lauantai 30. joulukuuta 2017

Valkoisen terrorin aaveet

Sata vuotta tulee kuluneeksi Suomen itsenäistymisestä. Sata vuotta tulee myös kuluneeksi siitä, kun valkoinen armeija puhdisti Suomea Lauri ”Tahko” Pihkalan rotuoppien mukaan ”punaryssistä”.
Valkoisen senaatin johtama valkoinen armeija toimeenpani vähintään 90 000 ihmisen sulkemisen leireille, vähintään 9000 teloituksen ja oli vastuussa vähintään 12 000 menehtymisestä leireillä, joita voi täydellä syyllä kutsua keskitysleireiksi. Tämä on häpeä joka varjostaa Suomen itsenäisyyttä.

Punavankien kohtalo tulisi myöntää, ja valtion tulisi pyytää anteeksi kaikilta, joita se on kohdellut kaltoin.

Nykyaikainen historiantutkimus on tehnyt selväksi, että valkoinen terrori oli valtaosin ylhäältä johdettua. Punaisen terrorin uhrit ovat vääriä nekin. Punaista kansanvaltuuskuntaa on kuitenkin luonnehdittu ”lempeimmäksi vallankumoushallinnoksi” Euroopan historiassa. Valtaosa punaisesta terrorista oli spontaania mielivaltaa, vaikka jonkin verran myös johtajien suunnittelemaa terroria esiintyi.

Tänään valkoisen terrorin toimeenpanijoiden perilliset marssivat kaduilla liput liehuen. Itsenäisyyspäivänä Helsingin poliisi salli Pohjoismainen vastarintaliike-uusnatsijärjestön noin 500 henkilön marssin. Vastamielenosoitus pysäytettiin odottamaan fasistien marssia. Sen jälkeen Töölöntorilta marssi 2800 natsia pitkin Runeberginkatua. Poliisi suojasi tätäkin marssia, vaikka ei puuttunut fasistien aiemmin kadulla tekemään vastaantulijoiden pahoinpitelyyn. Tapauksista löytyy runsaasti internetissäkin julkaistua kuvamateriaalia.

Liberaalien mielestä tämä ei merkitse mitään. Äärioikeiston nousua ei tarvitse pelätä. Valkoisen terrorin aaveet kuitenkin kummittelevat kovasti. Toivottavasti ei tarvitse pelätä myöskään punaisen terrorin aaveita. Siemeniä myös sen kaikujen kumuun on perusoikeistolainen hallitus tosin kylvänyt kiivaasti.

tiistai 26. joulukuuta 2017

Kirjallisuuden ensirakastaja hedelmäreunoilla

Ville Ropponen

Leevi Lehto (s.1951) on runoilija, kääntäjä, runoaktiivi ja tarvepainatuskustantamo ntamon perustaja. Hänen tärkeimpiä käännöksiään on James Joycen Ulysseksen uusi suomennos vuodelta 2012.

Lehdon toinen esseekokoelma ”Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi” jatkaa aiemman esseeteoksen Alussa oli kääntäminen (Savukeidas 2008) aiheita, mutta tähtäin suuntautuu runouden sijasta proosaan. Tärkeäksi nousee mainittu Joycen suurromaani, sen kääntämisen kysymykset ja suhteet vaikkapa Volter Kilpeen. Viimeksi mainittu tuo mieleen Nabokovin luennan Gogolin tuotannosta.

Joycen kautta ja lomitse pääroolin varastaa pohdinta suomenkielisen maailmankirjallisuuden mahdollisuudesta. Lehto harjaa Eino Leinoa, Otto Mannista, Paavo Haavikkoa. Valtaosa esseistä on jo ilmestynyt eri julkaisuissa. Tämä on Suomessa perinteinen tapa tehdä esseekokoelma: keräillä vuosien varrelta.

Lehdon tyyli ja ajattelu eivät ole perinteisiä. Hän lähestyy kirjallisuutta kiinnostavista kulmista. Tyyli etenee sivupoluissa, verkostoituu, velmuilee relativismissa, itsetietoisuudessa, tajunnanvirrassa, epäluottamuksessa kommunikatioksi ymmärrettyä tekstiä kohtaan. Taustalla on postmoderni ajattelu. Lehto viittaakin dekonstruktion kehittäjään Jacques Derridaan.

Lehdon esseistiikka ei ”kirjallisuudellisuudessaan” ärsytä ketään – paitsi sivistymättömiä. Provokaatioon Lehto pyrkiikin lähinnä esteettisessä mielessä.

Kotimaiseen kirjallisuuteen pureutumiseen sopii Lehdon sovittelema ”sisäisen emigrantin” rooli, kun se aiemmassa kokoelmassa oli ”maanpakolainen”. Lehto huomioi itsekin kosmopolitisminsa kääntyneen paikalliseen. Se on ajanhengen mukaista, vaikka tätä Lehto ei huomioi.
Esseissä ehkä kiinnostavinta on sanoissa, itse kielessä piilevän sanomattoman pohdinta. Tätä Lehto havainnollistaa parhaiten analysoimalla remakasti Lauri Viidan nonsense-runoa ”Kökkö”.

Valtakulttuurien hedelmäreunoilla

Lehto palaa toistuvasti valtakulttuurien reuna-alueiden problematiikkaan.
Nimiessee ”Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi” lainaa nimensä Aleksis Kiven teilaajan August Ahlqvistin ”Suomalainen sonetti”-runosta. Siinä Ahlqvist toivoo suomeksi luritettavan ”korkeakulttuurien kirjallisuusmuotoja”.

Lehdon mielestä suomi on pieni ja eristetty kieli – juuri siksi se antaa hyvän lähtökohdan maailmankirjallisuudelle – ”edellyttäen, että emme kirjoita vain suomalaisille”.

Väite ei oikeastaan pidä paikkaansa. Suomi on maailman mittakaavassa suurehko, eikä eristynyt kieli.

Lehto jatkaa osuvasti pohtimalla miten paikallisuutta ei kannata kieltää ja vain kopioida maailmankirjallisuutta. Vasta paikallisuuden väkevällä äkeydellä päästään lentoon, kun kansainvälisistä malleista luodaan omat sovellukset. Olemme paradoksin ytimessä: kuinka seurata nykyaikaa kadottamatta omintaan.

Johdatus kokeellisuuteen

Kotimainen proosa on kehittynyt 2000-luvulla Joycelta ja Thomas Pychonilta ammentavaan enksyklopediseen, orkestroivaan, kerrostalomaiseen suuntaan Mikko Rimmisen tai Miki Liukkosen kevytkokeellisesta proosasta Jaakko Yli-Juonikkaan raskassarjalaiseen. Tällaista kirjallisuutta on usein pidetty ”vaikeana”.

Lehdon esseet sopivat johdattajiksi kokeellisempaan kirjallisuuteen. Hän analysoi Ulyssesta kiinnostavasti ja osoittaa, ettei Joyce oikeastaan ole vaikeaa. Täytyy vain sukeltaa kielen iloon, rietasteluun ja moniselitteisyyteen. Se uskallus tulee olla. Lehto tulkitsee Joycen osoittavan kuinka todellisuus pohjimmiltaan on ”fiktiota”. Toiset ihmiset ja maailma ovat aina osin pelkojemme ja toiveidemme projisiota.

Virtuoottisuuden ihailija Lehto puhuu mitallisuuden paluusta runouteemme – merkkejä on jo ilmassa. Kirjallisuuskäsityksestä tulee mieleen Osip Mandelštamin ajatus ”kirjallisuuden orgaanisuudesta”, jossa periytyminen on yhtä tärkeää kuin innovaatiot ja klassinen kirjallisuus joskus kumouksellisempaa kuin päivänpolttava.

Lopuksi Lehto perkaa ntamon perintöä. Se on hänestä tärkeä siksi, että julkaistuksi on tullut paljon kirjallisuutta, joka olisi muuten jäänyt pimentoon isojen kustantamojen tuijottaessa ”valmiiksi myytyihin” ja helposti pureskeltaviin teoksiin. Ntamoa ei tarvitse kehua kulttuuriteoksi tai kansalliseksi instituutioksi, sillä Lehto tekee tämän itse.

Joku voisi nähdä esseissä kirjallisen tilinpäätöksen makua – onhan Lehto jättänyt ntamon ja kertonut julkisesti parkinsonin taudistaan. Itse luulen, että kuulemme Leevi Lehdosta vielä paljon.

Leevi Lehto: ”Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi”. Esseitä 2010-2017. ntamo 2017. 237 s.

Kritiikki on ilmestynyt Helsingin Sanomissa 24.12.2017.

Erään kriitikon tunnustuksia

Ville Ropponen Tuskin mikään kirjoittamisen laji on koetellut hermojani samalla tavalla kuin kritiikki – enkä puhu nyt omien teosteni...