Kello on 7.31. perjantai-aamuna ja helvetti on juuri pääsemäisillään irti Armonkatu 1:ssä. Tuomas Kasberg kaivaa veitsen avulla leivän paahtimesta, levittää leivälle voita, viipaleen Emmental-juustoa ja suolakurkun palasen. Mutustellen hän istuutuu perehtymään päivän sanomalehteen. Kylpyhuoneessa Lotta Kasberg puhdistaa kasvojaan ja kampaa pitkiä vaaleita suortuviaan. Metrinen tukka on oikea riesa. Mutta onhan se kaunis. Takkujen selvityksen palkinnoksi saa kehuja miehiltä, tuntemattomiltakin, melkein päivittäin. Lotta sivelee mangontuoksuista voidetta kasvoilleen.
Äkkiä lankapuhelin soi.
– Mmm…vastaatko, mä en ehdi, keittiöstä mukelletaan.
– Kasbergilla.
Lotta kivettyy. Hän seisoo kymmenisen minuuttia luuri kädessä, toisella kämmenellä voidepaakku. Välillä hän sanoo: ”Tämä on vitsi?” tai ” En arvannut” tai ”Missä te tapasitte” tai ”Mitä sä idiootti nyt odotat”. Sitten hän lyö luurin alas, tarttuu puhelimeen, repii johdon seinästä ja paiskaa laitteen lattialle.
– Mitä helvettiä! Tuomas sännähtää paikalle.
Lotta takoo tyrskien nyrkeillään tapettia.
– Mikä nyt on, Lotta?
– Saatana, vittu, helvetin sika, Lotta kähisee.
– Mitä minä nyt olen tehnyt? Tuomas vaivaantuu ja koettaa kietoa käsiään Lotan ympärille.
– Et, et, koske!
Nyrkit sattuvat Tuomaksen rintaan ja hän perääntyy mutisten.
– Vittu, niin kuin et tietäisi, mitä oot tehnyt, paskapää! Lotta parkuu.
– En tiedä.
– Arvaa kuka soitti?
– No – mistä minä…sekö se oli… sano.
– Vittu, sun rakastaja, tai saatana rakastajatar. Teillä on kuulemma ollu suhde kymmenen kuukautta.
– Mitä! Sairasta pilaa.
– Väitätsä, että se ei oo totta?
Lotta kirmaa keittiöön. Kiskaisee komerosta viskipullon, kaataa puoli lasillista ja hujauttaa sen kurkkuunsa.
– Kuule, Tuomas koettaa.
– Istu alas, sika! Nyt puhutaan.
– Istun, istun. Anna viskiä.
– Ota. Missä vitun kongressissa sä sen tapasit? Sano!
– Se oli visuaalisen median tulevaisuus-kongressi. Kyllä mä kerroin kongressista.
– Paljon kerroit. Mikä sen nimi on! Mitä se tekee!
– Viivi. Se on opiskelija. Elokuvaohjauksen… ja…
– Ai joku melodramaattinen paska!
– Sä tässä oot melodramaattinen.
– Aha - alat jo puolustaa. Se on tietty raskaana.
– Eikä ole.
– Nii ei ole, kun se ei halua lapsia. Se sano. Se on steriloinu ittensä. Se haluaa sut.
– En mä ole luvannut sille mitään. Sua mä…
– Ole hiljaa. Ruutu-toimittajien pitää panna kaikkia linssiluteita! Mä kerron nyt sulle jotain valittuja totuuksia.
Lotta hengähtää ja katsoo ulos ikkunasta. Rivitalon piha on vapautumassa lumipeitteestä. Muutama varpunen loikkii lintulaudalla ja nokittelee jyviä. Autot huristelevat pihan takana kulkevalla tiellä.
– Tänään ei mennä töihin, Lotta sanoo kuin itsekseen ja miettii eilistä päiväänsä taidehistorian laitoksella. Sitä miten hän oli taas ainakin tunnin ajan vain lähetellyt Antin kanssa tekstiviestejä, ja miten Antin silmät ja suun kuoppa ja hassut silmälasit olivat väikkyneet toimistohuoneen paperipinojen laskoksilla kuin mies olisi ollut huoneessa, läsnä, aivan nahassa kiinni.
– Mullakin on suhde, kuus kuukautta, Lotta pamauttaa. – Yhden jatko-opiskelijan kanssa. Hah – hah, samat mieltymykset. Mutta sentään eri laitokselta. Siitäs sait pukki.
Tuomas käkättää ilottomasti.
– Mitä tää nyt on, yritätsä samalla mitalla? Tota mä en usko.
– Paras uskoa, Lotta kirkuu ja vetää kännykkänsä esiin. Hän selaa Antin viimeisimmät viestit esille ja antaa Tuomaksen vilkuilla ne läpi.
Tuomas haukkoo henkeään. Ja ryhtyy sitten kyynelehtimään. Niin kuin esimurrosikäinen, jonka pornolehden joku takapihan kiusanhengistä on pöllinyt.
– Ei, Lotta, Tuomas kolahtaa ylös kaataen tuolin. Hän tarttuu Lottaa tukasta ja työntää tämän seinään. Tuomaksen nyrkki osuu Lotan kasvoihin. Rystyset pistävät silmään, silmämuna singahtaa keittiöpöydälle ja siitä lavuaariin.
– Mitä teit, vihoviimeinen apina! Lotta huutaa, haroo käteensä leipäveitsen ja sivaltaa Tuomaksen vasemman korvan irti. Rustopala putoaa puoliksi syödyn paahtoleivän päälle, kuin rusetiksi.
Tuomas tarttuu fileerausveitseen ja viipaloi Lotalta nenän irti. Lotta sivaltaa Tuomaksen vasemmasta kädestä kaikki viisi sormea yhden kerrallaan apupöydälle. Hän laittaa kattilan tulelle ja nakkaa nakit veteen. Tuomas sieppaa sähkövatkaimen ja irrottelee Lotan hampaat hujauksessa. Lotta noutaa komerosta kirveen ja hiiop, olan takaa, lyö Tuomaksen vasemman käden poikki. Tuomas ottaa sähkömoottorisahan, laittaa johdon seinään, ja surauttaa Lotalta jalat irti. Lotta ehtii kuitenkin heilauttaa kirvestään ja Tuomaksen pää lennähtää parketille liukuen television alle.
– Minun syytäni, pää karjuu. – En ole osannut tyydyttää sua sängyssä, olen ollut liian vähän kotona, hemmotellut sua liian vähän, en ole kuunnellut tarpeeksi.
– Minunpa syyni, Lotta kiljuu ja hypähtelee jalantyngillään. – Mä olen torjunut sut liian usein, en ole tukenut sua työpaineissa, olen ollut liian paljon kaverien kanssa, en ole huomioinut sun puheita.
– Nyt istuudutaan pöytään, Tuomas sanoo, poimii päänsä lattialta, laittaa sen paikalleen. Lotta kerää jalkansa ja kiinnittelee ne kaikessa hiljaisuudessa. Kun molemmat ovat koonneet itsensä ja leikki siirtyy uuteen vaiheeseen, he juovat isot lasilliset viskiä.
– Mikä helvetti meidän suhteessa mättää? Tuomas huoahtaa.
– Ei mikään. Tää on paras suhde mikä mulla on koskaan ollut, Lotta sanoo.
– Musta tuntuu samalta. Mutta miksi sitten?
– Kun on puhumaan ruvettu, niin puhutaan sitten kaikki. Tutustutaan toisiimme. Mä voin aloittaa.
– Sopii.
– Montako?
– 7.
– Ai. Mulla on kaheksan.
– Paskat! Tuomas leimahtaa ja räsäyttää viskipullon keittiön nurkkaan. – Mistä mä saan tähän hätään jonkun?
– Älä jaksa pikkupoikailla. Ota uus pullo, tosta ei oo enää mihinkään.
– Kaadanko?
– Kaada, kaada.
– Kuvaillaan vuorotellen.
– Sullehan se sopii. Haluat kostaa sen, että mulla on yks enemmän.
– Vittu, enkä halua.
– Alota sitten.
– Tää on hyvä.
– Pistä ny vauhtia.
– Sun kaveri. Milla.
– No niin tietysti.
– Sen valmistujaisjuhlissa. Kun sä olit sammunu sohvalle, suuri osa porukasta jo häipyny. Panin Millaa saunassa.
– Jaha. Kuunteles tätä. Sun pikkuveli.
– Ei saatana.
– Ku sä rassailit autoa mökin pihalla. Jesse oli muka auttelemassa mua ruoanlaitossa. Ja hyvin auttoi.
– Niinpä niin. Se yks tyttö samasta rapusta, kun asuttiin Ketolassa.
– Ei voi olla totta.
– No, on, on, mut ei se ollu kummonen. Ponneton.
– Eiku tarkotan, et mä kans, saman talon jätkän kans, Ketolassa, se oli kyl eri rapusta, se lastentarhanopettaja.
– Käsittämätöntä.
– Miten niin? Sä tässä olet perverssi.
– Ai minä?
– Myönnä pois.
– On mulla kuule moraali. En ole esimerkiksi sun mutsiin sekaantunu ikinä.
– No – en mä sun faijaan liioin. Mut jos meillä olis lapsia, panisit varmaan niitäkin.
– Saatana, siinä menee kyllä raja.
– Miks? Jollain luonnonkansoilla esimerkiksi…
– Lopetetaanko tää pelaaminen?
– Ei olla kerrottu vielä ku kaks tarinaa.
– Mitä niillä muilla on väliä?
– Voi niillä ollakin. Mun pikkuserkku. Posteljooni. Tuttu baarimikko. Sun työkaveri. Sun…
– Kyllä multakin löytyy. Sun laitoksen proffa muun muassa. Lähikaupan kassa. Sun serkku. Mun ex-tyttöystävä.
– Mun laitoksen proffa on mies.
– Entä sitten?
– No, ei mitään. Mut mä en tiennyt, et noikin lasketaan.
– Mitkä noi?
– Saman sukupuolen panot.
– Miksei laskettais?
– Kai sit.
– Ihme, ettei kumpikaan oo saanut tauteja.
– Sä olet tietty pannu ilman kumia.
– Enkä oo.
– Mitä sit höpiset?
– Tiedätsä mitä?
– En.
– Haluaisin lapsen sun kanssa.
Lotta hiljentyy. Hän katsoo Tuomasta pitkään, kääntää sitten katseensa verkalleen seinälle ja seinältä tiskipöydälle, jossa katse osuu veitsi-ja haarukkatelineeseen ja hilpeään munakelloon, jolla on ankan naama.
– Mä sun kanssa, Lotta kuiskaa käheästi. – Miksi et ole puhunut aiemmin?
– Mä… en jotenkin ole uskaltanut, Tuomas herkistyy. Olen pelännyt, että sä et haluaisi.
Lotta nousee halaamaan Tuomasta.
– Kulta, sä olet niin ihana hassu. Olisit paras isä.
– Ja sä…
– Shh, älä sano mitään, Lotta painaa sormensa Tuomaan huulille ja johdattaa tämän kädestä yläkerran portaisiin. Makuuhuoneessa he uhraavat juoksuajan jumalattarelle muutaman voihkaisun ja ähkinän täyttämän tuokion, vanan reisiä pitkin valuvaa kosteutta ja ruiskaisun spermaa. On ihanaa maata alasti vierekkäin ja hengittää kiivaasti. Olo on kuin hypnotisoidulla puudelilla.
Rupeaa väsyttämään. Silmäluomet painavat septiljoona kiloa. Rivitalonaapurista kuuluu kolinaa ja kirkaisuja. Siellä tapellaan. Taas.
Kuka keinuttaa sänkyä? Kuka? Unen käsi. Keinuu Lotta, ja keinuu Tuomas. Huone muuttuu utuiseksi ja katoaa sitten. Lotta tuntee hetken jotain surun tapaista, vaikka tietää tehneensä oikein, kun jää Tuomaksen luo. Enää hän ei voisi nähdä Anttia. Ei ikinä enää. Mutta keinunta yltyy, ja Lotta vajoaa paksujen vesikerrosten alle. Hän näkee unta. Unta auringon keventämästä vedestä joella. Jokea pitkin lipuu vanhanmallinen moottorialus ja pysähtyy rantaan. Laidan yli veteen polskahtaa neljä hahmoa. Siinä ovat hän ja Antti, siinä ovat Tuomas ja Viivi. He leikkivät ja roiskuttavat vettä. Sitten juostaan rannalle ja kietoudutaan alastomaan syleilyyn. Hyväilyt, nuolaisut ja hellät sanat eivät ota loppuakseen. Lotalla on sanomattoman hyvä olla.
Ville Ropponen
Julkaistu Särö-lehden numerossa 4/2007
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti