tiistai 20. joulukuuta 2016

Kirjallisen valtavirran- ja julkisuuden rajoilla

Lukaisin Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla. Suomalaisen proosakirjallisuuden historiaa -teoksen jo heti sen ilmestyttyä syyskuussa. Olen kiinnostuksella seurannut opuksen kritiikkejä pitkin talveen taittuvaa syksyä tässä kaupungissa, joka perustettiin 1500-luvulla ja nousi Suomen pääkaupungiksi 1800-luvun alussa, joka on kokenut sisällissodan punavallan ja saksalaismiehityksen, valkoisen terrorin ja neuvostoilmavoimien pommituksen jatko-sodassa jne.

Monessa arvostelussa kirjalliset auktoriteetit ovat leimanneet Eskelisen teoksen "pamfletiksi" sillä perusteella, ettei sen kirjoittaja käsittele kaikkia valtavirrassa yleisesti hyväksyttyjä kirjailijoita. Hernettä on vedetty nenään myös sen vuoksi, että Eskelinen luonnehtii monia menneitä tai nykyisiä kirjallisuudentutkijoita ja kirjailijoita räväköin sanakääntein. Esimerkiksi Antti Hyryä hän kutsuu ”häkkinsä rajoja hitaasti hahmottavaksi /---/ melankoliaa potevaksi marsuksi”, mikä kieltämättä kuulostaa oikeaan osuvalta.

Eskelisen teoksen esiin kirjoitettu tarkoitus on toinen: kirjalliseen marginaaliin jääneiden teosten tulkinta, valtavirran ”siunattujen” muistomerkkien uudelleen luenta, kokeellisen proosan jäljittäminen kustakin aikakaudesta ja sen osoittaminen miten erilaiset zeitgeistin valtaideologiat nationalismista fasismiin ja kommunismiin sekä näiden ideologioiden käytännön soveltajiin ovat usein vaikuttaneet myös kirjallisen vallankäytön laskoksissa. Suurinta kirjallista vallankäyttöä on tietenkin julkaisematta jättäminen.

Eskelisen teoksen antia ovat esimerkiksi Algot Untolan piiloon painettujen teosten käsittely ja merkityksen käsittäminen, niin sanotun jääkäriscifin ruodinta, Paavo Haavikon valpas lähiluenta, käsitteen ”bonsaimodernismi” lanseeraaminen, Hans Selon teosten käsittely ja ilkeät, raastinraudanomaiset luonnehdinnat erilaisista valtavirran kunakin aikakautena omaksumista ”pyhistä” käsityksistä, kirjailijoista ja teoksista, joita aikakauden kaapin päälle nostetut tutkijat, kriitikot ja toimittajat kilvan kehuvat. Elmer Diktoniuksen aikakautensa valtavirtaan nähden varsin kokeellisen proosan ruodintaa jäin kaipaamaan. Diktonius on kai rajautunut ulos teoksesta, joka keskittyy vain suomen kieliseen proosaan, vaikka Elmer käsittääkseni itse käänsi tekstinsä suomeksi.

Jos en väärin muista, niin kirjallisuudentutkimuksen, samoin kuin kaiken akateemisen tutkimuksen ja inhimillisen toiminnan, tarkoitus on aiemmin kiveen veistettyjen käsitysten riekalointi, makulointi, ruopiminen, uudelleen luenta ja hipelöinti.

Kirjallisuushistorioita ei Suomessa useinkaan ole kirjoitettu erityisen hyvin. Parhaimmillaankin teoksia vaivaa akateeminen kapulakielisyys ja tuoreiden näkökulmien pelko ja puute. Eskelisen teos on tässä mielessä toista maata: monet sen jaksoista nousevat erinomaiseksi kirjallisuusesseistiikaksi.
Tuskin Eskelinen teoksellaan mitään ”kirjasotaa” sytyttää, ei edes sellaista kiistaa joka syntyi hänen yhdessä Jyrki Lehtolan kanssa kirjoittamansa esseeteoksen Sianhoito-opas (1987) ilmestyttyä. Ei varmaan ole tarkoituskaan. Suomalaista kirjallista kaanonia ja kirjallisuudenhistorian betoniin valettuja käsityksiä teos silti haastaa.

Tämä on on ihan helvetin siistiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Robotin nälkä

Robotti lääkitsee nälkiintynyttä sieluaan. Se lihottaa tuhoutunutta mieltään raunioilla. Robotti kerää keskityösleirien sirut, se poi...