Nimeämättömässä kuvitteellisessa valtiossa lastentarhanopettaja Cincinnatus C. On tuomittu kuolemaan.
Teksti: Ville Ropponen
Vladimir Nabokov (1899-1977) on kotimaansa diktatuuria ulkomaille paenneista venäläisistä emigranttikirjailjoista ehkä tunnetuin. Kirjailijan uusi suomennos Kutsu mestaukseen voisi ajankohtaisuudessaan olla kirjoitettu juuri nyt, vaikka ilmestyi lähes vuosisata sitten. Loisteliaassa romaanissa Nabokov piirtää kuvan absurdista yhteiskunnasta, jossa enemmistöstä poikkeamisesta rangaistaan ankarasti. Teos on sukua Franz Kafkan ja George Orwellin visioille. Nabokovin merkitystiheä, humoristinen, visuaalinen, metaforinen tyyli lentää uljaimmillaan. Kirjailija itse piti romaania yhtenä parhaista töistään nimittäen sitä ”ainoaksi proosarunoelmakseen”.
Nimeämättömässä, kuvitteellisessa valtiossa lastentarhanopettaja Cincinnatus C. on tuomittu kuolemaan. Valtaosa romaanista tapahtuu vankilan sellissä. Asetelman kautta kirjailija pohtii ulkopuolisuutta, taiteen olemusta, kirjailijan osaa ja olemassaolon tarkoitusta.
Teoksen kertoja on Nabokovin tapaan melko itsetietoinen ja selostaa välillä tarinan käänteitä. Fiktion rajoilla leikkiminen on Nabokovin taattuja tyylikeinoja, mutta nyt mennään pidemmälle, kun koko romaanin todellisuus näyttää huojuvan.
Nabokov ei ollut poliittisesti kantaaottava kirjailija. Ja sittenkin romaani on kirjoitettu 15 vuotta sen jälkeen, kun kirjailija pakeni bolševikkien diktatuuria Venäjältä ja vain vuosi natsien valtaannousun jälkeen Nabokovin eläessä Berliinissä. Romaani ilmestyi Pariisissa 1938.
Kutsu mestaukseen on sukua Nabokovin sodanjälkeiselle romaanille Väärin päin (1947), joka sekin tapahtuu tragikoomisen totalitaristisessa yhteiskunnassa. Kutsu mestaukseen on teoksista hauskempi ja synkempi. Huumori on tummapaahtoista, ja groteskiin selkeyteen sekoittuu painajaisunen sävyjä.
Ekspressionismista ja absurdismista vauhtia nuuskaava kerronta on täynnä yksityiskohtia, symboleja ja motiiveja, jotka paljastuvat vähitellen kuin maatuška-nuken sisältä. Romaanissa tapahtuu koko ajan, vaikka tavallaan ei juuri mitään.
Kuolemaa pelkäävä Cincinnatus haluaisi kirjoittaa ajatuksiaan, mutta häntä häiritään jatkuvalla farssimaisella touhulla. Vartija Rodion, asianajaja Roman ja vankilanjohtaja Rodrig, tämän 12-vuotias Emma-tytär sekä kirjastonhoitaja ramppaavat sellissä. Repliikit ovat teatraalisia, vartijat käyttävät naamioita ja viranomaiset kalkittuja peruukkeja. Kaikki ikään kuin esiintyvät. Ja kommentoivat vangitun käytöstä.
Cincinnatus taas kirjoittaa olemisen tarkoituksesta, luomisen vaikeudesta, tuskasta, nautinnosta.
Odotetaan Martinka-vaimoa vieraisille tai mahdollista pakoa; lastenkodissa kasvaneelle vangille löytyy yllättäen äiti – joka hänkin tupsahtaa hössöttämään. Cincinnatuksen päälle vyöryy arjen banaalius, pošlost, jota Nabokov on analysoinut tarkemmin Gogolin teoksia käsittelevässä esseekirjassaan.
Teloituksen ajankohtaa ei kerrota tuomitulle, vaikka hän sitä kyselee. Entä jos kaikki on lavastettua, kuin vääristävän peilin heijastamaa parodiaa? Cincannatuksen houretta vai sittenkin paljon enemmän?
Samoin kuin Kafkan Oikeusjutun (1925) Josef K. on Cincinnatus C. tuomittu absurdista syystä: ”tieto-opillisesta eksytyksestä”. Hänen vikansa on se, että läpinäkyvien ihmisten maailmassa hän on läpitunkematon, pimeä este ajassa, joskin on oppinut tekeytymään läpikuultavaksi. Kaikki hänessä on väärää, röyhkeää ja riippumatonta. Romaanin kollektiivisuutta palvovassa yhteiskunnassa yksityinen mieli on rikos. Läpinäkymättömyys tuntuu tarkoittavan kiellettyä vapautta olla noudattamatta käskyjä. ”Cincinnatus” on latinaa ja tarkoittaa 'lukittua'.
Monet romaanin teemoista, kuten olemisen merkitys, elämä labyrinttina ja vankilana, auktoriteettien mielivalta ja tuomio ovat hyvin kafkamaisia. Nabokov itse kiistää romaanin kirjoitusaikana tunteneensa Kafkaa tai osanneensa tarpeeksi saksaa lukeakseen tätä, sillä Kafkan teoksia ei ollut vielä käännetty. Kafkan tapaan Nabokovin romaanin valtio pursuilee outoja byrokraatteja ja mystisiä perinteitä. Kenties rikoksen, rangaistuksen ja ylösnousemuksen tematiikka on velkaa Dostojevskille? Hän oli ainakin Kafkan mielikirjailija.
Kutsussa mestaukseen kirjallinen tyyli puhkeaa koristeelliseen hehkuun, joka tuo muistumia Lewis Carrollin teoksesta Liisa ihmemaassa (1865) – Nabokov venäjänsi sen 1920-luvun alussa. Romaanin asetelma muistuttaa myös Leonid Andrejevin pienoisromaania Seitsemän hirtetyn tarina (1908).
Cincinnatuksen teloituksen lähestyessä todellisuus muuttuu yhä keinotekoisemman oloiseksi: vartijan parta onkin tekoparta, tämä ja tuo paljastuu lavasteeksi, lunttilaput vilahtavat, murtumat maalataan umpeen. Viereiseen selliin parkkeerrannut soluttautuja monsieur Pierre on jo nimensä perusteella varieteen pullea nukke, jonka pettävän hahmon takaa paistaa virnuileva kuolema.
Fiktion maailman fiktiomaisuuden sekä romaanihenkilön, fiktiomaailman ja kirjailijan suhteen postmoderni tematiikka on tässä teoksessa aluillaan ja puhkeaa varsinaiseen liitoon Nabokovin myöhemmissa romaaneissa, kuten Sebastian Knightin todellinen elämä (1941) ja Kalvas hehku (1962).
Veteraanikääntäjä Vappu Orlov on suomentanut teoksen taitavasti. Cincinnatuksen tuomion syy, ”tieto-opillinen eksytys”, alkuteoksessa ”gnoseologitšeskaja gnusnost”, olisi kuitenkin ansainnut selityksen, sillä siihen piiloutuu romaanin tulkinnan avain. ”Gnoseologitšeskaja” viittaa Nabokoville tyypillisen kielipelin tapaan paitsi tieto-oppiin niin myös gnostilaisuuteen, uskonnolliseen liikkeeseen, joka vaikutti ajanlaskun alussa perustaen käsityksensä juutalaisuuteen, platonismiin ja varhaiseen kristillisyyteen.
Monissa romaaneissaan Nabokov ilmentää uskonnonvastaisia käsityksiä, mutta Kutsussa mestaukseen hän hyödyntää gnostilaisia ideoita tuonpuoleisesta. Toisin kuin useimpia ajan venäläisiä emigranttikirjailijoita Nabokovia ei kiinnostanut kirjoittaa sen paremmin realismia kuin tavoitella symbolismin mystisiä maailmanselityksiä. Hän yhdisti Venäjän kirjallisuuden ”hopeakauden” perinteen eurooppalaiseen modernismiin. Gnostilaiset ainekset ovatkin sekä parodiaa että metaforinen tapa osoittaa totalitarismien pettävyys.
Gnostilaisesti ymmärrettynä Cincinnatuksen todellinen olemassaolo jumallisena henkenä on estynyt hänen lihallisessa kehossaan. Maailma on gnostilaisuuden mukaan pahan tai tietämättömän alemman demiurgin luomus. Aineesta voi vapautua oman sisäisen, salaisen, pelastavan tiedon avulla. Ihminen on jumallisesta alkuperää, ja sielu vapautuu ruumiin vankilasta kuolemassa. Tämä selittää tapahtumien hämmennystä romaanin lopussa. Cincinnatuksen transformaatiota on tosin kuvattu jo aiemmin:
”Riisui, kuin peruukin, oman päänsä, riisui solisluut niin kuin henkselit, riisui rintakehän niin kuin haarniskan. Riisui lanteet, riisui jalat, riisui kädet ja heitti ne nurkkaan kuin rukkaset. Se mitä hänestä jäi jäljelle, hajosi vähitellen, jättäen vain hivenen väriä ilmaan.” (s.31)
Lopussa muodonmuutos toistuu hieman toisin:
”Yhä kääntyvän pyövelin lantion lävitse kuulsi kaide. Kalpea kirjastonhoitaja kyyristeli korokkeella antaen ylen. Katsojat olivat kertakaikkisen läpinäkyviä, eikä heistä ollut mihinkään, ja kaikki säntäilivät jonnekin – vain takimmaiset maalatut rivit pysyivät paikoillaan. Cincinnatus laskeutui hitaasti lavalta ja lähti kulkemaan hyllyvän rojun lävitse.” (s.215)
Cincinnatus siis kieltää todellisuuden sumutuksena ja samalla totalitarismien valhemaailman. Ajatus resonoi nykyisten valemedioiden, tekoälyn, virtuaalitodellisuuden ja syvä-väärennösten kanssa. Romaanin yhteiskunnan enemmistön läpikuultavuus muistuttaa nykyihmistä, joka sosiologi Zygmunt Baumanin mukaan ei enää nauti salaisuuksista. Pikemminkin kuin yksityisyyden menetys meitä pelottaa se, että meiltä suljetaan ulospääsy yksityisyydestä, somessa, CV:ssä ja elämässä. Solipsismia on pidetty nykyajan sairautena, kun omiin kupliinsa eristyneet yksilöt voivat olla varmoja vain omasta todellisuudestaan.
Nabokovin romaani kaikuu universaalille tasolle. Se ei kommentoi vain totalitarismeja, vaan kaikkea sitä eksytystä ja kansalaisvapauksien kavennusta, jota myös demokraattisissa yhteiskunnissa harrastetaan.
Vladimir Nabokov: Kutsu mestaukseen. Suomentanut Vappu Orlov. 216 s. Moebius 2024.
Kritiikki ilmestynyt 14.8.2024 Kansan Uutisissa 7/2024.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti