Eilen sain hyppysiini uuden työhuoneeni avaimen. Työtilan löysin loppujen lopuksi melko helposti Kontulan läheltä toimistorakennuksesta. Valtaisa se ei ole, mutta riittävä kirjalliseen työhön, ja vuokrakin on Helsingin mittakaavassa kohtuullinen. Vuokra-aika alkaa oikeastaan vasta tammikuun ensimmäisestä päivästä, mutta huoneessa aiemmin majaillut pietarilaissyntyinen yrittäjä Vladimir ei enää tarvinnut huonetta ja teki lähtöä. Juuri häneltä sain huoneen avaimen.
Vladimir huristeli valkoisella urheilumallisella autolla. Hän heitti minut Itäkeskukseen ja kertoili matkalla pyörittävänsä useaa yritystä. Autokaupan Suomesta Ukrainaan hän lopetti menekin laskun vuoksi ja siirtyy nyt kosmetiikan ja naisten hattujen maahantuontiin.
- Talouskriisi, se on vain sana, ei sellaista ole olemassa, eikä se haittaa, Vladimir filosofoi.
Myönsin, että myös laskusuhdanteen aikana joku aina selviää. Silti kansainväliset finanssimarkkinoiden heilahdukset vaikuttavat paljon yrittämisen kannattavuuteen, työpaikkojen saatavuuteen, ihmisten taloudelliseen tilanteeseen ja sen sellaiseen.
- Siltä se päälle päin näyttää, mutta se on illuusiota, Vladimir sanoi salaperäisesti. - Kriisi ei vaikuta muuten kuin siten että rahaa on vähemmän liikkeellä. Kuitenkin ihmisillä on rahaa, vaikka kuinka paljon, sillä nykyään he eivät tajua sen arvoa.
- Raha koostuu työstä, Vladimir kiihtyi ja teki kädellään työntekoa kuvaavan liikkeen. - Mitä enemmän teet työtä, sitä enemmän saat rahaa.
Myönsin periaatteen oikeaksi. Huomautin, että riippuu silti paljon siitä millaista työtä tekee. Monen työntekijän osa on nykyään kehno, ja ylipäänsä työntekijöiden asema ollut laskusuunnassa.
- Kun minä saavuin Helsinkiin minulla oli taskussa viisikymmentä Amerikan dollaria, Vladimir julisti. - Nyt taas, en viitsi sanoa kuinka paljon minulla on rahaa, mutta aika tavalla enemmän, hän virnisti.
Siis ryysyistä rikkauksiin. Mieleen pompahtivat oitis sankaritarinat Yhdysvaltain 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun suurkaupungeista ja kultakentiltä, mutta en sanonut mitään.
- Sinä kun olet asunut Virossa ja Venäjällä... Vladimir sanoi viitaten aiempaan jutuskeluumme. - Tiedät, että ihmiset siellä... he eivät halua tehdä työtä. Mutta työtä on tehtävä - silloin rikastuu, on turha valittaa, rahaa on ympärillä paljon ja sitä voi saada niin paljon kuin haluaa, jos on ahkera.
Vladimir vaikutti jollain tavalla tyypilliseltä menestyneeltä maahanmuuttajalta, jonka asenne muita maahanmuuttajia ja ylipäänsä ihmisiä kohtaan oli muuttunut ankaraksi ja kovaksi. Hän uskoi vilpittömästi, että kaikki, aivan kaikki elämässä oli ihmisestä itsestään kiinni. Todellinen amerikkalaisen unelman airut. Jos haluat rikastua niin rikastu, jos pysyt köyhänä, työttömänä, syrjäytyneenä ja päähänpotkittavana niin se on oma vikasi.
Vladimir jarrutti ja pysäytti urheiluautonsa Itäkeskuksen bussipysäkille. Kiitin kyydistä ja jätin tämän Suomen Rockefellerin ja uusliberalistisen ajan iskurityöläisen oman ihmeellisen onnensa kuljetettavaksi.
Nousin portaat, ylitin Tallinnanaukion, jonka nimeä en koskaan ole ymmärtänyt, ja syöksyin kauppakeskuksen huminaan, tuhlaamaan rahaa, törsäämään, ostamaan tavaroita edullisesti, sillä olihan joulun jälkeinen alennusmyyntien aika, kapitalismin kuumentuneiden välitysten lämmössä ihmiset rynnivät toistensa ohi, lomitse ja yli, purivat, pusersivat, repivät ja nauroivat saadakseen käsiinsä kappaleen markkinatalousunelmaa ja kulutusta, hyvinvoinnin valtaväylältä pudonneita isoja murusia. Enkä minä ollut totisesti pekkaa pahempi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti