Igor Kotjuh:
Yritys kumppanuudeksi.
Runoja, 73 s.
Suomentaneet Jukka Mallinen ja Hanna Samola.
Savukeidas 2010.
Viron venäläisen Igor Kotjuhin (s. 1978) suomennosvalikoima Yritys kumppanuudeksi on tärkeä päänavaus vironvenäläiseen nykyrunouteen. Venäjää ja viroa puhuva Kotjuh kirjoittaa kulttuurisessa tilassa, jota leimaavat vasta- ja reunakohdat. Võrussa syntyneen Kotjuhin runoissa vilkkuvat arkihuomiot, historian kivut, virolaiset pikkukaupungit tai naapurimaa, josta todetaan: ”Suomi on keskitien etsimistä”.
Keskitietä hakee myös Kotjuh, jollei zenbuddhalaisesti niin tavalla, joka synnyttää sellaista poliittista runoa, jota ei meillä voisi kuvitella. Suomessa Neuvostoliiton kuolinpesästä, Venäjästä ja Virosta sekä länsi–itä-asetelmasta saa olla vain yhtä mieltä: puolesta tai vastaan. Kotjuh on molempia, hän luo synteesiä. Identiteetti on haussa, runojen puhujalla on valittavana venäläisyys tai virolaisuus, mutta ”useimmiten / sitä resoneeraa / jossakin välissä”. Runominä haluaisi olla vain ihminen. ”Mutta ymmärtävätkö ne?”
Virossa Kotjuh on julkaissut neljä kokoelmaa. Suomennosvalikoiman nimi tulee runoilijan ja lukijan suhdetta ruotivasta runosta. Kohderyhmäajattelua ja kirjailijabrändäystä satirisoiva runo on kokoelman parhaita.
Sarkasmit, minimalismi, luettelo- ja rooolirunot ja puheenomaisuus liittävät Kotjuhin Baltian ja pohjoismaiden modernismiin. Kotjuhin vapaamittainen runo on venäjänkielisessä lyriikassa uutta. Mutkattomat, älykkäät, proosamaiset tai aforistiset runot ovat kaukana nykysuomalaisenkin lyriikan valtavirrasta. Toisin kuin itseensäkäpertynyt hakukone- ja kielipelirunous, Kotjuh julistaa postmodernismille madonluvut ja yrittää sanoa maailmasta jotain merkitsevää.
Kotjuh satirisoi pyrkyreitä ja tärkeilijöitä, talousglobalisaatiota ja mediatrendejä. Nykyrunouden virtauksille virnistellään. Kotjuh ottaa kantaa internet-sivujen ”kommenttilaavaan”, mutta ei onneksi sotke sitä runoihinsa.
Viime vuosina Venäjällä ja Baltiassa politisoidut historiankäsitykset koettavat pakottaa puolelleen. Kotjuh tarkastelee historiaa monessa runossa, ensimmäistä maailmansotaa ja Siperiaan kyyditettyjä virolaisia, mutta kieltäytyy rintamalinjoista. ”Minua tympii poliittisten keskustelujen ylilämpö”. Eräs runo pohtii äskeistä Etelä-Ossetian sotaa, mutta heittää epäilyä sekä Venäjän että länsimaiden totuuskäsityksille.
Kotjuhin runojen minä on kuin virolaisklassikon Raimond Kaugverin romaanin Neljäkymmentä kynttilää (1966) sankari, joka Viron historian hiidenkirnussa ei halua taipua yhdenkään valtajärjestelmän juoksupojaksi. Vironvenäläisestä perspektiivistä valtajärjestelmät pyrkivät aina sulkemaan jotkut ulos, oli kyse Neuvostoliitosta tai EU:sta.
Runoissa rakentuu kriittinen asenne nykypäivän koneellistumista, imagonrakentelua ja systeemien valtaa kohtaan, pienen ihmisen puolesta. Kyynisyydestä vapaa myönteisyys ja itsereflektoiva naivismi hykerryttävät Kotjuhin runoissa, kun hän vakavien aiheiden vastapainoksi lurittaa säkeitä rock-musiikista, rakkaudesta ja ihanista naisista.
Ville Ropponen
Kritiikki on ilmestynyt Parnassossa 5/2010.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti