Demokraattinen radikalismi vierii kapeana mutta kestävänä purona Venäjän historiassa Aleksander Radiševista helmikuun vallankumouksen kautta neuvostodissidentteihin.
Lueskelen Valeri Panjuškinin teosta Erimieliset (suom. Kirsi Luoma, Like 2010), jossa Panjuškin rakentaa sykähdyttävää dokumenttiproosaa Toinen Venäjä -liikkeen ja muun Venäjän opposition edesottamuksista. Kirja alkaa Erimielisten marssilta Moskovasta marraskuussa 2007 ja päättyy Erimielisten mielenosoitukseen Pietarissa muutama päivä myöhemmin. Siinä välillä Panjuškin silittelee auki uuden Venäjän kehityksen alkaen Neuvostoliiton hajoamisesta ja jeltsiniläisestä 1990-luvusta päätyen Putinin vallankiristyksen vuosiin, joiden loppua ei näy. Tarina keritään auki 12 oppositioaktivistin kautta, joiden näkökulmia kirjoittaja eläytyvästi vuorottelee.
Panjuškinin kirja on dramaattinen, tietorikas ja erittäin hyvin kirjoitettu. Huumoria ja ironiaakaan ei ole unohdettu. Venäjän opposition poliittisista suuntauksista oikeistolaisista sosiaalidemokraatteihin ja kansallisbolševikkeihin piirtyy monipuolinen ja ristiriitainenkin kuva, samoin oppositioaktivisteista. Kiiltokuvista ei ole kysymys.
Ei jää epäilystä siitä, että Putinin autoritaarinen komento on melko suoraa jatkumoa bolševismille, jonka ydin esimerkiksi Kommunismin mustan kirjan (toim. Stéphane Courtois, 1997, suom. 2001) mukaan ei ole marxilaisuudessa, vaan militarismissa ja harhautuneessa darwinismissa. Putinistien sosiaalidarwinistinen projekti rakentaa Venäjälle kovaa vauhtia sekurokraattista harvainvaltaa. Ja komentavan nomenklaturan viholliset murskataan vähintään yhtä raa'asti kuin synkeimpinä Brežnevin aikoina.
Olen kerran tavannut Panjuškinin Helsingissä. Syystalvella 2007 hän oli markkinoimassa tuolloin suomeksi ilmestynyttä kirjoittamaansa Hodorkovskin elämänkertaa Mihail Hodorkovski - hiljaisuuden vanki (suom. Jukka Mallinen 2007). Panjuškin puhui Suomalais-venäläisen kansalaisfoorumin tilaisuudessa Pressiklubilla, jossa Hufvudstadsbladetin toimittaja Elisabeth Nordgren naureskeli hänelle. Kirjailijalla on nimittäin pieni vaiva: hän änkyttää puhuessaan. Mutta mitäpä siitä. Minusta Panjuškin oli hyvin sympaattinen. Kaljuksi ajeltuine päineen ja silmälaseineen nelikymppinen kirjailija teki itseironisen intelligentin vaikutelman. Ja hän oli rohkea: sanoi asiat suoraan, vaati Putinin vallan rauhanomaista kumoamista, mutta ei kursastellut myöskään kritisoida oppositioleiriä, rakentavasti tietenkin.
Kylmän sodan aikana lännessä tuettiin innolla neuvostodissidenttejä. Mutta miksi niin moni täällä suhtautuu nyt venäläisiin toisinajattelijoihin ja Venäjän oppositioon olankohautuksin, jopa pilkallisesti?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti