällä pohjan tähden alla (1959-1962) siirsi luupin hävinneiden näkökulmaan. Linnan linjoilla monet kirjailijat Merestä Tuuriin ja Landeriin ovat kertoneet pääasiassa punaisten kohtaloista.

Romaani on eräänlainen sisarteos Kannon aiemmalle romaanille Veriruusut (2008), joka kuvaa punaisia naiskaartilaisia. Lahtareissa Kanto käyttelee pohjalaisia murteita yhtä hyvin kuin Antti Tuuri Talvisota-romaanissa (1984). Verisistä tapahtumista huolimatta teoksessa on huumoriakin. Romaani piirtää myös punaisista pikakuvan, ja punaista terroria sivuutaan.

Kannon teos liittyy nykyiseen historiallisen romaanin buumiin. Se on kansainvälinen trendi, jossa fiktio perustetaan tarkasti tositapahtumille. Laaja taustatyö näkyy. Kirjailija hyödyntää nuoren polven historiantutkimusta, jossa sisällissotaa on käsitelty kriittisesti. Valkoinen terrori on räiskähtänyt esiin, kun sitä vuosikymmeniä peiteltiin ja kaunisteltiin.

Aihe on järeä: väkilukuun suhteutettuna Suomessa tapettiin teloituksissa ja vankileireillä 1918 enemmän ihmisiä kuin Stalinin suuressa terrorissa 1937-1938; vankileirien kuolleisuusprosentti oli isompi kuin natsien keskitysleireillä. Puhdistukset olivat valtaosin suunniteltuja.

Eripurainen valkoinen kuoro

Kannon romaanissa ei ole kysymys vain historian elävöittämisestä, vaikka joku voisi sellaistakin epäillä. Teoksessa hyödynnetään nykyproosassa yleistä näkökulmatekniikkaa. Kahdeksan keskushenkilön lisäksi sivuhenkilöitä vilisee. Pienistä jäykkyyksistä huolimatta Kanto onnistuu lataamaan kuhunkin ääneen särmää. Mukaan hän yhdistelee historiallisia dokumentteja, päiväkäskyjä, sanomalehtijuttuja, muisteluksia.

Eri näkökulmat luovat romaaniin ristivalotusta ja asettavat toisensa kriittiseen tai huvittavaan valoon: osa henkilöistä kuvaa tapahtumia hyvinkin väritetysti. Syntyy eripurainen kuoro, josta yksittäiset äänet nousevat välillä etualalle.

Terävänä esiin piirtyy muonittajaksi sotaan lähtenyt Helena, joka toimii myös arkuttajana, kuulustelujen kirjurina ja sensorina vankileirillä. Romaanissa on muitakin vahvoja naishahmoja ja yleensä feministinen viritys.

Suojeluskuntalainen Ketoluoma kehittelee Lauri ”Tahko” Pihkalan tyylisiä nationalistisia rotuoppeja oikeuttamaan valkoisen armeijan toimia. Konekiväärimasinisti Friis tuo muistumia Vihtori Kosolasta. Jääkäri Ylivalli on traagisempi hahmo, joka uskoo isänmaahan, mutta kansalaissodan lihamyllyn jälkeen tilalle astuvat pettymys ja katumus.
Jääkäreitä elähdyttää nationalismi ja usko Saksaan. Pohjalaiset talonpojat ovat usein körttiläisiä ja luottavat asiansa oikeuteen, varsinkin kun sanotaan lähdettämän ”punaryssiä” vastaan. Yllättäen vastassa on suomalaisia. Tampereen taisteluissa kaduilla makaa ruumiita, talot palavat. Juopuneet valkokaartilaiset sekoilevat ja ahdistelevat naisia.

Sattuman kauppaa

Marko Tapio kuvaa romaanissa Arktinen Hysteria (1967-1968) sisällissodan osapuolten aatteettomuutta ja nihilismiä. Kannon tulkinta ei ole nihilistinen, vaikka hänelläkin sota näyttäytyy pääasiassa taisteluna vallasta. Molempien puolten johtajia kuvataan satiirisesti. Tavallinen kansa kärsii, eikä välttämättä pidä kummastakaan osapuolesta.

Kanto esittää sodan katastrofina, johon monet tapahtumien käynnistyttyä ajautuvat. Suojeluskuntalainenkin ajattelee miten sattumaa on, ettei hän kulje punakaartissa.

Lahtarien loppuosan tapahtumat ovat todella raakoja, vaikka Kanto kuvaa terroria tyylikkäästi: teloituksia, raiskauksia, ”venäläisten” etnistä joukkomurhaa Viipurissa, Hennalan leirihelvettiä.

Veriruusuissa henkilöt löytävät voimaa rakkaudesta. Lahtareissa ihmissuhteet epäonnistuvat tai vaipuvat merkityksettömiksi. Sodan kauhut sammuttavat intohimon ja aatteiden palon. Voittajatkaan eivät selviydy vauriotta. Jääkäri Ylivallista tuntuu, että voittajia ovat vain valkoisten taustalla piilevät rahamiehet. ”Vapaussodan” voittajat ovat myyneet Suomen Saksan vasalliksi.

Lahtarien ihmisiä heittelevät kollektiiviset voimat, he kulkevat sodan huumassa, eikä yksikään voi pyristäytyä irti aikakauden kymestä.

Anneli Kanto: Lahtarit. 389 s. Gummerus. 2017.




keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Ulkomaalaiset opiskelijat ovat jättämässä Suomen yliopistot

Ilman muuta parempi kääntyä sisäänpäin ja panostaa tieteiden ja taiteiden indisiplinääriseen keskinäisvaihtoon isänmaamme nationalistisella sisäpuolella samalla kun vahvistetaan omavaraistaloutta, omavaraistiedettä ja omavaraistaidetta. Vielä kun saataisiin korkeat lukukausimaksut myös suomalaisopiskelijoille, niin heistäkin päästäisiin eroon, ja yliopistorakennukset voisi esim. Senaattikiinteistöt ry:n ulkoistamisen, yhtiöittämisen ja yksityistämisen jälkeen vuokrata jollekin sopivalle hallituspoliitikkoihin sidoksissa olevalle konsulttifirmalle, joka on erikoistunut sisäisten viestinnällisten strategioiden suprajohtavuuden makrotason innovointiin; tällä taktiikalla saavutetaan win-win-tilanne, joka tänä haasteellisena bisnesperiodina saavuttaa optimaalisen alakorkeutensa kronologisena hetkenä, jolloin saniteettitilojen keskusyksikkö nupin muotoisesta instrumentista vetäisemällä päästää aaltokonemaisen soundinsa.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Tasapainoilua sapelinterällä

Antonia Arslan: Kiurunkartano. Suomentanut Kari Klemelä. Mansarda 2016. Romaani 219 s.

Italianarmenialaisen Antonia Arslanin (s.1938) Kiurunkartano on pieni suuri romaani erään suvun tuhoutumisesta. Useita palkintoja keränneellä teoksella on pohjaa kirjailijan sukulaisten kohtaloissa Anatoliassa vuonna 1915. Arslanin kerronnallisten keinojen monipuolisuus mahdollistaa sen, että laajan ja raskaan kansanmurha-aineiston pohjalta on syntynyt taiturimaisen kevyt ja värikäs teos.

Pääosaan romaanissa nousevat armenialaiset naiset. Arslanin teos pöyhii psykohistoriallisia tabuja samantyyppisesti kuin Sofi Oksasen Puhdistus (2008).

Apteekkari Sempadin suku elää anatolialaisessa pikkukaupungissa. He ovat varakkaita toisin kuin valtaosa muista armenialaisista, ja suku on eräänlainen yhteisön keskipiste. Sivistyneinä ja Eurooppaan kallellaan olevina he edustavat armenialaista älymystöä, joka 1900-luvun alussa elätteli toiveita vähemmistöjen aseman parantumisesta osmanien valtakunnassa. Toisin kävi: nuorturkkilainen Ittihad-hallitus käynnisti lopullisen ratkaisun.

Reilu kolmasosa romaanista kuvaa tapahtumia ennen kansanmurhaa, joskin jatkuvat lyhyet ennakoinnit luovat dramatiikkaa. Arslanin impressionistinen kerronta on aistivoimaista, koristeellista, yksityiskohtaista, ja sittenkin tiivistä ja elliptistä. Tämä on italocalvinolaista keveyttä: tasapainoilua sapelinterällä. Dokumentaarisuutta kehystää runollinen, humoristista raakalaismainen.

Välillä seurataan Italiaan muuttaneen Jervant-sedän valmistautumista vierailulle sukunsa luo Anatoliaan. Italia liittyy maailmansotaan 24. huhtikuuta 1915, rajat sulkeutuvat ja veljen matka peruuntuu. Samana päivänä alkaa armenialaisten kansanmurha. Jervantin kautta käsitellään eloonjääneiden syyllisyyttä ja maanpaon armenialaisten assimilaatiota, eräänlaista kansan häviämistä sekin.

Romaani on täynnä sivujuonien alkuja, peruuntuneita lähtöjä, tapaamisia jotka eivät toteudukaan; langanpäät vain törröttävät, lukijan on itse kuviteltava loput. Tarinoiden alkuja kerrotaan esimerkiksi kirkkoa maalaavista kaksosista, jotka ovat lähdössä isänsä perässä Amerikkaan sekä armenialaisen Azniv-neidon ja turkkilaisen upseerin Djelalin orastavasta suhteesta, jossa romantiikka tussahtaa alkuunsa. Perheen Araksi-keittäjätär taas pelastuu Smyrnaan ja päätyy bordelliin Aleksandriaan, mikä mainitaan ”onnenkantamoiseksi”.

Nuorturkkilaisten äärinationalistisen, rasistisen ideologian mukaan jo vuosisatoja alempiarvoisina pidetyt kristilliset vähemmistöt, armenialaiset, assyrialaiset ja kreikkalaiset, oli tuomittu hävitettäväksi. Kertomus ”petollisten armenialaisten nujertamisesta” kietoutui osaksi kansallista identiteettiä, eikä Turkki ole vieläkään myöntänyt tapahtunutta. Ei tämä ole täysin yllättävää: Suomessakin valkoisten joukkojen toimeenpanemia punavankien ja siviilien laajoja joukkomurhia sisällissodan 1918 jälkeen peiteltiin ja kaunisteltiin vuosikymmeniä.

Turkissa armenialaisten kansanmurhan käsitteleminen on tabu. Orhan Pamukin romaani Lumi (2003) vain viittaa armenialaisten tuhoon. Länsimaissa kansanmurhaa on käsitelty eniten Yhdysvalloissa, jonne valtaosa kansanmurhasta selvinneistä länsiarmenialaisista emigroitui.

Euroopassa tunnetuin teos lienee Itävallan juutalaisen Franz Werfelin laaja romaani Musa Dahgin neljäkymmentä päivää (1933). Werfel kirjoitti romaania vastarintaan nousevista armenialaiskylistä samaan aikaan, kun Hitler suunnitteli juutalaisten lahtaamista. Italialaisten Tavianin veljesten Arslanin romaanin pohjalta 2007 ohjaama samanniminen filmi on ensimmäinen eurooppalainen elokuva, jossa kansanmurhaa käsitellään suoraan.

Kuin Werfeliltä lainatulta tuntuu Kiurunkartanon kertojan tapa vaihtaa jatkuvasti näkökulmahenkilöä. Päähenkilöitä ei oikeastaan ole, vaan tapahtumia kuvataan suvun eri jäsenten ja läheisten kautta. Ulkopuolinen, melko kaikkitietävä kertoja virittää tyylilajin lievästi eeppiseksi. Kronikkakertojan tapaan kertojan ote on muisteleva ja itsereflektoiva. Kertoja hallitsee kertomustaan ja pohtii tuon tuosta henkilöiden rooleja, motiiveja ja mahdollisuuksia selvitä tarinassa.

Kansantarujen ainekset välähtävät, samoin kristilliset symbolit. Tämä liittyy ikivanhan armenialaiskulttuurin perinteiseen kristillisyyteen.

Arslanilla on kiinnostava taito hidastuttaa kerrontaansa tärkeissä kohdissa esimerkiksi esinemaailman tarkasteluun. Vain hetki ennen kuolemaa hyvänahkaisen Sempadin ajatukset harhailevat porvarillisen elämän joutavissa pikku iloissa: kartanon tenniskentän viimeistely, tuliterä krokettimaila, uusi kaari-ikkuna, lasimaalaukset ja wieniläinen piano. Inhimillistä, mutta ei liian inhimillistä.

Turkkilaiset santarmit, zaptiet saapuvat, ja kartanolla tapahtuu hirveitä.

”Punainen kukka Šušanigin sylissä on aviomiehen pää, joka on irtileikattuna lennähtänyt hänen syliinsä”.

Romaanissa on joitakin rajun väkivallan kuvauksia. Esimerkiksi kun pieni Henriette on piiloutunut äidin hameen alle: ”... isän kaulasta lennähtänyt verisuihku kastelee hänet esiliinan lävitse ja tulvahtaa äidin turvapaikan miellyttävään pimeyteen”.

Yleisesti ottaen romaanissa kuitenkin kuvataan väkivaltaa hienovaraisesti ja etäännytetysti verrattuna kansanmurhasta selvinneiden muisteluksissa mainittuihin mielikuvituksellisiin raakuuksiiin. Arslan on onnistunut salakuljettamaan teokseen jopa eräänlaista lämpöä, valoakin. Ittihad-hallituksen toimia selvitetään vain parissa kohtauksessa. Islamilaisen papiston roolia kansanmurhassa ei käsitellä. Turkkilaiset näytetään ristiriitaisina ihmisinä, joilla on toimilleen erilaisia motiiveja.

Se on hyvä taiteellinen ratkaisu. Samalla romaani kenties nostaa esiin sovituksen mahdollisuuden.

Miespuolisten armenialaisten murhaamisen jälkeen naiset, tytöt ja vanhukset pakotetaan kuolemanmarsseille Anatolian halki kohti Syyrian Aleppoa ja Dayr az Zawrin autiomaata. Kurdirosvot ja zaptiet ryöstävät marssijoilta kaiken jo alkumatkasta. Ihmisiä nöyryytetään, hakataan ja tapetaan, jolleivat he näänny nälkään, janoon tai uupumukseen. Tietä reunustavat ruumiit.

Armenialaisten naisten osa on erityisen kova: jollei heitä raiskata, he joutuvat myymään itsensä leipäpalasta. Muuten ruoaksi on vain ruohoa. Jos naiset kääntyvät islamiin ja menevät turkkilaisen kanssa naimisiin, he saattavat ”pelastua”, mutta joutuvat ikiajoiksi kätkemään armenialaisuutensa.

Romaanin lopulla esiin kimmahtaa perheen ystävien, kreikkalaisen itkijänaisen Ismenen ja turkkilaisen kerjäläisen Nazimin kehittelemä pelastusjuoni. Sen avulla aiotaan vapauttaa Aleppoon keskitysleirille selviytyneet Šušanig ja osa lapsista. Kun mukaan liittyvät kerjäläisten veljeskunta sekä Aleppossa asuva Sempadin lääkäriveli ja tämän ystävätär, Ranskan konsulin vaimo, tapahtumat sävyttyvät itämaiseksi veijaritarinaksi – se on kuin posetiivin soitto kansanmurhan mustuudessa.

Kari Klemelä on suomentajana pitkän linjan ammattilainen, joka kustantamonsa Mansardan kautta julkaisee laadukasta käännöskirjallisuutta pienistä kielistä. Kiurunkartanon hän on suomentanut tavallistakin paremmin.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt Parnasson numerossa 1/2017.

Opportunismin kritiikki

Ville Ropponen Demokratia on nyt uhattuna sekä idässä että lännessä. Historioitsija Timothy Snyder esittelee keinot estää autoritaris...