tiistai 21. syyskuuta 2010

Vladimir Sorokin: Opritšnikin päivä

(Romaanin toinen luku, sivut 8-24)
Suomentaneet Natalia Deviatkina & Ville Ropponen


Tie kääntyy oikealle.

Ajan Rubljovin valtatielle. Hyvä tie, kaksikerroksinen, kymmenkaistainen. Rullaan vasemmalle punaiselle kaistalle. Tämä on meidän kaistamme. Valtiollinen. Niin kauan kuin elän ja olen Hallitsijan palveluksessa tulen ajamaan tällä kaistalla.

Autot väistävät opritšnikin punaisen ”ruunan” keulakuvaa, joka on koiran pään mallinen. Painan kaasua ja auto leikkaa viheltäen moskovanalista ilmaa. Liikennevalvoja katsahtaa vinosti, silti kunnioittaen. Annan komennon radiolle:

– Radio ”Rus’”.

Pehmeä tytön ääni herää eloon:
– Tervehdys, Andrei Danilovitš. Mitä haluatte kuunnella?

Uutisista tiedän jo kaiken. Krapulassa sielu kaipaa parempaa:
– Laulakaa minulle kotkasta arolla.
– Tulee tehtyä.

Guslinsoittajat aloittavat juohevasti, kulkuset helisevät, hopeinen kello heläjää, ja:

Oi, aro leveä,
aro lavea,
leveästi, äiti,
laajenet.
Oi, ei aron kotka
nouse.
Oi, Donin kasakka
ratsastaa.

Kremlin Punalippuinen kuoro laulaa. Hyvin laulaa, voimakkaasti. Laulu soi niin, että kyyneleet herahtavat silmiini. Ja rientää ”ruuna” Kremlin Valkeakivisen luo, kylät ja kartanot vilahtelevat. Aurinko kimaltelee lumisissa kuusissa. Ja sielu herää, puhdistuu, pyytää korkeaa tasoa…

Oi, älä lentele kotka
matalasti maan päällä,
oi, älä ratsasta kasakka
rannan lähellä!

Tällä tavoin laulun soidessa paranee lähestyä Moskovaa, mutta keskeyttävät. Posoha soittaa. Hänen hyvin hoidettu pärstänsä ilmestyy sateenkaaren väriselle ruudulle.

– Ai sinua…mutisen, katkaisen laulun.
– Komjaga!
– Mitä haluat?
– Sana ja teko!
– No?
– Emme onnistuneet sukuaatelisen kanssa.
– Kuinka niin?
– Emme saaneet yöllä laitettua hänen taloaan tuleen.
– Miten te niin?! Miksi et kertonut mitään, kananaivo?
– Odotimme viimeiseen saakka, mutta hänellä oli hyvä vartiosto, kolme kolpakkaa.
– Tietääkö Isänen?
– Ei. Komjaga, sinun täytyy kertoa Isäselle, minä en uskalla. Hän on minulle edelleen vihainen laitakaupunkilaisten takia. Minä pelkään. Tee puolestani, korvaan tämän.

Kutsun Isästä. Hänen leveä punapartainen naamansa ilmestyy ohjauspyörän oikealla puolella.

– Tervehdys, Isänen.
– Terve, Komjaga. Oletko valmiina?
– Olen aina valmiina, Isänen, mutta meikäläiset nolasivat. Eivät onnistuneet sytyttämään sukuaatelisen taloa.
– Nyt ei tarvitsekaan…Isänen haukottelee, vilauttaen terveitä vahvoja hampaitaan. – Hänet voi tuhota ilman salapolttoakin. Hän on alaston. Yksi asia vain: perhettä ei saa vahingoittaa, ymmärrätkö?
– Ymmärrän, nyökkään, katkaisen yhteyden Isäseen, yhdistän Posohalle. – Kuulitko?
– Kuulin! hän irvistää helpottuneena. – Jumalalle kiitos…
– Jumalalla ei ole osuutta tähän. Kiitä Tsaaria.
– Sana ja teko!
– Alä myöhästy, hummaaja.
– Olen jo paikalla.

Käännyn Ensimmäiselle Uspenskin valtatielle. Täällä metsä on vielä korkeampaa kuin meillä: ikivanhoja kuusia. Paljon ne ovat nähneet eläessään. Ne muistavat, muistavat Punaisen Sekasorron, muistavat Valkoisen Sekasorron, muistavat Harmaan Sekasorron, ne muistavat myös Venäjän uudelleen syntymisen. Ne muistavat Venäjän muodonmuutoksen ja kasvun. Me tuhoudumme, siirrymme toiseen maailmaan, mutta kunniakkaat moskovanaliset kuuset seisovat ja keinuttelevat yleviä oksia…

Hmm, näin se on mennyt sukuaatelisten kanssa. Salaisia tuhopolttoja ei enää tarvittaisi. Viime viikolla meni pieleen Prozorovskin kanssa, nyt tämän kanssa… Tsaarimme on tänään alkanut avoimesti panna sukuaatelia kuriin. Ja se on oikein. Kun pää on irrotettu, ei itketä hiuksia. Joka leikkiin lähtee, se leikin kestäköön. Jos kohotat kirvestä, niin lyö.

Näen kaksi joukostamme punaisillä ”ruunilla”. Saan ne kiinni, hiljennän vauhtia. Ajamme kuusivaljakkona. Käännymme. Ajamme vielä vähän ja päädymme Ivan Ivanovitš Kunitsinin kartanon portille. Portin edessä seisoo kahdeksan autoamme. Posoha on täällä, Hrul, Sivolai, Pogoda, Ohlop, Zjabel, Nagul ja Kreplo. Isänen lähetti asialle veteraanit. Oikein, Isänen. Kunitsin – siinä vasta vahva pähkinä. Jotta hänet voisi halkaista - tarvitaan taitoa.

Pysäköin, tulen ulos autosta, avaan takakontin, otan esille oman puunuijani. Lähestyn meikäläisiä. Seisovat, odottavat käskyä. Isänen ei ole paikalla, joten minä olen vanhin. Tervehdimme asiallisesti. Katson kartanon puumuuria: sen koko pituudelle on meidän avuksemme järjestetty ampujia Salaisesta Kansliasta. Tsaarin käskystä kartano on jo yöllä piiritetty kaikista suunnista. Jotta ilkeä hiiri ei livahtaisi, jotta hyttynen häijy ei lentäisi.

Mutta vahva on sukuaatelin portti. Pojarok soittaa veräjäkelloa, julistaa:

– Ivan Ivanitš, avaa. Avaa omasta tahdosta!
– Ilman Duuman kirjureita ette pääse, sieluntuhoojat!
– Tulee pahempaa, Ivan Ivanitš!
– Tätä pahemmaksi se ei enää voi mennä, koira!

Jos jokin Ivanin puheessa on oikein, niin tämä. Pahempaa voi olla vain Salaisessa Kansliassa. Mutta sinne Ivan Ivanovitšin ei enää tarvitse mennä. Pärjäämme itse. Meikäläiset odottavat. On aika!

Lähestyn porttia. Opritšnikit vaikenevat. Lyön puunuijalla porttia ensimmäisen kerran:
– Turmio tälle talolle! Lyön toisen kerran:
– Turmio tälle talolle! Lyön kolmannen kerran:
– Turmio tälle talolle!
Ja opritšnina liikahti:
– Sana ja teko! Goida!
– Goida! Sana ja teko!
– Sana ja teko!
– Goida! Goida! Goida!
Taputan Pojarokia olkapäälleen:
– Tee se!

Pojarok alkoi Silovain kanssa touhuta, he kiinnittivät räjähdekäärmeen porttiin. Kaikki perääntyivät, peittivät korvansa. Pamahti - portista jäljellä vain lastuja. Lähdimme nuijien kanssa rynnäkköön. Sukuaatelin vartiosto odottaa samoin nuijien kanssa. Duuman lain mukaan on kiellettyä puolustautua tuliasein. Jos näin tehdään, kartanoa ympäröivien ampujien kylmätuliset nuolet tappavat kaikki. Mutta jos palvelijat onnistuvat lyömään hyökkäyksen takaisin nuijillaan, he eivät joudu tsaarin epäsuosioon.

Rynnäköimme. Ivan Ivanovitšilla on rikas kartano, piha on avara. On tilaa tapella. Meitä odottaa rypäs vartijoita ja palvelijoita nuijien kanssa. Heidän joukossaan on kolme raivokasta koiraa, ne pyrkivät meitä kohti. Tällaisen liudan kanssa otteleminen ei ole helppoa. Joudumme hoitamaan asian sopimuksella. Valtion työtä on tehtävä oveluudella. Nostan käteni:

– Kuunnelkaa! Isäntänne on kuitenkin jo mennyttä!
– Tiedämme! vartiosto huutaa. – Teitä vastaan pitää silti puolustautua!
– Odottakaa! Valitkaamme kaksintaistelijat! Jos teikäläinen voittaa – lähdette vapaasti kaikkine tavaroinenne. Jos meikäläinen voittaa, teidän koko omaisuutenne on meidän.

Vartijat ryhtyivät miettimään. Silovai huutaa heille:
– Suostukaa, kun olemme vielä armeliaita! Voitamme teidät kuitenkin, kunhan apujoukot saapuvat! Opritšninaa vastaan ei pärjää kukaan !

He neuvottelivat, huutavat:
– Hyvä on! Millä tappelemme?
– Nyrkeillä! minä sanon.

Heidän joukostaan ilmestyy taistelija, valtava karjanhoitaja, turpa kuin kurpitsa. Hän riisuu turkispalttoonsa, vetää rukkaset käteen, pyyhkäisee rään nenästään. Mekin olemme valmiit. Pogoda riisuu mätäpaiseen mustan kauhtanansa Silovain käsivarsille, heilauttaa näädänkarvalakkinsa maahan, astuu ulos brokadikankaisesta puolitakistaan, nostelee urhon harteitaan, veripunaisen silkin verhoamia, iskee minulle silmää, saapastelee esiin. Nyrkkitappelussa Pogodaa vastaan jopa Maslo on aloittelija. Kovin pitkä Pogoda ei ole, mutta hänellä on leveät hartiat, vahvat luut ja hän liikkuu kuin rasvattu salama. Hänen ajeltuun turpaansa ei ole helppo osua. Mutta helposti hän tekee vastustajastaan jauhelihaa.

Pogoda katsoo vastustajaansa kujeilevasti ja siristää silmiään, hän leikkii silkkivyöllään:
– No mitä, köntys, oletko valmis tulemaan lyödyksi?
– Älä, opritšnik, kehuskele, taistoon mennessä!

Pogoda ja karjanhoitaja kiertelevät, vaanivat toisiaan. He ovat pukeutuneet eri tavoin, ovat erilaisessa yhteiskunnallisessa asemassa, palvelevat eri herroja, mutta kun tarkemmin katsoo, ovat he samasta venäläisestä taikinasta leivottuja, venäläisiä ihmisiä, päättäväisiä.

Yhdessä sukuaatelin palvelusväen kanssa asetumme kehäksi heidän ympärilleen. Nyrkkitaistelussa tämä on perinne. Nyrkeillä kun otellaan ovat kaikki samalla viivalla – maaorja ja sukuaateli, opritšnik ja virkamies. Nyrkki on itse oma tsaarinsa.

Pogoda naureskelee, iskee silmää karjanhoitajalle, pyörittelee uroon olkapäitään. Ja musikka menettää malttinsa, hän ryntää nyrkki koholla, nyrkki on kuin alasin. Pogoda väistää kumartuen ja pamauttaa karjanhoitajaa sydänalaan. Tämä nikotteli, mutta kesti. Jälleen tanssii Pogoda hänen ympärillään, hetkuttaa olkapäitään kuin keimaileva naikkonen, vinkkaa silmää, näyttää vaaleanpunaista kieltään. Karjanhoitaja ei tanssista innostu, nauraa räkättää ja nostaa taas nyrkkinsä. Mutta Pogoda ehtii ensin – iskee vasemmalta poskipäähän, oikealta kylkeen – jyskis! jyskis! Jopa kylki katkesi. Mutta Pogoda väisti taas nyrkkiä. Karjanhoitaja ärjyi kuin karhu, pudotti rukkasensa, huitoi nyrkillään. Mutta kaikki turhaan: taas sydänalaan, ja nokkaan – raks! Miehenköriläs hoipertelee kuin juopunut karhu. Hän painoi kämmenet ristiin, karjuu ja kauhoo pakkasilmaa. Mutta kaikki turhaan: täps! täps! täps! Pogodalla on nopeat nyrkit: karjanhoitajan turpa on jo veressä ja silmät lyöty mustiksi, nenästä puroilee veri. Punaiset pisarat lentävät, kimaltelevat kuin rubiinit talviauringossa, putoavat tampattuun lumeen.

Palvelusväki synkistyy. Meikäläiset iskevät silmää toisilleen. Karjanhoitaja horjuu, niiskauttaa murtunutta nenäänsä, sylkee hampaita. Vielä isku, vielä. Miehenköriläs perääntyy, läimii käsillään kuin otso mehiläisiä. Mutta Pogoda ei anna periksi: vielä isku, vielä! Tarkkaan ja kovasti lyö opritšnik. Meikäläiset vislaavat ja ujeltavat. Viimeinen isku, hampaita särkevä. Karjanhoitaja kaatuu selälleen. Pogoda astuu muodikkaalla saappaallaan hänen rintakehänsä päälle, ottaa veitsen esiin ja sivaltaa miehen turpaa – viuh! Näin. Opiksi ja evästykseksi. Muulla tavoin nyt ei voi tehdä.

Veren merkeissä kaikki sujuu kuin voideltuna.

Palvelusväen päät painuvat. Miehenköntys koskettaa viillettyä turpaansa, sormien läpi pisaroi veri.

Pogoda panee veitsen pois, sylkee voitetun päälle, iskee silmää palvelusväelle:
– Noh! Turpa on veressä!

Nämä sanat ovat tunnettuja. Meikäläiset sanovat aina näin voittaessaan. Näin on tapana.

On aika panna tapahtumille piste. Nostan nuijaani:
– Polvillenne, köntykset!

Tällaisina hetkinä näkyy kaikki. Oi, miten hyvin näkyy venäläinen ihminen! Kasvot, kasvot, äimistyneen palvelusväen kasvot. Luonteenomaisen venäläiset kasvot. Minä rakastan niiden katsomista näinä hetkinä, totuuden hetkinä. Nyt kasvot ovat peili. Jossa me heijastumme. Ja talviaurinko.

Jumalalle kunnia, tämä peili ei sumentunut, ei tummunut aikojen kuluessa.
Palvelusväki polvistuu.

Meikäläiset rentoutuivat, alkoivat liikuskella. Ja samassa tuli puhelu Isäseltä: hän tarkkailee meitä linnastaan Moskovasta:
– Hyvä!
– Palvelemme Venäjää, Isänen! Mitä teemme talolle?
– Tuhotkaa.

Tuhota? Tämä on uutta… Yleensä kukistettu kartano säästettiin omille. Ja entinen palvelusväki siirtyi uudelle omistajalle. Näin sain oman kartanoni ja palvelusväkeni. Vilkaisemme työtovereideni kanssa toisiamme. Isänen hymyilee valkoisin hampain:
– Mitä mietitte? Käsky: puhdistakaa paikka.
– Niin teemme, Isänen!

Ahaa. Paikka sileäksi. Tämä tarkoittaa punaista kukkoa. On jo kauan siitä, kun viimeksi tehtiin näin. Mutta käsky on käsky. Sitä on turha pohdiskella. Käsken palvelusväkeä:
– Jokainen saa ottaa säkillisen tavaraa! Saatte aikaa kaksi minuuttia!

Ja he jo ymmärsivät, että talon tuho oli käsillä.

---

Vladimir Sorokinin tuotantoon kuuluu 11 romaania, näytelmiä, novellikokoelma, oopperalibretto ja elokuvakäsikirjoituksia. Sorokinia suomeksi:
Jono(1990, suom. Jukka Mallinen)
Marinan kolmaskymmenes rakkaus(1992, suom. Jukka Mallinen).
Sorokinin novelleja on nykyvenäläisen proosan antologiassa Hauskat hautajaiset(1991).
Ote romaanista Goluboje salo (1999, Sininen rasva) on ilmestynyt Kulttuurivihkoissa 2-3/2003(suom. Ville Ropponen).
Sininen rasva on ruotsinnettu Suomessa(Blått fett, 2002, ruot. Ben Hellman) samoin kuin Opritšnikin päivä(I det heliga Rysslands tjänst, 2008, ruots. Ben Hellman). Romaani ilmestyi suomeksi nimellä Pyhän Venäjän palveluksessa (2008, suom. Arvo Perttu).

Julkaistu Särö-lehden numerossa 1/2008

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Opportunismin kritiikki

Ville Ropponen Demokratia on nyt uhattuna sekä idässä että lännessä. Historioitsija Timothy Snyder esittelee keinot estää autoritaris...