Kiltisti

1.

Mies nimeltä Raivonen liikehti kadulla. Hänen ystävänsä Hyvönen singahti vastaan.

– Tulet minun mukaani, Hyvönen sanoi.

Raivonen suostui, sillä hän kunnioitti kovin ystäväänsä. Hyvönen oli itsetietoisempi kuin Raivonen, ja siksi Raivonen ajatteli, että Hyvönen on jotenkin merkittävä. He kävelivät rinnakkain.

– Sinä tulet minun palvelukseeni”, Hyvönen sanoi.

Raivonen oli kohtelias ja ajatteli: mikäpäs siinä, voisi hän Hyvöstä autellakin. He ohittivat autoja ja virastotaloja ja liikennemerkkejä. Kadulla kulki ihmisiä, mutta Hyvönen ei kiinnittänyt heihin minkäänlaista huomiota. Hän piti kättään Raivosen olkapäällä.

– Nyt kun olet minun palveluksessani, täytyy sinun jättää työsi rakennusliikkeen kirjanpitäjänä”, Hyvönen sanoi.

Raivonen ei tahtonut sanoa ystävälleen pahaa sanaa. Kyllä Hyvönen varmasti tiesi mikä hänelle on parasta. Raivonen ei sanonut mitään.

He kulkivat kauppakeskuksen läpi ja kääntyivät Hyvösen talolle päin. Hyvönen otti esiin metallipannan ja kiinnitti sen Raivosen kaulan ympärille. Pantaan hän kiinnitti kettingin ja veti Raivosta perässään. Kyllä Hyvönen varmasti tietää mitä tekee, Raivonen tuumi ja kulki kiltisti jäljessä.

– Sinusta tulee minun orjani, Hyvönen sanoi ja hakkasi Raivosta veljellisesti olkapäille.

Raivonen ymmärsi: siten hän itsekin oli pitkään ajatellut. Kuvio oli selvä. Kyllä Hyvönen oli ovela. HeHeHeheheHe lähestyivät Hyvösen taloa. Heidät nähdessään ohikulkijat sanoivat: – aivan oikein, – niin sitä pitää, tai – jos on noin selkärangaton, ansaitsee asemansa. Ja ohikulkijat nostivat peukaloitaan ja iskivät silmää Hyvöselle.

Oli ilta. Hyvönen vei Raivosen autotalliinsa ja käski riisumaan vaatteet. Hän maalasi Raivosen päästä varpaisiin keltaisella maalilla ja kiinnitti hänet kettingillä seinän pieleen, työkalujen, autonosien, trasselitukkojen ja öljynhajun viereen.

– Nyt olet virtsan värinen. Istu siinä yö, että opit, Hyvönen sanoi ja sulki Raivosen pimeyteen.

  Aamulla Hyvönen avasi tallin oven ja heitti Raivoselle sinisen haalarin.

– Työvaatteesi. Pue se yllesi!

Hyvösellä oli suuri, valkoisista tiilistä kokoonpantu talo. Mustaksi maalatulla peltikatolla sojotti hopeanhohtoinen lautasantenni. Hyvösen lisäksi talossa ei asunut muita. Talon ympärillä oli laaja nurmikenttä, joitakin vaahteroita ja lehmuksia ja lopuksi betoninen, teräspiikkinen aita.

– Leikkaa nurmikko, Hyvönen sanoi. Kun Raivonen levitteli tumppujaan, Hyvönen karjaisi: – Suulla tietenkin. Käyt kontillesi, haukkaat palan ruohoa ja nielet sen. Jatkat niin kauan kunnes kaikki on parturoitu. Raivonen teki työtä käskettyä, ja Hyvönen nauroi: – Kyllä sinä olet tyhmä. On minulla leikkurikin, mutta et sinä ymmärtänyt kysyä. Ei tosiaan tullut mieleen, Raivonen pohdiskeli. Hän taisi olla hieman älytön.

Raivonen työnteli ruohonleikkuria, ja Hyvönen paukutti vieressä piiskaa huutaen:

– Nopeammin, Raivonen!

Raivonen jännitti voimansa ja ruohonkorret singahtelivat yhä sukkelammin.

– Nopeammin, huusi Hyvönen ja nauroi.

Raivonen alkoi hiota. Hikinorot valuivat pitkin päätä ja haalari liimautui ihoon.

– Sinä haiset pahalta, Hyvönen sanoi. Niin tosiaan taidan haista, Raivonen mietti ja häpesi, kun ei voinut asialle mitään.

– No, ei se haittaa, Hyvönen sanoi ja laittoi pyykkipojan nenäänsä. – Tässä on vielä paljon työtä tehtävänä, et sinä ehdi käydä pesulla. Hyvönen tietää yhtä ja toista työnteosta Raivonen räknäili. Itse hän olisi tietenkin mennyt suihkuun ja hukannut siten kallista aikaa.

Aidan takaa, kadun toisella puolella olevalta leikkikentältä, kuului keinujen kitinää. Lapset lauloivat:

– Menninkäiset ja metsän eläimet syntyneet on liikkumaan, kahleitta kirmailemaan,

ei työtä tehdä tarvitse ja silti ne syödä saa, kaaos muinainen niitä tuudittaa, menninkäiset ja metsän eläimet...

Hyvönen käski Raivosen mennä sisälle.

– Tuo luritus ottaa päähän.

– Riisu tuo haalari, Hyvönen sanoi. – Saat tehdä työtä niin kauan, että hikesi huuhtelee keltaisen maalin pois. Hyvönen käski Raivosen nuolemaan lattiaa. Sitten hän palasi vesisangon, lattianpuhdistusaineen ja luutun kanssa.

– Idiootti!

Raivonen pesi lattian, kävi nuohoamassa savupiipun, vaihtoi autoon renkaat, lakaisi pihakäytävän, haravoi nurmikon, valmisti ruoan ja hakkasi halkoja, jotta takkaan saatiin tuli. Hyvönen seurasi Raivosta ja antoi verbaalisen piiskansa heilua aina silloin, kun Raivonen osoitti typeryyttä tai saamattomuutta – ja tätä sattui melko usein. Välillä Raivonen oli suorastaan ilkeämielisen laiska, näytti siltä kuin hän olisi tahallaan ollut ymmärtämättä Hyvösen ohjeita. Tämän hän teki tietenkin vain pimittääkseen itselleen lepotauon.

Päivän mittaan hiki kasteli Raivosen varpaankynsistä otsan ryppyihin ja keltaväri alkoi kuin alkoikin liueta. Lopulta maali lähti kokonaan ja Raivonen oli puhdas.

– Nyt häivy silmistäni, Hyvönen sanoi ja kaatoi itselleen konjakkia loikoillen takan liekkien räiskeessä.

– En ole syönyt tänään mitään, Raivonen itki. Hyvönen hermostui. Hän kohosi Raivosen ylle kylpytakin liepeet uhkaavasti lepattaen, vaikka oli tavallisesti Raivosta lyhyempi. Joku karjui. Ilmeisesti ääni tuli Hyvösen suusta. Nyt loukkasin häntä, Raivonen ajatteli ja oli pahoilla mielin.

– Kuinka voit ajatella tällaisella hetkellä vain itseäsi? Hyvönen potki tiiliseinää. – Olen koko päivän valvonut sinua, estänyt tekemästä tyhmyyksiä ja juuri kun luulen saaneeni yhden rauhallisen ja rentoutuneen hetken niin mitä sinä? Sinäpäs tuletkin vaatimuksinesi! Hyvönen alkoi tyrskähdellä ja takoi nyrkeillään nojatuoleja, tauluja, maljakoita, stereolaitteistoa, kaikkea mikä tuli hänen kouriensa ulottuville. Raivonen ei päästänyt ääntäkään. Hän nieleskeli. En enää halua suututtaa Hyvöstä, hän ajatteli. En voi ottaa tunnolleni sitä, että Hyvösellä tulee paha olo.

– Oikeastaan minun pitäisi tappaa sinut, Hyvönen sanoi. – Mutta, hän tarkasteli Raivosen harmaantuvia kasvoja kuivaillen silmiään, samalla kun pieni hymynkare kiipesi suupieliin, – tällä kertaa annan oikeuden käydä armosta. Minä tuomitsen sinut, Raivonen – epärehellisyydestä toisten ihmisten ponnisteluja kohtaan. Nyt Hyvönen virnisteli jo leveästi. – Määrään sinut siivoamaan tämän sotkun, joka aiheutui, kun käyttäytymisesi sai minut suunniltaan. Hän osoitti maljakon palasia, multaa ja vettä lattialla, stereoiden pirstaleita ja kehyksistään repsottavia tauluja.

Raivonen huokaisi. Hän oli hetken ajan pelännyt pahinta. Mutta kävikin näin. Lämmin tunne tunkeutui Raivosen mieleen. Hän tunsi kiitollisuutta Hyvöstä kohtaan. Jotain lämmintä valui myös pitkin Raivosen reisien sisäpintaa. Hän koetti sitä sormellaan.

– Kuvottavaa! Hyvönen huusi, – sinä et Raivonen hallitse suolistoasi! – Olet täysi eläin! Hyvönen nauroi kovaa, kun Raivonen kiirehti hakemaan siivousvälineitä.

Illalla Hyvönen maalasi Raivosen jälleen keltaiseksi ja kahlitsi hänet autotalliin.

2.

Seuraavina päivinä Hyvösellä oli monenlaisia töitä Raivoselle. Yhtenä päivänä Raivosen oli kaivettava kuoppa talon takapihalle ja kuopan valmistuttua hänen oli täytettävä se. Toisena päivänä Hyvönen halusi uusia portilta talon ovelle johtavan käytävän ja määräsi Raivosen murskaamaan kiviä. Sepelin valmistuttua hän päätti, ettei käytävä tarvinnut uudistamista, hän olikin päättänyt ostaa koiran ja käski Raivosen rakentaa kopin. Raivonen sahasi lautoja minkä ehti. Kun koppi oli valmis, Hyvönen poltti sen ja paistoi roihussa makkaroita. Hän mussutti makkaraa kuolaavan Raivosen edessä ja sanoi, ettei ollut tyytyväinen koppiin. Hän tilasi kopin valmiina kaupasta ja määräsi Raivosen menemään sen sisälle. Kun Raivonen niskoitteli, Hyvönen huusi ja antoi ruoskansa viuhua. Raivonen pelästyi, että Hyvönen loukkaantuu toden teolla, ja alkoi haukahdella ja murahdella vimmatusti rapsuttaen samalla niskaansa jalalla. Hyvönen kieriskeli maassa ja hohotti.

Sellaisina päivinä jolloin Raivonen hikosi niin paljon, että maali lähti hänestä ennen auringonlaskua, hän sai syödäkseen Hyvösen tähteitä. Vettä hän sai juodakseen yllin kyllin, sillä Hyvönen ruiskutti häntä usein painepesurilla, jotta hän oppisi vikkelämmille tavoille. Raivonen oppi sieppaamaan suuhunsa vettä.

Hyvönen hankki koiran, valtavan paimenkoiran. Hän usutti sen sadatellen Raivosen kimppuun, ja Raivonen sai juosta ympäri pihamaata, samalla kun Hyvönen otti kellosta aikaa.

–  Ei sinusta ole pikajuoksijaksi, Hyvönen sanoi. - Ei pidä paikkaansa, että älyllisesti ala-arvoiset ihmiset olisivat fyysisesti kykeneväisempiä. Hyvönen kulki kuistille vihellellen ja tupakoiden. Selvästi hän oli tyytyväinen saavuttamaansa lähes tieteellisluonteiseen tutkimustulokseen.

–  Koira ei muuten ole koskaan purrut ketään, se on vain hyvin koulutettu. Sitä sinä typerys et tietenkään osannut aavistaa, Hyvönen sanoi sisään mennessään.

Raivonen jäi pihalle ja kutsui koiraa. Eläin tuli välittömästi hänen luokseen. Raivonen rapsutti koiraa ja puhui sille jotain. Hän siveli koiran turkkia ja hymyili, kun koira siristi silmiään ja kurahteli. Näytti siltä kuin Raivonen ja koira olisivat keskustelleet.

Kului useita kuukausia. Kevät kääntyi kesäksi ja alkusyksyksi. Tuli sadonkorjuun aika. Höyryävä multa kukki ja lauloi, tarjosi tähkää.

Raivosesta oli alkanut tuntua, että jokin on vialla. Hän ei tiennyt mistä tunne johtui, se oli ainoastaan epämääräinen aavistus kallonpohjalla. Jotenkin tunne liittyi Hyvösen taloon ja Hyvösen ääneen. Olenko minä tulossa sairaaksi? Raivonen mietti. Mitä Hyvönen sitten sanoo, kun en pysty hoitamaan tehtäviäni? Raivonen puheli koiralle, huonekasveille ja ikävissään jopa autotallin esineille. Kasvit kasvoivat, koira vilkastui ja esineet näyttivät värähtelevän.

3.

Oli ilta. He istuivat keittiössä, Hyvönen samettisessa tupakkatakissa baarijakkaralla sikari hampaissaan, Raivonen nurkassa, järsien kanansiipeä. Hyvöselle oli tulossa vieraita. Se oli poikkeuksellista. Hyvönen ei yleensä poistunut talosta, he eivät käyneet missään, eikä kukaan tullut taloon. Ympäröivässä maailmassa sai tapahtua mitä hyvänsä, se ei vaikuttanut talon syvään niitattuun ja tasapainoiseen pysähtyneisyyteen. Heihin ei puututtu ja se riitti.

– Tämä on täydellisen luonnollinen järjestys, Hyvönen sanoi tuprauttaen savua sikaristaan. – Tämä talo on maailma pienoiskoossa, jokainen ihminen oikealla paikallaan, sillä paikalla, minkä luonnollinen järjestys ja logiikka hänelle määräävät. Hyvönen pölläytti savua Raivosen kasvoille.

– Mutta ethän sinä ymmärrä. Tämä on vähän liian teoreettista sinulle. Eipä sinun kyllä tarvitsekaan tajuta, minä ajattelen puolestasi. Saisit olla kiitollinen.

Raivonen oli hiljaa. Hän nieleskeli pilaantuneelta maistuvaa kananlihaa ja pyyhki hikeä otsaltaan. Lihaksia särki ankarasti.

Hyvönen avasi ikkunan viileään iltaan. Keinut kitisivät, lapset lauloivat:

– Menninkäiset ja metsän eläimet syntyneet on liikkumaan, kahleitta kirmailemaan. Ei työtä tehdä tarvitse ja silti ne syödä saa, kaaos muinainen niitä tuudittaa, tuhoaa ja eloa nostattaa, menninkäiset ja metsän eläimet…

Kun Raivonen ajatteli lapsia, hän alkoi väpättää ja vapista. Teki mieli nousta ylös ja liikehtiä laulun tahdissa. Hän kuvitteli lapset mielessään, antoi jokaiselle nimen ja puhutteli heitä. Raivosen kieli vipaji ja suusta purkautui tavuja.

– Epänormaali, mitä helvettiä sinä vänkyröit? Hyvönen huusi ja tavoitteli piiskaansa, mutta silloin ovikello soi. – Menet komeroon ja pidät turpasi kiinni, Hyvönen ärjyi. Raivonen huohotti komeron pimeydessä ja kuunteli kovaäänistä sisääntunkeutumista.

Eteisessä neljä miestä riisui kenkiään. Miehet olivat kaikki pukeutuneet hopeanharmaisiin pukuihin, ja heidän viiksensä muistuttivat ylähuulen päälle vedettyä sirppiä tai tähdenpuolikasta. Ensimmäinen mies oli pitkä ja kapea kuin ohjus, hänen luisevat jalkansa hölskyivät housuissa. Toinen mies oli ensimmäistä hieman lihavampi ja lyhyempi ja niin edelleen siten että neljäs mies oli lyhyt kuin mutteri ja vellovan ihraisa, hän muistutti merimiinaa. Toinen ja kolmas mies olivat kasvonpiirteiltään käytännössä identtiset.

– Hyvönen, Hyvönen, Hyvönen, miehet hokivat ja hakkasivat talon valtiasta isällisesti olkapäille. Hyvösen käytökseen tuli hienovaraista ja huoliteltua nöyristelyä. Hän kouri ilmamolekyylejä kuin aikoisi vääntää niistä rusetin.

Miehet rojahtivat takkatuoleihin. Samassa identtiset miehet nousivat yhtä jalkaa, pieraisivat raikuvasti ja avasivat yhtä kättä Hyvösen baarikaapin.

– Etpä ole paljon viinojasi juonut, kaappi on samassa kunnossa kuin viimeksi, miehet sanoivat kuin yhdestä suusta. He puhuivat samanlaisilla äänenpainoilla, pitivät yhtä pitkät tauot sanojen välillä ja aloittivat ja lopettivat puhumisen samassa henkäyksessä. Syntyi vaikutelma, että ainoastaan yksi ihminen oli puhunut. Ihminen joka jostain kohtalon tai tiedemiehen oikusta oli jakautunut kahteen eri ruumiiseen.

Hyvönen otti kasvoilleen syvämietteisen ilmeen ja julisti:

– Minä haluan muistaa kaiken, pitää asiat järjestyksessä ja keskittyä tutkimustyöhöni. Siinä ei paljon viinaan parane koskea.

– Mutta nyt sinä juot, sanoi ohjusta muistuttava mies terävästi. – Juot itsesi tajuttomaksi, jotta voimme katsella sinua tietämättäsi, hengähti merimiina vinkuvalla ja kähisevällä äänellä.

Hyvönen haki kuuliaisesti viisi viskilasia ja kaatoi lasit täyteen. Hän kumosi kolme lasillista sillä aikaa, kun hänen ystävänsä vain kostuttivat huuliaan.

 – Minulla on järjestys, Hyvönen sanoi.

 – Tulet huomaamaan, että meilläkin on omamme, hihitti ohjus.

Hyvönen hymyili pientä hymyä ja kiskaisi komeron auki. Hän vetäisi Raivosen esiin.

 – Kommentteja pyydän, Hyvönen sanoi, kun miehet vaikenivat.

– Kummallinen, identtiset äyskäisivät.

–Mikä sen käyttötarkoitus on? ohjus tiedusteli.

Hyvösen selitettyä asian, miehet puhkesivat röhönauruun. He nojautuivat tuoleissaan taaksepäin ja sohivat tupakoillaan Raivosta, joka seisoi kuolaten ja yrittäen hangata maalin rippeitä nahastaan.

– Saako sillä ratsastaa? kiekaisi merimiina ja kiipesi kontilleen painetun Raivosen selkään. Mies käski Raivosen hirnua. Vetäessään Raivosta tukasta hän huusi:

– Olen cowboy, villi ja vapaa!

 Raivonen teutaroi ylös, mutta Hyvösen piiska sai hänet pian aloilleen.

 – Varovasti, Hyvönen sanoi, hänet on kuin luotu palvelemaan, mutta emme halua silti kuohuttaa lasi yli laitojensa. Isäntien on tunnettava vastuunsa. Häntä ei saa vahingoittaa.

– Ei tässä kukaan ole häntä vahingoittanut. Ja alatko sinä Hyvönen neuvomaan meitä! Varo vain, ettet tule liian hellämieliseksi. Palvelijat nousevat helposti isäntiään vastaan, jos nuoraa löysää liikaa, merimiina sanoi.

–Raivonen on eri maata, sanoi Hyvönen.

Ilta vääntyi yöksi. Kuunpuolikas ryömi helottaen mustalla sametilla kuin kosmisen kyrvän keltainen nuppi. Oli juuri sellainen kuutamo, jolloin neidot luisuvat parvekkeiden kaarikaiteiden ääreen huokaillen ja nojaillen, ja kopeasilmäiset nuorukaiset näppäilevät heille kadun kuilusta kitaraa. Hyvöstä juotettiin humalaan. Kahdeksannen viskilasillisen jälkeen Hyvönen alkoi solkata monologia:

– Minun ei enää tarvitse pinnistellä toimeentuloni eteen. Ei haluta, ei tarvitse. Ei kiinnostaa enää sietää kaikenlaista siivotonta epävarmuutta. Keskityn rakentamaan maailmaa pienoiskoossa. Unelmani on ottaa tänne taloon asumaan toinen toistaan pienempiä olioita, ihmisiä ja eläimiä. Haluaisin tarkastella niiden suhdetta toisiinsa, sitä miten niiden hierarkia on muodostunut. Muurahaisilla se on kiinnostava, äärimmäinen, miltei täydellinen.

Hyvönen oksensi lattialla. Raivonen pantiin siivomaan. Saatuaan lasillisen lisää Hyvönen jatkoi.

– Luonto on luonut ihmisen omaksi kuvakseen. Nykyihminen on ajautunut liian kauas luonnollisesta alkusuonistostaan. Haluan palauttaa biologiseen mallistoon pohjaavan järjestyksen.

Ohjus:

– Sinä olet lukenut liikaa Darwinia.

Merimiina:

– Darwin oli idiootti, imbesilli.

identtiset:

– Debiili.

Merimiina:

– Sinä olet kyyninen kaupunkilainen, Hyvönen.

Ohjus:

–Olet vieraantunut luonnosta ja siksi abstrahoit sitä.

identtiset:

– Olet negatiivisten ajatusten paisuttama, luontosuhteesi on vääristynyt.

Merimiina:

– Älä unohda, että me rahoitamme sinua.

Miehet jatkoivat puhetta osoittaen sanansa Raivoselle, joka notkui polvillaan nurkassa.

– Tämä maailma on kaunis, kun sen ymmärtää.

– Maailma ei ole hyvä, ei paha, ei traaginen, ei koominen. Käsitämme kaiken niin kuin käsitämme.

 – Maailma on järjestys.

 – Kukaan ei tiedä mikä tuo järjestys on.

 – Järjestys on epäjärjestys.

– Itsekkyys ja epäitsekkyys kulkevat kädet toistensa sukuelimillä niin kuin rakastavaiset.

– Identtiset miehet tallasivat Raivosen sormille ja huusivat:

– Meidän Jumalallamme ei ole etiikkaa. Hän ymmärtää vain estetiikan. Me olemme autuaallisen välinpitämättömiä. Me olemme pyhimyksiä. Olemme tehneet pahan ja hyvän, eikä mikään ole muuttunut, yhä olemme viattomia ja uusia kasvoja todellisuudessa, kuin sammakon kutua.

Nuo sanat kuultuaan Raivonen alkoi nyyhkyttää ja takoa nyrkeillään parkettilattiaa. Hyvönen havahtui. Vanhat ajat muistuivat mieleen.

– Nyt tekee mieli naista.

Hän kaatoi pari lasillista viskiä lisää ja kumosi ne kurkkuunsa aataminomena nuljuen.

Mutta mistä nainen myöhään yöllä?

Hyvönen yritti soittaa puhelinpalveluihin, jotka välittävät naisia 24 tuntia vuorokaudessa. Mutta – kaikki linjat olivat jatkuvasti varattuja.

 – Onhan meillä Raivonen!

– Palvelijaani ei kosketa, Hyvönen painotti ja näytti sen verran päättäväiseltä, että nelikko tupsahti hämmästyksestä sohvalle.

 – Elättelet merkillisiä asenteita, ensimmäinen identtinen sanoi.

– Suorastaan vaarallisia. Antaa nyt olla, mutta muista, että tarkkailemme sinua, toinen identtinen lisäsi.

Neljä miestä laski housunsa alas. He alkoivat masturboida päättäväisesti ja eipä aikaakaan kun hekuman huippu oli saavutettu ja ohitettu.

Alkoholin haju sakeni huoneessa. Hyvönen sammui. Miehet riisuivat hänet alasti ja maalasivat valkoiseksi.

– Nyt on järjestys. Nyt kaikki on taas tasapainossa, ohjus sanoi raastaessaan kenkiä jalkoihinsa.    

Miehet poistuivat ja huone jäi yksin kannattelemaan tajutonta isäntää ja tuskallisen tajuavaa orjaa.

4.

Raivonen heräsi kimeiden lapsiäänten meluisaan lauluun. Oli varhainen aamu. Aurinko oli vasta noussut, ja maan pinnassa oli selväpiirteistä usvaa. Hyvönen makasi kippurassa lattialla ja mumisi unissaan. Hän löyhkäsi kuin teurastamon roskalaatikko. Laulu lähestyi:

– Menninkäiset ja metsän eläimet syntyneet on liikkumaan, kahleitta kirmailemaan. Ei työtä tehdä tarvitse ja silti ne syödä saa, kaaos muinainen niitä tuudittaa, tuhoaa ja eloa nostattaa…

Seinistä ja lattiasta kuului yltyvää rapinaa ja kolahtelua. Aivan kuin sadat jalat olisivat hiipineet lähistöllä.

Raivonen nousi ylös, hänen jäseniään särki. Katsottuaan ulos ikkunasta hän näki lapset. He marssivat vellovana rykelmänä pihanurmikon yli.

Ovi repäistiin auki. Raivosen korvia vihlaisi, kun laulu jysähti sisään. Seurasi sekunnin hiljaisuus. Sitten tiheä parvi räpiköiviä harakoita peitti ikkunat. Lasit nokittiin hajalle. Ikkunoista kiipesi sisään karvattomia koiranmöhkäleitä ja kissoja. Naukuna ja haukahtelu täyttivät huoneen. Rapina seinissä yltyi, aivan kuin niitä nakertaisi jokin.

– Luovuttakaa hänet meille, sanoi lapsista kookkain, pisamainen tyttö, jonka punainen tukka oli kahdella palmikolla.

– Miten minä sen voisin tehdä, ei minulla ole valtaa, Raivonen vastasi.

Tyttö osoitti Hyvöstä, tämä nukkui yhä. Neljä lasta tarttui Hyvöstä käsistä ja jaloista. Hyvönen heräsi ja alkoi rimpuilla ja mölistä. Silloin valtava koira loikkasi hänen vatsansa päälle ja sivalsi häntä tassulla kasvoihin. Hyvösen pää retkahti. Koira nuolaisi hänen suutaan – kuin kiitollisena, että Hyvönen oli luovuttanut niin helposti.

Lapset ja eläimet kerääntyivät pihanurmelle.

Talo rapisi ja huojahteli. Seinät naksahtelivat. Sitten rakennus alkoi nopeasti vajota maan sisään. Raivonen tuijotti kuinka lautasantenni välkähti hujahtaessaan nurmen alle. Ruoho sulkeutui, eikä enää muusta kuin ympäröivästä betoniaidasta olisi voinut päätellä, että paikalla oli sijainnut talo.

Hyvönen sidottiin kiinni vaahteran runkoon. Lapset kasasivat kuivaheinätuppoja puun ympärille. Hyvösen pää roikkui rinnuksilla. Hänen silmänsä eivät katsoneet taivaan kirkkauteen, vaan sumenevan logiikan syvyyksiin. Sieraimet eivät haistelleet paratiisin korjuuherkkuja, vaan housunpunttiin lötkähtäneen ulosteen lemua. Hyvönen nosti harmaantuneet silmänsä ja tuijotti Raivosta ilmeettömästi. Hänen kasvoilleen kohosi katkera hymy.

 – Armoa Raivonen, Hyvönen sanoi vaisusti.

Punatukkainen tyttö käveli Raivosen ja Hyvösen väliin.

–Sinun ajatuksesi kutsuivat meidät paikalle, hän sanoi ja hymyili Raivoselle.

Tyttö antoi merkin ja lapset tuikkasivat heinät tuleen. Koirat alkoivat urista ja kissat naukua. Liekit lipoivat Hyvöstä. Pian koko vaahtera räiskähteli soihtuna. Hyvönen mylvi ja vaikersi. Raivonen ei ollut ikinä kuullut kenenkään huutavan sillä tavoin.

Jostain syystä tapahtuma ei herättänyt suurempaa huomiota. Kadulla kulkevat ihmiset vilkaisivat ehkä nopeasti aidan ylitse, puistelivat ehkä päitään, mutta jatkoivat sitten askellustaan, kuka vihellellen, kuka puhelimeen pälättäen, kuka tupakoiden, kuka jäätelötötteröä tai perunalastuja järsien.

Vaahtera ja Hyvönen paloivat hiileksi. Tuli alkoi sammua. Tuhka pöllähteli mustuneiden kappaleiden ympärillä.

– Nyt hänet on uhrattu, olet vapaa lähtemään, sanoi punatukkainen tyttö ja kääntyi Raivosen puoleen.

Raivonen seisoi tuhkakasaa tuijottaen. Hänen päässään ei ollut yhtäkään ajatusta. Silmästä vierehti esiin pieni, mutta auringossa selvästi kimaltava kyynel.

– Mene, tyttö sanoi kovemmalla äänellä.

 – Jos sinä niin sanot, Raivonen otti muutaman askeleen. Hän lähti hitaasti raahustamaan eteenpäin, kääntyi portista kadulle ja liittyi ihmisvilinään. Pian hän kadotti suuntavaistonsa, eikä enää muistanut minkä tähden oli lähtenyt liikkeelle.

5.

Tuomarin nuija jymähti pöytään. Syvään uurrettujen kasvojen yläpuolella oli hopeinen, takaa palmikoitu peruukki. Oikeussali pullisteli ihmisiä. Raivonen istui etupenkissä kahden komean vartijan välissä.

– Kansalainen Raivonen, nouskaa seisomaan, tuomari sanoi ja yskäisi. – Teitä syytetään herra Hyvösen raakalaismaisesta murhasta. Hyvönen oli ystävänne. Onko teillä mitään sanottavaa ennen kuin luen tuomion?

Raivonen mutristi kulmiaan. Kai asia oli sillä tavoin kuin syyttäjä oli sanonut. Täytyihän sen olla. Hänen mielessään liikkui kuvia siitä miten hän kuristaa Hyvöstä ja hakkaa häntä veitsellä.

Kyllä asia on siten kuin syyttäjä sanoi, kun hän kerran sanoi niin, Raivonen kuiskasi.

Tuomari venytti kaulaansa, kumartui ja likisti kasvonsa aivan Raivosen kasvoihin kiinni:

– Miettikää tarkoin. Te tiedätte, ja me kaikki tiedämme, miten asia oikeasti on. Mutta tapahtuma vaatii selityksen. Ja te olette se selitys. Nyt teillä on mahdollisuus nousta tätä järjestelmää vastaan. Te voitte kiistää sen, että me tiedämme miten asia on, että me osaamme selittää ja hallita sen. En minä sano, että voisitte voittaa. Ei, se on mahdotonta. Mutta ainakin voitte kuolla tyytyväisenä, tietoisena siitä, että olette taistellut, olette tehnyt kaikkenne, yrittänyt julkituoda asian oikean laidan, oman totuutenne. Samalla me saisimme kunnollisen syyn niitata teidät. Te uhkaisitte kaikkea mihin me uskomme ja me musertaisimme teidät. Mikä olisi yksinkertaisempaa, varmempaa, selkeämpää ja kauniimpaa?

Raivonen nieleskeli. Hän ajatteli elämäänsä ja kaikkia ihmisiä, joiden jälkiä hän oli seurannut varmana siitä, että toisten askeleet ovat hänenkin askeleitaan. Hän henkäisi:

 – Ei, kyllä asia on juuri niin kuin syyttäjä sanoi. Minä olen syyllinen.

 – Hyvä on, tuomari tiukkeni, nyt me tuomitsemme teidät.

Yleisö kohahti. Tuomari jatkoi:

– Meille annettujen valtuuksien nojalla voisimme tuomita teidät kuolemaan. Teidät voitaisiin sulkea lukkojen taakse loppuelämäksenne. Voisimme halvaannuttaa teidät, teitä voitaisiin pitää lääketieteellisin keinoin hengissä loputtomiin ja saisitte kokea hiuksianostattavia tuskia. Voisimme kiduttaa teitä, murskata luunne, polttomerkitä nahkanne ja likistellä sukuelimiänne. Voisimme repiä teidät hevosten välissä. Voisimme teilata teidät, nylkeä tai paistaa hiljaisella tulella. No, keinoja riittää. Mutta kaikki tämä olisi teidän tapauksessanne aivan liian armeliasta. Teidät tuomitaan…

Tuomari piti lyhyen tauon. Yleisö odotti henkeään pidätellen. Raivonen tunsi alaleukansa puutuvan.

– Vapautettavaksi. Saatte loppuelämänne kantaa syyllisyyttä. Tai jollette syyllisyyttä tuntisikaan niin ainakin saatte olla tietoinen käsittämättömästä mitättömyydestänne. Se on pahin rangaistus, joka kaltaisellenne ihmiselle voidaan langettaa. Te olette ainoastaan yksi alisteinen sivulause elämän äärettömässä libretossa.

Yleisö puhkesi raivoisiin suosionosoituksiin. Tuomari kohotti kätensä ja hänen kasvoilleen kiipesi itsetietoinen virne. Tuomari takoi nuijalla pöytää. Istunto on päättynyt, viekää tuomittu ulos, hän jyrisi.

6.

Autiolla kalliorannalla käveli mies. Hän oli tottumuksesta maalannut itsensä keltaiseksi ohimonahkasta varpaan likaan. Tai ehkä hän halusi muistella menneitä. Haisi mereltä, männyiltä ja läheiseltä kalasatamalta. Hiekka säröili varpaissa. Taivaalle kerääntyi sadepilviä kuin laavamuodostelmia. Tuuli viuhui ja rätisytti harvoja puita, joiden lehdet se oli jo ehtinyt riipiä mukaansa.

Karvaton kissa käveli kallion ylitse ja naukaisi kovaa hiljaisessa maailmassa. Kaukana rähisi koira.

Mies katsoi merta.

Punatukkainen tyttö oli käärinyt lahkeensa ja kahlannut laiturinmitan veteen. Hän pesi hiuksiaan, hankasi päänahkaa kovakouraisesti. Tytön kasvoissa oli pisamia. Mies käveli hitaasti vesirajaan. Hän kahlasi tytön luo ja tarttui tätä olkapäistä. Mies puhui tytölle kauan ja viittoili merelle, horisonttiin. Tytön ilme muuttui.

Mies kuiskasi tytölle jotain. Tyttö nyökytti päätään ja nauroi hieman ilkikurisesti. Sitten hän riisui vaatteensa.

Vesi pärskähti, kun he sukelsivat. Tytön vierellä uiden mies soljui kohti merenpohjaa. Se oli kenties ainoa itsenäinen teko hänen elämässään.

---

Novelli on ilmestynyt myös Kulttuurivihkoissa 6/ 2003.