sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Krim kuvitelmien peitossa


Tietyt kulttuureja sekoittavat paikat, kuten suurkaupungit ja reuna-alueet, kehräävät usein ympärilleen myyttistä auraa. Voidaan tarkastella Pariisin, Venetsian tai Prahan ”myyttiä”, niiden fiktionalisoitua kuvaa kirjallisuudessa.

Venäläisessä kirjallisuudessa Pietarin lisäksi väkevimmin fiktionalisoitu paikka on Krimin niemimaa. Sekä Pietari että Krim ovat alunperin valloitettua maata, jossa kulttuurit törmäävät. Vaikeus sovittaa seutuja venäläisen kansallisen kertomuksen kaanoniin on kuorruttanut niiden ylle paksun kerroksen mytologian humusta.

Mahtaa venäläisiä kirjailijoita kismittää, kun Krim kuuluu nyt Ukrainaan. Niin kuin Hankoniemi olisi yllättäen sulautunut Viroon, jos haetaan kotoinen vertaus. Mutta vertaus ontuu. 1780-luvulla kolonisoitu Krim on alusta asti ollut erityinen, hapanimelä pala venäläläisten tajunnassa.

Yhtäältä Krim on merkinnyt venäläisille samaa kuin valloitettu Havaiji yhdysvaltalaisille: unelmaa elämästä Eedenissä. Tsarismin aikaan Pietarin kerma kupli Krimin etelärannikolla. Neuvostoliitossa jokainen kansalainen unelmoi matkasta Mustallemerelle.

"Se oli meidän ikioma subtropiikkimme, langanlaiha kuin bikinit, kaistale viinirypäle- ja sypressimaata, ja jokainen kitukasvuinen palmu Jaltan rantakadulla juurrutti outoa ylpeydentunnetta siitä, että loputtoman pohjoisen maassa on lämmin paikkansa. Ja näin oli maasta luotu stereotypia rikottu, ja se rauhoitti, tuuditti ja sai elämän näyttämään jostain syystä vähemmän pelottavalta", kirjoittaa Viktor Jerofejev Krimistä esseessään ”Alaston ranta” (suom. Jukka Mallinen 2001).

Tuskin on sattumaa, että niin Havaijilla kuin Krimillä on perinteisesti sijainnut laivastotukikohta. Molemmilta seuduilta löytyy myös kovia kokenut alkuperäiskansa. Kanariansaarilla on ollut samantyyppinen rooli Euroopan yhteydessä. Saarten alkuasukkaat, guanchit, tuhottiin 1400-1500-luvuilla. Nyt Kanariansaarilla elelee laumoittain eurooppalaisia eläkeläisiä, mutta saarille pyrkivät maahanmuuttajat päätyvät siirtoleireihin. Vastaavasti Krimillä asuu legioonittain NKP:n ja puna-armeijan veteraaneja, joille taattiin ennen etusija asuntojonoissa. Stalinin pakkosiirtämät, vasta Neuvostoliiton lahottua kotiseudulleen takaisin päässeet krimintataarit elävät ankeissa oloissa.

Venäjän laajetessa 1500-luvulta alkaen siihen on liitetty useita Euroopan ulkopuolisia, ei-venäläisiä alueita, kuten Siperia. Outo ja aasialainen, roudan ja raatamisen ”Sibir” on ollut venäläisille aina kielteinen Toinen. Lämmön ja laiskuuden Krimistä tuli myönteinen Toinen. Toisaalta venäläisten on ollut vaikeaa suhtautua Krimiin, entisten perivihollisten tataarien tyyssijaan.

Kolonisoidut eurooppalaiset alueet oli melko helppo imeä osaksi venäläistä kansallista kertomusta ja itsetajuntaa, kuten suomalais-ugrilaiset keskisen Volgan seudut. Mutta Krim ei ollut Eurooppaa, eikä Aasiaa, ei länttä, eikä itää. Silti Krimin vieraus haluttiin kieltää. Se koetettiin joko torjua tai kesyttää romantisoimalla.

Krimistä tuli Venäjän Tasmania, kadotetun tuoreuden tanner, jonka pettävän kuoren läpi taiteilijat etsivät toiseutta, palvottua tai osin torjuttua, antiikin helleenejä, itämaiden ihmeitä tai ikiaikaista Venäjää.

Aluksi Krim nähtiin ihannoidun alkueurooppalaisuuden valossa. Venäläisessä runoudessa niemimaa leimautui pitkään ainoaksi paikaksi, joka toi mieleen kreikkalaisen maailman, antiikin Hellaksen.

Aleksander Puškin saapui ensi kerran Krimille elokuussa 1820 laivalla. Kun rannikko nousi näköpiiriin, Puškinin kuukausia ummessa riutunut runosuoni avautui ja hän aloitti runoelman "Sammui päivän valaisija".

Puškin muisteli myöhemmin kolmea viikkoaan Krimillä elämänsä onnnenaikana, jolloin hän tajusi, että luonto ja kulttuuri ovat tasaveroisia. Puškinin Krimin runoissa paetaan epäonnistunutta rakkautta, pettyneenä sivilisaatioon. Gurzufissa kirjoitetun keskeneräisen runoelman Tauria (1820) nimi juontuu muinaiskreikkalaisten nimestä Krimille.  

Puškininin runoissa huipentuu Krimistä satumainen kuva. Kuvaa olivat jo varhemmin nikkaroineet runoilijat Semjon Bobrov ja Konstantin Batjuškov, joista viimeksi mainittu ei ikinä edes käynyt Krimillä. Romanttisissa runoissa Krim näyttäytyy maanpäällisenä paratiisina, jossa rakastavaiset ja runoilijat ovat onnellisia ja luonto jylhän lempeää.

Osa venäläisistä kirjailijoista, kuten Lev Tolstoi tai Anton Tšehov, ei tunnu havaitsevan Krimin erilaisuutta. Heille Krim näyttäytyy alkuperäisen venäläisenä, vaikkakin hieman eteläisenä ja syrjäisenä.

Krim mainitaan muinaisvenäläisessä Nestorin kronikassa, ja lisäksi Korsunin legendassa kerrotaan Kiovan ruhtinas Vladimirin sotaretkestä Hersonesiin. Näillä eväillä ei Krimistä vielä leivota venäläistä.

Venäläinen kirjailija voi olla havaitsematta Krimin toiseutta ja kuvata sitä samoin kuin vaikkapa Tambovin kuvernementtia Keski-Venäjällä. Kaukasiaan sijoittuvissa kertomuksissaan Tolstoi puhuu ”urheista vuoristolaisista” ja eri kansoista, mutta Krimillä hänen näkökykynsä sumentuu. Tolstoin Sevastopolin kertomukset (1855, suom. 1952) merkitsi modernin sotajournalismin alkua, mutta yhtä hyvin Tolstoi voisi kuvata Marseillen kuin Sevastopolin piiritystä.

Tuberkuloosia Jaltalla viime vuosinaan hoidattanut Tšehov piti paikkaa keinotekoisena palmuineen ja kaktuksineen, mutta mitään ei-venäläistä hän ei Krimissä nähnyt siitä huolimatta, että kutsui sitä "kuumaksi Siperiakseen".   

Jaltan vuosina Tšehov kirjoitti lukuisia novelleja ja näytelmiä, mutta Krim mainitaan vain yhdessä tarinassa, Nainen ja sylikoira (1899). Kuuluisa novelli on kertomus fataalista syrjähypystä: kepeä lomaromanssi kehittyy lopulta syväksi ja vaikeaksi rakkaudeksi. Jaltan maisemat, autio rantakatu, sypresseineen kuolleelta näyttävä kaupunki ja loputtomasti kohiseva meri, toimivat tarinassa vain tyhjyyden tunteen ja intohimon kehyksenä.

Slaavit nousivat vasta 1800-luvun lopulla Krimillä enemmistöksi, ja aina pakkosiirtoon 1944 asti islamilaiset krimintataarit muodostivat vähintään kolmasosan asukkaista. Ja Krimillä eli myös muita vähemmistöjä

Tataarikulttuuria ei voinut loputtomasti sivuuttaa, sillä se tuntui vahvasti ilmassa. Esimerkiksi Venäjän sisällisodan aikana Krimin kautta emigroitunut nuori Vladimir Nabokov hämmästeli päiväkirjaansa tunnelman siellä olevan kuin Bagdadissa.

Krimiä onkin kuvattu venäläisessä kirjallisuudessa myös orientaalisena, alkaen Puškinista. Pitkä runo Bahtšisarain suihkulähde (1822, suom. Aarno Saleva 1999) on yksi Puškinin etelään sijoittuvista romanttisista tarinoista, jota maustaa ajalle ominainen orientalistinen eksotiikka: on suihkulähteitä, kuutamo, palatsi, itämainen despootti – tataarikaani – ja ilkeä haaremin eunukki.

Maksimilian Vološin, Krimille asettunut kirjailija ja mystikkofilosofi, pyrki 1900-luvun alussa muuntamaan Krimiin liitetyn orientalismin myönteiseksi. Vološin ihannoi krimintataarien historiaa ja kulttuuria ja tuomitsi venäläisen kolonialistisen asenteen.

Krimin kreikkalaista antiikkia romantisoivan kirjallisen virtauksen eli ”taurilaisen myytin” Vološin kuittasi turistimyytiksi. Vastapainoksi oli luotava uusi ”kimmerilainen myytti”, jossa Krimin itäisyys ja monikulttuurisuus näkyisivät. Esseissään ja runoissaan Vološin rakensi myyttistä Kimmeriaansa ja sepitti Krimille fiktiivisen historian.

Kiinnostavimmalla tavalla sekä Krimin antiikkista, että orientaalista mytologiaa on hyödyntänyt Osip Mandelštam.

Mandelštamille Välimeri, Kaukasus ja Krim merkitsivät eurooppalaisen kulttuurin kehtoa. Juutalainen Mandelštam ei etsinyt Krimiltä vain muinaista Tauriaa, vaan myös Juudeaa. Tärkeintä Mandelštamille oli kirjoittautuminen mukaan kulttuuriperimään, historialliseen muistiin.

Mandelštamin vietti Krimillä 1910-luvulla usein kesiään. Venäjän sisällissodan aikana hän matkusti Moskovasta Krimille ja asettui talveksi 1919-1920 Feodosiaan. Bolševikkivaltaan epäilevästi suhtautuva Mandelštam pohti lähtöä Venäjältä. Lopulta hän päätti jäädä.

Sisällissodan runoissa Mandelštam käsittelee toistuvasti kysymystä eurooppalaisen kulttuurin kohtalosta. Tueksi aikakauden kaaosta vastaan tuntuu asettuvan ikuisen paluun kierre ja sen keskuksessa paikka ajan ulkopuolella - Krim - levon ja tasapainon alue, joka assosioituu antiikkiseen "kulta-aikaan".

Mandelštamia kiehtoi lisäksi Krimin itäinen historia. Runo "Feodosia" (1920) on orientaalisten vaikutteiden kyllästämä: "satamassa palavat turkkilaisten lippujen unikot", ja kaduilla liikkuvat "kyömynenäisten vaeltajien hahmot". Runo loppuu kaipaukseen: "Cmirna ja Bagdad eivät ole kaukana, / vaikka hankala uida, tähdet kaikkialla samat".

Krim liittyy myös Mandelštamin elämän taitekohtaan, ennen avointa kääntymistä Stalinia vastaan. Kesällä 1933 Mandelštamit matkustivat tuttavan luo Staryi Krimin kaupunkiin, jossa he todistivat kulakkivainoja ja tahallisesti aiheutettua nälänhätää.

Moskovaan palattuaan Mandelštam oli pitkään järkyttynyt. Syystalvella hän kirjoitti epigrammin Stalinille, "Elämme tuntematta maata jalkojemme alla", ja alkoi lukea runoa silmät leimuten illanistujaisissa. Ystävät puhuivat Osipin tulleen hulluksi, runoa kutsuttiin kuudentoista rivin kuolemantuomioksi. Runossa puhutaan "Kremlin vuoristolaisesta", joka "takoo ukaaseja kuin hevosenkenkiä: yhdelle/ nivusiin, toiselle otsaan, kolmannelle ohimoon, neljännelle silmään" (suom. Marja-Leena Mikkola 1997). Mandelštam pidätettiin kevättalvella 1934.

Neuvostoaikoina rajoitetut ulkomaanyhteydet ja sosialistisen realismin pakkokaavio aiheuttivat sen, että monet neuvostokirjailijat tunsivat yhteyden maailmankulttuuriin katkenneen. Kirjailijat etsivät hanakasti kytköstä klassiseen Eurooppaan Neuvostoliiton sisältä.

Krimistä tuli kirjailijoille vapaampi saareke, se oli lomailukeidas, raja-alue ja historiallisesti vastavallankumouksellisen valkoisen Venäjän viimeinen linnake. 1960-1970-luvuilla Krimillä toimivat kirjailijatalot mahdollistivat kirjailijoiden vapaamuotoiset tapaamiset ja raikuvat juhlat.

Vasili Aksjonov ilmaisi sukupolvensa tuntoja romaanissaan Krimin saari (1981, suom. Esa Adrian). Tämä satiirinen utopia sekoittaa kansainvälistä agenttitrilleriä, sukupolviromaania, absurditeetteja ja rakkaustarinaa. Se panee halvalla niin neuvostojärjestelmää kuin kapitalistista länttä. Kapitalismi on prostituutiota ja nautintojen himoa, sosialismi on sortoa ja puutetta.

Aksjonovin Krim on Neuvostoliiton 1960-luvun sukupolven unelman ironinen toteuma. Krim on romaanissa hyvinvointivaltio, itsenäinen markkinatalousdemokratia. Tuota "maailman anarkismin, synnin ja hulluuden mekkaa" hallitsevat venäläiset emigrantit, niin kutsutut vallankumous-evakot.

Aksjonov hyödyntää vaihtoehtohistoriaa, jossa kenraali Wrangelin valkoarmeija on torjunut bolševikit Krimiltä ja solminut rauhan Neuvosto-Venäjän kanssa. Krim on jäänyt länsivaltojen suojeluksessa "kansallisen uudellensyntymisen tyyssijaksi" , aivan kuten Wrangel muotoilee muistelmissaan. 

Aksjonov suhtautui neuvostojärjestelmään 1970-luvulla jatkuvasti kriittisemmin. Vuonna 1979 syntyi skandaali kielletystä samizdat-antologiasta Metropol, johon myös Aksjonov oli osallistunut. Aksjonov lähti kirjailijoiden Jevgeni Popovin ja Viktor Jerofejevin kanssa Krimille odottamaan, että tunnelma Moskovassa rauhoittuisi. Aksjonov viittaa vitsikkäästi ystäviinsä Krimin saari-romaanin lopussa: Neuvostoliiton miehittäessä Krimin maihinnousevia osastoja johtavat upseerit Popov ja Jerofejev.

Aksjonovin karnevalistinen romaani pilkkaa neuvostobyrokraatteja ja neuvostoundergroudin taiteilijoita sekä länsiälymystön naiivia neuvostomyönteisyyttä. Romaanin Krim on ”neukun” paisuteltu haavekuva länsimaailmasta, unelma luksuksesta, vauraudesta, ikuisesta lomasta ja eurooppalaisesta sivistyksestä. Romaanissa krimiläiset haluavat silti farssimaisen "yhteisen kohtalon aatteen" takia palata Venäjän yhteyteen.

Aksjonovin romaanin tausta liittyy kylmän sodan maailmanpoliitiikkaan, mutta romaani on yhä ajankohtainen. Krimin saaresta tulee mieleen Hong Kongin yhdistyminen Kiinaan 1997, jolloin hongkongilaiset menettivät Britannian alla vallinneen demokratian, mutta voittivat kiinalaisen kansallistunteen. Romaani on ajankohtainen myös Krimin kohdalla, kun kriminvenäläisten enemmistö halajaa Venäjän syliin, krimintataarit kannattavat länsi-integraatiota, ja pinnan alla kuplivat geopoliittiset juonet.

Venäläiskansalliselle tajunnalle vieras Krim on saanut venäläisessä kirjallisuudessa aseman torjuttujen ideoiden säiliönä, Krim on ikuisesti muuta kuin mitä se on. Krimillä sijaitsevat sekä eurooppalaisuus, että aasialaisuus, mutta kumpikaan ei ole Venäjää. Krimin asema rajatilassa tarkoittaa, että myös kuolema on siellä aina paikalla, ja elämä kihisee kirkkaampana, juuri pukeutumaisillaan joksikin muuksi.



Ville Ropponen



Osip Mandelštamin runon ”Feodosia” katkelmat suomentaneet Natalia Deviatkina ja Ville Ropponen.


Essee on ilmestynyt myös Parnassossa 7/2010.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Robotin nälkä

Robotti lääkitsee nälkiintynyttä sieluaan. Se lihottaa tuhoutunutta mieltään raunioilla. Robotti kerää keskityösleirien sirut, se poi...