Natalja Kljutšarjova: Kolmannessa luokassa, Like 2010, Arto Konttinen (suom.)
Natalja Kljutšarjovan (s. 1981) esikoisromaani Kolmannessa luokassa on realismia ja fantasiaa sekoittava ajankuva, nuortenromaani ja farssi, joka pyörittää nyky-Venäjän kohtaloita ja ongelmia satiirisen myötäelävästi.
Romaanin päähenkilö Nikita on nuori romantikko, joka kiertelee Moskovassa, Pietarissa ja provinssien periferiassa. Nikita on etsimässä Venäjää, itäslaavilaista kohtaloa, jota tuntuvat itänaapurissa nykyään etsivän kaikki radikaaleista tsaariin, pummeista pop-tähtösiin. Ajankohtainen teema. Ja samalla venäläisen kirjallisuuden ikuisuusteemoja. Vertailun vuoksi Kljutšarjovaa piirun satiirisempaa ja groteskimpaa Venäjän haeskelua tarjoilee Viktor Jerofejevin Venäläisen sielun eksyklopedia (1999, suom. 2009).
Venäjäänsä Nikita etsii ihmisten elämäntarinoista, joita vilisee matkan kolkkeessa, sillä junalla liikutaan, tämän sanoo jo romaanin nimikin, joka alkukielellä kuuluu: Rossija: obštši vagon. Venäjällä matkustanut tietää, että ”obštši vagon” merkitsee junan halvinta istuinluokkaa, jossa ei ole makuusijoja.
Traditiotietoista junailua
Valtavien välimatkojen Venäjällä junissa tapaa aivan kaikenlaisia ihmisiä. Venäläisten nuorten ei tarvitse syöksyä interrailille Eurooppaan, kun edessä humisee valtavaa maa. Junamatkailu toimii Kljutšarjovan romaanin kehyksenä silti toisella tapaa kuin Venedikt Jerofejevin kulttimaineisessa juoppokuvauksessa Moskova-Petuški (1969). Kolmannessa luokassa ei olla niinkään junassa, vaan seisakkeilla, joiden kautta Venäjä näyttäytyy karnevalistisena kaaoksena.
Romaani rakentuu sarjaksi episodeja, joista parhaat ovat kuin pienoisnovelleja, heikoimmat vitsejä. Nykytodellisuutta tarkastellaan kirjallisin keinoin ja myös venäläisen kirjallisuuden lävitse. Muutaman kerran Kljutšarjova viittoilee myös länsikulttuurin klassikoihin.
Kljutšarjova kirjoittaa kevyesti ja tiiviisti, tavalla josta tulee hieman mieleen Ilfin & Petrovin satiirinen tyyli. Keveys on paikallaan sillä Kljutšarjova kuvaa kärsimyksen ja köyhyyden Venäjää. Tässä maassa ”pyhä hullu” Saša koettaa pelastaa kylänsä tuberkuloosilta postittamalla kirjeitä viranomaisille kunnes saa surmansa; asunnoton paljastuukin korkeakoulututetuksi kierteleväksi filosofiksi; sekopäinen yli-ikäinen komsomolilainen marssii sateessa lyöden rumpua kuin tinasotilas.
Esiin piirtyy kuoleva maaseutu, rapistuva infrastruktuuri, paikallishallinnon korruptio, miliisiväkivalta, suurkaupunkien toivottomuus, bordellit ja rehottava vodkan ja ja huumeiden nappailu. Sorrettuja ja solvattuja Kljutšarjova kuvaa huumorilla ja surumielisesti myötäeläen. Inhimillisyys voittaa.
Eikö tämä oikeastaan ole Dostojevskin ja Turgenjevin Venäjää, päivitettynä: kylähullut, köyhät mummot, prostituoidut, poliittiset vangit, nihilistit punovat juoniaan, turvallisuuspalvelu Ohrana jahtaa heitä. Venäjällä on muuttunut kaikki, eikä mikään.
Ruhtinas Myškin ja alakulttuurit
Kljutšarjovan päähenkilöstä Nikitasta tulee mieleen Sal Paradise Jack Kerouacin romaanista Matkalla (1957), sukupolvea ja kansallista tilaa Kerouacin romaanissakin koetetaan hakea. Enemmän optimistinen Nikita muistuttaa silti F. M. Dostojevskin Idiootin ruhtinas Myškiniä. Nikita on läpeensä hyvä ja avulias ihminen, joka ostaa viimeisillä rahoillaan vanhuksille sydän- ja verenpainelääkkeitä eikä voi sietää epäoikeudenmukaisuutta. Kuten usein romanttisilla sankareilla Nikitalla on yksi pieni vaiva, hän pyörtyilee alinomaa, ”herkkyyttään” – koska ei aina kestä todellisuutta.
Nikitan matkatovereita ovat viiniä latkiva patrioottinen kaunosielu Junkkeri, nahjuksen nainut entinen diskojen tsaaritar Alja sekä papinrouvaksi pukeutuva homomies Griša. Rakkautta romaaniin tihkuu Nikitan ja Jasjan suhteesta. Ihmeellinen Jasja lentää kukasta kukkaan ja pakenee välillä Sveitsiin ja Pariisiin; hän välttelee Nikitan lempeä kuin Nastasja Filippovna Myškininsä syliä.
Romaanissa näkyvät alakulttuurit, kuten kansallisbolševikit, ja usein satiirin kohteina. Mehevintä satiiri on intelligentsijan kohdalla. Nikitan ystävä yliopistonopettaja Roštšin kirjoittaa runoja pommeista kansallisbolševikkien Limonka (käsigranaatti) -lehteen, häpeää kansan kurjuuden tähden, mutta on silti flegmaattinen. Hirnuvassa kohtauksessa Roštšin parantaa opiskelijansa Mišan, joka on vajonnut eksistentiaalistiseen kuiluun luettuaan Albert Camus’n Sivullista; poika paranee, kun Roštšin antaa hänen luettavakseen Henry Millerin Kravun kääntöpiirin.
Myös turvallisuuspalvelu FSB:tä irvaillaan. Eurasianisti Aleksander Duginin filosofiaa ihaileva Tema saa FSB.stä työtä. Hän ryyppää turvallisuuspalvelun bileissä ja kääntää työaikanaan Slavoj Žižekiä.
Utopia valtion vastapainona
Romaani huipentuu vanhusten mielenosoituksiin eläkkeiden leikkausta vastaan, joka viittaa todellisiin tapahtumiin talvella 2006. Samalla romaanin juoneton rapsodisuus löytää hieman punaista lankaa. Kljutšarjova revittää farssin reilusti yli, kun koittaa vallankumous, ja Nikita ajaa OMON-miliisit karkuun työntämällä neilikoita näiden aseiden piippuihin. Kielenkäyttökin muuttuu liioitellun melodramaattiseksi: hiljaisuus ympärillä on ”syvä kuin Mariaanien hauta”, tytön hiukset tuoksuvat ”maapallon kaikilta kukilta”. Vallankumouksen tulessa lämmittelevät kaikki johtajien runnomat kansan sielut.
Venäjällä valtio ei välitä kansalaisistaan, ei varsinkaan vanhuksista, joita kohtaan romaanissa tunnetaan erityistä myötätuntoa. Nikita järjestää Gorkyn kylästä papin talosta paikan kodittomalla tšetšeenimummolle ja lopulta monelle muullekin. Romaanin kaunein kohtaus tapahtuu lähellä Krestyn luostaria sijaitsevassa kylässä, kun kaukaiset kirkonkellot heläjävät. Onko tämä siis se Venäjä, jota Nikita on hakenut?
Kuvaelma on kuin suoraan narodnikkien tai muunneltuna 1970-luvun maaseutukirjailijoiden unelmista. Ortodoksia ja luonto ovat sekä utopia, että katoavan Venäjän kuva, niin silloin kuin nykyäänkin. Venäjän historiassa esimerkiksi vanhauskoiset ovat usein vetäytyneet syrjäseuduille vastustaessaan antikristuksen edustajaksi näkemäänsä Moskovaa, valtiota. Onko niin että Venäjän yhteiskunnan kaaokseen ei ole muita lääkkeitä kuin uskonto, kansallismielisyys ja koulu, kuten Kljutšarjova antaa Nikitan suulla ymmärtää?
Kritiikkini on julkaistu myös 2.8. 2010 Kiiltomadossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti