Aasialaisia emme ole, indoeurooppalaisiksi emme voi tulla, olkaamme siis...

György Kádár: Johdatus uralilaiseen filosofiaan (alkuteoksen Kontury uralskoj filosofii, 2006, uusittu laitos). 207 s. Arator 2010.

Edeltääkö ajattelu kieltä vai kieli ajattelua? Voidaanko ajatukset ilmaista samoin millä tahansa kielellä vai muovaako äidinkieli ihmisen ajattelua ja maailmankuvaa? Nämä ovat vanhoja kysymyksiä, joihin vasta modernit kielitieteen ja kielipsykologian tutkimustulokset ovat antaneet valaistusta.

Entä syntyykö eri kielten pohjalta erilaisia ajatusmaailmoja? Uralilais-altailaisen kielialueen filosofit tarkastelisivat maailmaa luultavasti eri tavoin kuin indogermaanisen kielialueen filosofit, arveli jo Friedrich Nietzsche teoksessaan Hyvän ja pahan tuolla puolen (1886).

Uralilaisten ja altailaisten kielten sukulaisuushypoteesi on nyt hylätty ja indogermaaneja kutsutaan indoeurooppalaisiksi, mutta kysymys tykyttää yhä: mikseivät uralilaisia kieliä puhuvat kansat ole kehittäneet omaa filosofiaa, vaikka saksalaista, ranskalaista, kiinalaista – länsieurooppalaista ja itämaista – filosofiaa ovat kirjastot väärällään? Uralilaisilla kielillä tarkoitetaan suomalais-ugrilaisia kieliä ja samojedikieliä.
 

Entä mitä kielellinen ja mentaalinen sukulaisuus merkitsevät? Voivatko ne antaa eväitä peräti sivilisaatiokritiikkiin, kun Euroopan sisäisen kolonialismin historiaa lähdetään purkamaan?

Näiden pohdintojen pitkospuita rynnistää kielitieteen tohtori György Kádár (s. 1955) teoksellaan Johdatus uralilaiseen filosofiaan. Aihettaan unkarilaissyntyinen, Suomessa 20 vuotta asunut Kádár lähestyy unkarilaisten Sándor Karácsonyn (1891–1952) ja tämän oppilaan Gábor Lǖkȍn (1909–2001) yhteisöpsykologisten ja kielifilosofisten havaintojen pohjalta. Kádár viittoo myös uudempaan tutkimukseen, kuten kielipsykologi Frode J. Strømnesiin.
 

Julkisessa keskustelussa heitellään nykyään kovin kevyesti väitteitä ”eurooppalaisista arvoista ja kulttuurista” vastakohtana vaikkapa ”islamilaisille” vastaaville. Kádár nakkaa keskusteluun ”uralilaiset arvot ja kulttuurit” ja hän myös perustelee väitteensä.

Kirjaan on ympätty filosofi Kari E. Turusen (s. 1948) essee ”Kesken uupunut sivistysohjelma” ja Lǖkȍn artikkeli ”Massat ja yksilöllisyys”. Lisäksi teoksessa on Jaan Kaplinskin (s. 1941) jälkisanat. Liitteistä syntyy hajanaisuutta kirjaan, joka muutenkin rönsyilee sekavasti ja on koukeroisesti kirjoitettu. Kádár, Turunen ja Kaplinski toistavat teksteissään usein samoja ajatuksia. Teoksen lähtökohdat ja monet pohdinnat ovat silti kiinnostavia ja kutkuttavat kuvittelua.

*

Äidinkieli määrää ajattelua, ja ihmisen puhumasta kielestä näkyy kansan ajattelutapa ja kulttuuri, Kádár uskoo. Hän hakee uralilaisten kielten rakenteista samankaltaisuutta ja esittelee siinä sivussa kanonisoidun kielitieteellisen teorian alkukodista.

Kielellisen yhteyden lisäksi Kádár ounastelee uralilaisten kansojen toistensa kaltaisuuden ulottuvan kulttuuriin asti. Kádár esittelee uralilaisten kansojen mytologioiden, myyttisten hahmojen ja symbolien samanlaisuutta. Välillä pohdinnat tuovat mieleen Martti Haavion tai Lennart Meren fantastiset kehitelmät, vaikka Kádár onkin tylsempi kirjoittaja. Kádárin päätelmät uralilaisten kansojen kulttuurisesta kaltaisuudesta eivät silti ole tuulesta temmattuja. Onhan iso osa keskisen ja pohjoisen Venäjän asukkaistakin slaaveihin assimiloituneita uralilaisia, ja venäjän kielestä löytyy vahvaa uralilaisten kielten vaikutusta.

Oudosti Kádár jättää mainitsematta komilaisen Kallistrat Žakovin (1866–1926) ja virolaisen Uku Masingin (1909–1985), joita voidaan pitää uralilaisen filosofian pioneereina. Žakovin kehittämä ajatussuuntaus ”limitismi” pyrki yhdistämään tieteen, taiteen ja uskonnon. Masingin hahmotelmat ”Taivaanpeuran lasten ajattelutavasta” tulevat puolestaan lähelle ajatusta filosofiasta, joka hahmottuisi uralilaisten kielten pohjalta.

Vastaavia pohdintoja on viljelty myös Virossa 1990-luvulla syntyneen taiteellis-filosofisen ajattelusuuntauksen, etnofuturismin piirissä – sitäkään Kádár ei mainitse. Useille Venäjän suomalais-ugrilaisille alueille levinneen etnofuturismin pyrkimyksenä on yhdistää kansallista ja ikiaikaista perinnettä modernin maailmankulttuurin ideoihin. ”Etnofuturismin isoisän” aseman saanut Kaplinski, Masingin oppilas, on pohtinut uralilaisten kielten perustalta ponnistavan filosofian ajatusta esseessään ”Jos Heidegger olisi ollut mordvalainen?”

Mutta Kádár haluaa korostaa unkarilaisfilosofien vaikutusta.

*

Kirjan kiinnostavinta antia ovat pohdinnat uralilaisten kielten ja indoeurooppalaisten kielten eroista. Kádár lainaa Karácsonya, jonka mukaan indoeurooppalaiset kielet ovat arvottavia ja abstrahoivia, ja alistussuhteet ovat niiden rakenteelle tyypillisiä. Uralilaiset kielet ovat konkreettisia, vertailevia ja luovat asioiden välille rinnasteisia suhteita. Uralilaisten kielten rakenteessa korostuu paikka- ja aikasidonnaisuus. Nämä kielet mahdollistavat hyvin yksityiskohtaisen todellisuudenkuvauksen.

Uralilaisessa kansanrunoudessa esiintyvä toisto ei Kádárin mielestä ole vain tyylipiirre, vaan merkki uralilaisesta ajattelutavasta, jossa todellisuus jaetaan kahtia ja puoliskot rinnastetaan tasa-arvoisesti. Kaikki asiat rakentuvat kahdesta puoliskosta. Kádár mieltää mallin toistuvan uralilaisten kansojen musiikissa, ja tätä hän havainnollistaa nuottiesimerkein.

Sama näkyy myös uralilaisissa kielissä. Gábor Lǖkȍ on tutkinut uralilaisista kielistä löytyviä yläkäsitteitä, sanoja jotka muodostuvat kahdesta yläkäsitteen alla olevasta alkiosta, kuten mansin kielen vesilintua merkitsevä sana ”lunt/vas”, kirjaimellisesti ’hanhi-ankka’, tai udmurtin todistajaa merkitsevä sana ”sin/pel”, kirjaimellisesti ’silmä-korva’, ja kehoa merkitsevä sana ”sil/vir”, kirjaimellisesti ’liha-veri’. Samoin suomen sana ”maa/ilma” muodostuu kahdesta yläkäsitteen alla olevasta rinnasteisesta alkiosta ’maa’ + ’ilma’.

*

Koska kielet määräävät ajattelua, uralilaisten ja indoeurooppalaisten ero näkyy logiikassa, suhteessa todellisuuteen, matematiikassa ja jopa musiikin säveljärjestelmissä.

Abstraktien, alisteisten käsitteiden avulla ajattelevien indoeurooppalaisten pyrkimyksenä on kaikkien elementtien sijoittaminen ylimmän käsitteen alle, kategorioiden rakentaminen ja maailman hallitseminen.

Konkreettisesti ajattelevien uralilaisten tavoitteena on kaikkien elementtien rinnastus, ilmiöiden välisten suhteiden selvittäminen ja maailman ymmärtäminen.

Tämä näkyy Kádárin mukaan myös ihmiskuvassa. Uralilainen mieltää ihmiset merkityksellisinä vain yhteydessä toisiinsa. Indoeurooppalainen näkee ihmiset yksikköinä, individeinä, kamppailussa muiden yksilöllisyyksiä vasten.

Karácsonya lainaten Kádár laajentaa erojen pohdintaa kieliteoriaan, uskontotieteeseen, pedagogiikkaan, jopa oikeuskäsityksiin. Ero näkyy myös taiteilijan roolissa. Indoeurooppalainen taiteilija on nerokulttiin ja subjektiivisuuteensa käpertynyt. Uralilainen taiteilija pyrkii yhteyteen yleisön kanssa.

Kádár pohjustaa pohdintojaan pitkillä sitaateilla Karácsonyn ja Lǖkȍn teoksista ja vetelee välistä aika villejä kaaria. Sellainen on esimerkiksi yhteys suomalaisen työpaikkarakenteen, mordvalaisen haja-asutusmallin ja vanhojen unkarilaiskylien yhteisöllisyyden välillä. Esimerkiksi Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta Kádár lukee mallina uralilaisen ja indoeurooppalaisen ajattelun eroista: romaanissa suomalaissotilaiden uralilaiset perheenomaiset suhteet törmäävät päällystön omaksumaan indogermaanisen upseerikoulun hierarkiaan.

Kádár tuntuu lainailevan eri ajattelijoita sattumanvaraisesti, kunhan ne vain sopivat hänen omiin pohdintoihinsa. Hän kaivaa esimerkkejä miltä vuosisadalta ja mistä kulttuurista tahansa, joten valtavasti todistusvoimaa niillä ei ole. On aikamoista yleistystä panna esimerkiksi eurooppalainen 1800-luvun romanttinen filosofia tai fenomenologia edustamaan ”länsimaista ajattelua”.

Teos päättyy viittauksiin aivotutkimuksen tuloksista. Samoin kuin eri yksilöillä on hallitsevana joko vasen tai oikea aivopuolisko, niin on myös eri kulttuureissa. Kádárin mukaan vasen puolisko hallitsee indoeurooppalaisissa kulttuureissa, oikea puolisko taas uralilaisissa kulttuureissa. Kádár viittaa aivotutkija Robert Orsteiniin, joka on havainnut että myös Kaukoidän kulttuureissa oikea aivopuolisko hallitsee. Näin uralilainen ajattelu asettuisi ”luontaisesti” lähemmäs aasialaista kuin eurooppalaista.

Pökköä pesään heittävät Kaplinski ja Turunen.

Länsimaiselle kulttuurille ominainen yleisen ja abstraktin ihailu yksityisen ja konkreettisen asemasta on peräisin Platonilta ja Aristoteleelta, ja se juontuu kreikan kielen rakenteesta, Kaplinski heittää. Turusen mukaan uralilaisten kielten pohjalta nouseva logiikka on enemmän sekä-että-logiikkaa, kun tyypillinen indoeurooppalainen ajatusmalli taipuu joko-tai-logiikkaan.

Uralilaiset kielet eivät muistuta indoeurooppalaisia ”realistisia” kieliä, vaan ”nominalistisia” kiinan ja japanin kieliä. Eurooppalainen ajattelu tuntuu meistä eurooppalaisfilosofien teosten ahkerasta kääntämisestä huolimatta yhä vieraammalta kuin kiinalainen, väittää Kaplinski.

                     

*

Nykyään on muodikasta intoutua kaikesta eksoottisesta ja tarkastella ”toiseutta” kuin pyhimyksen luita. Kádárin pohjalta olisi mahdollisuus uppoutua myös omaan kieli- ja kulttuuriperintöön.
 

Suomessa suhtautuminen uralilaisiin kansoihin on kompleksinen. Monia ne muistuttavat vain itsenäisyyden alkuajan oikeistohenkisistä heimoaatteista, vaikka todellisuudessa 1900–1930-luvuilla heimoaate oli suosittua myös vasemmiston keskuudessa, eritoten Edward Gyllingin ”punaisessa Karjalassa” 1920-luvulla.

Kádár viittaa Euroopan sisäisen kolonialismin vaiettuun historiaan. Hän tuo esiin, kuinka kaikki uralilaiset kansat ovat enemmän tai vähemmän kolonialismin uhreja. Ne ovat aina eläneet idän ja lännen ristitulessa. Uralilaiset ovat yrittäneet tulla eurooppalaisemmiksi kuin eurooppalaiset itse.

Länsi-ja Etelä-Euroopassa eliitti ja rahvas ovat olleet samaa kansaa ja puhuneet samaa kieltä. Uralilaisilla kansoilla eliitti on tavallisesti vahvasti vierasperäistynyt. Silti elämme yhä osin vieraassa kulttuurissa, eikä alemmuudentunne poistu, Kaplinski arvelee. Onko esimerkiksi suomalaisten ja unkarilaisten korkeiden itsemurhalukujen takana se, että kansoihin on pakotettu ylhäältä vieras indoeurooppalainen ajattelu ja kulttuuri, Kádár kysyy.

Ehkä Kádárin ja Kaplinskin ajatusten pohjalta olisi mahdollista hahmotella kulttuurisia vaihtoehtoja globalismin ylikansalliselle ”kulttuurille”? Sillä eikö globalismi oikeastaan ole vain vanhojen länsieurooppalaisten suurvaltojen kulttuuria, jota on marinoitu tuotteistamisen liemessä? Kenties historia ei sittenkään loppunut länsieurooppalaisen kulttuurin universaalisuuteen ja täydellisyyteen, vaan historia jatkuu mentaalisen Uralin tuolla puolen?

Ville Ropponen

Kirjoittaja on helsinkiläinen vapaa toimittaja, kriitikko ja tietokirjailija.

Arvostelu on ilmestynyt myös Kritiikki III (syksy 2010) –lehdessä.