lauantai 8. maaliskuuta 2014

Töyssyinen polku demokratiaan

Poliittinen muutos sähköisti kolme entistä neuvostotasavaltaa vuosituhannen alussa. Georgiassa tapahtui Ruusuvallankumous 2003, Ukrainassa Oranssi vallankumous 2004 ja Kirgisiassa Tulppaanivallankumous 2005. Vuosikymmen myöhemmin alkaa olla mahdollisuus arvioida, kuinka todellisia parannuksia ”värivallankumoukset” saivat aikaan.

Odotukset pikamarssista toimivaan demokratiaan olivat varsinkin länsimaissa korkealla, mutta edistyminen on ollut kivikkoista. Reportaasikirjassaan Kuinka kallis vapaus Anna-Lena Laurén arvioi uudistusten onnistumista.

Diktatuurin perinnön lisäksi entiset neuvostomaat ovat saaneet painia epävakauden, korruption ja talousongelmien kanssa. Kaikissa kolmessa maassa on noussut esiin yksiniittinen nationalismi.

Georgiassa presidentti Mikheil Saakašvilia on kiitetty poliisin puhdistamista, valtion vahvistamisesta ja korruption vähentämisestä. Vallan keskittyminen sen sijaan aiheutti huolta jo vuosia sitten. Georgian oppositiossa ja osassa älymystöä oltiin myös sitä mieltä, että Saakašvili meni Venäjän ansaan hyökätessään separatistiselle alueelle Etelä-Ossetiaan 2008.

Ukrainan presidenttinä 2005–2010 toimineen Viktor Juštšenkon epäonnistuminen on selkeämpi. Oranssi vallankumous tuotteistettiin, ja oranssit aktivistit uivat mukaan hallintoon kahmiakseen etuja. Kumous vesittyi korruptioon sekä uudistusten näennäisyyteen. Käydessäni syksyllä 2008 Krimillä tuli selväksi, ettei Juštšenkon politiikka vakuuttanut Ukrainan vähemmistöjä.

Kirgisia on Keski-Aasiassa eräänlainen demokraattinen poikkeus. Laurénin mukaan perusongelmat – korruptio ja heikko keskusvalta – eivät silti ole poistuneet. Kirgisian hallitus reagoi vain vaillinaisesti, kun Ošin alueella puhkesi etnisiä taisteluja 2010.

Vallankumoukset vaikuttivat myös maiden ulkosuhteisiin. Georgia heilahti Yhdysvaltain liittolaiseksi, mutta on nyt palaamassa tasapainottelemaan Venäjän ja lännen välille. Ukraina on nojannut välillä EU:hun, mutta useammin Venäjään. Kirgisialla on ollut sijaintinsa takia läheisin side Venäjään.

Laurén on kriittinen Georgian pääministerinä runsaan vuoden vaikuttanutta miljardööri Bidzina Ivanišvilia kohtaan. Ivanišvili vetäytyi syksyllä 2013 ja luovutti pääministerin viran oman Georgialainen unelma -puolueensa Irakli Garibašvilille. Maan presidentiksi valittiin syksyllä 2013 toinen Ivanišvilin puoluetoveri, Giorgi Margvelašvili. Henkilövaihdoksista huolimatta Ivanišvililla säilyy siis vahva asema.

Juštšenkon jälkeen Ukrainan presidentiksi noussut, autoritaarinen Viktor Janukovitš joutui vaikeuksiin, kun selän kääntäminen EU:lle johti laajoihin mielenosoituksiin Kiovassa. Mutta mitkä ovat vaihtoehdot? ”Kaasuprinsessana” tunnettu nykyinen poliittinen vanki Julia Timošenko tuskin olisi parempi presidentti. Janukovitšin piirit saattavat taloussyistä olla jopa EU-myönteisempiä kuin enemmän idänkauppaan nojaavat Timošenkon piirit. EU:n vaatimat oikeusvaltio, demokratia ja poliittisten vankien vapautus eivät kuitenkaan ole Janukovitšin mieleen.

Ukrainan oppositiosta voi nousta uusia johtajia, kuten nyrkkeilijä Vitali Klitško, mutta on epäselvää, miten pitkälle hänen kannatuksensa riittää. Oranssi vallankumous näytti ukrainalaisille ainakin sen, että he voivat vaihtaa johtajiaan.

Kaikkialla entisessä Neuvostoliitossa politiikka näyttää kytkeytyvän persoonallisuuksiin pikemmin kuin poliittisiin aatteisiin. Lisäksi demokratisoituminen on sidoksissa talouspolitiikkaan, kuten tuloerojen kaventumiseen – seikka jota Laurén ei koskettele. Ilman tarpeeksi laajaa keskiluokkaa tuskin voi syntyä useita vahvoja eturyhmiä eli perustaa, josta monipuoluejärjestelmä ja oikeusvaltio versovat.

Anna-Lena Laurén: Kuinka kallis vapaus (Teos 2013)

Ville Ropponen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja tietokirjailija.

Kirjatutka on ilmestynyt Ulkopolitiikka-lehdessä 1/2014.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti