Erään kriitikon tunnustuksia

Ville Ropponen

Tuskin mikään kirjoittamisen laji on koetellut hermojani samalla tavalla kuin kritiikki – enkä puhu nyt omien teosteni arvioista. Puhun kritiikin kirjoittamisesta. Olen harjoittanut kriitikon eli taiteen arvostelijan työtä yli kaksikymmentä vuotta ja tehnyt sitä innolla. Mutta silti jo pitkään olen harkinnut kritiikon työn lopettamista. Samat mietteet aina tammikuun alkaessa.

Mistä ihmeestä on kysymys? Ennen kuin menen lopettamisaikeideni syihin, valaisen joitakin kritiikon työhön liittyviä seikkoja.

Journalistisista töistä arvostelijan toimi lienee lähimpänä kirjailijan työtä. En tarkoita oikeastaan työn sisältöä, vaan sen epäsosiaalisuutta. Toimittaja työskentelee aina enemmän tai vähemmän yhteisössä, haastattelee ihmisiä ja selvittää asioita jalkautumalla kaupungille. Kriitikko sen sijaan työskentelee kirjailijan tapaan sosiaalisessa tyhjiössä, ellei sitten ajatustenvaihtoa kollegojen kanssa lasketa – mutta se menee tänä päivänä jo vapaa-ajan puolelle.

Aloitin kriitikon työn opiskellessani Jyväskylässä 1990-luvun lopulla. Ensin kirjoitin Jyväskylän ylioppilaslehteen ja paikallislehtiin, sittemmin aloin tarjota tekstejäni kulttuurilehdille. Kokeilin pari kertaa teatteriarvostelua, mutta nopeasti lajikseni vakiintui kirjallisuuskritiikki.

Kriitikon työ saattaa olla jopa eskapistisempaa kuin kirjailijan työ. Kirjailija kirjoittaa teoksiaan yleensä ihmisiä kohti, sanoakseen jotain, vaikuttaakseen johonkin, ellei muuhun niin asemaansa ja tulotasoonsa. Kriitikko sen sijaan kommentoi jonkun toisen työtä, asettaa toisen tekemän teoksen vasten muita teoksia ja taiteen perinnettä. Hän asemoi kirjailijan teosta kuvitteelliseen odotushorisonttiin. Hän ei vain lue teosta, vaan ikään kuin neuvottelee sen kanssa.

Ulospäin juuri mitään ei näy. Kriitikko istuu kammiossaan, jakkaralla tai laiskanlinnassa. Lukuvalo palaa. Välillä hän saattaa yskäistä, kiemurrella sijallaan tai käydä hakemassa kupin juotavaa ja haukkapalan. Ulkona aurinko kulkee taivaan poikki ja laskeutuu horisontin taakse. Tulee pimeä. Lukulampun alla kelluvat kriitikon kasvot heijastuvat ikkunalasiin. Hän lukee, yhä vain. Ehkä tuhahtelee tai naurahtelee välillä itsekseen.

Kriitikontyö on aina viehättänyt sisäistyneitä ja sadomasokistisia luonteita. Erityisesti monet esseistit ovat toimineet myös kriitikoina. Kriitikon tapauksessa sana myös on välttämätön. Toki menneisyydessä eli ja työskenteli joitakin kriitikoita, jotka eivät tehneet juuri muuta. Silloin kriitikon työllä oli vielä elitististä leimaa.

Puhun sellaisista hahmoista kuin Jukka Kajava, Pekka Tarkka tai Seppo Heikinheimo. Eivät hekään kriitikoiksi alkujaan syntyneet, mutta kenties he – Erno Pasilinnan lentävää lausetta varioidakseni – elivät elämän josta syntyy kriitikko. Ennen nousuaan johtavan päivälehden pääkritiikoiksi he tekivät monenlaista, ja toki myös sen jälkeen, mutta kriitikkoina heidät tunnetaan.

Nykyään tällainen kriitikko-oletetun ja kritiikin asema ja arvostus tuntuu kuin kuvalta kansansadusta.

***

Vuosien aikana olen kirjoittanut kritiikkiä useisiin suuriin päivälehtiin ja lähes kaikkiin Suomessa ilmestyviin kirjallisuuslehtiin. Arvostelijan urani huippuhetkiä ovat olleet ne pari kertaa, kun kritiikkini ovat kirvoittaneet lukijoilta palautetta. Poikkeuksetta palaute on ollut moittivaa: milloin on katsottu kriitikon kirjoittavan virheellisiä tietoja, milloin tulkitsevan kirjailijaa väärin ja epäreilusti. Jotakin on liikahtanut kritiikin takia.

Yksinäinen puurtaminen heikohkolla palkalla joka ei vastaa työmäärää on kaiketi viehättänyt minua? Tai ehkä olen yrittänyt todistella jollekulle (itselleni?) suurta idealismiani, sillä sitä kritiikontyö vaatii, kauhakuormittain. Tai ainakin uskoa pilvilinnoihin, joita kriitikoille heidän työnsä merkityksestä satuillaan.

Jotta kriitikon työstä olisi todella ollut niin sanotusti ammatillista hyötyä, olisi pitänyt hakeutua enemmän tai vähemmän pysyväksi tuolinkuluttajaksi kirjallisuuspalkintoja jakaviin raateihin. Niihin olisi ollut pari kertaa ovi raollaan, mutta jätin menemättä.

Tein kritiikkiä edelleen idealistisista syistä, suorastaan jalosti myhäillen, vain kirjallisuuden ja sen kehityksen suuremmaksi hyväksi. Vai oliko taustalla lopulta raadollisempia syitä? Nautinko sittenkin kritiikin kirjoittamisesta, vaikka se on melko vaikea laji, jonka avulla ystäviä ei saa vaan päinvastoin usein vihollisia? Luultavasti vain sublimoin ihmisarkuuttani ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa pakenemalla virtuaaliseen sosiaaliseen todellisuuteen: kirjallisuuteen. Mutta voiko mistään pakenemisesta loppujen lopuksi edes puhua?

Nykyisenä laskennallista hyötyä painottavana aikana taiteen hyvinvointivaikutuksia mittaavat selvitykset ovat muotia. Uusimpien neurologisten tutkimusten mukaan lukeminen on oma terveystekijänsä, joka vaikuttaa samoin kuin tupakoinnin lopettaminen, raitistuminen, varallisuus tai hyvä sosiaalinen asema. Lukeminen tekee aivoille vielä parempaa kuin liikunta ja lisäravinteet. On havaittu, että paljon lukevat elävät terveempinä ja pidempään kuin vähän lukevat. Erityisesti kaunokirjallisuuden lukeminen näyttää lisäävän aivosolujen välisiä yhteyksiä.

Empiirisesti tiede ei ole vielä pystynyt selvittämään miksi juuri lukeminen parantaa muistia ja aivotoimintoja. On esitetty teorioita, jotka perustuvat siihen, että ihminen on sosiaalinen olento, joka pärjää parhaiten hengaillessaan yhteisössä. Kaunokirjallisuutta lukiessaan ihminen elää mukana ja samaistuu – hän on henkisesti yhteydessä toisten ihmisten kanssa, vaikka todellisuudessa istuisi ypöyksin sohvan nurkassa tai vessassa.

Tästä näkökulmasta kirjallisuuskriitikon työ ei olekaan pakenemista, vaan suorastaan rynnistämistä päin elämää. Se on silkkaa pitkän iän ja terveyden triumfikulkua, jossa kaiketi edes varallisuutta tai hyvää sosiaalista asemaa ei tarvita.

***

Jean Sibeliuksen kerrotaan sanoneen, ettei yhdellekään kriitikolle pystytetä patsasta. Ei varmaan pystytetäkään, mutta niin on useimpien ammattien kohdalla. Sibeliuksen tokaisu kertookin ehkä enemmän taiteilijoiden stereotyyppisestä suhteesta kriitikoihin. Tuo suhde on perinteisesti ollut nyreä, vaikka kriitikot olisivatkin taiteilijaa aina palvoneet.

Taiteilijan ja kriitikon joutuessa tappelukseen sympatiat ovat yleensä taiteilijan puolella. Jos kirjailija suivaantuu julkisesti kritiikistä, hän saa tavallisesti tuekseen lukijoiden, kollegojen ja tutkijoiden armeijan. Entä kuka tukee kriitiikkoa? Tavallisesti ei kukaan.

Kolumnissaan “Kuka rakastaisi kriitikkoa?” (SK, 10.4.2018) Parnasson päätoimittaja Karo Hämäläinen muistuttaa kuinka kriitikkoa arvosteltaessa on usein hyväksyttyä mennä henkilökohtaisuuksiin ja oikeastaan kuinka pitkälle vain. Menisi itse ja kirjoittaisi paremman, kriitikkoa saatetaan moittia, vaikka kriitikko ei ole taiteilija, eikä taiteellinen luominen hänen työtään, Hämäläinen päättelee.

Edellä mainitun valossa ei olekaan ihme, että eräs tuore kritiikkiä koskeva keskustelunavaus, kirjailija Riku Korhosen Granta 9 -aikakausikirjaan syksyllä 2017 kirjoittama essee ”Puhu, viha” keskittyy kirjailijan ja kritiikin suhteeseen. Iskevä teksti erittelee päällisin puolin Korhosen omien teosten kritiikkiä ja käy väkivalloin ja nimeltä mainiten arvostelijoiden kimppuun.

Korhonen erittelee tekstissä niin monia mielipahaa, väärinymmärrystä ja kriitikoiden ilkeyttä henkiviä tapahtumia, että hänessä nousee ajatus brutaalista kostosta. Hän toteuttaakin sen esseessä pistäen kriitikkonsa syömään virtsaa, kierimään portaissa ja taintumaan etälamauttimen iskusta. Erityisen rajua kuvattu väkivalta ei ole – Korhonen ei puhu painot jaloissa mereen upottamisesta, teloittamisesta, katolta pudottamisesta tai murhasta ensinkään – mutta ehkä juuri siksi väkivalta on eräillä tahoilla otettu tosissaan.

Julkisuudessa on pohdittu kuinka essee pitäisi tulkita ja miten sen taiteellinen arvo suhteutuu sisältöön. Marraskuussa 2017 silloinen Kritiikin Uutisten päätoimittaja Marissa Mehr arvioi Korhosen tekstin ongelman olevan siinä, että se menee henkilöihin, toisin kuin hyvä kritiikki. Jo aiemmin Korhonen oli puolustautunut Helsingin Sanomissa (25.10.2017) julkaistussa vastineessa etteivät hänen hyökkäyksensä kohdistu todellisiin henkilöihin vaan heidän julkisiin hahmoihinsa ja väkivaltafantasia vain kuvastaa niitä alhaisia tunteita, joita kirjailijassa herää hänen lukiessaan arvosteluja.

Eseessään Korhonen ikään kuin siis soveltaa huonoista kritiikeistä tuttua henkilöön menevää tyyliä tiettyihin kriitikoihin. Samalla hän tekee itsestään mahdollisesti naurettavan. Korhonen ottaa riskin, että häntä – tai hänen esseepersoonaansa – pidetään narsistisena mielensäpahoittajana tai vuosien salavihaa hautovana primadonnana. Näinhän on joskus tavattu kuitata kirjailijoiden tuohtuneet vastineet teostensa kritiikkeihin, ja eräät ylimieliset kriitikot tapaavat jopa hihitellä kirjailijoiden reaktioille.

On selvää, että minkä tahansa ammatin harjoittajat ottavat arvostelun itseensä, eritoten perusteettoman arvostelun, eivätkä vähiten kirjailijat. Vaikka en olekaan toistaiseksi itse pahoittanut mieltäni kriikeistä, minulla on kokemusta solvausten tulvasta silloin, kun yhteistyö katkesi erään suurella kustantamolla julkaisevan prosaistin kanssa yhteisen Yhdysvaltain työmatkan jälkeen. Olen joutunut myös sekalaisen joukkion laajan mustamaalauksen kohteeksi erään kulttuurijärjestön valtataisteluissa.

Ikinä ei voi olla varma, etteikö joku ottaisi sanoja itseensä ja loukkaantuisi, jos puhutaan oikeista henkilöistä, vaikka kuinka olisi kyse ”fiktiosta”, ”julkisista rooleista” tai henkilöimättömistä asetelmista.

Korhonen essee muistuttaa miten kirjallisuusarvostelijoilta voi pahimmillaan unohtua täysin kirjailijan tekemän, usein pitkällisen työn kunnioitus. Kriitikon sanoilla on valtaa, vaikka kriitikosta ei aina siltä vaikuta.

Korhonen ruotii sinänsä osuvasti laiskaa journalismia ja asiantuntemattomuutta. Ja kuitenkin (kirjallisuus)kritiikkiä kannattaisi ehkä pohtia myös laajemmin kuin vain kirjailijan ja kriitikon suhteen kautta. Esimerkiksi nykyään kirjoitetaan kritiikkejä yhä kiireisemmin ja pienemmin palkkioin, mikä väistämättä vaikuttaa laatuun. Miten vaikkapa mediakulttuurin muutos, silpputyöläisyyden yleistyminen sekä kaupalliset paineet vaikuttavat kritiikin taustalla? Korhosen kirjoitus ei tähän pohdintaan kuitenkaan ryhdy.

***

Kriittinen piste (2018) -kirjoituskokoelmassa ilmestyneessä esseessään ”Kirjallisuuskritiikki ja kirjallisuuden monimuotoisuus” tutkija ja kirjailija Markku Eskelinen erittelee niitä avuja, joita kriitikko hänen mielestään tarvitsee tulkitessaan 2010-luvun suomalaista proosaa.

Eskelinen ounastelee, että kirjallisuuden ja kritiikin välille on koulutustason nousun, kansainvälistymisen ja internetin myötä saattanut revetä kuilu.

Väittämänsä vakuudeksi Eskelinen heittää esimerkkejä kritiikeistä, joissa kriitikko ei ole hänen mielestään ollut arvioimansa teoksen tasolla. Esimerkit ovat kaikki Helsingin Sanomista. Eskelinen argumentoi: ”Matti Mäkelä, joka ei ole missään, milloinkaan eikä mitenkään profiloitunut kokeellisen kirjallisuuden, ergodisuuden ja postmodernismin tuntijana, voi arvioida Jaakko Ylijuonikkaan ensimmäisen magnum opuksen Neuromaanin”. Esimerkki kuulostaa kieltämättä tragikoomiselta, vaikkei ehkä kuitenkaan ilmennä mainitun sanomalehden kulttuuriosaston yleistä kritiikkilinjaa.

Tekstissään Eskelinen ehdottaa kriitikkojen työnjakoa yleis- ja erityiskriitikoihin. Yleiskriitikot arvioisivat vain kirjallisuuden valtavirtaa, joka kehittyy keinoiltaan ja sisällöltään niin hitaasti, että kriitikon olisi helppoa pysyä kyydissä aina eläkeikään asti. Erityiskriitikolta sen sijaan tulisi voida odottaa samaa kuin keinoiltaan ja sisällöltään kehittyvältä kirjallisuudelta ja kirjailijalta.

Eskelinen peräänkuuluttaa erityiskriitikkojen palkkaamista mediaan. Ehdotus on kiinnostava, vaikka epäilenkin sen toteutumista. Kritiikkiin keskittyneiden toimittajien elitistinen asema tuntuu olevan mennyttä. Nykyään harvassa ovat ne tahot, jotka palkkaavat ammattitaitoisia, näkemyksellisiä ja rohkeita kriitikoita, joiden tehtävänä on seurata kirjallisuutta pitkäjänteisesti.

Kirjallisuudessa, sen tulkitsemisessa ja arvottamisessa mennään nyt lähes kaikkialla talouden ehdoilla – kuten monessa muussakin asiassa. Vain hieman kärjistäen sanomalehtijuttujen pohjimmainen tarkoitus on nykyään tarjota hyvät raamit mainoksille. En oikeastaan näe mitään syytä sille miksei kulttuurisivuja voisi lakkauttaa sanomalehdistä – ja siirtää kulttuurin käsittelemistä taloussivuille. Toisekseen, eihän nykyisille peruskriitikoillekaan riitä kunnollista palkkausta kuin ani harvoin, miten sitten erityiskriitikoille.

***

Eskelisen ja Korhosen tekstit ovat kritiikin kritiikkiä, tekstilajia, jota kriitikot itse eivät läheskään aina harjoita, vaikka heidän ehkä kannattaisi. Molemmat tekstit tavallaan myös uusintavat kulttuurista stereotypiaa kriitikoista ymmärtämättöminä, epäpätevinä tai pahantahtoisina skribentteinä, jotka kohtelevat keskinkertaisuuttaan tai ilkeyttään kirjailijoita kaltoin kieltäytyessään toimimasta kirjailijan henkilökohtaisina fasilitoijina. Kirjailijat taas nähdään oman menestyksensä vain työllään hankkineina (Korhonen), huippukoulutettuina ja erityisasiantuntevina (Eskelinen), poikkeuksetta poikkeusyksilöinä, vaikka kirjailijoitakin on totta puhuen moneen junaan ja heidän menestyksensä taustalla vaikuttavat monet seikat.

Erityisesti Korhosen tekstin kohdalla herää kysymys: osallistuuko essee ”Puhu, viha” – ehkä tarkoittamattaan – myös siihen nykyiseen, kaupallisten tahojen sanelemaan trendiin, jonka mukaan kirjoista ja kirjailijoista pitäisi kirjoittaa vain myönteisesti – tai sitten vaieta? Ristiriitoja karttelevassa nykyajassa alkaa olla vaikea edes kuvitella todella rajuja teilauksia ja julkisuus kohtelee kirjailijoita valtaosin myönteisesti.

Iso ongelma sekä kirjailijoiden että lukijoiden kannalta on pikemminkin se, että niin monet teokset sivuutetaan ilman arviota. Tähän Korhonen ei ota kantaa, sillä esseessä käy selväksi, että hänen omat teoksensa ovat saaneet runsaasti huomiota ja hän itse palstatilaa laatulehdissä.

Kirjailijan, kirjallisuuden ja kritiikin suhde liittyy – kuten ennenkin – raadollisimmillaan kirjailijan asemaan, näkyvyyteen kirjallisella kentällä ja jopa toimeentuloon. Korhosen esseessään esittämä väite yhden ryttäyksen mahdollisesta vaikutuksesta kirjamyynnin supistumisen kautta jopa puolen vuoden toimeentuloon kuulostaa silti huvittavalta liioittelulta. Suomenkokoisella kielialueella vain harva kirjailija, ehkä neljän käden sormilla laskettava määrä, elää teostensa myyntituloilla. Loput hakevat työskentelyynsä muuta rahoitusta. Apurahalautakuntiin yksittäisillä kielteisillä arvioilla harvoin kuitenkaan on vaikutusta.

Nykyään kustantajat puhuvat yhä enemmän siitä, ettei kritiikeillä ole enää merkitystä kirjan myynnin kannalta. Julkaistujen kirjojen määrä on 2000-luvun alusta 2010-luvun loppupuolelle tullessa suuresti kasvanut, mutta kritiikkien määrä on pysynyt ennallaan. Samalla kritiikit ovat entisestään lyhentyneet. Yhä harvempia teoksia ylipäänsä arvioidaan, saati sitten usean kritiikin voimin. Siihen arvioidaanko kirja mediassa ei enää vaikuta paljoakaan teoksen sisältö tai tasokkuus, vaan pikemmin aiheen mediaseksikkyys, kirjailijan imago ja teoksen markkinointiin laitettu rahamäärä eli mainonnan volyymi.

Tässä kuviossa kriitikon rooli alkaa supistua kohti muotitietoista tuote-esittelijää. Tiedemaailmassa yleistynyt käytäntö maksaa näkyvyydestä tulee luultavasti nykyisen kehityksen jatkuessa koskemaan myös taidetta. Kustantamot maksavat julkaisemiensa teosten arvioimisesta tiedotusvälineelle. Tiedotusvälineet voivat sitten palkata ”tallistaan” soveliaan kriitikon, jolla on lupa kehua teosta kykyjensä mukaan; nimekkäämpien kriitikoiden teksteistä maksetaan tietenkin isompi korvaus. Nimekkyys syntyy yksinkertaisesti sen perusteella kuinka paljon kriitikon arvio on lisännyt kirjan myyntiä. Näin kriitikot voivat hinnoitella kouluttautumisensa ja erikoistumisensa vaatiman ajan, aivokapasiteetin ja energian, kuten uusliberaalissa maailmassa kuuluukin tehdä.

Erityisen paneutuvia kritiikkejä tullaan toki varmasti tulevaisuudessakin julkaisemaan kirjallisuuslehdissä ja tasokkaissa kulttuurijulkaisuissa. On turha kuvitella, että näillä julkaisuilla olisi tulevaisuudessa varaa tai halua maksaa kritiikistä juurikaan palkkaa. Asiantuntevista ja kriittisistä arvioista tulee lähestulkoon samanlaista vapaaehtoistyötä, jota kulttuurialat jo nyt ovat pullollaan, finanssikapitalistisen logiikan mukaan kulttuurityö kun on lähinnä ”harrastus” ja näin jo lähtökohtaisesti määritelty palkkatyön ulkopuolelle.

Herää oikeastaan kysymys: onko yhteiskunta tulevaisuudessa enää valmis taloudellisesti tukemaan asioita kriittisesti erittelevää keskustelua – vai siirrytäänkö mainontaan, PR-toimintaan, informaatiovaikuttamiseen ja muuhun yrityskulttuurin sanelemaan yksitasoisuuteen, jossa suurimmat ja suosituimmat päättävät ja näkyvät muiden pitäessä turpansa kiinni?

***

Nykyäänkin kritiikeistä ja kriitikoista puhutaan oikeastaan vain silloin, kun kritiikki on kielteistä. Myönteiselle kritiikille hykertelevät hiljakseen niin taidepiirit kuin taiteilijat.

Voi toisaalta kysyä miksi kukaan olisi niin hullu, että kirjoittaisi kritiikkejä nykyään, kun huomiotalouden nollasummapeli määrittää koko ajan enemmän asioita. Esimerkiksi kirjallisuuskriitikko pohtii yhä useammin minkä takia hän osallistuu kirjan, kirjailijan ja viime kädessä kustantamon arvonluomiseen eli kapitalistiseen lisäarvon tuotannon prosessiin tekemällä työtä, josta maksetaan niin mitätön korvaus ja jota arvostetaan niin vähän.

Kritiikkijulkaisujen toimittajat, kuten Kiiltomadon Aleksis Salusjärvi, ovat usein puhuneet, että kriitikon työ on 90 prosenttisesti kutsumusta ja 10 prosenttisesti kirjoituspalkkion takia tehtyä työtä. Kyseessä on siis silkka rakkaus kirjallisuuteen, kutsumus tai vähemmän juhlallisesti ammattietiikka. Nämä kirjallisuuden intohimoiset ensirakastajat paitsi välittävät tietoa ja näkemyksiä kirjallisuudesta kiinnostuneelle lukevalle yleisölle myös edistävät taiteenlajin kehitystä. Vain moraalisesti rappeutuneet kriitikot kykenevät olemaan sanomatta pahasti silloin, kun on sanottava pahasti ja olemaan kehumatta silloin, kun täytyy kehua. Näin meille uskotellaan.

Hyvin harvan muun työn tekijää houkutellaan lähinnä kutsumuksella. Tai korkealla etiikalla. Toimi kodinkonekauppiaana niin muutut yleväksi. Markkinoi ydinvoimalan lauhdevesialtaan pinnoituslevyjä ja moraalisi nousee. Kriitikon kohdalla on täysin mahdoton esimerkiksi sellainen ajatus, että hän kirjoittamalla kehuvan kritiikin taiteilijan teoksesta pyrkisi taiteilijan pöksyihin. Ei, tällaista ei voisi edes ajatella. Mahdotonta on myös uskoa kriitikon kehuvan ja haukkuvan teoksia vaikkapa jonkin tietyn esteettisen teorian tai poliittisen näkemyksen pohjalta. Taiteilijoiden pöksyihinkin pääsee luultavasti paljon helpomminkin kuin kirjoittamalla kritiikin heidän teoksestaan.

Suurempi ongelma kuin se mitä kirjailijoiden teoksista kirjoitetaan on se kirjoitetaanko niistä ollenkaan. Oikeastaan pahin mikä kirjailijaa voi kohdata on vaikeneminen kuoliaaksi. Jos kirjasta kirjoitetaan, se löytää lukijansa. Ja kriitikoiden tekstit unohtuvat lähes aina. Vain harva kriitikko muistetaan jälkeenpäin, eikä heille muistomerkkejä tosiaan pystytetä, vaikka ehkä pitäisi. Riittävä tila kritiikille ja taitavan teilauksenkin arvostaminen olisivat kuitenkin ehkä parempi tilanne kuin mainonnan yksitasoisuus.

***

Kuka puolustaisi kriitikkoa? Ei kukaan. Ja miksi edes pitäisi? Kriitikko on toistuvasti ollut eri tahojen teettämien ammattien arvostusta mittaavien kyselyiden häntäpäässä. Ei roskakuskin ammattiakaan kukaan puolusta julkisuudessa, vaikka hän kerää ja lajittelee roskat, entiset esineet, jotka insinööri on ensin suunnitellut, tehdastyöläinen valmistanut, mainostoimittaja markkinoinut, suuryrittäjä myynyt, ja jotka ilman roskakuskin työtä päätyisivät osaksi valtamerten muovilauttoja.

Tässä en pyri vertaamaan kirjallisuutta roskaan, vaikka houkutuksena olisikin hyödyntää Walter Benjaminin metaforaa esseististä ”lumppujenkerääjänä”. Kulttuurisen kierrätyksen arvon varhainen ymmärtäjä Benjamin korosti kulttuurin keinotekoisuutta vastakohtana ”alkuperäistä neroutta”, ”omaperäistä ääntä” ja muuta sellaista tähdentäville romanttisille käsityksille. Läpiteknologisen ja läpikaupallisen kulttuurimme markkinalogiikassa taide on kuitenkin jo kauan sitten muutettu hyödykkeeksi, joka nähdään käytännössä aivan samanlaisena kuin muut kulutushyödykkeet.

Biologista metaforaa soveltaaksemme voisimme toki verrata kriitikkoa myös kastematoon. Hän möyhentää ja hajottaa ja hajottaessaan luo hedelmällistä maaperää tulevan kulttuurin kasvulle, kulttuurin, joka syntyy enemmän ihmisyhteisön kollektiivisena tekona, yhteisestä työstä, kuin yksittäisten ja individuaalisuutensa pakahtuvien nerojen tuotteistettavissa olevista aivomyrskyistä.

Hieman samalla tavoin kuin jälkiteollinen yhteiskunta on pääsemättömissä teknologiasta ja energiasta, ovat taiteilijat riippuvaisia julkisuudesta ja kritiikistä, siitä että teokset otetaan vastaan silkkihansikkaisiin käärityin käsin tai kumihanskoissa – että niitä käännellään ja väännellään, pudistellaan ja pöyhitään, rakastaen, ärsyyntyen, tylsämielisesti tai terävästi, käsittäen väärin, ymmärtäen ja siinä samalla jatkaen kimuranttia peliä, jota on tavattu kutsua kulttuuriksi.

Kriitikot taas – he ovat lähtemättömästi koukussa – lopettaminen ei ole edes vaihtoehto.

Kirjoittaja on kriitikko ja esseisti.

Essee on julkaistu Kritiikin Uutiset-lehdessä 1.11.2018.