Neuvostoliiton
Kommunistisen puolueen pääsihteereillä oli usein paljon
henkilökohtaista valtaa, vaikka ei puhuttaisikaan Stalinin
tapaisesta despotismista. Jo Leninin tekemät muutokset
bolševikkipuolueen
säännöissä sementoivat pääsihteerin aseman. Pohjaa
johtajakultille oli tietenkin jo Venäjän keisarikunnan ajoilta.
Tsaari katsottiin Jumalan edustajaksi maan päällä samoin kuin
”kansan isäksi” ja sen tahdon toteuttajaksi. Ja hyväksihavaittu
perinne on jatkanut elämäänsä: vain harvasta
maailmankolkasta löytyy yhtä suuria johtajia kuin entisen
neuvostoimperiumin alueelta. Siellä ihminen löytää sisältään
homo sovieticuksen koteloituneen idun ja nauraa vallattomasti.
Hän vain kulkee ympäriinsä ihastellen monumentaalisia rakennuksia,
muistomerkkejä ja valtakatuja, jotka tuntuvat kuiskivan ylimaallisen
loistavasta elämästä – maallisesta viis.
Parasta kaikessa on
se hellittämätön esimerkillisyys, jolla jälkineuvostoliittolaiset
johtajat ovat usein asettaneet itsensä valtiolaivan peräsimeen. He
ovat Odysseuksen tapaan antaneet sitoa itsensä ruoriin, eivätkä
kansan seireenilaulut ja tuskanparahdukset liikuta järkähtämätöntä
kättä, joka ohjaa kohtaloita läpi tihkusateen ja sunnuntaipoudan.
Kukapa
ei haluaisi omaa kaupunkia. Sellaisen näyttää rakennuttaneen
Kazakstanin ensimmäinen presidentti ja kunniakansalainen, Nursultan
Nazarbajev. Häneen ei voi olla törmäämättä Kazakstanissa:
ympäri maata levitetyissä kylteissä presidentti julistaa
isänmaallisuutta. Mahtikäskyllään hän siirsi pääkaupungin
vuonna 1997 Almatysta Akmolaan, joka nimettiin uudelleen Astanaksi.
Kazakiksi se merkitsee yksinkertaisesti pääkaupunkia.
Pääkaupungin
siirtoa perusteltiin Astanan paremmalla sijainnilla
kuljetusyhteyksien kannalta. Vedottiin myös strategisiin syihin –
Almaty on aivan valtionrajan pinnassa. Kriittiset äänet ovat
muistuttaneet, että Astana sijaitsee sen kazakkiheimon
valta-alueella, johon presidentti Nazarbajev kuuluu. Kazakhstanissa
heimot vaikuttavat pinnan alla politiikkaan paljon. Mutta ei nyt
sotkeuduta pikkuseikkoihin.
Vertailun vuoksi
voisi ajatella mitä merkitsisi, jos Suomen pääkaupunki
siirrettäisiin Helsingistä Ouluun, keskustapuolueen tukialueelle,
ja samalla Oulu rakennettaisiin kokonaan uudestaan. Oulujoen rannalle
saatettaisiin pystyttää vaikka useampi Guggenheim-museo,
innovaatiopuistoja, pari Nokian pääkonttoria (yksi varalle),
Euro-kulttuurikeskus ja 100-metriä korkea monumentti, jonka nimeksi
tulisi Jytky.
Sopivasti Astana
sijaitsee keskellä aluetta, jossa Neuvostoliiton pääsihteeri
Nikita Hruštšov käynnisti 1950-luvun lopulla niin sanotun
neitseellisen maan ohjelman. Hruštšov, valtaisa maatalouden
asiantuntija, heristeli maissintähkää. Pääsihteerin toimiessa
ideologisena aurana Kazakstanissa ja Siperiassa raivattiin parissa
vuodessa 42 miljoonaa hehtaaria viljelyalaa. Operaation
keskuspaikassa Astanassa ikään kuin vedeltiin jättimäisen
traktorin vipuja. Entiset leirivangit, jotka lopettelivat sisäistä
karkotustaan, saivat samalla töitä. Kolhoosit, joiden keskikoko oli
vaatimattomat 100 000 hehtaaria, levittivät ruokamullan tuoksua
taivaaseen asti. Mutta voi – jokusen vuoden hyvien satojen jälkeen
aromyrskyt veivät mustan mullan mennessään. Neitseellisestä tuli
parissa vuosikymmenessä lerpahtanut ja kuiva.
Ei muuta kuin uutta
käärmettä pyssyyn ja luonnonvaraa tankkiin. Kaspianmerellä kohoaa
nyt öljynporaustornien ryteikkö. Siinä ajassa kun vastasyntynyt
kasvaa mopokortista haaveilevaksi koltiaiseksi on Astana
kolminkertaistanut väkilukunsa. Turhaan sitä ei kutsuta ”Arojen
Dubaiksi”. Vaikea tosin sanoa pestäänkö siellä yhtä paljon
kansainvälistä rahaa kuin Dubaissa. Keskustan liepeillä
neuvostyylisen tahraiset korttelit taittuvat puleeratuksi science
fictioniksi. Uudet kauppakeskukset, hotellit, asuintalot ja
urheiluhallit tungeksivat kuin Stockmannin alennusmyynneillä.
Pilvenpiirtäjät säihkyvät metallisissa väreissä, geometrian
lakeja uhmaten. Tästä kuuluu kiitos turbokapitalistisen ajan
muotiarkkitehdille, brittiläiselle lellipojalle Norman
Fosterille.
Astanassa
on luonnollisesti jätetty tilaa paraatipuistoille ja bulevardeille.
Patsaita ja muistomerkkejä kohoaa joka puolella julistaen
Kazakhstanin menneiden ja nykyisten suurmiesten kunniaa. On tosin
vaikea sanoa kenen kunniaa julistaa jättimäisen linnunmunan
näköinen muistomerkki Ensimmäisen presidentin museon edustalla.
*
Astelen
matkatoverini kanssa pitkin punaista mattoa museoon. Se sijaitsee
Astanan geometrisessä keskipisteessä. Astana taas sijaitsee
keskellä Euraasian mannerta. Museon aulassa vetäisemme kenkiemme
päälle säädetyt sinertävät muovipussit, jotta emme toisi
rahvaanomaista saastaa pyhään tilaan.
Vasta
pitkällä museossa huomaan salakuljettaneeni vahingossa sisään
puukon. Veitsi on jäänyt reppuun, koska junassa leikkasimme sillä
rasvaista makkaraa, kellertävää juustoa ja hevosen ihraa, apetta
jota hotkimme sisuksiimme tyytyväisinä röyhtäillen. Vartija tutki
reppuni museon portilla, mutta ei huomannut veistä. Puukko ei
piipannut metallinpaljastimessakaan, jonka läpi tulimme sisään.
Lähtiessämme kohdallani piippaa, mutta vartijan pää ei edes
käänny. Museosta ulos saa tietenkin viedä mitä tahansa, selvä
se.
Museon pääsalissa
tarkkailemme hartaina musiikkivideota, jossa on dramatisoitu
presidentti Nazarbajevin lapsuutta. Näyttelijät esittävät kuinka
presidentti käyskenteli isänsä
kanssa idyllisellä arolla. Lapsi-Nazarbajev karauttaa hevosella,
isoisä rämpyttää perinteistä luuttua, isoäiti ilmehtii
rakastavasti, äiti laittaa ruokkaa. Isä myhäilee partaansa.
Poikabändi laulaa Nazarbajevin sanoittamaa herkkää balladia
nimeltä Uš
Konyr.
Puuttuu
enää se, että Nazarbajev itse hyppäisi jostain esiin.
Kainalossaan hän voisi pidellä esimerkiksi Saudi-Arabian emiirin
lahjoittamaa kullattua konepistoolia, joka löytyy museon
vitriinistä. Tai ehkä hän ratsastaisi lahjahevosella istuen
lahjasatulalla sulloutuneena lahjaksi saatuun kirgiisihaarniskaan?
Kourassaan hän voisi pidellä konepistoolin lisäksi mitä tahansa
lahja-asetta, joita museossa on kokonainen huoneellinen miekoista
kevyisiin konekivääreihin. Esimerkiksi Astanan yliopiston rehtori
on lahjoittanut presidentille piikkinuijan. Nazarbajev on yliopiston
ensimmäinen kunniatohtori, ja luonnollisesti myös koko yliopisto on
nimetty hänen mukaansa.
Miksei
tällaista lahjaperinnettä voisi tuoda myös Suomeen? Vaikkapa
tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän juhlavastaanotto saisi
aivan toisen luonteen, kun juhlavieraat jonottaisivat kättelyvuoroon
piikkinuijineen ja hilpareineen.
Siirrymme
museon toiseen kerrokseen, jonka seinällä roikkuu kookas,
sosialistista realismia edustava maalaus. Tarkemmin katsoen kyseessä
on nazarbajevilainen realismi. Maalauksessa presidentti vierailee
Astanan rakennustyömaalla. Rakennusmiesten kasvot loistavat
kulmikasta työn iloa ja juhlaa. Taustalla näkyy valmis
Bayterek-torni. Kazakstanin lippu liehuu. Toisesta kerroksesta löytyy
myös Kazakstanin hallituksen neuvotteluhuone. Merkillistä että
hallitus kokoontuu museossa, mutta niin se kai vain menee. Selviää,
että neuvottelupöydän ääressä oleva presidentin tuoli on hieman
muita tuoleja korkeampi.
Presidentin
julkikuva tietenkin tarvitsee vaalimista. Sen tähden media onkin
otettu Kazakstanissa valtionisälliseen holhoukseen. Kaikenlaiset
riidanhaastajat, kuten poliittinen oppositio, on tukahdutettu, ja
toisinajattelijat heitetty pieneen koppiin miettimään
pötypuheitaan. Välillä kansalaiset eivät ymmärrä omaa parastaan
ja heille pitää antaa niin sanotusti piiskaa pyllylle.
Esimerkiksi kun öljytyöläiset kehtasivat mennä lakkoon Žanozenissa joulukuussa 2011, täytyi vähän reippailla. Komennettiin miliisin erikoisjoukot paikalle ampumaan seulaksi 15 mielenilmaisijaa. Sataan mielenosoittajaan miliisi ei osunut kunnolla ja he saivat vain haavoja. Silminnäkijät ovat puhuneet yli 100 kuolleesta ja pidätettyjen pieksämisestä tainnoksiin, mutta tämä nyt on paskapuhetta ja Yhdysvaltain ja Euroopan maiden propagandaa, tietää Kazakstanin hallitus.
Kaikenlaisen
agitaation vastapainoksi sopii perehtyä totuuteen eli Nazarbajevin
elämäntarinaan. Idylliseltä arolta hän siirtyi metallityöläiseksi
Temirtaun teollisuustaajamaan, alueelle jossa on eniten
syrjäytyneitä, väkivaltaa, päihdeongelmia ja HIV-tapauksia
maassa. Nazarbajev niin sanotusti koetteli itsenään. Hän meni
autiomaahan ja oli palava pensas. Ajatelkaapa hetkinen. Ryhtyikö
Nazarbajev syrjäytymään ja velttoilemaan? Ei, hän paukutti
vasaralla ahkerasti. Hilluiko hän tappeluissa takakujilla silmä
mustana, hampaat taskussa ja nenä lytyssä? Ei, hän pani toiset
asialle, ja söi itse ruokahalulla lautasellisen hevosenlihasta
keitettyä beşbarmaqia.
Entä kittasiko hän liikaa vodkaa ja pani poikia ja hutsuja
perseeseen tartuttaen itseensä immuunikadon? Ei tietenkään, vaan
hän ryhtyi Kazakstanin neuvostotasavallan ministerineuvoston
puheenjohtajaksi. Vuosi oli 1984. Seuraavana vuonna Eput lauloivat
meillä, miten paljon on aikaa siis, kun viimeksi ylöspäin pyöräni
pyörässä näin. Mutta Nazarbajev pyöräili jo taivaissa, ja
pyörässä oli septiljoona vaihdetta.
Maan
kommunistisen puolueen pääsihteeri Nazarbajevista tuli 1989, ja
Kazakstanin itsenäistyttyä maan presidentti. Vuonna 1995
Kazakstanin kansa äänesti presidentin kaudelle pidennystä
vuosituhannen vaihteeseen, ja vuonna 2007 poistettiin kahden
presidenttikauden rajoitus, vaikka kansa ei äänestänytkään.
Nazarbajevin johtamalla Nur Otan-puolueella on maan parlamentissa yli
4/5 enemmistö, vaikka kyllä se olisi 5/5, jos asiasta alettaisiin
kiistellä, mutta ei aleta.
Presidentti
Nazarbajev on auttanut kansaansa myös siten, että siirtymäkaudeksi
kommunistisesta komentotaloudesta kapitalistiseen uusliberalismiin
hän on suunnittelut nazarbajevilaisen talousmallin. Mallin mukaan
valtaosa valuutasta virtailee presidentille ja hänen sukulaisilleen
sekä uskollisille tukijoille. Nazarbajevilla uskotaan olevan
henkilökohtainen omaisuus, joka koostuu yhdeksännumeroisesta
luvusta Amerikan dollareita, mutta tämä nyt on varmasti vähättelyä.
Nazarbajevilla on lisäksi tavallaan oma raha. Kazakstanissa
1990-luvun lopulla tehdyn rahauudistuksen jälkeen tuoreisiin
seteleihin on kuvattu Astanan uusia, brittiläisen maitopoju Norman
Fosterin suunnittelemia rakennuksia. Esimerkiksi 10 000 tengen
seteliin on piirretty Bayterek-torni.
*
Mikä
tämä torni oikein on, kun se tuntuu poukkoilevan vähän väliä
vastaan? Museossa vierailtuamme menemme pohtimaan asiaa oluttelttaan
kadunkulmassa.
Matkakumppanini
pistäydyttyä käymälään, käyskentelen odottamassa kadulla.
Äkkiä ohi virtaavasta väkijoukosta aineellistuu eteeni nuori,
lihaksikas mies aurinkolasit päässä. Mies on sonnustautunut hyvin
leikattuun, turkoosiin pukuun, ja kaulassa killuu hillitty kravatti.
Hahmo puhuttelee minua sujuvalla englannilla, mikä hämmästyttää,
sillä Kazakstanissa englannintaitoisia on harvassa. Kuka oikein olen
ja mikä on matkani tarkoitus? Olenko ehkä Suomen Kazakstanin suurlähetystöstä? Mitä mieltä olen Yhdysvalloista? Olenko käynyt
Amerikassa? Hyväntuulisesti esitetyt kysymykset pamahtavat esiin
kuin katapultista.
Ennen
kuin matkakumppanini palaa mies katoaa. Näen hänen puhuvan kaukana
kadulla kännykkään. Henkilön olemus ja käytös panevat
aavistelemaan, että kyseessä oli eräänlainen
puhtaanapitolaitoksen työntekijä. Vai sanoisimmeko kliinisten
pintojen informaatiohallinnon katutason manageri? Ehkä kyseessä oli
rutiiniluontoinen tarkastus, ikään kuin
sipaisu
sormella pitkin pöydän pintaa sen varmistamiseksi, että se on
pyyhitty kunnolla, eivätkä muruset hiiviskele minne tahansa.
Jatkamme
pyhiinvaellustamme kohti Bayterek-tornia. Matkalla katsastamme
presidentin kulttuurikeskuksen, jonka valtava sininen kupolikatto
kohoaa 38,5 metrin korkeuteen aurinkoiselle taivaalle, josta
kazakkien jumala katselee hyväntahtoisesti poikiaan. Siniseksi
maalattu graniittikatto muistuttaa myös suunnatonta munaa, jonka
sisältä kuoriutuu minä hetkenä hyvänsä jokin tuntematon
elämänmuoto. Oikealla Keski-Aasian suurimpiin kuuluva,
vastarakennettu moskeija Nur-Astana viittaa sekin nimessään
presidenttiin.
Išim-joelta
etelään sijoittuvat arkkitehtuuriluomukset. Astakemenissä
eli Kazakstanin pienoismallipuistossa voi kiertää maan
perusteellisesti kolmessa vartissa. Alle kahden hehtaarin alueelle on
rakennettu Kazakhstanin 14 maakunnan ja kahden kaupungin, Astanan ja
Almatyn, tärkeimpien nähtävyyksien pienoismallit.
Näköalatasanteella
uppoudumme urbaanin näkymän käsittämättömiin syvyyksiin.
Kilometrin päähän etelään näyttää laskeutuneen UFO. Lentävää
lautasta muistuttava suunnaton rakennus on huvittelukeskus Duman. Sen
uumenista löytyy 3D-elokuvateatteri, oceanarium, pelikasino,
kauppakeskus, kahvilavyöhyke, keilahalli ja hotellikompleksi.
Rakennuksessa voisi periaatteessa viettää elämänsä kehdosta
hautaan.
Eikä tässä vielä
kaikki, huvittelu vasta alkaa, kun sukellamme Khan Šatyrin,
150 metriä korkean maailman suurimman teltan sisuksiin.
– Hilipatihei,
huudamme kiertäessämme telttaa näköalajunalla.
Vietämme aikaa
kylpylässä ja keinotekoisella hiekkarannalla teltan huipun
tuntumassa. Sompailemme shoppailemassa ostoskeskuksessa, hetkumme
huvipuiston laitteissa, pelaamme raha- ja ampumapelejä ja viskelemme
toisiamme hattaran kappaleilla. Jättiläisteltan sisällä vallitsee
kesät-talvet lämpötila +26 C -astetta. Voi vain ajatella mitkä
määrät energiaa ja rahaa palaa talvisin, jolloin Kazakstanissa voi
olla jopa -30 C-astetta, ja kaikki vain jotta Astanan eliitti ei
tylsistyisi.
Selkä suorana
kuljemme Nurzol (”loistava polku”) -bulevardia pitkin keskelle
Rakastavaisten puistoa. Siellä sojottaa viimein uuden Astanan
symboliksi muodostunut Bayterek-torni. Kazakinkielinen sana
”Bayterek” merkitsee poppelia. Lähes sadan metrin korkeuteen
kohoava rakennelma muistuttaa enemmän Velho Sarumanin pesää
Tarussa sormusten herrasta. Paikalliset kutsuvat tornia
vitsikkäästi nimellä ”Tsuba-tsup” eli tikkunekku. Tästä
vitsistä heidät melkein pitäisi ammuttaa. Tornin huippu on tehty
niin sanotusta kameleonttilasista, joka vaihtaa väriä eri
vuorokauden aikoina valon lisääntyessä tai vähentyessä. Värien
vaihdellessa tornin nuppi näyttää sykkivän ikään kuin... no,
antaa olla.
Kun tornilta katsoo
itään, nousevan auringon suuntaan, katse kulkeutuu kahden kullatun
ja pyylevän bastionin välistä presidentin virka-asunnolle, Ak
Ordalle. Sen takana on Rauhan ja Sopusoinnun palatsi. Se on pyhitetty
maailman kaikille uskonnoille, kuinkas muuten. Pyramidinmuotoisessa
kompleksissa toimii 1500 paikan ooppera, Kulttuurin museo,
Sivilisaatioiden yliopisto, ja siellä saa myös ihailla Kullan ja
arvometallien valtionmuseon kokoelmia.
Bayterekin huipulla
pääsee lähelle maan isää, ja siksipä sadat ihmiset jonottavat
päivittäin tornille. Kymmenien minuuttien jonotusponnistuksesta
selvittyämme hissi kuljettaa meidät tornin huipulle. Siellä lepää
rakennuksen funktio. Kullattuun, asetille nostettuun kiveen on
painettu presidentti Nazarbaevin kädenjälki. Ihmiset jonottavat
tassille, ja vuoron saatuaan painavat kätensä tassulle. Välistä
he puhkeavat kyyneliin, välistä ilakoivat tenavina, ja tärkeällä
hetkellä ystävät ottavat valokuvia. On yleisesti tiedossa että
kun asettaa kätensä presidentin käpälänjäljen päälle, saa
esittää toivomuksen. Aiemmin jälkeä painettaessa kuului
musiikkia, mutta ääniefekti on nyt kaikkien pohjattomaksi suruksi
poistettu.
*
Jos presidentti
Nazarbajevin ympärillä hälisevä rakennelmien ja galaksien
välisten energiasuristimien kultti tuntuu liioitellulta, niin ei voi
kuin todeta, ettei se ole paljon mitään verrattuna Turkmenistanin
ensimmäisen presidentin Saparmurat Nijazovin neronleimauksiin.
En tarkoita sitä,
että maansa elinikäiseksi presidentiksi nimetty Nijazov piti
hallussaan kaikkia mahdollisia arvonimiä, joista komeimpana kiilteli
Maailman turkmeenien järjestön
johtajan titteli, Türkmenbaşy,
turkmeenien ylin johtaja. Siinäkään ei ole paljon mitään, että
Nijazov laitattti kuvansa useimpiin Turkmenistanin rakennuksiin sekä
uusiin seteleihin ja kolikoihin. Lisäksi hän nimesi Krasnodarin
kaupungin uudelleen itsensä mukaan ja puuttuipa vielä kalenterin
kuukausiinkin – ne nimettiin uudelleen presidentin sukulaisten,
maan historian ja muun sellaisen mukaan. Lähes kaikki tämä on
tuttua jo Kazakstanista. Samoin pääkaupungin täyttäminen
patsailla ja mielikuvituksellisilla monumenteilla, joiden helmenä
Turkemenistanissa komeili kullattu, 40 metriä korkea Nijazovin
patsas. Pykäelmä peräti kääntyi vuorokauden aikana auringon
mukaan akselinsa ympäri.
Nijazovin
käsittämätön suuruus loisteli erityisesti henkisissä
pyrinnöissä. Presidentin kirjoittama Ruhnama
(”sielukirja”), kokoelma ajatuksia turkmeenien identiteetistä,
historiasta ja kohtalosta, muodostui pyhäksi opukseksi, jota
verrattiin Raamattuun
ja Koraaniin,
vaikka epäilemättä vertailu on jälleen kerran vähättelyä.
Ruhnamasta
tehtiin pakollista luettavaa jokaiselle kansalaiselle. Sitä
opetettiin kouluissa ja yliopistoissa. Presidentti alkoi sulkea
kirjastoja, koska hän ymmärsi, etteivät kansalaiset muuta
luettavaa tarvinneet. Maaliskuussa 2006 Nijazov lupasi
Turkemenistanin televisiossa, että jokainen joka lukee Ruhnaman
kolme kertaa, pääsee paratiisin puutarhaan.
Kuinka
ollakaan paratiisiin halukkaita alkoi äkkiä suorastaan tungeksia.
Ruhmanasta tuli kansainvälinen kirja, kun
Turkmenistanin öljy- ja kaasumarkkinoille halajavat globaalit
suuryhtiöt käännättivät kirjaa eri kielille tehdäkseen
vaikutuksen diktaattoriin. Turkmenistanilla on maailman neljänneksi
suurimman maakaasuvarat, ja EU on pitänyt sitä vaihtoehtoisena
kaasuntoimittajana Venäjälle. Tässä eivät Turkmenistanin
itsevaltaisuus ja ihmisoikeusrikkomukset näytä painavan edes yhtä
paljon kuin on elopainoa yhdellä kopiolla Ruhmanasta. Ja
samalla tavalla asia näyttää menevän Kazakstanin suhteen.
Turkmenistanissa on
nyt uudet tuulet, kun Nijazov on potkaissut tyhjää. Tuoreet
ilmavirrat ovat tosin osoittautuneet hieman homehtuneiksi, sillä
presidentiksi noussut Gurbanguly
Berdymuhammedov on alkanut askaroida omaa henkilökulttiaan. Uuden,
hammaslääkärin koulutuksen saaneen presidentin toimet vain
kärsivät mielikuvituksen puutteesta. Lähes säälittävältä
vaikuttaa Berdymuhammedovin toukokuussa 2015 itselleen pystyttämä
kullattu ratsastajapatsas ”Arkadag” ('suojelija'). Patsaalla ei
ole edes korkeutta kuin 20 metriä, eikä valkoisesta marmorista
rakennettu alusta paljon auta. Aikooko Berdymuhammedov suojella
kansalaisiaan erityisesti hammaspöpöiltä vai miltä, ei ole tähän
mennessä selvinnyt.
*
Entä
miten hommat on hoidettu Venäjällä? Myös Venäjän monet
kaupungit ovat nykyään täynnä mitä erilaisimpia monumentteja,
metalliveistoksia ja korskeita muistomerkkejä. Esimerkiksi
Moskovajoen kaltaalla seisoo mammuttimainen Pietari Suuri laivan
kannella. Mutta että presidentti Putin kuvattaisiin
useampikymmenmetrisenä kullattuna patsaaana – tähän on vielä
jonkin verran matkaa. Pietarilaiset kasakat ovat tosin olleet
avamaassa uria tähänkin suuntaan. Toukokuussa 2016 he lahjoittivat
Putinille hänen rintakuvansa keisari Neron hahmossa. Tiedättehän
puolisotilaalliset kasakkajärjestöt, joista on tullut nopeasti eräs
Putinin yksityisarmeijoista, pretoriaanikaarti.
Kasakkajärjestön
lahjaa voisi melkein pitää satiirina, jolleivat mustasotniaa
muistuttavat kasakat olisi järkkymättömiä Putinin ihailijoita.
Kyseessä lienee siis freudilainen lipsahdus.
Historiasta
muistamme, että keisari Nero oli hovijuonittelija ja äidinmurhaaja
sekä itsevaltias elostelija, joka kunnostautui kristittyjen
vainoamisessa. Nero piti itseään suurena runoilijana ja
näyttelijänä, ja hän kierteli patriisien häpeäksi ympäri
valtakuntaa esiintymässä. Yleisö hurrasi legioonalaisten keihäillä
uhattuna, sillä keisari oli kehnonpuoleinen runoilija. Kun Rooma
paloi vuonna 64, siitä epäiltiin Neroa. Historioitsija Tacitus
uskoo keisarin sytyttäneen tulipalon tehdäkseen tilaa uudelle
palatsilleen ja voidakseen lausua vasten palavaa metropolia
Homeroksen runoa ”Troijan palo”.
Putininin
kultti alkaa revitellä kierroksia, vaikka hänellä on vielä
kosolti matkaa keskiaasialaisten arojen uroiden rinnalle. Toisaalta
sen minkä Putin menettää arkkitehtonisessa monumentaalisuudessa,
sen hän voittaa virtuaalisessa fallisuudessa. Keskiaasialaiset
ihmisjumalat ovat meidän kannaltamme lähinnä eksoottisia
sirkuseläimiä. Se että Putinin kultti on löytänyt kaikupohjaa
myös Euroopasta, sen sijaan herättää kylmiä väreitä.
*
Putin
oli lähes tuntematon venäläiselle yleisölle ennen kuin Jeltsin
nimitti hänet seuraajakseen. Pikaisesti hänelle pystytettiin
nuorekas ja miehekäs imago, joka korostui suhteessa juoppoon
Jeltsiniin, jota kansan suussa nimitettiin ”alkonautiksi”.
Putinin
valtakauden alkuvaiheessa esiin pullahti elektronisen tanssimusiikin
yhtye Pojušie
vmeste:n (”lauletaan yhdessä”) kappale Takogo kak Putin”
('Sellainen kuin Putin', 2004). Laulussa unelmoidaan Putinin
kaltaisesta miehestä, joka ”ei satuta, ei ryyppää, ei jätä, on
täynnä voimaa”, vaikka ”maailma on tienristeyksessä”.
Kansainvälisestikin huomiota herättänyt biisi tuntuu vuosi
vuodelta yhä tragikoomisemmalta. Jotkut venäläiset bändit ovat
levyttäneet myös Putinia arvostelevia tai pilkkaavia kappaleita.
Viime vuosina kansainvälisesti tunnetuimmaksi on tullut
ukrainalaisten ultras-jalkopallofanien tekemä laulu ”Putin huilo”
('Putin on mulkku'), joka sekin tavallaan viittaa Putinin
maskuliinisuuteen. Heinäkuussa 2014 ukrainalaiset tähtitieteilijät
antoivat peräti tähdelle TYC 3541-945-1 nimen ”Putin Huilo”
arvostellen teolla Krimin miehitystä.
Venäläisten
naisten on väitetty laajalti näkevän eroottisia unia
presidentistään. Enemmän kuin unelmamiesystävänä Putin on
tullut ainakin länsimediassa tunnetuksi karkeista lausunnoista ja
alatyylisen tiedusteluslangin käyttelijänä. Toisen
Tšetšenian
sodan 1999 alla Moskovan kerrostaloiskujen jälkeen Putin lausui,
että ”terroristit tuhotaan kaikkialta, ja jos he ovat huussissa,
kolkkaamme heidät huussissa”. Kriminaali- ja alatyylistä slangia
sekä niin sanottua mat:ia
(ven. ”matnyj jazik”) käytetään Venäjälle erityisesti
miehisissä yhteyksissä, kuten armeijassa. Alatyylin käyttö
alleviivaa presidentin machomiehisyyttä isolla M:llä.
Samalla
kun henkilökultti tai -brändi on noussut, on Putinin miehisyys
pullistunut yhä enemmän esiin. Putinista on julkaistu valokuvia
ilman paitaa kalastamassa, Putin aseen kanssa, uimassa perhosta
virran kuohuissa, Putin sotilaskoneen ohjaimissa. Putinin kerrottiin
ampuneen tainnustusnuolella television kuvausryhmää kohden
rynnänneen Siperian tiikerin, jonka kaulaan laitettiin GPS-lähetin.
Presidentin virallisilla sivuilla saattoi pitkään seurata ”sitä
naarastiikeriä”, joka muka yhä jolkotteli taigassa. Toimittaja
Mihail Zygarinin mukaan tiikeri oli kuitenkin peräisin
eläintarhasta, pumpattu täyteen rauhoittavia, eikä sitä
aiottukaan päästää vapaasti, vaan eläin surmattiin.
Julkisuuteen on myös nolosti tupsahtanut Putinin
henkivartijan todistus, jossa hän kertoo sijoittaneensa arvoesineitä
valmiiksi, kun Putin ”sukelsi uponneen laivan aarteita meren
pohjasta”. Ilmavimman tempauksensa Putin teki syyskuussa 2012,
jolloin hänen kerrottiin ohjanneen moottoroidulla riippuliitimellä
etelään muuttavia kurkia. Viime vuosina Putin on esiintynyt usein
kriminaalin ”Yön sudet”-moottoripyöräkerhon johtajien ystävänä
ja eräänlaisena ”prätkähuligaanina” itsekin. Onhan
moottoripyöräileviin miehiin, jotka elävät ”kapinallisesti”
yhteiskunnan rajamailla liittynyt Helvetin enkelit-rikollisliigan
sekä Nuori kapinallinen (1955)-elokuvan päivistä alkaen
suorastaan kesytöntä machokunniaa.
Putinin viriiliä mainetta
ovat ruokkineet myös mediaan tiuhkuneet tiedot naissuhteista paljon
ennen virallista eroa Ljudmila-vaimosta vuonna 2013. Putin on
yhdistetty erityisesti Alina Kabajevaan, kilpavoimistelijattareen ja
entiseen olympiavoittajaan. Nuori nainen on huhujen mukaan
synnyttänyt presidentin lapsen salassa yksityissairaalassa.
Avioeronsa jälkeen Putin on virallisesti Venäjän tavoitelluin
poikamies.
Henkilöbrändiä
rakennetaan nyt myös kuvataiteen keinoin. Syksyllä 2015 Moskovassa
järjestetyn taidenäyttelyn maalauksissa Putin kuvataan esimerkiksi
kannattelemassa maapalloa tai muinaiskreikkalaisen tarun
Hercules-hahmona kukistamassa terrorismia tai solmimassa tulitaukoa
Itä-Ukrainaan. Eräässä maalauksessa Putin antaa piiskaa hänen
sylissään lepäävälle, pikkupojaksi kuvatulle Barack Obamalle.
Maalaukset on tehty aivan vakavassa hengessä.
Venäläisten
kerrotaan suhtautuvan presidenttinsä kuvaan nykyään muutenkin
vakavammin. Mikään ei estä kantamasta esimerkiksi t-paitaa, jossa
presidentti on kuvattu erilaisissa asuissa ja tilanteissa. Näitä
paitoja myydään Venäjällä laajasti. Esimerkiksi Objoen rannalla
Oktjabrskojen kylässä törmäsin Oleg-nimiseen
hallintovirkailijaan, jonka kananpojan keltaisessa T-paidassa oli
Putinin piirretty rintakuva ja teksti ”Kaikkein iloisin ihminen”.
Edelleen
nousua uudelle kultin tasolle merkitsee vuoden vaihteessa 2016
duumaedustajille ja korkeille virkamiehille jaettu kirja Sanat
jotka muuttavat maailmaa. Tähän 400-sivuiseen kepeähköön
teokseen on koottu Putinin profeetallisia ajatuksia, kuten kirjan
nuori toimittaja Anton Volodin asian ilmaisi. Teoksessa on 19 Putinin
tärkeintä puhetta ja haastattelua. Tässä mielessä kirja
muistuttaa Stalinin katekismusta leninismin kysymyksistä. Toisin
kuin siinä tähän on poimittu lihavoituna satoja katkelmia, joita
voi vaikka twiitata. Käytännöllistä, tiivistettyä viisautta kuin
Lenin-sitaatit tai Maon pienen punaisen kirjan säkeet.
Myös
länsimediassa Putin on kokenut muodonmuutoksen. Kuva on vaihtunut
alkuaikojen länsimielisestä, maltillisesta byrokraatista
vaaralliseksi KGB-mieheksi, korruptoituneeksi ja vainoharhaiseksi
autokraatiksi. Enää ei ole myöskään harvinaista törmätä
lehtijuttuihin, jossa Venäjän presidenttiä kuvataan esimerkiksi
aspergerintautisena ja jakomielisenä narkkarina, joka huvittelee
raiskaamalla nuoria poikia ja tyttöjä sekä kiduttamalla
toisinajattelijoita (esimerkiksi työntämällä poloniumia
sisältäviä metalliputkia heidän peräaukkoonsa). Hurjimmissa
uhkakuvissa Putin on nähty peräti 2000-luvun adolfhitlerinä.
*
Putinille on
muutamissa provinsseissa nimetty neuvostotyylisesti katuja.
Neuvostojohtajia ei kuitenkaan kuvattu Putinin tapaan liioitellun
yltiömaskuliisina vaan paljon neutraalimmin. Herää kysymys: mistä
Kreml on ammentanut inspiraatiota Putinin lukuisille miehisille
sankarirooleille?
Putinia koskeva kuvataide, valokuvat ja maalaukset,
ammentaa selvästi machomiesstereotypioista. Länsimaissa nämä
stereotypiat ovat vähentyneet, sillä liberaalissa kulttuurissa
machous nähdään usein tasa-arvo-ongelmana. Läntisessä
valtakulttuurissa machostereotypioita näkyy lähinnä mainoksissa
tai Tom of Finlandin eli Touko Laaksosen (1920-1991) kuvataiteessa.
Länsimaissa miehiä tavataan nyt kuvata neutraalimmin, ja naiset
ovat seksuaalisia objekteja. Putin-kuvissa mies asettuu katseen
kohteeksi.
Machomiehen
roolihahmossa Putin asettuu tavallaan vastavoimaksi länsimaiselle
kulttuurille, joka on liudentanut perinteisiä sukupuolirooleja.
Putin tarjoaa itseään Venäjän kansalle perinteisten arvojen
pelastajana. Poliittisen vallankäytön ytimestä machoilu tuskin on
missään päin lähtenytkään, mutta Putin palauttaa sen myös
vallankäytön oikeuttajaksi. Lännen demokratiat ovat akkamaisia ja
siksi rappeutuvia, mutta Putin uskaltaa olla mies sekä kuvissa että
tosielämässä.
Viime vuosina
Putinin yhteydessä on ilmestynyt myös yllättävän monta ikonista
uutiskuvaa, jossa nuoria naisia on pistetty kalterien taakse.
Esimerkiksi kuvat Pussy Riotin Nadežda Tolokonnikovasta, Greenpeacen
Sini Saarelasta ja ukrainalaislentäjä Nadia Savtšenkosta
rakentavat tarinaa johtajauroksesta, joka uskaltaa näyttää
naiselle tämän paikan maailmassa.
Putinin
machomiesroolista kumpuava arvojen ristiriita korostaa Venäjän ja
länsimaiden vastakkainasettelua. Tästä syntyvä konfliktin uhka
luo perusteen sille, että Venäjää johtaa naisten himoama ja
miesten ihailema, keinoja kaihtamaton alfauros. Tällä
ikonografialla ja ulkoisella uhalla voidaan perustella myös
sisäisten vastustajien sorto. Samalla Putinin kuvilla saatetaan
luoda Venäjälle uutta kansallista identiteettiä tehokkaammin kuin
millään yksittäisellä poliittisella päätöksellä.
Venäjä ei pärjää
lännelle taloudellisesti, mutta haastaa länttä propagandan ja
voimankäytön keinoin. Huolestuttavaa on se, että Putinin Venäjä
etsii liittolaisia lännen arvokonservatiiveista,
äärinationalisteista ja fasisteista, joita elähdyttävät
vastavalistuksen opit. Uuden venäläisen identiteetin ja sen varaan
rakentuvan voimankäytön johtotähtenä vaikuttaisi olevan ajatus
Venäjästä majakkana, joka johtaa konservatiivisia voimia
globaalisti ja pelastaa maailman liberalismin, demokratian ja
länsimaisuuden pimeydeltä. Tämä ajatus näyttää saavan
yllättävää vastakaikua talouskriisin, maahanmuuton ja
muukalaisvihan kanssa rimpuilevassa lännessä.
*
Mitä mieltä entisten
neuvostotasavaltojen asukkaat sitten ovat henkilökulteista, paitsi
että ihailevat niitä? Näkevätkö he kultit myös samalla tavoin
huvittavina kuin suomalaiset matkaajat, jotka voivat tuudittautua
ajatukseen, etteivät autoritarismi ja taloudellinen epätasa-arvo
koskaan oikeasti leviä meille? Koetamme kysyä asiaa muutamilta
Kazakstanissa kohtaamaltamme ihmisiltä. Vastauksia ei ole liian
helppoa saada.
– Politiikka ei ole kunnon kansalaisten
asia, toteaa pankkivirkailija Renat Faizulin.
Tylsää tai ei mutta
ymmärrämme häntä. Eipä Suomessakaan moni niin sanottu tolkun
ihminen korvaansa lotkauta poliittisille päätöksille tai vaivaudu
ottamaan selvää faktoista.
Štab-
(”päämaja”)-baarissa Almatyssa seuraamme liittyy arkkitehti
Aijan sekä taiteilijat Mehmed ja Rahat. Aijanin mukaan Kazakstanin
älymystössä vallitsee nyt vahva antikolonialistinen virtaus, jossa
Neuvostoliiton aika nähdään venäläisten miehityksen
huipentumana. Myös monet tavalliset kazakit ovat kääntyneet
nostalgisesti perinteisen kazakkikulttuurin puoleen. Esimerkiksi
kazakkien vanhaa, ennen islamia vallinnutta uskontoa, tengrismiä on
puhallettu uudestaan henkiin. Hallinto ei tue tue tällaista
kulttuurikehitystä, koska sen katsotaan haastavan Nazarbajevin
aseman. Kazakkinationalismia hallinto käyttää mieluummin oman
valtansa pönkittämisessä. Tämän takia monikulttuurisessa
Kazakstanissa, jossa eri kansat ovat perinteisesti eläneet sovussa,
on viime vuosina ehkä ensi kertaa ilmennyt etnisiä
jännitteitä.
– Nazarbajev on diktaa..., aloittaa taiteilija
Medmed, mutta Rahat pukkaa häntä heti kylkeen ja nostaa sormen
huulilleen.
Rahat on vanhempi mies, joka oli mukana
jo Želtoksan-kadun
mellakassa neuvostovaltaa vastaan vuonna 1986. Hän kertoo
joutuneensa tuolloin pidätetyksi. Miliisi hakkasi hänet, mutta ei
lyönyt kasvoihin, jotta pieksämisestä ei jäisi
jälkiä.
Parhaillaan Rahat tekee taidehanketta, jossa hän
kuvaa ystäviään passikuvamaisiin valokuviin. Sitten hän värjää
kuvien ihmiset vihreiksi. Työn nimi on Hulk – se viittaa sekä
”Hulk” -nimiseen scifielokuvaan vihreästä voimamiehestä –
että kazakin sanaan ”hulk”, joka merkitsee kansakuntaa. Kansa on
siis tullut vihreäksi raivosta.
* Esseessä
mainittujen arkkitehdin ja taiteilijoiden nimet on muutettu, sillä
esimerkiksi presidentin loukkaaminen on Kazakstanissa rangaistavaa.
Johdonmukaisuuden vuoksi myös pankkivirkailijan nimi on muutettu.
Essee on julkaistu teoksessa Suuren idän essee (Savukeidas 2017).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti