lauantai 25. huhtikuuta 2015

Putinin pyhä kauhu ja muita ajatuksia

Venäjän presidentti Vladimir Putinin pyhä kauhu assosioituu mielessäni erääseen suomalaiseen proosakirjailijaan. Vuosituhannen alussa hän elätti suurta pesuetta ja säilytti jääkaapissaan loiskuvaa määrää virolaista olutta ja vodkaa. Prosaisti työskenteli ankarasti, ainakin täyteen kirjoitettuja paperiliuskoja syntyi solkenaan. Hän kertoi kirjoittavansa suurta romaania Euroopan ja maailman suurvaltajohtajista, mukaan lukien Yhdysvaltain ja Venäjän johtajat. Humalasta selvittyään kirjailija lähetteli solvaavia viestejä maailman johtajien virallisiin sähköpostiosoitteisiin. Myöhemmin hän kertoi joutuneensa vetämään romaanikäsikirjoituksensa pois keskisuurelta kustantajalta pelossa, että presidentti Putin lähettää tappajat hänen jäljilleen.
      - Minun täytyy ajatella perhettäni, sanoi prosaisti.
      - Ymmärrän, vastasin, vaikka ajattelin hänen lähinnä suurentelevan egoaan.
      - Olen saanut uhkaavia viestejä, sanoi prosaisti.
      - Aivan varmasti, vastasin.
Tähän päättyi dialogimme prosaistin sammuessa.

Nyt mietin prosaistin luultavasti olleen Nostradamuksen oppilaita tai vähintään muuten profeetan opissa koulittu. Nyt Putin uhkaa internet-armeijansa avustuksella jokaista meistä. Vaarassa ei ole ainoastaan perheemme, vaan elämänmuotomme ja taloustieteellinen koulutuksemme. Olemme kuilun partaalla: länsimainen kuluttajakeskeinen elintapamme on uhattuna. Diktatuuria vastaan taisteleminen ei näyttele mitään osaa hyvässä elämässä, käsitteessä jota arvostamme yli kaiken. Korkeintaan haluamme keskustella sivistyneesti eri mieltä olevien ihmisten kanssa, loppujen lopuksi saatamme päästä yhteisymmärrykseen. Maailman- ja elämänpiiri sulkeutuu järkevästi tarkoituksenmukaisia toimia tuottavien yksilöiden innovatiiviseen ympäristöön. 

- Olen saanut uhkaavia viestejä, sanoi prosaisti ja löi vastaantulijaa keskivartaloon.



maanantai 6. huhtikuuta 2015

Vakavasti leijuvaa Venäjästä

Sergei Dovlatov:
Haarakonttori, romaani, 184 s.
Suomentanut Pauli Tapio.
Idiootti 2014.

Sergei Dovlatovin (1941-1990) teokset vaikuttavat tunnustuksellisilta, mutta ovat luultavasti valtaosin sepitettä. Faktat ovat tunnettuja: neuvostoviranomaiset eivät pitäneet Dovlatin teksteistä. Hän emigroitui New Yorkiin vuonna 1979. Dovlatov muistuttaa hieman toista emigraatiossa ollutta venäläiskirjailijaa, Eduard Limonovia. Siinä missä Limonov pyrkii kohuilemaan ja rivostelemaan, Dovlatov on armoitettu vääräleuka.

Dovlatov kirjoittaa niin kyvyesti, että tulee kuin vahingossa puhuneeksi totta. Kirjailija tiivistää sanottavansa prässillä, joka vehnäntähkään kohdistettuna muuttaisi sen sekunnissa vodkaksi.

Dovlatovia ei meillä ennen juuri tunnettu. Parin viime vuoden suomennosten, joista nyt käännetty Haarakonttori on kolmas, ansiosta häntä lukevat nyt kaikki, jotka pitävät Venäjästä, emigraatiosta ja huumorista. Ja unohtavat välillä, että kirjallisuuden lukeminen ja kritisoiminen ovat vakavia asioita.

Haarakonttorissa kirjailijan itsensä näköinen toimittaja Dalmatov matkustaa New Yorkista Kaliforniaan symposiumiin. Siellä venäläisemigrantit soittavat poskea Venäjän kohta koittavasta tulevaisuudesta. Ollaan perestroikan ajassa.

Dovlatov pilailee monenmerkkisen propagandan kustannuksella. Hän naureskelee emigranttiyhteisön kahdelle pääsuuntaukselle liberaaleille ja potšvennikeille. Jälkimmäinen viittaa slavofiilien ja erityisesti Dostojevskin kehittelemään aatesuuntaan, joka tässä merkitsee venäläisen kulttuurin erikoislaadun paisuttelua. Ajankohtaisuutta: Neuvostoliitto ei ole ehtinyt edes hajota, mutta emigranttiyhteisö, ”tulevaisuuden Venäjän haarakonttori” on jo uponnut leukaansa myöten venäläisen kulttuurin syvävirtausten ja ikikaisten kiistojen suohon.

Illalla Dalmatovin hotellihuoneeseen tupsahtaa kohtalokas nainen menneisyydestä, Tasja. Siirrytään 1970-luvun Leningradiin, jossa Dalmatov häärii opiskelijana, pihkassa ja veloissa, nainen kun vaatii luksusta. Mustasukkaisuus korventaa. Rakkaus tekee hiton kipeää niin kuin aina. Suhde sammuu Dalmatovin suksiessa asepalvelukseen.

Dovlatovin teoksissa julistetaan usein maailman absurdiutta. Teosten tyylilaji on kuitenkin realismi. Dovlatov kirjoittaa tarkasti ja selkeästi. Juonta ei paljon ole. Romaanien rakenne on usein kuin pölypilvi, ne koostuvat irrallisista anekdooteista ja kohtauksista, jotka jonkin oudon lain ansiosta leijuvat parvessa.

Ehkä Dovlatovin ilmaisua voisi pitää ensyklopedisen narratiivin, esimerkiksi Joycen, vastakohtana? Tässä ei liikuta kulttuurin alitajunnan onkaloissa, vaan maailmanpyörän öljyämättömässä hilpeydessä.

Ja silti Dovlatovin ”huomaamattoman sujuva” proosa muistuttaa venäläisen 1800-luvun kirjallisuuden tyyli-ihanteista. Ehkä Dovlatov on enemmänkin velkaa perinteelle? Kuten venäläinen nykyesseisti Vladimir Jermakov on todennut, hän yhdistää oivaltavasti kaksi venäläisen klassisen kirjallisuuden arkkityyppiä, ”tarpeettoman ihmisen” ja ”naurettavan ihmisen”.

Ei Haarakonttori ehkä aivan Dovlatovin parhaita kirjoja ole, mutta on se kelpo kimpale kirjaimia. Rakkausmuistot tuovat romaaniin alakuloa. Tämä on myös kirja luopumisesta ja menetetyistä mahdollisuuksista. Kyseessä on Dovlatovin viimeinen teos.

Pauli Tapio suomentaa jälleen hyvin. Suomentajan laatima henkilöiden ja kulttuuriviitteiden selitysosio avaa romaanin taustoja osuvasti.


Ville Ropponen


Kritiikki on ilmestynyt Parnassossa 2/2015.

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Brittiläinen klassikko itämailla

Robert Byron: Tie Oxianiaan, matkakirja, 357 s.
Suomentaneet Paula Hotti ja Ville-Juhani Sutinen.
Savukeidas 2014.


Yllättävää tai ei: matkakirjallisuus on kirjallisuuslajeista vanhimpia. Eräs varhaisia matkakirjoja on kreikkalaisen Xenofonin Anabasis (300-luku eea.). Se kertoo palkkasoturijoukon matkasta Persiasta Vähä-Aasian poikki kotiin Hellakseen. Myös arabialaisessa ja itäaasialaisessa kirjallisuudessa matka-aiheet olivat jo ammoin esillä.

Länsimaisen kirjallisuuden kannalta tärkeitä ovat olleet Marco Polon kirjoitukset retkestä Kiinaan sekä 1700-ja 1800-lukujen matkakuvaukset, kuten monet J.W. Goethen tai Gustave Flaubertin teokset. Matkakirjallisuudessa on usein olennaista se millainen kuva vieraasta maasta ja kulttuurista luodaan. Marco Polon kirja määritti eurooppalaisten kuvaa Kiinasta 1600-luvulle asti. Orientalistiset matkakirjat rakensivat kuvan ”itämaista”, Pohjois-Afrikasta ja Lähi-Idästä, kuvan jonka ainakin Edvard Said uskoo vaikuttaneen jopa nykyaikaan asti.

Faktan ja fiktion väliin sijoittuva matkakirjallisuus voi olla rakennettu esseen, päiväkirjan, kirjeen, saarnan tai lokikirjan muotoon. Matkan tapahtumien oheen kirjoitetaan pohdintaa vastaantulijoista, luonnonihmeistä, taiteesta ja yhteiskunnasta. Vuosisatojen ajan matkakirjallisuus oli yksi tärkeimmistä kirjallisuusgenreistä, joka pohjusti myös modernin romaanin esiinmarssia. Tyylilajia on hyödynnetty kirjallisuudessa paljon. Sitä on myös parodioitu, esimerkkinä vaikka Jonathan Swiftin Gulliverin retket (1726).

Yleisesti ottaen matkakirjallisuutta ei ole laskettu modernin kirjallisuushistorian kaanoniin. Nyt suomennettu Robert Byronin matkakirja (1905-1941) Tie Oxianaan on brittiläisessä maailmassa nostettu unohdetuksi klassikoksi. Teoksen toinen suomentaja Ville-Juhani Sutinen hehkuttaa teoksen esipuheessa Byronia suorastaan yhtenä ”unohdetuimmista suurista maailmankirjailijoista”. Sutisen mukaan matkakirjallisuus kuuluisi ylipäänsä kirjallisuushistorian keskiöön.

Matkakirjallisuus onkin joustava non-fiktion laji, joka on säilyttänyt suosionsa nykypäivään asti, eikä ole surkastunut vain matkaoppaiksi tai television pikareportaaseiksi, kuten Sutinen väittää. Esimerkiksi puolalainen non-fiktiokirjailija Ryszard Kapuscinski, yhdysvaltalainen nykyprosaisti Paul Theroux ja monet nykyesseistit rakentavat tekstinsä paljolti matkan ympärille.

Sutinen on aiemmin suomentanut vinon pinon matkakirjallisuuden klassikkoja Laurence Sternestä Lady Warreniin. Esseekirjassaan Transit (2013) hän ruotii matkakirjallisuutta käännöstensa kautta. Sutisen englannista suomentamat teokset vilisevät usein anglismeja ja koukeroisia lauseita. Tie Oxianiaan on kuitenkin suomennettu tarpeeksi maltilla. Kahden kääntäjän yhteistyö on kantanut hedelmää.

Byronin on katsottu kiteyttäneen uudenlaisen matkakirjallisuuden tyylilajin. Kirjallisuushistoritsija Paul Fussel on mennyt niin pitkälle, että uskoo Tie Oxianiaan -teoksen olevan matkakirjallisuudelle sama kuin ”mitä Ulysses oli romaanille ja Autio maa runoudelle”. Entä miten Byronin, tuotteliaan matkakirjailijan ja Graham Greenen "Bridesheadin sukupolveen" luetun dandyn teos on uudenlainen? Ansaitseeko se todella klassikkoaseman vai onko kyse brittiläisestä liioittelusta?

Teoksen materiaalia on Byronin yhdessä diplomaatti Christopher Sykesin kanssa 1933-1934 tekemä lähes vuoden matka Venetsiasta Kyprokselle, Palestiinaan, Irakiin, Persiaan ja Afganistaniin. Otsikon Oxiania on Afganistanin pohjoisin maakunta. Kaikki mainitut alueet olivat tuolloin brittien siirtomaita tai imperiumin vaikutuspiirissä. Sutisen esipuheen mukaan tärkeää eivät ole matkakohteet, vaan mielensisäinen matka. Mutta eikö näin pitäisi voida sanoa kaikista paremmista matkakirjoista?

Byron on eräänlainen sankarimatkailijan prototyyppi. Hänen matkaseudullaan ei vieläkään vilise länsituristeja. Byron asui välillä paikallisten kanssa, körötteli kuorma-autoilla, muulien selässä, busseilla, hevosilla ja jalan. Hänet pidätettiin, yritettiin ryöstää ja hän kärsi kuumuudesta, kylmästä, sateista, nälästä, janosta ja hyönteisistä. Toisaalta hän matkusti myös ensimmäisessä luokassa ja anniskeli viiniä jatkuvasti.

Hän oli suosittu yläluokkainen kirjailija. Hän tapasi uskonnollisia johtajia, oppineita, politiikkoja ja kuninkaallisia – toki myös munkkeja, palvelijoita, kauppiaita ja oppaita. Brittiläinen herrasmies oli tekemässä ikään kuin Grand Tourin, eurooppalaisen ylhäisönuorison 1600-1800-luvuilla suosiman kulttuurisen opintomatkan, itämaista versiota. Alentuvasta orientalismista Byronia ei juuri voi syyttää, vaikka hän tarkasteleekin itämaalaisia parissa kohtaa kuin eksottisia eläimiä ja tahkoo itämaista lempeää huumoria.

Byronin teos ei suomalaisen matkakirjaklassikon, Kai Donnerin Siperian samojedien keskuudessa (1915) tavoin kuvaa soluttautumista vieraan kulttuurin keskelle. Anton Tšehovin matkakirjan Sahalin (1895) tapaan Byron ei jäljitä rangaistusvankien oloja ja paikallista kulttuuria. Byron tutkii muinaista arkkitehtuuria ja maalaustaidetta. Vanhat moskeijat, palatsit ja rauniot kiehtovat häntä. Tässä hän muistuttaa nykyturistia. Byron kertoo ihan kiinnostavasti Timur Lenkin jälkeläisten timuridi-hallitsijoiden historiasta. Jos arkkitehtuuri tai timuridit eivät satu innostamaan, nämä jutut voivat tuntua myös pitkäpiimäisiltä.

Byron havainnoi siionismin nousua sekä juutalaisten ja arabien suhteita Palestiinassa. Hän mainitsee assyrialaisten joukkomurhat Irakissa. Kiinnostavinta on kuvaus matkoista Iranissa ja Afganistanissa – tämä vie valtaosan teoksesta. Byron kommentoi sivulauseissa natsismia ja kommunismia. Hyvinvoivana kosmopoliittina hän kritisoi persialaista ja afgaaninationalismia, joka toimii näissä maissa nykyaikaistumisen alustana. Hän arvostelee Iranin shaahia, jota kutsuu salanimellä ”Marjoribanks”.

Entä missä on matkakirjallisuuden ”uudenlainen tyylilaji”? Byronin kirjallinen ilmaisu vaihtelee. Hän on täsmällinen, mutta turhankin laveasanainen. Nokkeluuksia riittää. Päiväkirjamuotoon rakennetussa teoksessa on vuoropuheluita, notkeaa kuvausta, huumoria, lyyrisyyttä, visuaalista silmää sekä jännittäviä ja koomisia sattumuksia, mutta lopulta aika populistisessa sävyssä. Byronin jaaritteleva kertojanääni alkaa pian kyllästyttää. Kirjasta puuttuu lisäksi jännite. Kun Byronin matkalla ei ole erityistä päämäärää, rakentuu teos kertojan ympärille. Kertojahahmona outojen seutujen romanttinen sankarimatkailija on tylsähkö. Mitään erityisen tuoretta hahmossa ei ainakaan tänä päivänä ole.

Byronin teos oli kaiketi omana aikanaan tyylillisesti uudenlainen. Nyt Byronin soveltamat proosan keinot ovat jo pitkään olleet matkakirjallisuuden käytössä. Teoksen kuvauksessa 1930-luvun itämaista on toki jotain osuvia yhtymäkohtia nykytilanteeseen. Ajankuvana teos ei ole huono. Osa jutuista on kuitenkin niin sidoksissa kirjoitusajankohtaansa, etteivät ne ole kovin inspiroivia.

Ollaakseen todella kiinnostava matkakirja vaatii tavallisesti mission tai sitten tarpeeksi näkemyksiä muusta kuin matkan varrella kohdatusta, kuten politiikasta, kulttuurista, filosofiasta tai kirjallisuudesta. Byronin teos ei täysin täytä näitä vaatimuksia.

Henkilöhahmoja, kansanryhmiä, arkkitehtuuri- ja taidesanastoa sekä käsitteitä on teoksen lopussa selitetty kiitettävän perusteellisesti. Tekstissä olisi tosin pitänyt olla viitteet selitysosioon. Joka tapauksessa selityksistä voi aiheista viehättynyt ammentaa tietoa.


Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu Parnassossa 2/2015.




Opportunismin kritiikki

Ville Ropponen Demokratia on nyt uhattuna sekä idässä että lännessä. Historioitsija Timothy Snyder esittelee keinot estää autoritaris...