sunnuntai 29. elokuuta 2010

Venäjä on kirjallisuuden suurvalta?

Venäläisiä kertojia. Suomentanut ja toimittanut Vappu Orlov. Avain 2010.

Miten usein kirjallisuusklassikkoja tulisi suomentaa uudestaan? Kysymys pungertaa mieleen Vappu Orlovin suomentaman ja toimittaman 1800-luvun venäläisen kirjallisuuden valikoiman kohdalla. Venäläisiä kertojia niputtaa yhteen kahdeksan mestarin, Aleksander Puškinin, Nikolai Gogolin, Mihail Lermontovin, Ivan Turgenevin, Fjodor Dostojevskin, Mihail Saltykovin, Lev Tolstoin ja Nikolai Leskovin novelleja. Kaikki valikoiman novellit on julkaistu suomeksi aiemmin, osa ammoin, osa äskettäin.

Miksi ei mieluummin suomenneta nykyvenäläistä kirjallisuutta? Miksi juuri nämä klassikot on nyt jälleen käännetty? Tarvitaanko uutta ”lukemistoa koululaisille”? Vai onko lukijaparkaa huijattu, kun Orlov esipuheessa selvittää valinneensa tekstit ”omien mieltymystensä mukaan”?

Vai pitäisikö novelleista etsiä ajankohtaisuutta, kun Orlov mainitsee sen esipuheessa yhdeksi valintakritiiriksi? Novellien toistuvat aihelmat eivät taida ollakaan niin vanhentuneita: Venäläiset sotilaat Kaukasuksella, maaorjat yhteiskunnallisena ilmiönä (työntekijöiden asema), Pietarin saksalaiset (vähemmistöt) ja suhtautuminen vammaisiin (marginaaliryhmien oikeudet). Onko niin että yleiseurooppalaisen teollistumisen 1800-luvulla syntyneet aatteet jylläävät yhä nykyajassa, vaikka muodot ovat toiset? Vai johtuuko kaikki sittenkin Venäjästä, Venäjästä, Venäjästä, jossa usein toistetun sanonnan mukaan on muuttunut kaikki, eikä mikään?

Ajankohtaisuutta antologiassa siis piisaa, vai piisaako? Pitäisikö esimerkiksi Puškinin (1799-1837) novelleista ”goottilaisimmassa” ”Patarouvassa” nähdä yhtymiä nykyvenäläisten oligarkkien kasinopeleihin? Vai onko kysymyksessä ajaton romanttinen tarina ahneudesta ja jännityksenhalusta, jonka ilkikurinen lopetus tekee kuin pilaa kauhukertomuksen tyylilajista?

Entä Gogolin (1809-1852) ”Nevski Prospekt”, niin sanottuja pietarilaisnovelleja – tulisiko sen naisia jahtaavien nuorukaisten toilailuissa nähdä viittauksia nykyisessä Itä-Euroopassa rehottavaan naiskauppaan? Vai onko kyse vain haaveiden ja todellisuuden ristiriitaa luotaavasta novellista, joka sivumennen sanoen on myös ensimmäisiä ”Pietarin myyttiä”, fiktionalisoitua kuvaa kaupungista, rakentavia tekstejä? Inkerinsuomalaiselle suolle pykätyssä epävenäläisessä poliksessa kun kaikki on haavetta, petosta ja muuta kuin miltä näyttää.


Edistyksellisiä ja taantumusta

Ajankohtaisuus-rattaat alkavat kolista kuuluvammin, kun tiedostaa, että valikoiman novelleista useimmat sijoittuvat Nikolai I:n hallitusaikaan 1825-1855 tai Aleksanteri II:n hallitusajan 1855-1881 alkuun. Nämä kaksi tsaaria ovat aivan kuin nyky-Venäjän hallintotandemin historiallinen peilikuva - hidastettuna.

Nikolai I on kuin Vladimir Putin, autoritaarinen taantumuksellinen, joka dekabristikapinan (1825) jälkeen hallitsi salaisen poliisinsa turvin. Sensuuri kukoisti ja taiteilijoita, kirjailijoita, tieteilijöitä ja poliittisesti erimielisiä vainottiin. Aleksanteri II taas on kuin Dmitri Medvedev, liberaaliksi mainostettu ”vapauttajatsaari”, joka päästi maaorjat ikeestä 1861, lievensi sensuuria ja vainoja, mutta unohti pian otteensa ja peruutti taantumukseen.

Kuten nykyään myös 1860-luvun Venäjällä oli omat ”erimielisensä”. Uudistusmielinen nuoriso tunsi vetoa nihilismiin ja jotkut turvautuivat jopa väkivaltaan turhauduttuaan hallinnon välinpitämättömyyteen muutosvaatimuksista.

”Edistyksellisten” pilkkaa ja tsaristisen sortovallan puolustelua harrasti tuolloin yksi Euroopan etevimmistä kirjallisista kyvyistä: Dostojevski (1821-1881). Tämä oli hieman toista kuin nykyisten putinismin puolustelijoiden onnettomat räpellykset, puolustelijoiden, joita löytyy myös Suomesta, esimerkiksi erään ”antifasistisen” komitean piiristä.

Dostojevskin yleismaailmallisina luetuista romaaneista yllättävän moni ammentaa päivänpolitiikasta. Tällainen on vaikkapa eksistentialistisena ja absurdina pidetty Kirjoituksia kellarista (1864), jossa kirjailija pilkkaa Nikolai Tšernyševskiä (1828-1889) ja muita sosialisteja.

Valikoimaan suomennettu ”Krokotiili” on satiirista Dostojevskia hauskimmillaan, mutta näyttää myös kirjailijan taantumukselliset kasvot. Pietarin Pasaasissa näytteillä oleva ulkomaan elikko, krokotiili, nielaisee erään virkamiehen, Ivan Matveitšin. Ironia piilee siinä, että Ivanin nielaisu ei näytä haittaavan ketään. Ivankin tuntee olonsa krokotiilin vatsassa mukavaksi ja suunnittelee ryhtyvänsä skandaalihahmoksi, joka julistaa krokotiilista totuuksiaan.

”Krokotiilissa” Dostojevskin iva kohdistuu julkkiskulttiin, kansainväliseen kapitalismiin ja eurooppalaisuuteen. Novellissa puhuu nationalistinen protektionisti, joka ei halua ylikansallista pääomaa Venäjälle. Lisäksi konservatiivien ystävä Dostojevski sättii demokraatteja kuin vierasta sikaa.

Isänmaallisuutta ja kolonialismia

Leskovin (1831-1895) ihmesadun tyylipiirteitä hyödyntävä tarina ”Vasuri” tuntuu sekin oudon ajankohtaiselta. Patriotismia propagoiva tarina on ikään kuin laajennettu versio vitsityypistä: ”venäläinen, englantilainen ja suomalainen kilpailivat kenellä on isoin...”

”Vasurissa” tsaari Aleksanteri I, Napoleonin voittaja, näyttäytyy kosmopoliittisena hölmönä, joka ei ymmärrä pitää omiensa puolta. Juonen keskiössä on engelsmannien tsaarille lahjoittama mekaaninen kirppu, jota aletaan seuraavan tsaarin Nikolai I:n aikana parannella, jotta näytettäisiin briteille venäläinen nerous. Nikolai I näytetään tarinassa rehtinä isovenäläisenä nationalistina. Hän palkkaa Tulan kaupungin mestarit työhön, ja heistä etevin on Vasuri.

Vasuri vierailee sitten Britanniassa, mutta palattuaan Venäjälle hänen keräämänsä tieto englantilaisten teknologiasta sivuutetaan, ja Venäjä kärsii tappion Krimin sodassa.

Leskov on opettavaisella päällä: ulkolaisten kehityksestä tulee napsia vaikutteita, mutta kotimaisella tavalla. Nykyäänkin Leskov kelpaisi hovikirjailijaksi, kun presidentti Medvedev lanseeraa ”modernisaatiota” Venäjän kehittämiseksi taas kerran ylhäältä ohjatusti.

Leskov viljeli paljon puhekieltä ja murretta, mikä oli tuolloin uutta. Hän kehitti tekniikkaa välittää suullisia kertomuksia (skaz) siten että puhuja kohdistaa sanansa suoraan lukijalle. Skaz-kerronta periytyi venäläiseen modernistiseen proosaan ja erityisesti 1920-luvun suuri satiirikko Mihail Zoštšenko (1895-1958) oli sen mestari.

Kuten 1800-luvulla Venäjä käy taas nykyään sotaa Kaukasuksella. Tuonne Euroopan ja Aasian rajalle sijoittuvat Lermontovin (1814-1841) tarina ”Taman” ja Tolstoin (1828-1910) kertomus ”Vankina Kaukasiassa”.

”Taman” on tunnetuin osa Lermontovin romaania Aikamme sankari (1840). Tamanin niemimaalle paikantuvassa romanssissa kunniallisia salakuljettajia kohtaavasta upseerista on enemmän esteettisiä kuin temaattisia ansioita.

”Vankina Kaukasiassa” sai nimensä kahdelta aiemmalta kirjalliselta teokselta, Puškinin ja Lermontovin runoelmilta. Novelli on mainio esimerkki Tolstoin pelkistetystä ja realistisesta kertomatavasta. Aatelisupseeri Žilinistä kertova toiminnallinen tarina ei ole niin sävykäs kuin myöhempi pienoisromaani Hadži Murat (1912), mutta siitä välittyvä kuva ”tataareiksi” kutsutuista vuoristolaisista ei ole mustavalkoinen. Voi kysyä: löytyykö yhtä vivahteikasta ja ”vihollisia” ymmärtävää kuvausta nykyvenäläisestä kirjallisuudesta, jossa Tšetšenian sotia on ylipäänsä käsitelty vähän? Sodan kriittisestä kuvauksesta käy esimerkiksi Arkadi Babtšenkon ( s. 1977) omaelämänkerrallinen Sodan värit (2006, suom. 2010).

Kärsimysten malja jo kukkuroillaan on

Yhteiskunnallinen hierarkia, sorto ja valtasuhteet tuntuvat olevan kirjallisuuden pysyviä aiheita. Myöskään nyky-Venäjältä nämä aiheet eivät ole valitettavasti huvenneet. Turgenjevin (1818-1883) tunnetuimpiin kuuluva novelli ”Mumu” tiivistää kirjailijan sosiaalisen eetoksen, johon kuuluvat sympatia maaorjatalonpoikia kohtaan ja venäläisen yhteiskunnan kriittinen tarkastelu. ”Mumun” taidokas henkilökuvaus osoittaa Turgenjevin novellistintaidot.

Maanomistajan Moskovan talon maaorjista kertovan tarinan moottorina on kuuromykkä voimamies Gerasim, puolittainen parodia muinaisvenäläisten bylina-tarujen sankareista. Herrojen ohella Turgenjev tekee pilaa Venäjän kansan nöyryydestä: rahvas tuntuu sietävän käskijöiltään mitä vain.

Maaorjien aseman pohdiskelua jatkavat Saltykovilta (1826-1889) suomennetut kolme lyhyttä tarinaa, ”Kertomus siitä miten yksi musikka ruokki kaksi kenraalia”, ”Villi tilanomistaja” ja ”Uhrautuvainen jänis”. Ne ovat anekdootintapaisia poliittisia satuja, joiden kepeyden alta pilkottavat vakavat juonteet.

Vappu Orlov on suomentanut klassikkotekstit detaljintajuisesti, mielikseen niitä syyskesän helteessä anniskelee. Tekstit on osuvasti valikoitu, sillä ei mikä tahansa klassikko sovi minkä tahansa viereen.

Ville Ropponen

Kritiikki teoksesta on ilmestynyt myös 25.8.2010 Kiiltomadossa.

5 kommenttia:

  1. Onko korren parrun purreita tai purettuja rokotiiliä haastatellut, vai harson alla sieniteet käyneet opettamaan? :

    http://suolasuinen.blogspot.com/

    .

    VastaaPoista
  2. Miksiköhän Mihail Jevgrafovitš Saltykov-Štšedrin on menettänyt suomennoksessa sukunimensä toisen puoliskon?

    VastaaPoista
  3. Uusuomalaiselle:
    Siksi että Štšedrin ei kuulu kirjailijan alkuperäiseen nimeen. Mihail Saltykov julkaisi suuren osan tuotannostaan salanimellä N. Štšedrin, ja tämä salanimi on myöhemmin (neuvostoaikana?) liittetty hänen alkuperäiseen nimeensä. Tämä on kyllä selitetty teoksessa.
    Vappu Orlov

    VastaaPoista
  4. Onko ornitologi Saltykov suolasuinen vain englanniksi vai myös neuvostoliitoksi?

    Terveisin,

    Ulkosuoma

    VastaaPoista
  5. Vappu tuossa vastasikin kysymykseen Saltykov-Štšedrinin nimen toisesta puoliskosta. Suola on venäjäksi sol'.

    VastaaPoista

Opportunismin kritiikki

Ville Ropponen Demokratia on nyt uhattuna sekä idässä että lännessä. Historioitsija Timothy Snyder esittelee keinot estää autoritaris...