Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallista elämää, kunnes neuvostomiehityksen myötä ainoaksi sallituksi taidesuuntaukseksi nousi sosialistinen realismi. Kirjailijoiden tuli valita puolensa, eikä kenellekään käynyt hyvin.
Teksti Ville Ropponen
Kun modernistikirjailija Paolo Iashvili saapui Georgian kirjailijaliiton talolle Tbilisissä heinäkuun lopulla 1937, hänellä oli mukanaan metsästyskivääri. Alkamassa oli taas yksi tappavan pitkistä liiton kokouksista, joissa aina syytettiin jotakuta “kansanviholliseksi”. Iashvili oli tehnyt kaikkensa, vääntynyt lähes rusetille, mutta Neuvosto-Georgian johtaja Lavrenti Berija oli armoton. Edessä ei ollut kuin yksi ratkaisu.
”Tässä se tapahtui”, sanoo työntekijä Georgian kirjailijatalossa johdatettuaan minut toiseen kerrokseen, syrjään tänä vuonna avatun Repressoitujen kirjailijoiden museon näyttelyalueesta.
Paikka oli aikoinaan Iashvilin työhuoneen vieressä, nurkassa ikkunan luona. Seinälle on ripustettu metallilaatta, joka kertoo kirjailijan ampuneen itsensä tällä paikalla 22.7.1937. Samaan aikaan alemmassa kerroksessa oli käynnissä liiton kokous, jossa käsiteltiin hänen erottamistaan.
Iashvilin mukana tuntui katoavan – aivan fyysisestikin – Georgian ensimmäinen kokeellisten modernistien kirjailijapolvi. Kuolinpaikan ääreen on nyt nostettu lasilaatikot, joista toisessa on täytetty leopardin pää ja toisessa täytetty vuorivuohen pää. Nämä merkilliset trofeet tuntuvat yhtä salaperäisiltä kuin koko kirjailijaryhmä Tsisperqantselebi eli ”Taivaansiniset juomasarvet”, jonka johtohahmoja Iashvili oli.
***
Lähdin Georgiaan kulkeakseni Kaukasusvuorilla, mutta kesähelteessä vastaan vieri myös paikkoja, museoita ja ihmisiä, jotka valottivat georgialaisen modernismin nousua, tuhoa ja perintöä.
Georgia itsenäistyi ensi kerran 1918, samoihin aikoihin kuin Suomi. Jos historia olisi mennyt toisin, meikäläisten kansallisromantikkojen, Leinon ja Onervan, tai Tulenkantajien ja Kiilan sukupolvelle olisi voinut käydä samoin kuin Sinisille sarville. Georgia liitettiin Neuvostoliittoon, avantgarde taittui sosialistiseksi realismiksi, ja kirjailijoiden asioita alkoi sirkuksen voimailijan tapaan taivutella teräsmies, Stalin.
Mikä ajoi Iashvilin epätoivoiseen ratkaisuun? “Taivaansinisiin juomasarviin”, eli tuttavallisemmin Sinisiin sarviin, tuntui liittyvän muitakin arvoituksia. Miksi ryhmään väitettiin kuuluvan juuri 13 kirjailijaa, vaikka heitä oli todellisuudessa enemmän? Entä mitä Sinisten sarvien tarina kertoo laajemminkin modernismin kohtalosta Neuvostoliitossa?
***
Aloitetaan ilmeisimmästä: mikä ihmeen ”Taivaansiniset juomasarvet”?
”Sininen, romantiikan väri, jonka saksalainen Novalis oli kultivoinut, edusti eurooppalaisia vaikutteita. Sarvi oli georgialainen symboli, se edusti maata, viiniä ja dionyysisyyttä”, selittää Bela Tsipuria, Ilja Tskhatshavadzen valtionyliopiston kirjallisuustieteen professori. Istumme lehmusten alla, kirjailijatalon puutarhassa, jossa toimii nyt kahvila.
Kaikki alkoi Kutaisista, Georgian kolmanneksi suurimmasta kaupungista, jonka suhde Tbilisiin on samantapainen kuin Turun suhde Helsinkiin tai Pietarin Moskovaan. Kolmetuhatta vuotta vanhan kaupungin kujat tursuavat murattia ja ruusuja sekä muistoja Sinisistä sarvista. Iashvili, Titsian Tabidze ja Grigol Robakidze, kolme Euroopassa tai Venäjällä opiskellutta nuorta kirjailijaa perusti ryhmän Kutaisissa vuonna 1916. Muut ryhmään kuuluneet kirjailijat olivat nuorempia tai liittyivät mukaan vasta 1918 jälkeen.
Perustajakolmikko tunsi toisensa jo Kutaisin gymnaasista, joka oli ytimekkäästi nimeltään ”lukio numero 1”. Jykevässä kivirakennuksessa sijaitseva koulu toimii nykyäänkin nimellä Akaki Tseretelin lukio nro 1. Nuoret kirjailijat julkaisivat symbolistisia ja dadaistisia manifesteja ja toimittivat ryhmän nimeä kantavaa lehteä.
He halusivat uudistaa georgialaista kirjallisuutta yhdistelemällä eurooppalaisen ja aasialaisen kirjallisuuden perinteitä. Ranskalaisen ja venäläisen symbolismin lisäksi Siniset sarvet ihailivat vanhaa georgialaista runoutta, kansalliskirjailija Shota Rustavelia sekä 1800-luvun alun romanttisia runoilijoita. He kritisoivat Georgian 1800-luvun lopun eurooppalais-vaikutteista realismia, joka palveli heistä liikaa georgialaista nationalismia ja reformismia.
Georgian kirjallisuusmuseon johtajan Lasha Bagradzen artikkelissaan siteeraaman Robakidzen sanoin ”Kutaisin kapakoista tuli äkkiä pariisilaisia kahviloita, joissa urkujen käheiden sävelmien ja välttämättömän mravalzamierin (georgialaisen polyfonisen juomalaulun) lisäksi kaikuivat puheissa sellaiset nimet kuin E. A. Poe ja Baudelaire, Nietzsche ja Oscar Wilde, Verlaine ja Mallarme, Konstantin Balmont ja Valeri Brjusov”.
Siniset sarvet voidaan nähdä osana Venäjän 1900-luvun alun “hopeakauden” kirjallista modernismia mutta kaukasialaisin maustein. Teostensa aiheet ryhmä haki usein kansanrunouden ja -tarinoiden perinteestä, mikä ei ole ihme Georgiassa, jossa joka maakunnalla on oma suullinen traditionsa. Lyriikassa nuoret kirjailijat murtautuivat irti mitallisuudesta käyttämään vapaata mittaa.
Iashvilin kaksikerroksinen, punatiilinen synnyinkoti seisoo yhä Kutaisin keskustan poskessa. Kaupunkia halkovan Rioni-joen Valkoisen sillan kupeesta löytyy kohta, jossa kohosi Cafe Jalta, kirjailijanalkujen tapaamispaikka. Nyt jäljellä on vain kivijalka ja vieressä keskiaikaisen kuninkaanlinnan rauniot. Tuuli nostattaa laineita Rioni-joella.
***
Sinisiin sarviin kuului eri aikoina kymmenestä viiteentoista kirjailijaa, mutta Tabidze puhui aina kolmestatoista jäsenestä. ”Se oli mystinen numero, joka viittasi taruun 13 assyrialaisesta munkista, jotka levittivät Georgiassa kristinuskoa 500-luvulla”, kertoo Tsipuria ja lisää: ”Siniset sarvet halusivat levittää runoutta”.
Sinisten sarvien miesvoittoiseen joukkoon kuului myös salaperäinen “kätketty sisar”. ”Paolo Iashvili loi mystisen pseudonyymin, Elene Darianin, jonka nimellä hän julkaisi runoja. Ne oli kirjoitettu naisen näkökulmasta – aikanaan ne olivat eroottisesti rohkeita. Dariani, joka viittaa Wilden Dorian Grayhin, oli muka niin ujo, ettei voinut esittää itse runojaan ja Iashvilin piti resitoida ne”, selittää Tsipuria.
Iashvilin aikoinaan tuntenut nainen, Elene Bagradze, väitti 1950-ja 1960-luvuilla olevansa Dariani ja vaati tekijyyttä runoihin. Väitteet nostettiin uudelleen esiin 1990-luvulla. Esimerkiksi kirjallisuusmuseon johtaja Lasha Bagradze on esittänyt Elenen olevan runojen todellinen tekijä.
”Todisteita näille väitteille ei kuitenkaan ole”, sanoo Tsipuria. Hänen mukaansa valtaosa georgialaista tutkijoista pitää nykyään Darianin runoja Iashvilin sepitteinä.
Siniset sarvet lähtivät vuonna 1918 levittämään runoutta Tbilisiin, itsenäistyneen Georgian pääkaupunkiin. Venäjän vallankumousta seurannut sisällissota ajoi sinne pakolaisiksi venäläisiä modernisteja. Oli nälänhätää ja epidemioita, mutta myös taiteellinen vapaus. Tbilisistä kehkeytyi toviksi avantgarde-taiteen metropoli.
Iashvili ja muut Siniset sarvet perustivat lehtiä ja kirjallisia kabareita, kuten Kimerioni (”Khimaira”)-klubin. Futuristiakatemia-klubin ohella siitä tuli tärkeä kirjallinen kohtaamispaikka. Yhdessä venäläisten avantgardistien kanssa Siniset sarvet oli mukana julkaisemassa sittemmin maineikkaita antologioita Fantastišeski kabatšok (”Fantastinen kapakka”) ja H2SO4. Jälkimmäisen nimi viittasi rikkihapon kemialliseen kaavaan. Tbilisin kuumista lähteistä pulppuaa edelleen rikkipitoista vettä, joka pyörittää myös kaupungin kuuluisia, historiallisia kylpylöitä.
Kimerioni-klubin rakennus on nyt osa Rustavelin draamateatteria Tbilisin vilkkaan pääkadun varrella. Aulassa on yhä näkyvillä joitakin freskoja, joita maalasivat ajan avantgarde-taiteilijat, kuten Lado Gudiashvili, Sergei Sudeikin ja Kirill Zdanevitš.
Poreileva aikakausi tyrehtyi vain kolmen vuoden päästä, kun puna-armeija miehitti Georgian kevättalvella 1921.
***
”Siniset sarvet reagoivat kielteisesti miehitykseen ja ottivat aktiivisen roolin sekavassa tilanteessa. Iashvili ja Tabidze osallistuivat vapaaehtoisiin aseettomiin partioihin, jotka pyrkivät suojelemaan siviilejä puna-armeijan puhdistuksilta ja ryöstelyltä”, selittää Tsipuria.
Kirjailijoilla oli myös yhteyksiä georgialaissyntyisiin bolševikkeihin, jotka olivat usein heidän ikätovereitaan ja käyneet samoja kouluja Kutaisissa. Iashvilin ehdotuksesta neuvostovalta luovutti konjakkitehtailija Davit Sarajishvilin itselleen rakennuttaman kartanon kirjailijaliitolle: siitä tehtiin kirjailijatalo.
Aluksi bolševikkivalta koetti houkutella kirjailijoita puolelleen, kuten muuallakin neuvostovaltiossa, laskemalla heidät ”myötäilijöiksi”, joihin suhtauduttiin kärsivällisesti. Vastarinta, mielenosoitukset, mellakat ja sissitoiminta vuorilla kuitenkin jatkuivat Georgiassa, ja elokuussa 1924 Georgian pakolaishallitus järjesti kansannousun. Se nujerrettiin verisesti: jopa 12 000 ihmistä sai surmansa taisteluissa ja joukkoteloituksissa – mukana Iashvilin veli. Tämän jälkeen”myötäilijöitä” ei Neuvosto-Georgiassa enää suvaittu. Kirjailijoiden tuli valita puolensa ellei halunnut vaieta tai paeta.
”Miehityksen jälkeen Georgiasta emigroitui vain vähän kirjailijoita, kuten puolalais-georgialainen Ilja Zdanevitš. Kirjailijat eivät vielä 1920-luvulla tajunneet täysin neuvostovallan ankaruutta. Pian heille ei enää myönnetty maastapoistumislupia”, sanoo Tsipuria.
Vaikka ensimmäiset kirjailijoiden sortotoimet alkoivat heti miehityksen jälkeen, 1920-luvun Neuvostoliitossa harjoitettu korenizatsija- eli alkuperäistämispolitiikka loi myös mahdollisuuksia georgiankieliselle kirjallisuudelle. Kirjoja julkaistiin enemmän kuin koskaan, ja kirjallisuuselämä oli aluksi vilkasta. Monet taiteelliset ryhmät Sinisistä sarvista futuristeihin saivat vielä toimia vapaasti, vaikka proletaarikirjailijat hyökkäilivätkin heitä vastaan lehdistössä.
Venäläisten kirjailijoiden tapaan Siniset sarvet pakotettiin sopeutumaan uuteen todellisuuteen. ”Heitä myös houkuteltiin etuuksilla. Heidän kirjojaan julkaistiin laajoina painoksina, ja heitä pidettiin neuvostogeorgialaisen kirjallisuuden johtajina. Sinisten sarvien neuvostoaikaisista teksteistä löytyy silti paljon rivien välistä kritiikkiä”, toteaa Tsipuria.
***
Neuvostoliiton valtataistelun voittanut Stalin aloitti kulttuurivallankumouksen 1930-luvun alussa. Nyt kommunismi oli tarkoitus takoa valmiiksi. ”Uuden ihmisen” muovaamisessa taiteilla oli tärkeä propagandistinen tehtävä, ja erityisesti kirjallisuus sai toimia lipunkantajana. Kilpailevat kirjailijaryhmät, mukaan lukien Siniset sarvet, lakkautettiin vuoteen 1932 mennessä. Ainoaksi sallituksi suuntaukseksi tuli sosialistinen realismi. Etenkin modernistiset tyylikeinot tuomittiin ”dekadentteina”, ”ääri-individualistisina” ja ”formalistisina”.
Tässä vaiheessa johtavien Sinisten sarvien kirjailijoiden tiet erosivat. Jo pitkään neuvostovaltaa kritisoinut ryhmän perustajajäsen Robakidze loikkasi Saksaan vuonna 1930. Emigraatiossa hän tutustui Stefan Zweigiin ja kirjoitti Georgiaan sijoittuvia romaaneja, joista eräässä piirsi Stalinista kuvan kammottavana despoottina.
Iashvili ja Tabidze taas saavuttivat 1930-luvun alussa kuuluisuutta Georgian ulkopuolella, kun heidän runouttaan käännettiin venäjäksi. Venäjäntäjänä toimi kirjailijoihin tutustunut Boris Pasternak, tuleva Nobel-kirjailija. Monet hänen käännöksensä syntyivät Tbilisissä Tabidzen asunnolla, jossa tänä päivänä toimii kotimuseo.
Pasternak oli suorastaan hullaantunut Georgiaan. Tämä näkyy venäläisrunoilijan kokoelman Toinen syntymä (1932) runoissa, joissa “Gruusia” on korkean hengenelämän ja luonnollisen järjestyksen tyyssija, jota kannattelee elävä yhteys kansalliseen kulttuuriin, historiaan ja tarustoon.
Pasternakin runoissa Kaukasuksen vuorimaisema metaforisoituu. Hän ikään kuin siirtää 1800-luvun venäläisten runoilijoiden harrastaman Kaukasuksen romantisoinnin – ja myöhemmän yrityksen korvata romanttinen kuva realistisella – sosialistiseen tulevaisuuteen. Eräässä kokoelman runoista ”etäisyys sosialismiin” suhteutetaan georgialaiseen maisemaan. Vuorten ylittäminen on metafora kommunismin ”lopullisesta voitosta”. Runoilija antaa ikään kuin ymmärtää, että matkan pää, Georgia, on jo toteutunut utopia. Pasternakille sosialismi ei ollut ensisijaisesti taloudellinen teoria vaan eettinen periaate.
Pasternakin lisäksi Sinisten sarvien kirjailijoita venäjänsi Osip Mandelštam – joskaan hän ei arvostanut heitä kovin korkealle. Mandelštamista georgialaiset olivat lähinnä ranskalaista runoutta jäljitteleviä provinssikirjailijoita.
Käännökset vaikuttivat nostavan Iashvilin ja Tabidzen keskeisten neuvostokirjailijoiden joukkoon, ja he osallistuivat myös Neuvostoliiton kirjailijaliiton perustamiskokoukseen 1934 pitäen siellä puheenvuorot. Kirjailijat sopeutuivat poliittisesti, ja Iashvilin tekstit muuttuivai aiempaa ideologisemmiksi, Tabidzen ylistykset “sosialismin rakentamiselle” olivat sen sijaan puolivillaisia. Kumpikaan kirjailijoista ei suostunut luopumaan modernistisesta tyylistään.
Georgian johtajaksi noussut Lavrenti Berija liehitteli Iashvilia ja Tabidzea, vaikka suhtautui muuten älymystöön entistä ankarammin. Berija veti molemmat runoilijat mukaan valtiolliseen byrokratiaan. Iashvilista hän teki peräti Transkaukasian neuvostotasavallan keskuskomitean jäsenen, ja kirjailija palkittiin työn punaisen tähden kunniamerkillä. Jopa vastahakoinen Tabidze istutettiin Tbilisin neuvostoon. Kun kirjailijat tajusivat osallistumisen hinnan, oli jo myöhäistä perääntyä.
***
Tbilisin kirjailijatalon Repressoitujen kirjailijoiden museossa on esillä yhteiskuvia, joissa tuomittujen kirjailijoiden kuvat on mustattu. Valokuvat ovat suuren terrorin ajalta 1936–1938. Tuolloin Stalinin suursiivous pyyhki läpi neuvostoyhteiskunnan, mukaan lukien Neuvosto-Georgian. Taiteen kentältä lakaistiin kadoksiin viimeisetkin modernismin edustajat – tosin silloin tuomituksi joutuminen ei enää välttämättä vaatinut erityisiä syitä.
Georgian 10. puoluekokouksessa toukokuussa 1937 Berija julkisti raportin, joka määritteli kunkin kirjailijan poliittisen luotettavuuden, onnistumiset ja virheet.
Kirjailijat alistettiin syksyyn asti kestäviin kirjailijaliiton maraton-kokouksiin. Ne kestivät tavallisesti iltaseitsemästä aamuyölle. Listojen mukaan leimatut kirjailijat pakotettiin tunnustamaan nykyiset ja menneet, joskus ajallisesti hyvinkin kaukaiset ”erheensä” ja ”rikoksensa” sekä yhteydet jo pidätettyihin kollegoihinsa. Muiden kirjailijoiden oli selvitettävä suhteensa syytettyyn ja yhdyttävä syytteisiin. Syytetyt tavallisesti erotettiin kirjailijaliitosta, mitä seurasi lähes aina pidätys. Joskus NKVD:n eli Neuvostoliiton sisäministeriön agentit odottivat jo kirjailijatalon eteisessä. Eräiden kohdalla liiton päätöslauselma vaatii suoraan henkilöiden ”fyysistä tuhoamista”.
Vain kaksi nimeä poistettiin syytettyjen listalta: georgian suosituimmat runoilijat Galaktion Tabidze ja Ioseb Grishashvili. Berija suojeli heitä samoin kuin Stalin suojasi joitakin omia suosikkejaan, kuten Pasternakia tai Mihail Šolohovia.
Berija painosti kovasti Iashvilia. Tämän ja Tabidzen kohdalla painoi se, että he olivat tavanneet Neuvostoliitossa 1936 vierailleen ranskalaiskirjailija André Giden. Ranskaan palattuaan Gide kirjoitti Neuvostoliitosta hyvin kielteisen kirjan. Kaikki Gidelle vieraanvaraisuutta osoittaneet saivat leiman otsaansa. Georgialaiskirjailijoiden lisäksi näin kävi esimerkiksi venäläiselle Boris Pilnjakille, joka ammuttiin 1938.
Iashvili oli yrittänyt harjoittaa kirjallista itsekritiikkiä julkaisemalla runon ”Petturi André Gidestä”, mutta se ei enää auttanut. Kirjailija pakotettiin nimeämään ”kansanvihollisiksi” joukon kollegoitaan ja ystäviään ja kannattamaan heidän erottamistaan kirjailijaliitosta. Tässä vaiheessa Iashvili kirjoitti sydäntäsärkevät jäähyväiset vaimolleen ja tyttärelleen – kirjeet löytyvät nykyään Repressoitujen kirjailijoiden museosta.
Viimeisenä niittinä Berija vaati Iashvilia tuomitsemaan elinikäisen ystävänsä Titsian Tabidzen. Sitä Iashvili ei voinut enää tehdä.
Kirjailijan itsemurhan jälkeen kirjailijaliitto hyväksyi lauselman, jossa Iashvilin sanottiin teeskennelleen kirjailijaa osallistuessaan maanpetturuuteen ja vakoiluun; hänen itsemurhansa oli ”provokatiivinen teko, joka herättää inhoa ja suuttumusta jokaisessa kunnollisten neuvostokirjailijoiden tapaamisessa”, kirjoitetaan liiton kokouksen pöytäkirjassa. Vain Tabidze kieltäytyi kannattamasta päätöstä ja käveli ulos kokouksesta.
Liiton kokouksissa vain prosaisti Konstantin Gamsakhurdia, Stalinin suosikki, osoitti ällistyttävää rohkeutta puolustaessaan Tabidzea verraten tapahtumia jopa Natsi-Saksan vainoihin. Tabidze ei itse enää osallistunut kokouksiin. Yhdessä viimeisistä runoistaan hän kirjoitti:
Tulee vielä moninaisempi aika,
kenties Pontus Euxine kuivahtaa,
ja silti runoilijan kurkku, halkaistu korvasta korvaan,
elää säkeiden jokaisessa atomissa. (Suom. Ville Ropponen, suom.huom.“Pontus Euxine” eli Mustameri)
Tabidze pidätettiin syksyllä. Ei auttanut, vaikka hän kuulusteluissa myönsi ”neuvostovastaisten” toimiensa yhteishenkilöksi vain georgialaisen 1700-luvun runoilija Belikin. Musta huumori ei uponnut NKVD:hen. Runoilija tuomittiin kuulumisesta fasistiseen järjestöön ja vakoilusta Ranskan hyväksi. Tabidze ja hänen ohellaan lähes kaikki Sinisiin sarviin kuuluneet georgialaiset modernistit ammuttiin.
***
Sinisistä sarvista ainoat jotka säilyivät hengissä, Kolau Nadiradze ja Sergo Kldiashvili, pelastuivat sattumalta. Heidät kyllä pidätettiin, mutta NKVD:n kuulustelija joutui terrorin pyörteissä itsekin pidätetyksi ja heitä koskevat tiedot hukkuivat, jolloin kirjailijat yllättäen vapautettiin.
Suuressa terrorissa neljäsosa eli yhteensä 90 Georgian kirjailijaliiton jäsenistä teloitettiin ja paljon useampi viskattiin Gulagiin. Kaikkiaan Stalinin aikana menehtyi noin 200 georgialaista kirjailijaa. Terrori iski kaikista raskaimmin Neuvostoliiton vähemmistöihin. Esimerkiksi ukrainalaisista kirjailijoista 1930–luvun vainoissa teloitettiin tai vietiin leireille lähes 90 prosenttia.
”Georgialainen modernismi kesti vain lyhyen ajan, 10–12 vuotta, mutta modernistit onnistuivat luomaan todella tärkeitä asioita, mikä auttoi pitämään Georgiassa yllä kiinnostusta länsimaiseen kirjallisuuteen. Myös neuvostoaikoina georgialaiset lukijat saivat kosketuksen niin sanottuun vapaaseen maailmaan Sinisten sarvien perinnön kautta”, tähdentää Bela Tsipuria.
Viimeinen Sinisistä sarvista, Nadiradze, ehti elää aikaan, jolloin taas uskalsi olla kriittinen. Vuonna 1985 jo 90-vuotias runoilija julkaisi 1969 kirjoittamansa runon 25 tebervali (”25. helmikuuta”), joka käsitteli vuoden 1921 puna-armeijan miehitystä. Repressoitujen kirjailijoiden museossa esillä olevassa runossa Nadiradze kirjoittaa:
Punalipun alla, päät pystyssä,
valkean ratsun jäykin askelin,
kuolema saapui kiiltävä sirppi kädessä!
Surulunta satoi, peittäen Tbilisin.
Ääneti oli Siionin kirkko, sen kansan mykistyminen tyrmäsi. (suom. Ville Ropponen)
Tsipurian mukaan moderneilla georgialaisilla kirjailijoilla oli jo neuvostoaikoina suhde Sinisten sarvien tuotantoon – erityisesti ryhmän patrioottisiin runoihin.
”Sinisten sarvien symbolistinen tuotanto taas ei ollut neuvostoaikoina kovin ymmärrettyä. Se löysi laajempaa mielenkiintoa vasta Georgian itsenäistyttyä 1990-luvulla, kun kiinnostus Sinisiä sarvia sekä georgialaista futurismia kohtaan nousi vahvasti”, sanoo avantgardea, georgialaisen kirjallisuuden sovjetisointia, modernismia ja postmodernismia laajasti tutkinut Tsipuria.
Kirjailijatalon puutarhan keskellä seisoo suuri, ryhmyinen lehmusveteraani. Se on nähnyt kirjailijoiden tulevan ja menevän. Yhdelle puun oksalle on sinitiainen tehnyt pesänsä: poikasten sirkutus kantautuu maahan asti.
Lähteet:
Dzhintsharadze, Dinara: Poetitšeskaja letopis. Metsniereba 1979.
Kikodze, Archil: The repressed writers of Georgia. Writers' house of Georgia 2022.
Pastenak, Boris: Sisareni elämä. Valik. ja suom. Marja-Leena Mikkola. Gummerus 2003
Rayfield, Donald: Stalin and his hangmen. Penguin books 2004.
Rayfield, Donald: Georgian literature – a history. Routledge 2010.
Internet-lähteet
Lasha Bagradze: “The exuberant life and tragic death of the Blue Horns“ 2018. (https://civil.ge/archives/244366)
Tbilisin Georgian kirjailijaliiton museoidun talon nettisivut: https://writershouse.ge/index.php?m=135
Kirjoittajan tekemät haastattelut:
Bela Tsipurian haastattelu Tbilisissä 28.7.2023.
Kvicha Vashakmadzen haastattelu Kutaisissa 30.7. 2023.
Kirjoittaja on esseisti, tietokirjailija ja Nuori
Voima-lehden Kaukasian kirjeenvaihtaja –
ainakin tässä numerossa.
Artikkeli on ilmestynyt Nuori
Voima-lehden numerosssa 5/2023.
