torstai 28. maaliskuuta 2019

Planeetta Kolyma eli tuotteistettu ihminen ja biomassan kumousvoima


Teksti ja kuvat Ville Ropponen

Magadanista mieleen nousevat ensiksi rakennetut kehykset: turvallisuuspoliisi NKVD:lle aikoinaan kuuluneet keskustan talot; vuorella sojottava ”Surun naamio”-monumentti, joka muistutti Pääsiäissaarten ihmispääpatsaita; hostellimme viereinen ”Štambul”-ravintola, jossa biletimme kultakaivosten työläisten kanssa; jättimäinen valintamyymälä Prospekt Leninan varrella, jota kutsutaan ”maailman pisimmäksi pääkaduksi”, sillä magadanilaiset laskevat kadun muuttuvan suoraan Kolyman tieksi eli trassaksi, ja se taas johtaa taigan ja tundran poikki yli 2000 kilometrin päähän Jakutiaan.

Ja muistan tietenkin ihmiset, jotka – hämmästyttävää kyllä – näyttivät kaikkein hauraimmilta valintamyymälän käytävillä: heidän ikään kuin eksyneet, tuotteistetut ja tragikoomiset hahmonsa piirtyivät vasten fossiilisista polttoaineista riippuvaisen talousjärjestelmän ja sen luulotellun valinnanvapauden suunnattomuutta.

Hilpeä ja kohmeinen Kolyman kolkka makasi kuin valekuollut käärme, hyisen Ohotanmeren rannalla, lähes 7000 kilometrin ja seitsemän aikavyöhykkeen päässä Venäjän Kaukoidässä, Euraasian reunalla. Erotin Kolymajoen, jonka mukaan seutu on saanut nimensä. Erotin Gulagin vankileirien jäänteet, Stalinin pakkasenpureman, niitä ei voinut olla näkemättä. Mutta yllättäen aloin nähdä menneisyydessä myös samaa logiikkaa kuin nykyisessä kulutuksentäyteisessä ja teknologisessa elämässä.

Vierailuni Kolymassa ja sen rannattomissa erämaissa onnistui pitkälti vain nykyteknologian ja fossiilisiin polttoaineisiin sidotun kapitalismin avulla: sähköpostin, Whatsappin, lentomatkailun, kännykän, sähkölämmityksen, nelivetojeepin ja rahataloudessa elävän palkatun kuljettajan avulla. Tällä tavoin matkani sujui vain lievää epämukavuutta tuntien, pienehköllä lihasponnistuksella. Lähelle Kolyman historiallista ja biologista syvyyttä pääsin kuitenkin vain vanhan tinakaivosleiri Dneprovskin alueella.

Kolymasta voisi helposti kirjoittaa menneisyyden kauhujen täyttämän makaaberin tarinan tai sitten reportaasin nykyisistä kummallisuuksista, joita niitäkin Kolymassa riittää, kuten millä tahansa Venäjän syrjäseudulla. Kiinnostavampaa on kairautua Kolymaan tarkastellen sen nykyaikaistumisen prosessia. Taustalla on ajatus modernisaation käynnistäjästä, teollisesta mobilisaatiosta, jossa kaikki laitetaan liikkeelle ymmärtämällä maailma raaka-aineina hyötykäyttöä varten.

Toimivatko stalinismi ja fossiilisista polttoaineista riippuvainen kapitalismi loppujen lopuksi melko samalla tavalla? Äkkiseltään kysymys vaikuttaa järjettömältä, mutta Kolymassa siitä tulee pelkästään looginen.

***

Ajamme Kolyman tietä Magadanista pohjoiseen. Vangit rakensivat tietä herkeämättä vuosina 1931–1942. Väylän ympärillä kohisee lehtikuusimetsä, joka muuttuu yhä keltaisemmaksi, mitä kauemmas etenemme. Pian kaljut, tummat vuoret pistävät esiin ruskametsän keskeltä. Ajattelen Ernst Jüngeria, Varlam Šalamovia ja Aleksander Solženitsya – sitä, kuinka nämä kirjailijat selvisivät fossiilimodernin tuotanto- ja tuhokoneen nielussa ja miksi he selvisivät.

Ensimmäiset aavekylät ilmestyvät laaksoista esiin. Suurin osa mökeistä ja kerrostaloista ammottaa tyhjyyttään. Tämä kertoo siitä kuinka kaksi kolmasosaa asukkaista muutti Neuvostoliiton romahdettua Kolymasta pois. Tehtaat ja kaivokset törröttävät maisemassa kuin tien varteen viskatut roskat.

Ensimmäisten 150 kilometrin jälkeen tien asfaltti loppuu. Trassan pahin kirous kesäaikaan selviää: tiestä pöllyävä hiekka. Se tunkeutuu joka rakoon, raastaa nenää ja kurkkua. Kamaz-saattueen perässä ajettaessa kauhotaan hiekkapyryssä, joka haalistaa jopa pientareen kuusten vihreän.

Mutta minä ajattelen Jüngeria, Šalamovia ja Solženitsya. Luen Kolymaa kuin sanomalehteä tablettitietokoneelta, klikkaillen sinne tänne. Katselen Kolymaa modernisaation äärimmäisenä mutta myös tyypillisenä esimerkkinä. Nykyaikaistumisen paikalliset painallukset Kolyman taigassa tuntuvat kertovan myös länsimaisista nyky-yhteiskunnista, niiden olemuksesta ja huoltosuhteesta.

Käännymme trassalta hiekkatielle, jota pitkin töyssähtelemme parikymmentä kilometriä. Kuljettaja roiskauttaa suoraan parin puron läpi. Salo rehottaa rinteillä, homeenvihreänä, oliivina, merenvihreänä. Juolukkavarvikko kirkuu viininpunaisena vasten lehtikuusten keltaista. Saavumme Dneprovskin entisen tinakaivosleirin laaksoon.

***

Auschwitzin ja Hiroshiman ohella 1900-luvun pahin painajainen oli Kolyma”, kirjoitti kirjailija Ryszard Kapuściński. Kolymasta on kansainvälisesti tullut synonyymi Neuvostoliiton sorrolle ja Gulag-leirien helvetille. Venäjällä tätä ei niin ymmärretä, sillä venäläisten mukaan Kolyman leirit eivät olleet muita Gulag-leirejä pahempia.

Solženitsyn ei Vankileirien saaristossa (1974) Kolymasta juuri kirjoita. Hän ei ollut itse riutunut seudulla, eikä hänelle lienee ollut myöskään toisen käden tietoa. Kolyman pahaa mainetta ovatkin siivittäneet lähinnä Šalamovin viisi novellikokoelmaa ja esseeteos, jotka tunnetaan kokonaisuutena nimellä Kolyman kertomuksia (1954–1973). Šalamov istui Kolymassa viitisentoista vuotta.

Kolyman mainetta ovat vauhdittaneet lisäksi valtava etäisyys Moskovasta, alkeellinen vankityö kaivoksilla sekä ankara ilmasto, johon kuuluvat hirmupakkaset talvella ja kesällä helle kihisevine sääski- ja paarmaparvineen. On arvioitu, että vuosina 1933– 1955 Kolyman leirien läpi kulkeneista noin miljoonasta vangista menehtyi pakkotyöhön, kylmään, väkivaltaan, nälkään ja tauteihin ainakin 130 000, mahdollisesti enemmänkin.

Kolyman nykyaikainen rakentaminen pohjautui yksinkertaisesti matematiikkaan. Alueen väkiluku ei 1920-luvulla ollut alkuunkaan riittävä kaivosteollisuuden ja tien rakentamisen tarpeisiin. Mikä siis neuvoksi? Neuvostohallitus päätti käyttää pakkotyövoimaa, josta oli jo saatu hyviä tuloksia Vienanmeren kanavatyömaalla.

Stalinin aikoina Kolyma oli lähes eristyksessä muusta maasta. Sinne pääsi vain laivalla Vladivostokista. Matka Euroopasta Kolymaan kesti usein kuukausia. Kolyman saarimaista luonnetta kuvastaen muuta Venäjää kutsutaan siellä vieläkin ”mannermaaksi” ja puhutaan myös ”planeetta Kolymasta”.

***

Viime vuosisataa on usein kutsuttu totalitarismien ajaksi. Tavallisesti on tarkoitettu poliittista järjestelmää, puolueen ja valtion yhteensulautumaa, joka pyrkii hallitsemaan kaikkea elämää alueellaan. Monet filosofit ovat analysoineet totalitarismeja ja syyttäneet myös filosofiaa totalitarismista sen haikaillessa jonkin kaikenkattavan selityksen tai teorian perään.

Kirjailija Ernst Jüngerin ”totaalisen mobilisaation” käsite saattaa kuitenkin antaa toisen merkityksen öljyn aikakauden totalitarismeille. Totaalinen mobilisaatio tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että liikekannallepano ulottuu kaikkialle. Jüngerin esseen Die totale Mobilmachung (”Totaalinen mobilisaatio”) sanoin ”joka ainoa atomi on työssä ja olemme itse mukana tässä raivohullussa kehityksessä”.

Jünger tunnisti ilmiön ensimmäisessä maailmansodassa, jossa armeija ei enää ollut valtion erillinen osa, vaan päinvastoin valtio muuttui armeijan jatkeeksi, kun kaikki toiminnot mobilisoitiin sotaponnistuksen nimissä. Ja sama jatkui rauhan palattua taloudellisena kilpailuna, kilpavarusteluna, kylmänä sotana.

***

Kolymassa törmää tuon tuosta käsitykseen, että Gulag-leirit olivat varsin tavallinen asia. Tämän käsityksen jakavat niin yliopiston opettajat kuin kadunmiehet. Leireistä kyllä puhutaan, mutta siinä mielessä, että se nyt vain kuului ”niihin vanhoihin aikoihin”. Samalla muistetaan, kuinka suurta ja nopeaa kehitys Kolymassa oli. Jo 1940-luvulla alueella kohosi kuulemma useita teattereita, yli sata kirjastoa ja kymmeniä kulttuuriklubeja ja kouluja neuvostokansalaisten tarpeisiin. Ja kansalaiset opiskelivat ja nauttivat kulttuurista. Kaikki oli noussut ihmeellisesti tyhjään erämaahan. Vankityövoimalla? Kyllä, juuri niin, mutta sellaista se nyt vain oli.

Modernin suuryrityksen tyyliin aluetta hallinnoiva Dalstroi-trusti pyöritti Kolyman kaikkea toimintaa leireistä logistiikkaan ja kaivoksista kuolemaan. Dalstroi tarvitsi työvoimaa ja vangit täyttivät tarpeen. Ilman Dalstroita ei olisi Magadanin kaupunkia, vaan korkeintaan kyläpahanen, on moni Magadanissa tapaamani ihminen selittänyt.

Leiri ei ollut mikään lomasiirtola, se on totta. Kolyman nykyaikaisen rakentamisen metodi oli karkea, mutta asutusta syntyi, tuli kaivoksia ja teollisuutta. Jo1930-luvun lopulla Kolyman kaivokset tuottivat neljäsosan koko maailman kullasta. Sitä meni Amerikkaan saakka. Lentokoneteollisuuden tarvitsemaa tinaa tuotettiin eniten Neuvostoliitossa. Valtavia rikkauksia!

***

Kolymaa lähdettiin pystyttämään ekonomistisessa hengessä. Käärittiin hihat, paiskittiin töitä, tehtiin tulosta. Moni asia yhdistää Kolymaa liiketaloudelliseen logiikkaan. Esimerkiksi syöminen – Gulag-vangeille tärkeä asia. Monissa Šalamovin kertomuksissa ilmenee nälässä pidetyn vangin pakkomielle ruokaan, samoin teoriat eri tavoista, joilla pala leipää sulaisi mahdollisimman hitaasti suussa.Vankien ruokailun ja työn suhteeseen tarttui Naftaly Frenkel, liikemies ja entinen Solovetskin leirivanki. Frenkel heitti kehiin innovaationsa ja nousi vangista vartijaksi.

Tämän innovaation mukaan vain ne, jotka tekivät täyden normin työsuorituksen, saivat täyden ruoka-annoksen. Normista vajaaksi jäävät saivat tyytyä leikattuihin annoksiin. Jos vanki ylitti työssään normin, hän sai ylimääräistä ruokaa.

Innovaatio sai monet väkevät työläiset huhkimaan itsensä kuoliaaksi joissakin viikoissa tai kuukausissa, sillä lisäruoasta saatu energia ei korvannut lisätyön vaatimaa ponnistusta, kun leirioloissa lisäksi sairastui helposti. Kuivat ja pienet intellektuellityypit, jotka eivät saaneet normia täyteen ja joutuivat leikatuille annoksille – kuten valtaosa vangeista – sen sijaan usein selvisivät hengissä.

”Meidän täytyy puristaa kaikki ulos vangista ensimmäisten kolmen kuukauden aikana, sen jälkeen emme tarvitse häntä enää”, Frenkelin sanotaan pohtineen.

Tässä oli tuotannon optimointi viety huippuunsa. Tarpeeton aines saneerattiin luonnonmukaisesti pois. Työttömyyttä ei esiintynyt, sillä aktivointi oli kiihdytetty äärimmilleen. Työvelvollisen raportteja työn edistymisestä ei tarvittu, sillä työvelvolliset olivat vartiotorneista jatkuvasti näkyvillä.

***

Dneprovskin entistä kaivosleiriä piirittävillä vaaroilla näkyy kaivoksen puutekoisten laitteiden jäänteitä ja kaivoskuilujen mustia kitoja.

Yövymme teltassa pelkäämättä kummituksia tai kylmää.

Autokuskimme ja oppaamme kanssa laitamme nuotiolla maistuvan retkiaterian perunoista, munista ja kalasäilykkeistä. Venäläiseen tapaan palanpainikkeeksi nautitaan vodkaa. Sitten tulen ääressä pimeyden keskellä lauletaan sekä puhutaan vangeista ja vartijoista ja koko avarasta maailmasta.

***

Esikoisromaanissaan Teräsmyrskyssä (1920) Ernst Jünger kuvaa kokemuksiaan ensimmäisen maailmansodan rintamasotilaana. Kiinnostavasti Jüngerin elämänasenne muistuttaa Solženitsynin asennetta Vankileirien saaristossa. Molemmat kirjailijat kuvaavat suunnatonta ja yli-inhimillistä tapahtusarjaa, maailmansotaa tai Gulagia, josta hengissä selviäminen on sattumanvaraista. Molempien romaanien kertoja koettaa säilyttää inhimillisyytensä epäinhimillisten tapahtumien vyöryssä.

Jüngerin romaanin kertoja tekee sen kultivoimalla 1800-luvun ylimyksellistä romantiikkaa. Rumputulesta ja ihmisaaltohyökkäyksistä huolimatta sota näyttäytyy Jüngerille eräänlaisena urheuden ja machoilun kisailuna. Erik Maria Remarquen romaani Länsirintamalta ei mitään uutta (1929) kuvaa realistisesti sukupolvea, jonka sota tuhosi, vaikka se olisikin selvinnyt juoksuhaudoista. Jüngerin upseeri taas tuntee sodan kohtalona, rintaa pärisyttävänä sankarillisena elämyksenä, joka toimii kohtuna uuden, pommituksissa karaistuneen rintamamieseliitin synnyttämiselle. Tähän eliittiin nojaten uuden Saksan tuli Jüngerin mielestä nousta. Jüngerille sota oli ”ihana ihme, ja sodassa ihmisen kaikki voimat saadaan käyttöön”. Erityisesti kirjailija intoili materiaalitaistelusta. Hän pyrkii näkemään siinä raivoavat teolliset voimat jonkinlaisten alku- tai luonnonvoimien ilmentyminä.

Myöhemmässä romaanissaan Der Arbeiter (1932, ”Työläinen) Jünger yhdistää jälleen romanttisen asenteen ja teknologiauskon. Nyt hän kutsuu aikaamme luonnehtivaa hahmoa nimellä ”työläinen”. Jüngerin mukaan työläinen tekee koko maailmasta työpajansa sotilaan asenteella ja yhteydessä alkuvoimiin. Työläinen on osa maailman alkuvoimia, ei jumala, mutta ei ihminenkään, koska hän ei pyri sankaruuteen, pyhyyteen tai rakkauteen, vaan yli- ja epäinhimillisen voiman toteuttamiseen tietämättä mitä varten tekee kaiken.

Jüngerin romaani on tavallaan paljon totalitaristisempi kuin Hitlerin Taisteluni, ja se olisi sopinut hyvin myös Gulagin älylliseksi ja ideologiseksi oikeuttajaksi.

Solženitsynin Vankileirien saariston kertoja sitävastoin kuvaa ensin uskoaan kommunismiin, joka leireillä katoaa, mutta tilalle tulee kristillinen vakaumus. Romaanin deterministinen sanoma on, että leireiltä selviävät vain ne, joilla on tarkoitus elämälleen. Solženitsynin eepoksessa yksilö kamppailee modernin teknologisen kasvottomuuden koneistossa, joka tekee ihmisistä tavaroita, raaka-ainetta. Solženitsyn ikään kuin sanoo, että vain ne selviävät, jotka pystyvät asettamaan itsensä osaksi merkityksellistä tarinaa, kuten kristinuskoa tai neuvostokommunismia.

Sekä Jünger että Solženitsyn tavallaan esittävät, ettei fossiilimodernin tuotanto- ja tuhokoneen rattaissa voi selvitä ilman suurta aatetta. Jüngerille se on herooinen uusnationalismi ja protofasismi, Solženitsynille kristillinen konservativismi. Entä millainen on Šalamovin kertomusten suhde fossiilimoderniin koneeseen? Onko se lopulta Jüngeria ja Solženitsya rehellisempi ja älyllisesti kestävämpi?

Šalamovin tarinat ovat karuja kuin Kolyman kivikko, tiiviitä ja lyhyitä kuin vaivaiskoivut. Ne eivät moralisoi tai saarnaa, kuten Solženitsyn, eivätkä yritä kertoa kaikkea mahdollista. Šalamov keskittyy vankileirien oloihin ja yksilöihin niiden keskellä, eikä kuvaa juuri muuta. Tšehovilaisen poisjättämisen estetiikan sisäistäneenä Šalamov ei pohdi syitä, eikä perkaa henkilöiden sisäistä elämää.

Kolyman kertomukset tavallaan kiistävät Solženitsynin teoksissaan julistaman determinismin. Šalamov ikään kuin sanoo: jos jotakuta ei Gulagissa tuhottu, se johtui puhtaasta sattumasta. Mikään pyrkimys tai sisäinen vakaumus ei vaikuttanut absurdin koneiston myllyssä. Esimerkiksi novelli ”Yksinäisurakka” saa taustansa talvesta 19371938, jolloin Kolymassa teloitettiin paljon työnormin alittaneita vankeja. Novellin viimeinen lause, jossa pitkän työpäivän raatanut vanki käsittää kohtalonsa tiivistää miljoonien ihmisten osan: ”Ja tajuttuaan mistä oli kysymys Dugajev harmitteli, että oli täysin turhaan raatanut tämän viimeisen päivän.”

Mikään suuri aate ei auta Šalamovin ihmistä hänen seisoessaan alastomana fossiilimodernin tuotanto- ja tuhokoneen edessä. Siinä missä Jünger ja Solženitsyn näkevät modernisaatiossa pauhaavat ihmistä suuremmat voimat myönteisesti tai neutraalisti, Šalamov näkee ne vain kielteisesti. Mistä Šalamovin tarinoiden kertoja sitten ammentaa voimansa kestää fossiilimodernin koneen pauhua? Vastaus piilee fyysisyydessä ja animistisesti tajutussa luonnossa.

***

Korpi tarjoaa Kolymassa konkreettisen ja käsitteellisen vastakohdan fossiilimodernille. Tuo loputtomina lehtikuusina kahiseva taiga, joka avautuu harventuen kohti vuorten lakia kömpiessämme ulos teltasta Dneprovskin laakson aamuaurinkoon.

Kahlaamme heinikossa, pajuryteikössä ja vaivaiskoivikossa. Laakson pohjalla on joukko puoliksi maaatuneita puutönöjä, jotka kielivät vankileirien ajasta. Tutkimme vartijoiden rakennusten jäänteitä. Maassa lojuu iso nippu ruostunutta piikkilankaa.

Tarkastamme puusta kasatun tornimaisen hökötyksen. Torniin johtaa luiska, ja keskellä tuntuu olleen hissi, jonka avulla jotain on vinssattu ylös. Oppaamme kertoo, ettei kukaan tiedä mihin rakennelmaa on käytetty. Onko se ollut malmihissi, rinteiltä laskettavan maa-aineksen ohjauskeskus vai kenties saapasnahkatorni? Yhtä hyvin rakennelma voisi olla puinen avaruusraketin lähtöteline.

Aurinko helottaa, eikä taivaalla näy kuin pari pilvenpörhelöä. Lähdemme kapuamaan ylös rinnettä, jota tinakaivosleirin jäänteet täplittävät. Kenkien alla vierii kivenmurikoita ja soraa. Toisella puolella vuorta laskeuduttaessa irtokivet pyörivät niin, että meinaa tulla vyöry.

Joka tapauksessa on hyvä olla. Hengitän metsien tuottamaa happea. Elän modernissa maailmassa, mutta kaikesta huolimatta löydän erämaasta monia asioita, jotka yhä kaitsevat ajatteluamme. Korpi tuntuu olevan yksinolon ja identiteetin määrittämisen paikka. Erämaa koettelee ihmistä, sen peittoon kietoutuneesta tulee tavallaan osa maisemaa, hän ei voi enää samoin kohdella itseään subjektina ja metsää objektina. Erämaan kokeminen edellyttää osallistumista.

”Suomessa(kin) metsään mennään muun muassa siksi, että mieli saisi kulkea ja arki ja minuus hetkeksi hellittäisivät, nimenomaan pakoon tieteellis-teknistä maailmaa”, kirjoittaa Jukka Mikkonen teoksessaan Metsäpolun filosofiaa (2017).

Luontoympäristö tuottaa monille myös tunteen pyhästä, vaikka psykologit puhuvatkin ”huippukokemuksesta”, muistuttaa Mikkonen. Läntisessä kuvittelussa erämaalla on tärkeä sija: se on usein häädetty kulttuurin ja järjen ulkopuolelle. Metsässä ihmislajin alkuhämäriin kiinnittyvä uskomusmaailma humisee yhä. Alkukantainen pelko saattaa hiipiä samoojan selkäpiihin. Korvessa kuvittelu korostuu, sillä mitä tahansa voi tulla vastaan.

Katsokaa, tuossa, sanoo oppaamme ja osoittaa painaumaa hiekassa. Tassunjälki. Se on karhun.

Käsi hamuaa anorakin taskuun ja koettelee, että ”karhunkarkotin” on yhä siellä. Näitä merkillisiä putkiloita on Kolymassa syytä pitää mukana.

Jos karhu tulee päin, ruuvatkaa korkki irti, vetäkää toisesta päästä ja syttyy tuli, oppaamme selittää.

Kuljemme ohi luhistuneen kaivoskuilun ja tinahiekan erotteluun käytetyn malmiaseman jäänteiden. Ylhäällä siintää ensimmäinen useasta vartiotornista. Ne ovat kolmen metrin korkuisia puisia häkkyröitä, joiden tasanteelle noustaan tikkaita pitkin. Torneja seisoo ympäri tunturin kuin vyönlenkkeinä sen leveillä uumilla. Rinteessä erottuu yhä vartijoiden käyttämä polku. Kolyman vuoret jatkuvat viuhkamaisesti eri suuntiin harmaanruskeina, jättimäistä muffinsia muistuttavina töyräkkeinä, joita keltaisessa leiskuva lehtikuusimetsä tähdittää.

Luontoa on ympäri maailman aina ihailtu silloin, kun se on korskeimmillaan. Kukapa ei elinvoimasta viehättyisi? Kuihtuvalla on harvoin ollut ymmärtäjää. Kolymassa räiskyvää ruskaa arvostetaan yleisesti, mutta harvoin muistetaan, että nämä värit juhlivat juuri ennen kuin lehdet tai tässä tapauksessa neulaset putoavat maahan ja mädäntyvät.

Suhteemme luontoon on kulttuurisesti rakentunut. Erilaiset tarinat ja myytit, dokumentaariset ja taiteelliset kuvaukset suuntaavat luontokokemustamme. Puuston hyvä kunto tarkoittaa tuottoa, ränsistyminen rappiota. Puhutaan siis jälleen taloudesta. Vuosisatainen hyötyajattelu on nähnyt korven karsittavana, puhdistettavana, hoidettavana, omaisuutena, joka on pidettävä ”kurissa ja järjestyksessä”.

Vankien lisäksi Kolymassa on pidetty järjestyksessä metsää. Se ei ole luonnontilaista. Lehtikuuset ovat Kolymassa lyhyitä – ei siksi että olemme peräpohjolassa, vaan koska metsä hakattiin aikoinaan vankileirien ja tien rakentamiseen sekä polttopuiksi. Näillä korkeusasteilla lehtikuusella kestää 300 vuotta kasvaa täyteen mittaansa, ja Gulagin ajoista on vasta 70 vuotta. Siksi metsä on vielä matalaa. Kolymassa taiga on lajiköyhää, yksipuista. Lisäksi kuusia saattaa seisoa notkelmissa, mutta muuten esiintyy vain vaivaispuita.

Tällainen salo ei vastaa luonnonkauneuden tyypillisiä kuvauksia, joista valtaosa on peräisin saksalaisesta romantiikasta. Katsomisen tavat ja ihanneympäristöt taas ovat usein peräisin matkailumainoksista. Niissä erämaa on aina vaihtelevaa ja omaperäistä. Yllätykset, villeys, mysteeri ja väriloisto ovat aina olleet piirteitä, joille kaunosielut huokailevat, sillä ne kertovat myös elonkirjosta. Kolyman lajiköyhyyden syy on pohjoinen. Tavallaan se kuitenkin luo myös mielikuvan siitä, millaista on ihmisen toimien köyhdyttämä biodiversiteetti.

***

Stalinismi käsitetään usein osaksi sosialismin historiaa, vaikka jo monelle aikalaiselle oli selvää, että sosialismia löytyi Neuvostoliitosta lähinnä kulisseista. Sittemmin on yleistynyt myös näkemys Neuvostoliitosta valtiokapitalistisena järjestelmänä. Näin Kolyman Gulag-historiaa voisi tarkastella myös osana kapitalismin historiaa. Tämä on itseasiassa melko perusteltua, sillä kapitalismi ei suinkaan aina ole pohjautunut vain ”vapaaseen” palkkatyöhön, vaan se on koostunut myös erilaisista palkattoman työn muodoista maksamattomasta kotityöstä laillistettuun orjuuteen.

Se, tarkastellaanko Gulagia osana reaalisosialistista vai kapitalistista taloutta, ei ole olennaista. Tärkeämpää on se, että molemmat järjestelmät nojaavat talouden totaliteettiin, teollistumiseen, ekonomismiin ja produktivismiin hallitsemansa pääoman avulla. Pääoma taas on aina riippuvaista työvoimasta, vaikka työläiset eivät välttämättä pääomaa tarvitse.

Palkkatyö on merkinnyt historiallista kompromissia pääoman ja kapinoivien orjien välillä, toisin sanoen pääoman keinoa taata työvoiman saatavuus tilanteessa, jossa suora fyysinen pakottaminen ei ole orjien pakojen ja kapinoiden johdosta kustannustehokasta. Työstä maksettava korvaus ja oikeus vaihtaa työpaikkaa ovat seurausta työväen historiallisista kamppailuista ja voivat tulla kiistanalaisiksi milloin tahansa uudestaankin.

Edellä mainitut syyt – orjien paot, kapinat ja kamppailut oikeuksistaan – olivat myös Gulagin lakkauttamisen taustalla, ei suinkaan vain jälkistalinististen neuvostojohtajien ”katumus” tai ”moraalinen herätys”. On sanottu Stalinin uskoneen Gulagin taloudelliseen kannattavuuteen, mutta järjestelmä ei tosiasiassa kannattanut koskaan. Gulag kustansi pääasiassa oman valvonta- ja logistiikkakoneistonsa.

Se oli bolševismille luonteenomainen järjestelmä, sillä neuvostokommunismi laittoi aina uskolle ja ”uskonpuhtaudelle” yhtä paljon painoa kuin tosiseikoille. Gulag ei ollut vain taloudellinen vaan myös ideologinen hanke. Se oli eräänlainen modernisaation äärimmilleen viritetty laboratorio, jonka sosiaalidarwinistisesta ahjosta oli määrä nousta uuden ihmisen prototyyppi.

Kuten Zygmunt Bauman on todennut teoksessaan Modernity and holocaust (1989) modernille tyypillisiä ovat kirurgin ja puutarhurin hahmot, sillä he karsivat, leikkaavat ja oksastavat, he erottavat mädäntyneen, sairaan ja kuolleen elinvoimaisesta ja oikeaoppisesta. Kehkeytyy täydellinen ihmiseläin tai paremminkin ihmisenkaltainen kone, josta on likvidoitu kaikki monenlaisuus ja erilaisuus.

***

Rinteessä kasvavan sembravarvikon oksa värähtää, kun siitä poimii kävyn. Halkaistuani kuoren ja nyljettyäni sisältä paljastuvan rypäksen saan käteeni ”pähkinän”, kävyn pehmeän ytimen, joka muistuttaa maultaan pinjansiementä.

Näitä sembravarvikkoja Šalamov kuvaa erityisesti novellissaan ”Kantti”. Sembrat säilyttävät ikivihreytensä ja ne nousevat salaperäisen lain vetämänä lumen alta jo ennen kuin on henkäystäkään keväästä – mutta parin päivän sisällä lauhat tuulet alkavat puhaltaa ja nietokset sulaa. Sama voi käydä myös silloin, kun erämaassa sytyttää nuotion. Sembravarvikko kohoaa kevättä aavistellen, mutta painuu taas pian.

Novellissa sembra ei ole vertauskuva. Pikemminkin kyse on siitä kuinka Šalamov tulkitsee luontoa, sen loputonta fyysisyyttä ja animistista olemusta, joka näyttäytyy Gulagin yli-inhimillisen mobilisaation vastakohtana.

Tähän tulkintaan viittaa myös novelli ”Narttu nimeltä Tamara”. Se kertoo erämaasta löytyvästä naaraspuolisesta jakuuttikoirasta, joka kiintyy vankeihin ja jää leiriin. Karkureita etsivän partion saapuessa leiriin Tamara on ainoa, joka protestoi murisemalla. Partion johtaja ampuu Tamaran, mutta myöhemmin hän tapaa kohtalonsa erämaassa laskiessaan alas vuorenrinnettä ja seivästyessään kantoon. Tässä itse animistinen luonto nousee Gulag-systeemin edustajia vastaan.

Myös Šalamovin käsitys ihmisluonnosta on huomionarvoinen. Hän ei tarkoita vain psykofyysistä, biologista olemusta vaan monitasoisempaa luontoa ja tahtoa. Novellissa ”Sade” Šalamov kirjoittaa:

Vaikka olin nälkäinen ja raivoissani, tiesin, ettei mikään maailmassa saisi minua lopettamaan itseäni. Juuri silloin aloin ymmärtää suurta elämänviettiä – sitä ominaisuutta, jota ihmisessä on eniten. Näin miten hevosemme nääntyivät ja kuolivat (…). Hevoset eivät mitenkään poikenneet ihmisistä. Ne kuolivat kylmyyteen, ylivoimaiseen raadantaan, heikkoon ravintoon ja lyönteihin – vaikka ne olisivat kärsineet vain tuhannesosan siitä mitä ihmiset, ne olisivat kuolleet ennen kuin ihmiset. Ja minä ymmärsin tärkeimmän, sen että ihminen ei ole ihminen siksi, että hän on jumalan luoma, eikä siksi että hänellä on ihmeellinen peukalo kummassakin kädessään. Vaan siksi että hän on FYYSISESTI vahvempi ja kestävämpi kuin mikään eläin, ja myöhemmin siksi että hän pakottaa henkisen elementtinsä palvelemaan fyysistä elementtiä.”

Šalamov on kirjoittanut kertomuksen puhtaasta ilmasta ja monta novellia erilaisista tavoista kuolla. Hän kuvaa tarkasti vankien jokapäiväisen elämän aistimuksia, ruoan makua, vilua, unenpuutetta, sairauksien oireita, kipua ja nautintoa. Kärsimyksen ja ihmisarvon alennuksen keskellä elämän perusteisiin liittyvät fyysiset aistikokemukset ovat tärkeintä, mitä vangeilla on. Jopa kuolemassa näkyvä luonnon kiertokulku ja rytmi tuntuvat lohdullisemmilta kuin se epäkuolleen kirjaimen absurdi valta, jonka alle Neuvostoliitto on vangit pakottanut.

Dneprovskin kaivosleirin hautausmaalla vainajien luut lepäävät vieri vieressä kivikasojen alla, sillä ikiroutaiseen maahan on vaikea kaivaa kuoppia ja siksi vainajat usein vain peitettiin kivillä. Hautojen päädyissä on puulevyt, joihin merkittiin heidän vankinumeronsa. Numerot olivat osa heidän muuttumistaan teollisen tuotannon produkteiksi, tuotteiksi. Sade on jo kauan sitten huuhtonut numerot levyistä pois.

***

Kolymassa ihmisten käsittäminen uhriksi seudun nykyaikaistamisen ja koko Neuvostoliiton teollistamisen alttarilla on muuttunut täysin normaaliksi. Ihmisestä tehtiin raaka-ainetta eli tavaraa ymmärtämällä elämä ja sen päämäärät vain taloudellisen kasvun ja tuotannon ehdoilla. Suhtautuminen on saanut sävyjä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, mutta varsinkin paikallistasolla se on pysynyt melko ennallaan. Gulag on syöpynyt niin syvään osaksi Venäjän modernisoitumisen tarinaa, että joskus jopa neuvostoaikaan kriittisesti suhtautuvien on vaikea tajuta tai ainakaan myöntää sorron täydellistä turhuutta. Uhrien kärsimystä himmentää vielä raivaajamyytti, jonka mukaan neuvostovalta toi kaikkivaltiaan teknologian tyhjään erämaahan.

Voimme helposti ajatella, että tämä kaikki kuuluu demonista pahuutta ilmentävään neuvostokommunismiin, eikä meillä teollistuneen lännen asukkailla ole asian kanssa mitään tekemistä. Mutta onko meillä loppujen lopuksi sittenkään varaa ylimielisyyteen?

Emmekö tarkastele fossiilisista polttoaineista riippuvaista kapitalismia ja sen vaatimia uhreja melko samalla tavalla? Eroa on toki sen verran, että ne uhrit, jotka Kolymassa ovat ajallisesti kaukana, saattavat meidän tapauksessamme sijaita samassa ajassa, mutta maantieteellisesti kaukana: kun tankkaamme bensiiniä huoltoasemalla, näkymättömät säikeet yhdistävät meidät kaukaiseen riistoon ja saastumiseen, jota ilman ei olisi meitä liikuttavaa öljyä. Emmekö hyväksy tämän uhrin osana länsimaailman nykyaikaistumisen tarinaa melko samoin kuin Kolyman asukkaat hyväksyvät Gulagin? Saatamme toki kritisoida öljyntuotantoa ja ajatella, että se on saastuttavaa ja ikävää, mutta sitten ajattelemme, ettei sille mitään voi, ja unohdamme asian.

Emme ole erityisen kiinnostuneita hyvinvointimme vaatimista uhreista niin kauan kuin he pysyvät riittävän kaukana meistä köyhien asuinalueilla, kehitysmaissa tai pakolaisten karavaaneissa rajojemme ulkopuolella.

Voi kysyä, kuinka paljon kommunistinen ja kapitalistinen modernin projekti lopulta eroavat toisistaan. Tietenkin ne eroavat käyttämiensä metodien perusteella, mutta kapitalistisen nykyaikaistumishankkeen syväjuonteissa näyttää yhtä kaikki kulkevan samoja sävyjä: talouden ylikorostuminen ja elämän käsittäminen kilpailun, valloittamisen, hallitsemisen ja täydellisyyden tavoittelun loputtomana sosiaali- tai markkinadarwinistisena taisteluna.

***

Juuri nyt elämme öljyn totalitarismin aikaa, väittävät Antti Salminen ja Tere Vadén teoksessaan Energia ja kokemus (2013). Tästä totalitarismista löytyy kaksi tunnuspiirrettä. Ensinnä elämänkokonaisuuden kiihdyttäminen liikkeelle eli totaalinen mobilisaatio, toiseksi tuon liikkeen suuntaaminen yhden suunnitelman, ideologian tai tavoitteen täyttämiseen, kuten tapahtuu totalitaarisessa valtiossa tai kapitalistisen talouden totaliteetissa.

Kyse ei ole vain polttoaineista. Euroopan maiden siirtomaissaan viimeisten parinsadan vuoden aikana harjoittama riisto ja ihmisten orjuuttaminen loivat taloudellisen pohjan teollistumiselle, teknologiselle vallankumoukselle ja modernille kapitalismille. Tämä kaikki oli mittakaavaltaan vähintään Gulagin luokkaa.

Työväenliikkeen kamppailun ansiosta työläisten ja erityisesti tehdastyöläisten oikeudet ja palkka ovat vuosisadassa parantuneet länsimaailmassa niin paljon, ettei heitä ole pitkään aikaan pystytty riistämään kovin paljoa. Nyt tilanne tuntuu olevan muuttumassa.

Teollisuustyöläisillä on usein ollut paljon voimaa siksi, että he ovat lakkoillessaan voineet pysäyttää fossiiliseen energiaan ja luonnonvaroihin perustuvan teollisen yhteiskunnan toiminnan joukkovoimansa eli biomassansa avulla. Esimerkiksi Britannian hiilikaivostyöläisten ja rautatieläisten lakot 1800-luvun lopulla, teollistumisen alkuaikoina, painostivat ensi kertaa työnantajat lisäämään työläisten oikeuksia.

Sittemmin kapitalistiset vallanpitäjät ovat pyrkineet vapautumaan riippuvuudesta työläisistä. Öljyä ja usein muitakin fossiilisia polttoaineita tuotetaan autoritaarisissa maissa, joissa työläisten riistosta ei tarvitse välittää. Maailmantalouden globalisaatio ja talouden uusliberalismi ovatkin entistä enemmän vapauttaneet länsimaiden eliitin riippuvuudesta omien maidensa työläisistä.

Kolyma on yksi modernin aikakauden muistomerkki orjatyölle, mutta se ei ole suinkaan ainoa – eikä orjatyö kuulu vain menneisyyteen.

Espanjan tomaattiviljelmillä nykyään raatavien laittomien siirtolaisten asema on kenties parempi kuin mustien orjien tai Gulag-vankien, mutta voi pohtia ovatko he yhtä kaikki osa samaa nykyaikaistumisen ”oheisvahinkoa” ja taloudellisen totalitarismin historiaa kuin Neuvostoliiton leirit. Entä mitä pitäisi ajatella Etelä-Aasian juoksuhiekkamailla tai Afrikan sisällissotiin vajonneissa valtioissa kännyköiden metalleja louhivista halpatyöläisistä tai orjista, joista monet ovat lapsia? Tai heidän kollegoistaan, jotka kokoavat kännyköitä ja laptop-tietokoneita Kiinan, latinalaisen Amerikan ja Itä-Euroopan hikipajoissa tai yhdysvaltalaisissa vankiloissa? Ja tämä kaikki siksi, että länsimaalaiset kuluttajat saisivat tuotteensa tarpeeksi halvalla, että me tyytyisimme osaamme ja talousjärjestelmä jatkaisi pyörimistään.

Taloudellisen totalitarismin luonnonhistoriallinen puoli on jo avaruuteen asti erottuva kaupungistuminen, raaka-aineiden louhinta, tavaroiden tuotanto, kasvien ja eläinten teollinen kasvattaminen, saastuminen, ilmastonmuutos ja villin luonnon lajien sukupuutto.

Ihmisen raaka-aineeksi alistaneiden pakkotyöleirien sekä niiden pohjalta syntyneiden tuotantolaitosten ja asutuskeskusten jäänteet muistuttavat meitä kuolevaisuudesta, kaiken moraalittomasta katoamisesta, niin pahan kuin hyvän. Kun ajattelee, millaista lähdön levollisuutta laho ja raunio henkivät, ei ole ihme, että Venäjän ortodoksisessa kulttuurissa – ja joskus myös Euroopassa – ovat kalmistot aina metsässä.

Kolyman korvessa näkyvät ihmisen ja ei-inhimillisen kohtaamisen jäljet niin kuin nykyään melkein missä tahansa maailmassa. Dneprovskin leirin lahoavaa rankaa saartavilla vuorilla tunne ihmisen poissaolosta, kokemus siitä että luonto ja sen biomassa lopulta voittavat taloudellisen voitonpyynnin, luo toivoa myös siitä, että ihminen lajina säilyy hengissä tällä planeetalla.

Essee on ilmestynyt myös Elonkehässa 1/2019.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Stalin realismin kovassa valossa

Stalinin vainoja käsittelevät romaanit luottavat realistisesti kuvattuun suureen kertomukseen, jossa ”paljastetaan” rikokset . Ville Ro...