tiistai 3. marraskuuta 2015

Tumbalalaika

Suomenmaalla kaikki hyvin.

Niinkö tosiaan?

Vaikka ei edes seuraisi yhteiskuntaelämää ja politiikkaa, ei voi välttyä huomaamasta miten tänä syksynä hallituksen esittämät tulonsiirrot suurituloisten ja ennestään hyväosaisten eduksi huimaavat päätä.

Ennen muuta ottaa ohimoon valmisteltu hämärälaki, joka sallisi osakeomistusten piilottamisen hallintarekisteriin poliisin, verottajan ja tullin ulottumattomiin.

Tällaiset toimet suoraan sanoen rapauttavat yhteiskunnallista moraalia. En ole mikään moraalinvartija, mutta ennen vaaleja kaikki nykyhallitukseen valitut puolueet korostivat valmiuttaan taistella veronkiertoa ja harmaata taloutta vastaan. Jonkinlaista sanoissaan pysymistä odottaisi palturinpuhumisen ammattilaisiltakin.

Shteyt a bocher, shteyt un tracht,
tracht un tracht a gantze nacht.
Vemen tsu nemen un nit far shemen,
vemen tsu nemen un nit far shemen
.

Näin lauletaan vanhassa jiddišinkielisessä rakkauslaulussa ”Tumbalalaika”. Kannattaa siis miettiä kenen kanssa jakaa vuoteen.

En puhu tässä jiddišin kielestä turhan päiten. Se oli askenazi-juutalaisten äidinkieli, kansanryhmän, josta meidän on syyttäminen tai kiittäminen ehkä kiinnostavimman taiteen ja tieteen luomisesta 1900-luvulla. Ilman heitä meillä ei olisi Kafkan juutalaisten mytologiasta ammentavia ekspressionistisia novelleja, Mandelštamin kerroksista runoutta, Chagallin lentäviä kyliä, Einsteinin suhteellisuusteoriaa, Freudin psykoloanalyysia, Wittgensteinin psykologiikkaa tai Chomskyn salonkikelpoista anarkismia, vain muutamia nimiä mainitakseni.

Mainittujen henkilöiden eläessä ja tehdessä työtään juutalaista kulttuuria pidettiin moniaalla Euroopassa ”primitiivisenä”. 

Entä miten on nyt? Juutalaiset ovat pitkälti poistuneet Euroopasta Israeliin. Tällä hetkellä moniaalla arvostellaan islamilaista kulttuuria lähes samoin sanankääntein kuin juutalaista kulttuuria ennen toista maailmansotaa. Hyvä on, kyse on tietenkin maahanmuuttajista, ja emmehän me nyt heitä kaikkia voi tänne ottaa ja niin edespäin. Maahanmuuttajia on myös monelta muulta suunnalta kuin islamilaisista maista.

Tilanne on kuitenkin se, että nykymaailmassa maasta toiseen siirtyminen erilaisista – useimmiten painavista syistä – johtuen lisääntyy. Hyväksymme sen, että kulutustavaramme tuotetaan toisella puolella maailmaa halpatuotannon oloissa. Hyväksymme myös lentomatkustamisen helppouden luonnolle koituvista kustannuksista huolimatta. Miksi emme siis hyväksy sitä, että ihmiset liikkuvat yhä enemmän maasta toiseen? Tosiasia on se, että modernisaation takia tai ansiosta ihmiset eivät enää ole riippuvaisia paikasta ja sen tarjoamista luonnonmukaisista toimeentulon lähteistä.
Jos siis vastustamme maahanmuuttoa, vastustamme modernisaatiota.

On mahdollista myös kannattaa maahanmuuttoa ja suhtautua kriittisesti modernisaatioon. Tai ainakin koettaa pohtia vaihtoehtoja ruostuvaan rautaan perustuvalle teknologiselle sivilisaatiolle ja fossiilisille polttoaineille, jotka eivät suinkaan riitä ikuisesti, vaan ehtyvät ehkä jo lastemme elinaikana. Mitä sitten tapahtuu? Mitä tapahtuu modernisaation kannattamille humanismille ja ihmisoikeuksille? Nämä ovat kysymyksiä, joihin kellään ei ole vastauksia ja joita myös liian harvat pohtivat.

Tiedän, että osa meistä on valmis hyväksymään minkä tahansa lähtökohdan, kunhan sen kanssa tulee jotenkin toimeen. Tai näin ainakin tulkitsen muutamien tuttujen kuvataiteilijoiden kommentit siitä, miten perussuomalaisten arvojen kannatteleman kulttuuriministeriön kanssa kannattaisi toimia: täytyy hakea rahoitusta hankkeille, jotka ”hyödyttävät kaikkia”. Opportunismia, kyynisyyttä vai aitoa halua sovitella ristiriitoja? Kuka tietää.

Naiviissa unelmissani ajattelen silti edelleen, että saatamme valita sen mihin uskomme. Meidän on mahdollista valita moninaisuus, avoimuus ja pyrkimys tasa-arvoon sen sijaan, että antaudumme sokeasti kansallismielisen eliitin ahneuden logiikalle ja vakuutuksille siitä kuinka ”tuloerot kasvattavat kilpailukykyä”.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti