maanantai 8. marraskuuta 2010

Tarkoite

Viljo istui olohuoneen sohvalla tötteröhattu päässään lusikoiden kermanjäänteitä lautaselta. Huoneissa oli selittämättömän hiljaista. 

Parvi mustia kärpäsiä oli pärissyt auki unohtuneesta ikkunasta sisään ja kokoontunut pureskelemaan puoliksi syötyä täytekakkua. Äiti halusi, että Viljon syntymäpäiviä juhlitaan perhepiirissä kerrankin kunnolla, kun poika täytti tärkeitä vuosia. Viljo istui olohuoneen sohvalla tötteröhattu päässään lusikoiden kermanjäänteitä lautaselta. Huoneissa oli selittämättömän hiljaista.

Tämän tästä makuuhuoneen verhot kahahtivat äidin raottaessa niitä ja silmäillessä pihamaalle. Isä hurautteli rikkaimurilla nurkkia, jos vaikka pölyhiukkanen olisi unohtunut kirjahyllyn taakse tai television alle. Samuli ravasi ympäri asuntoa ja tupakoi ketjussa. Hän oli Viljon isoisä, pahalta haiseva partasuti, joka Viljon mummon kuoleman jälkeen oli ottanut tavaksi käydä heillä vähintään kerran viikossa – joka kerran kännissä kuin vaaleanpunainen elefantti. Äiti ei sanonut sille mitään, vaikka yleensä se ei tykännyt, että heillä tupakoitiin sisällä.

”Nyt ne ajo pihaan!” isä huusi ja riensi oksentamaan vessan lavuaariin.

Ovikello soi. Virkapukuinen kaljupää ojensi äidille mustan, suurikokoisen kirjekuoren.

”Juhlava tilanne”, isä höpötti. ”Tuodaan kirje ja kaikkea, ei mitään sähköposteja…”

”Susta tulee nyt sitten mies”, Samuli köhi tupakansavua Viljon kasvoille, ”tuokaas se kirje tänne!”

Olohuoneen lasipöydän ääressä isä repi vapisevin käsin kirjettä auki. Äiti otti jääkaapista kuohuviinipullon ja valmistautui avaamaan sen. Saat sinäkin, Viljo, tällä kertaa, hänen katseensa tuntui sanovan.

”Ethän sä osaa saatana edes kirjekuorta avata”, Samuli tiuskaisi ja nappasi kirjeen isältä.

Lomake luiskahti esiin. Äiti purskahti itkuun ja isä alkoi vapista yhä pahemmin. Samuli kiskoi eteisessä takkia niskaan.

”Ajan vaikka koko yön, perkele, tää asia on selvitettävä!”

Äiti yritti selittää, ettei virasto varmaankaan ollut enää auki ja pääkaupunkiin oli pitkä matka ja entä Samulin sydän, oliko tämä nyt ihan varmaa ja kyllä tämä tästä selviää. Samuli kuitenkin vaappui jo pihan poikki, hyppäsi paskanruskeaan Datsuniinsa ja kaasutti nurmikon yli tielle.

” Tuokaa sitä bensaa, että saadaan kunnon kokko”, huusi Lasse. Viisi poikaa häilähteli tulen kajossa metsänrajassa. Nuotio leimusi betonirenkaan sisällä. Saattoi kuulla miten aallot kauempana ryskyivät kallioita vasten. Tuuli oli yltymässä.

Viljo ilmestyi nuotion valopiiriin äkkiarvaamatta.

”Missä vitussa sä olet ollut”, Pete sanoi, ”mä soitin jo kommunikaattoriinkin monta kertaa, mut sä olit kai sulkenu sen.”

Viljo pysähtyi potkimaan ruohikkoa. Hän ei katsonut kehenkään.

”No, pääasia, et oot nyt täällä”, Pete sanoi sovittelevasti. He istuivat kiville, jotka oli varta vasten raahattu betonirenkaan ympärille. Viljo otti tarjotun jointtisätkän vastaan ja puhui miten typerät juhlat äiti oli järjestänyt. Pojat onnittelivat häntä ja pitivät hiukkasen leijuvina pieniä puheita. Liekit hulmahtelivat.
”Millanen päätös se oli?” Anssi kysyi.

Viljo ei vastannut. Hän imaisi syvät keuhkolliset sätkästä, pidätteli henkeä ja tuijotti nuotiota.
”Eksä uskalla sanoa?”

”Siitä on kuitenki tehty joku kalkkunafarmari!” Hörähtelyä.

”Vittu, sano ny. Ei sillä ole oikeasti väliä, mikä se päätös oli. Mä olen itekkin päättänyt, että kun päätös tulee, en noudata sitä.”

”Joo, joo, älä jaksa uhota. Ne tulee sit hakee sua.”

Viljo heitti sätkän tuleen.

”Paperi oli tyhjä.”

”Mitä sä sanoit, sä valehtelet!” Anssi kiljahti.

”Se oli tyhjä, ei mitään, tyhjä, kai sä puhetta ymmärrät! Multa saa repiä isyydet irti, jos mä valehtelen.”

Kukaan ei sanonut hetkeen mitään. Anssi nousi seisomaan ja lähestyi Viljoa. Muutkin pojat kipusivat jaloilleen.

”Mitä vittua sä tulet tänne tollasta väittämään!” Anssi huusi itkuisesti ja tönäisi Viljon kiveltä rähmälleen.

Viljo sai jalat alleen. Pojat syöksyivät perään. Joku heitti murikalla kipeästi selkään. Viljo juoksi ryteikön läpi, oksat raapivat kasvoja, ei nähnyt kunnolla eteensä, takaapäin kuului lehtien kahahtelua. Hän kaarsi meren rantaan ja laskeutui jyrkkää kivistä rinnettä veden rajaan. Minuutit kuluivat eikä ketään tullut. Pojat olivat eksyneet jäljiltä tai luovuttaneet. Pete kuului huutavan kaukana, sanoja ei erottanut. Viljo kääntyi katsomaan pimeälle merelle. Sumusti.

Viljo istui kivellä. Aallot kastelivat housujen lahkeet. Valkeni. Hän istui unenomaisessa tilassa, jolloin selvästi on mukana tapahtumissa ja samanaikaisesti yhtä selvästi niiden ulkopuolella. Hänestä tuntui, että maisema oli ympärillä vailla mitään merkityksiä tai vastakkaisasetelmia. Maisema oli siinä fyysisesti sellaisenaan. Eikä siellä vittu näkynytkään muuta kuin merta ja jokunen kivi ja pala kalliota ja liikkuvat aallot. Viljo ajatteli, että mitä sitten jos hän jonain päivänä löytäisi oikein reitin, pommin sängystä, kiviseinään puhkeavan silmän, päämäärän, eikä se riittäisikään hänelle. Jos hän vain vittu halusi istua kivellä ja olla yhtä kuin kivi ja aallot ja sumu ja liike.

Merestä nousi esiin purje. Se lähestyi rantaa. Vene teutaroi aallokossa. Nyt näkyi ihmishahmo veneessä. Viljo vilkaisi vasemmalle kaartuvaa rannikkoa. Omakotitalojen valot päilyivät nousevassa aamussa.

Hän riisui paitansa ja kenkänsä kivelle. Muutti sitten mieltään ja heitti ne veteen. Housut menivät perässä. Viljo kahlasi aaltoihin. Välimatkaa veneeseen oli vain viitisenkymmentä metriä. Hän lähti uimaan kroolia, jota Samuli oli hänelle opettanut. Oli siitä kusipäästä jotain hyötyäkin ollut. Aallot olivat korkeita.

”Mitä ihmettä, kuka sinä olet?” punapartainen mies tuijotti Viljoa joka ponnisti itsensä veneen laidalle. Hetken näytti siltä kuin mies tulisi päälle, heittäisi Viljon veneestä. Sitten mies puuskahti, kiskaisi Viljon veneeseen, penkoi jotain laatikkoa ja ojensi pyyhkeen.

”Emmä voi ottaa sua mukaan, hei ihan oikeasti”, mies jupisi. ”Mä olen hiukka vaarallisilla vesillä. Oli tarkoitus ehtiä jo eilen aluevesirajan yli, mut myrsky heitti rannikolle.”

Viljo hymyili ja mies näytti rauhoittuvan.

”Mä olen Eki”, mies haparoi hänelle kätensä.

Viljo sai kuivia vaatteita ylleen.

Vene loittoni nyt hyvää vauhtia rannasta. Taloja tai valoja ei enää näkynyt. Eki ojensi Viljolle termoksesta teetä.

”Juo toi. Sä voit nukkua vähän jos haluat, mä valvon. Viimeistään illalla ollaan Venäjän rannikolla.”

Viljo makasi veneen pohjalla. Pian hän nukahti veneen keinuntaan, luottavaisesti kuin pieni lapsi.


KOK 777. direktiivi, 13. artikla

LIITTOVALTION KANSALAISEN fyysisten ja psyykkisten ominaisuuksien kehittymistä tulee tarkoin seurata. Nuoren yksilön biologiset vanhemmat tai vaihtoehtoisesti kasvatusvanhemmat ovat velvollisia huolehtimaan ominaisuuksien kartoituksesta. Vuosittain tulee tehdä vähintään kolme seurantakäyntiä asuinpaikkakunnan terveyskeskuksessa tms. Seurantakäyntien laiminlyöminen on rangaistava teko, josta määrätty vähimmäisrangaistus on erikseen määrätty rikoslain säädöksessä 665, artiklassa 36. Tarkoitukseen nimitetty työryhmä huolehtii seurantakäyntien tulosten analysoinnista osavaltiotasolla.

Työryhmä tekee päätöksen kansalaisen elämäntehtävän luonteesta ja toimittaa päätöksen kirjallisena lapsen vanhemmille tämän 15. syntymäpäivään mennessä. Päätöksessä yksilöidään mahdollisimman tarkasti ammatti, johon kansalaisen katsotaan parhaiten soveltuvan. Vanhempien velvollisuus on informoida yksilöä päätöksestä, jotta yksilö voi alkaa noudattaa päätöstä elämässään. Kansalaisen, joka ei ymmärrä noudattaa hänelle määrättyä tehtävää, katsotaan olevan velvollinen hakeutumaan lääketieteellisen hoidon piiriin. Ellei kansalainen tee tätä vapaaehtoisesti, häneen voidaan soveltaa pakkokeinoja. Pakkokeinojen laatu on erikseen mainittu Opetustoimea koskevan 34. lain 56. artiklassa.

-

Novelli on julkaistu myös Voima-lehden numerossa 6/2005 ja Fifissä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti