Pimeys opettaa Krimillä

Pimeys on valon puuttumista. Mutta se on myös paljon muuta. Vasta Krimillä opimme ymmärtämään mitä pimeys tarkoittaa, emmekä enää ihmettele, että pimeyttä on joskus historiassa pidetty erillisenä aineena.

Jälkiteollisessa Suomessa pimeyttä torjutaan lukemattomilla eri tavoilla. Kaikkialla välkehtivät katulamput. Edes talvella pimeys ei tule kunnolla iholle halogeenien ja ostoskeskusten välkkyvalojen takaa. Kesä taas on vaaleiden öiden aikaa, jolloin pimeys korkeintaan häivähtää jossain kesämökin takana kuusikon rajassa, pitkäksi venähtäneiden illanistujaisten jälkimainingeissa.

Riippumatta vuodenajasta Krimin kaupungeissa ei ole katuvaloja, tai jos onkin, niitä ei polteta. Ja aurinko laskee aikaisin. Mainosvaloja, kimmeltäviä neonkylttejä ja taivaalle piirtyviä valonheittimiä ei niitäkään näy. Energiansäästämisen vai varojen puutteen vuoksi? Ehkä välinpitämättömyydestä tai siksi, ettei ole ollut tapana? Kuka tietää. Joka tapauksessa pimeässä kuljeskellaan

Tuntuuko nihkeältä, karmiiko peräri selkäpiitä? Ei, Krim on lygofiilin toteutunut utopia ja se myös parantaa lygofobian. Ensimmäinen termi tarkoittaa pimeyden rakastamista, jälkimmäinen pimeän pelkoa. Pimeys on perinteisesti liitetty tiedon puutteeseen, mystiikkaan, tuntemattomiin asioihin, epätäydellisyyteen ja epämoraalisuuteen, kaikkeen sellaiseen mitä järkeisuskon ja tieteellisen maailmankuvan marinoima eurooppalainen tajunta on oppinut kammoamaan.

Tarkastellaan hetki pimeyttä. Otetaan jokin pieni krimiläinen kaupunki, esimerkiksi Koktebel, ja tartutaan sitä mustista niskavilloista auringonlaskun hetkellä. Keltainen aurinko muuttaa väriään. Vajotessaan siitä tulee vihertävä, sinertävä, punertava ja viimein valkoinen haipuva pallo, joka vajoaa partaveitsenterävien vuorten taakse. Muutamat myöhästyneet säteet viistävät kallioita ja korkeimpien talojen kattoja, ja sitten se on mennyt. Jäljellä syvenevä sininen hämärä.

Tähän asti kaikki on melko miellyttävää, suorastaan esteettistä.

Parhaimmillaan hämärä on Arabatin kynnäällä hiekkatiellä, kun palaamme turkkilaislinnakkeen raunioilta Kamenskoen kylään. Vasemmalla leviää Asovanmeri kengän alla narskuvine simpukankuorirantoineen, oikealla omituinen Sivašin laguuni, jossa tuntuu kelluvan ruumiita. Pimeys tihenee minuutti minuutilta. Aivan kuin mustikkamehua kaadettaisiin paperille.

Ensin seuraa porvarillinen hämärä. Sen nimi tulee siitä, että keskiajalla käsityöläiset eli porvarit näkivät silloin vielä työskennellä. Ensimmäiset tähdet vilkahtavat taivaalla. Seuraavaksi tulee nauttinen hämärä, jolloin taivaanranta on Asovanmerellä vielä nähtävissä. Esiin tulee lisää tähtiä, joiden ansiosta entisaikojen merenkulkijat pystyivät hämärän tällä asteella jo käyttämään sekstanttia. Ennen pimeyttä koittaa vielä astronominen hämärä, jolloin ilmassa viipyy yhä häivähdys valon kajoa. Krimillä pimeys ei tule hiipien, kuten pohjoisessa, vaan nopeasti. Se tulee mustana aineena sataen. Edellä kuvattu hämärän syventyminen vie vain kymmenen minuuttia.

Pimeys tunkeutuu maisemaan vieraina ajatuksina. Ohi ajavien autojen kiilusilmät tuntuvat hujahtelevan tuon tuosta lähempää. Keitä autoissa istuvat ihmiset ovat? Entä jos jokin autoista äkkiä pysähtyy ja sen metallikuoren sisältä pusertuu ulos tuntemattomia olentoja?

Tällaisissa ajatuksissa on kyse pimeyteen tottumattomasta tajunnasta. Pimeyteen ei tule suhtautua kuten hiilikellariin, jonka tunnelmassa kukaan ei uskalla kääntää valokatkaisijasta - ties mitä nousisi esiin - vaan odotetaan aamua, joka ikkunasta valuessaan poistaa epävarmuuden. Ei, pimeyteen tulee suhtautua toisin.

Palataan Koktebeliin. Kaupunki ei hiljene tai pysähdy, kun huppu on vetäisty katujen peitoksi. Krimiläiset kaupungit eroavat tässä radikaalisti länsimaailman kaupungeista, joissa ihmiset kerääntyvät lamppujen alle kuin kärpäsparvet, ja valottomat kujanteet hiljenevät ja tyhjenevät nopeasti. Koktebelin pimeydessä ihmiset jatkavat askareitaan aivan samoin kuin päivälläkin, niin kuin kaduilla yhä olisi valoisaa. Elintarvikekaupan ovet käyvät, mennään ja tullaan. Pojat ja tytöt siemailevat olutta pusikossa, nauru pyrskähtelee. Ravintoloissa soi musiikki.

Koktebelissa ei ole varaa pelätä. Pimeys suojaa. Sen ymmärtää parhaiten, kun vastaan tulee täti varustettuna voimakkaalla halogeenilampulla - ei sellaisia täällä kukaan käytä. Täti on majakka illassa, paremminkin karuselli, räikeä kuin bordelli, kuka tahansa näkee hänet satojen metrien päähän, kun taas hän ei erota ketään ennen kuin metrin päästä, sillä niin pimeää on.

Kun on viettänyt joitakin öitä Krimillä niin alkaa ymmärtää, että pimeän tuomitsemisessa on kyse vain siitä, että pimeys on sähkömagneettisen spektrin ihmissilmälle näkymätön osa: näköaistiin urautunut länsimainen ihminen tuntee silmitöntä kauhua joutuessaan tilaan, jossa ei pysty kontrolloimaan ympäristöään näköaistinsa avulla. Ja kuitenkin on kyse varsin nuoresta ilmiöstä: öiden laajamittaista laimentamista sähkövalaistuksella on harrastettu korkeintaan 30-40 vuotta ja vain rajoitetussa osassa maailmaa.

Aistit sopeutuvat uudelleen varsin nopeasti, mutta kestää useita öitä ennen kuin länsimaisen ihmisen hermojärjestelmä sopeutuu. Sen tapahduttua näköaistin lisäksi kuulo-, haju-, maku- ja tuntoaisti avautuvat vastaanottamaan pimeää.

Krimiläinen pimeys on pimeässä kulkemaan oppineiden ihmisten pimeyttä, jossa yksikään kulkijoista ei kompastu tai törmää toisiinsa. Sattuessaan kadulla vastatusten tutut pysähtyvät erehtymättä vaihtamaan kuulumisia, vaikka mitään ei näy. Ihmiset tunnistavat toisensa vaistomaisesti, muuten kuin näöstä. Pimeässä kulkijat kiertävät tottumuksesta jokaisen kuopan tiessä, tunnistavat oikean kadunkulman ja numeron ja osaavat unissaankin kotiin. Pimeässä tuleee luottaa ihmisiin ja maamerkkeihin.

On luotettava täydellisesti, kun vieras tumma hahmo lähestyy etuoikealta pimeyden seasta, eikä se ole ensi alkuun muuta kuin muodoton möhkäle. Pian muodottomuus selkiintyy vanhaksi hymyileväksi sedäksi, joka tervehtii ja ohittaa teidät matkallaan kaupalle ostamaan piipputupakkaa. 

On luotettava täydellisesti tai jäätävä kotiin.

Krimin pimeässä varjot eivät merkitse murhaajaa. Ryöstäjä ei seiso ääneti porttikongiin sulautuneena, vaan jos hän on tullakseen, hän tulee kadulla vastaan kirkkaassa päivänvalossa, tervehtii kohteliaasti ja vie kaiken. Näinhän se menee meilläkin. Me eroamme krimiläisistä vain siinä, että krimiläiset tietävät tämän, me emme tiedä. Tai emme halua uskoa. Uskomme sen sijaan pimeän pelkoon, median lietsomiin uhkakuviin, lapsuudesta kumpuaviin kummitustarinoihin, jotka pitävät meidät pimeällä neljän seinän sisällä, ostoskeskuksesta toiseen suhahtavissa kulkuvälineissä, kontrolloidussa, ennakoidussa, tutussa sähkövalon rakentaman järjestyksen maailmassa, tai niin me luulemme. Samalla olemme jatkuvasti tarkkailun alaisena. Emme ymmärrä, että pimeys on myös vapautta. Vapautta kulkea ilman jatkuvaa havaitsijaa, ketä tahansa, tahoa joka merkitsee ylös askeltemme suunnan, frekvenssin ja päämäärän, viitoittaa tiet ja merkitsee ne valmiiksi nopeusmerkein, varoituskolmioin, pysähdyskyltein ja umpikujan osoittimin.

Pimeässä kulkeminen on vierauden pelon voittamista.

Krimillä pimeyttä on vielä mahdollista hengittää. Sitä voi kosketella, katsella, kuunnella ja kiertää kuin kuumaa puuroa. Pimeässä tuoksuu torien viikuna, korianteri ja portviini, vahva sikari, hajuvesi "Skyyttien kulta", käymälä ja veri, joka aivan äsken, 50 vuotta sitten, valui kiveykselle. Aallot loiskuvat portaita vasten, vesi nousee tiettyinä öinä rintaan asti, mutta ei koskaan ylemmäs.

Pimeys on levollista ja mietteliästä, unet tulevat lähemmäksi ja palaavat värillisiksi. Pakonomainen tekemisen tarve, kiire ja hektisyys imeytyvät pois. Krimin pimeän sisällä Eurooppa yhtyy nautinnollisesti Aasiaan.

Ville Ropponen

Essee on ilmestynyt Ville Ropposen ja Natalia Deviatkinan matkakirjassa Krimin niemimaa (Savukeidas 2010)