maanantai 21. marraskuuta 2016

Ihmisrobotti itämaisena viisaana

Itämaiset viisaat
osaavat hallita sydäntään, verenkiertoaan ja hengitystään,
silkalla tahdonvoimalla.
Mutta minä pystyn vähintään yhtä hyvään:
kykenen kontrolloimaan suolistoni toimintaa.
Pystyn röyhtäilemään kaksitoista tuntia yhteen menoon;
piereskelen 100 desibelin voimalla, 5 – 20 000 herzin korkeudelta;
voin olla ulostamatta kaksikin vuotta tai pusertaa kerralla kuorma-autollisen;
vatsani kurina kuulostaa painokoneelta, puudelin haukulta, Beethovenin yhdeksänneltä,
setelien kahinalta tai Vesuviuksen purkaukselta.
Ja mikä parasta, en koskaan kärsi vatsahaavasta.
Harvoin ymmärretään, että harmoninen
suolistontoiminta on onnellisen elämän
kellokortti ja tuntolevy.
Minun kykyni on kehityksen kondorinpesä,
metodologinen tritonus,
modernisaation G-piste.
Se on totisesti länsimaisen sivistyksen
ylivoimaisuuden ilmoitus.

Ihmisobotti dadaistien bileissä

Pöytäliinan ympyräkuvion halkaisijalla
seisoi kuohuviinillä täytettyjä laseja

Eteispalvelija kurottautui varpaisilleen, sieppasi
huoneeseen astuneen herrasmiehen knallin.

Odotetun vieraan kallon keskikohdasta
versosi pienikokoinen Eiffel-tornin näköiskappale.

Se oli metallia ja kasvukautensa aikana
se oli saanut hiukset varisemaan.

Pienen pieniä ihmisiä seisoskeli tornin
52. kerroksen ravintolassa ja näköalatasanteella.

Lilliputit sorisivat repliikkejä, esimerkiksi:
kuinka hulppeita harjuja siintää horisontissa”.

Kaikki ymmärsivät heti: vieraalla ja tornilla
oli niin sanottu symbioosisuhde.

Kumpikaan ei voinut elää ilman toista.

Hedonistinen robotti

Olen tyydyttymättömässä tilassa,
luonteenomaisessa tilassa, jatkuu niin kuin Möbius-nauha.
On pakko päästä nussimaan, haluan tunkea elimeni jonnekin.
Haluan nussia koiraa, elefanttia, delfiiniä. Haluan naida
ruumiita, sikiöitä, äitiäni, isääni ja veljeäni.
Täytyy saada
nautintoa – oodekolonia tai Bourbon-viskiä,
tolua tai puhdasta oopiumia.
Olen hermostunut, ärsyyntynyt, ärsyyntynyt.
Nyt ei Subutex riitä.
Haluan tuntea auringon ideologian hehkun,
kun kaikki reaalinen on räjähtänyt ja vain illuusio
värisee täydellisenä horisontissa, ja vartalon läpäisee
kaikkivoipaisuuden neljän ulottuvuuden aalto.
Haluan kuolla pillu kielelläni, päässäni universumin orjantappurakruunu
ja objektiivisen totuuden peililasit päässä.
Haluan sammuttaa hasissätkäni Kristuksen peräreikään
ja naida Jumalalta tajun kankaalle.
Haluan syödä plutoniumia, syanidia ja DDT:tä,
kaikesta huolimatta, vain vittuillakseni.
Olen hermostunut, ärsyyntynyt, ärsyyntynyt.
Harmaata on maisema puolillaan
ja minä tarvitsen verisiä värejä.
Antakaa minulle jokapäiväinen nautinto,
niin minä vapahdan teidät.

Ihmisrobotin isoäiti

Hänen hampaattomuutensa ei ole totta.
On tekohampaat, synteettinen kieli,
silmät ovat lasia, kallonkuoressa hopealevy.
On jalkaproteesi ja tekokämmen,
on korvaproteesi ja synteettiset nenäkarvat.
Hänellä on silikonirinnat ja häpyhuulissa lisäke.
Nahka on hohtava kuin lampunvarjostin.

Hänellä on polaroidinkiiltävät hiukset
ja kasvot liukkaat kuin vettynyt klitoris.
Hänellä on elävä katse,
mielenkiinnoton nimi, varjoaan
hitaammat raajat, ajatukset
jotka eivät kiinnosta mediaa.
Hänen hampaattomuutensa ei ole totta.

Ylipäänsä häntä on hyvin vaikea myydä.
Ja on vaikea sanoa mitä hänellä voisi tehdä.
Hänen hävittämisensä tulee tuhottoman kalliiksi,
koska hänestä joutuu maksamaan ongelmajätemaksun.

Ihmisrobotti huutaa kiimasta

Sinä
hyppäät niskaani voimalla,
kierrätyspaperinharmaassa väkijoukossa,
shanghaijaat minut suden hetkellä,
viet syöksyveneen kannelta, jäähilerumputulesta,
pahan toivon niemen reunalta,
ithacanpunaisin huulin;

minä
olen kilpikonna gepardien bileissä,
plastillinen tinapoika,
hassu kosketus pudotessa lehden,
uniisi laukeava pornotähti,
kuumainen, luumainen
keskellä ihmisten hautajaiskatseita;

sinä
sinä olet valittuni tässä
pikosekunnin ikuisuudessa,
poismenevässä pirunpolskassa,
tässä nikkelielämässä;

minä
haluan että tiedät sen.

Ihmisrobotti entisenä Gulag-vankina

Istun Turuhanskin lankkulaiturilla,
hieron kasvoihini vastapyydettyä, veitsellä avattua muksun-siikaa,
revin nälkääni sen valkoista lihaa.

Pesemättömien vartaloiden tuoksu.
Tunnen miten Stalinin viikset kutittavat niskaani.
Hänen paksu kaukasialainen kyrpänsä tunkeutuu
rusottavien pakaroideni väliin.
Olen kontillani Turuhanskin laiturilla,
pää kohti Moskovaa.

Hänen kovat ossetialaiset pakaransa jännittyvät
ja hän päästää sisuksiini pitkän ryöpyn tulikuumaa marxismi-leninismiä.
Vartaloni jokainen suomu panssaroituu ja nousen
ylös uutena ihmisenä, neuvostoihmisenä, ihmisrobottina,
Turuhanskin laiturilla,
kuolemassa nälkään, 
hieron kasvoihini vastapyydettyä, veitsellä avattua muksun-siikaa.

Robotin nälkä

Robotti lääkitsee nälkiintynyttä sieluaan. Se lihottaa tuhoutunutta mieltään raunioilla. Robotti kerää keskityösleirien sirut, se poi...