tiistai 12. maaliskuuta 2019

Kuka puolustaisi taiteilijaa?


Kirjoittaja Ville Ropponen

Taide on työtä muiden joukossa, mutta sillä ei voi ansaita toimeentuloa. Uusliberaalisssa yhteiskunnassa koko persoonallisuutensa uhraavan taiteilijan osaksi jää kamppailu sosiaalitukien hetteikössä.

Jos Juha Sipilän hallituksen talousohjelma, Christer Kihlmanin myöhäistuotanto ja Charles Baudelairen esseet laitettaisiin kirjalliseen tehosekoittimeen niin saataisiin Antti Nylénin Häviö – iskevä, satiirinen esssee taiteilijan toimeentulosta. Monissa lehtijutuissa aihe on jo ehditty vähätellä ikuisuusaiheeksi. Jos aihe on ikuinen, niin miksei sen ratkaisemiseksi ikinä tehdä mitään?

Häviö on myös yritys taiteilijan omakuvaksi ja selitys esseistin tuotantoon. Nylénin isoihin, rönsyileviin esseekokoelmiin verrattuna Häviö on suppea ja keskitetty, mutta silti Nylén virtailee aiheesta toiseen kuin automaattikirjoitusta suoltava surrealisti sillä erotuksella ettei Häviössä ole mitään surrealistista.

Monologi kertoo: Nylén on menestynyt kirjailija. Hänet on huomioitu valtamediassa, palkittu, kehuttu, kustannussopimuksin varusteltu ja apurahoitettu. Ja sittenkin toimeentulo on katkolla ja vaakalaudalla, vain vähän yli toimeentulorajan. Missä siis vika?

Rahaan perustuvassa yhteiskunnassa kirjailijankin ongelmat nousevat rahasta tai pikemminkin sen puutteesta. Kirjailijuus ei edes ole mikään oma valinta, todistelee Nylén. Elämän sumeassa virrassa on melko vähän todellisia vaihtoehtoja.

Suomalaisessa luokkayhteiskunnassa Nylén tunnistaa olevansa ”valkokaulusköyhälistöä”. Nokkela ilmaus viittaa henkilöön, joka on sivistyksellistä eliittiä, mutta elää köyhyysrajalla vailla solidaarisuutta kaltaisiinsa. Lisäksi Nylén sanoo suoraan: rahanpuute on mielenterveysongelma. Ja päinvastoin, hyvät tulot takaavat mielenterveyden. Häviö sanallistaa rapsakasti ajassa kelluvaa puhetta. Aiheelle tuntuu olevan peräti sosiaalinen tilaus.

*

Omaelämänkerralliset teokset ovat olleet viime vuosina suosiossa. Tähän saumaan Nylén iskee kuin tuhat volttia. Hän heittelee ristiriitaisia väitteitä kuten esseessä kuuluu. Hän kurvailee aiheesta toiseen ja vaihtelee taidolla kirjallisia tyylejä. Satiirina Häviö on maukas, hauska ja tursottava.

Parhaimmillaan teos on viiltävä kulttuurinen puheenvuoro; heikoimmillaan se on juuttuessaan esseistin omien teosten selittelyyn, niiden vastaanottoon ja oman julkiroolin erittelyyn. Nylén ottaa itselleen kunnian esseebuumin käynnistämisestä. Tuoreita tekijöitä hän kritisoi uuden estetiikan puutteesta ja siitä, etteivät nämä kyseenalaista kotimaisen esseistiikan perinnettä.

Nuoren tai keski-ikäisen mieskirjailijan vihaista vuodatusta on tapana kutsua vimmaiseksi. Jouko Turkan mahtailutkin mieleen tuova Häviö on sukua Kihlmanin monologille Vastaus on ei! ja esseelle Tuuliajolla tappion maisemissa, joista jälkimmäiseen suoraan viitataankin.

Nylén hutkii tapansa mukaan niin oikealla kuin vasemmalle. Oikeistolaiset helppoheikit, kuten ajatuspaja Liberan tutkimusjohtaja Heikki Pursiainen ovat väärässä ja keräämässä poliittisia irtopisteitä. Oikeisto vihaa köyhiä ja hyvinvointivaltiota. Vasemmistolainen inhokki on tietokirjailija Pontus Purokuru, jonka suurin synti on Nylénin nuiva kritikointi.

Monologi ruoskii kaupallisen koneiston armottomuutta, mutta melko yleisesti. Individualismissaan hellyttävän ”vanhanaikainen” Nylén ei käsittele mitenkään julkisuuskoneistojen roolia. Kotimaisista esseisteistä puhuessaan hän namedroppailee vain eniten median parrasvalossa paistatelleita. Entä arvosteleeko Nylén kirjallisessa julkisuudesssa entistä enemmän vaikuttavaa tähtikulttia? Ei oikeastaan. Kirjallisuuden ja julkisuuden kaupallistumiseen ei oteta kantaa. Ei myöskään kirjailijabrändäykseen, josta Nylénin(kään) kaltainen kirjailija tuskin on välttynyt.

*

Essee kuvaa yleisin kaarin miten Nylénistä, todellisesta henkilöstä, tuli ”Nylén”, esseepersoona, jota ravisuttaa kutsumuskohtalo ja riivaaja, joka pakottaa jatkuvasti kirjoittamaan. Muistelus liikkuu köyhästä opiskelijaelämästä perheen perustamiseen rivitalossa trendikkäässä Helsingin kaupunginosassa. Esseisti setvii suomennostöitään ja sivuaa masennuskausiaan. Hän viskoo näkemyksiä eri aiheista, kustannuspolitiikasta uskontoihin, pop-musiikista taidefilosofiaan. Osuvasti hän suomii nykyistä yrityselämän mentaliteetin palvontaa, hyvinvointivaltion tuhoamista ja jatkuvaa leikkauspolitiikkaa.

Häviö on samalla kirjailijuuden ja kirjoitustyön kuvaus. Miten kirjailija keksi jatkuvasti uutta, tuoreesta näkökulmasta ja ketterästi ilmaistuna? Kirjoittamista on pidettävä jatkuvasti yllä, muuten taito kuihtuu. Kirjoittamistyön mielekkyys on lisäksi itse rakennettava, toisin kuin ”perinteisessä” työssä.

Tavallaan Häviö on myös itseironinen ”vanhanaikaisen” taiteilijaroolin puolustuspuhe uuslibereraaleja välinearvoja vastaan. Omituisen taitelijaneron myytin tilalle ollaan nyt työntämässä roolia, jossa taiteilijan työ näyttäytyy ”työnä muiden joukossa”, sillä erotuksella ettei taiteilijan työllä voi ansaita toimeentuloa. Nylen lopettaa pohdinnot tähän. Ja kuitenkin uusliberaalissa yhteiskunnassa kaikkien muidenkin työelämä alkaa näyttää taiteilijamaiselta: työtä on liikaa ja siihen on uhrattava koko persoonallisuus ilman takuuta tasaisesta toimeentulosta.

*

Nylén esittää kolme vaihtoehtoa taiteilijoiden toimeentulon ongelmien ratkaisuksi. Ensimmäinen on rahoituksen tuhoaminen, mikä johtaisi taiteen kuihtumiseen. Toinen on jonkinlaista ironiaa nykyjärjestelmästä ja kolmas on pyrkimys reformiin. Nylén ehdottaa taiteilijapalkkaa, joka olisi lähes keskipalkan vertainen summa loppuelämäksi taiteilijoiksi valituille. Avoimeksi jää ketkä kelpuutettaisiin taiteilijapalkatuiksi. Taiteilijapalkka lopettaisi nykyistä taide-elämää saastuttavat kateuden, kilpailun ja pelon ja nostaisi tilalle toveruuden ja solidaarisuuden.

Esseen huomiot kulttuurialan freelancerien ja itsensätyöllistäjien asemasta ovat osuvia. Elämä on kamppailua sosiaalitukien hetteikössä, liikaa kehnosti palkattua työtä, asumistukea ja toimeentulotukea, ulosottomies uhkaa, rahat eivät tahdo riittää menoihin. Nylén kuvaa hyvin köyhän osaa. Teoksen alkupuolen liian subjektiiviselta tuntuva narina lavenee lopussa muidenkin prekaarien pätkätyöläisten osan käsittämiseksi, vaikka Nylén ei suoraan tällaista vertailua tee, eikä Häviö ryhdy varsinaiseksi yhteiskunnalliseksi pamfletiksi.

Nylén arvostelee työn käsittämistä vain palkkatyöksi, mutta ei etene oivalluksesta minnekään.Välillä tuntuu, että esseen keinovalikoimaan kuuluva liioittelu paisuu yli äyräiden, kuten kuvauksissa apurahan hakemisen kauheudesta. Apurahajärjestelmä on tietenkin suuret arpajaiset. Ja apurahan saaminen on itseasiassa pätkätyösopimus, kuten Nylén muistuttaa.

Missä muussa kuin taiteilijan ammatissa toimeentulon hankkimista pidetään erityisenä ”tunnustuksena”? Arvostus sen sijaan ei suoraan muutu toimeentuloksi, koska nykymaailmassa vain raha ratkaisee. Ihminen ja hänen työnsä ovat sivutuotteita.

Antti Nylén: Häviö. Monologi, 222 s. Kosmos 2018.

Kritiikki on julkaistu Ydin-lehdessä 1/2019.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Stalin realismin kovassa valossa

Stalinin vainoja käsittelevät romaanit luottavat realistisesti kuvattuun suureen kertomukseen, jossa ”paljastetaan” rikokset . Ville Ro...