Vankien suurkaupunki arolla

Ville Ropponen

Kazakstanin arolla tuulee. Heinä aaltoilee rahisten. On vaikea kuvitella autiompaa paikkaa, joka olisi kauempana kaikesta. Reunaton tasanko ja taivas yhtyvät horisontissa. Silti tämä alue 45 km Karagandan kaivoskaupungista etelään oli satojen tuhansien ihmisten koti vuosina 1930-1959. Täällä sijaitsi oikaisu- ja työleiri KarLag (ven. Karagandinski Lager). Se oli suurimpia Stalinin aikaisen GULAG-hallinnon leirikeskittymistä.

Karagandasta lähtenyt paikallisbussi tärisee. Ukkospilvet kansoittavat taivaan ja sade piiskaa maata. Kuuro loppuu saapuessamme Šaht-2 -tienhaaraan, josta jatkamme reittitaksilla Dolinkan kylään. Siellä sijaitsi KarLagin hallintokeskus. Koirat räksyttävät ja hanhet kipittävät matalassa kylässä. Äkkiä tönöjen takaa nousee esiin suuri rakennus, Kazakstanin hallituksen pystyttämä Poliittisen sorron museo. Vieressä on entinen turvallisuuspalvelu NKVD:n upseerien talo, jonka kellarissa kerrotaan kidutetun vankeja. Museossa on leirien esineistöä, vankien tekemää taidetta ja leirin kirjaston teoksia. Voi kuvitella miltä leirivangeista on tuntunut lukea esimerkiksi Stalinin elämänkertaa.

KarLagin mittakaava pyörryttää. Leirialue oli 300 km leveä ja 200 km pitkä; se käsitti 1 780 000 hehtaaria. Leirivangit tekivät alueella monenlaisia töitä maanviljelyksestä kaivostyöhön kivihiili- ja kupariesiintymillä.

”Erillisiä leirejä oli KarLagissa yli kaksikymmentä ja ne oli järjestetty vankiluokkien ja teetetyn pakkotyön mukaan” selittää historiantutkija Dmitri Frolov Kansallisarkistosta. Hän on tehnyt muun muassa väistöskirjan suomalaisista sotavangeista Neuvostoliitossa. Lisäksi KarLagissa oli orpokoti vankien ja karkotettujen lapsille sekä neuvostolain mukaan vangituille ”kansanvihollisten” perheenjäsenille.

Kansojen tyrmä ja sulatusuuni

KarLag suunniteltiin erityisesti poliittisista syistä tuomituille, mutta sinne sijoitettiin myös rikollisvankeja kaikkialta Neuvostoliitosta. KarLagissa virui useita tunnettuja henkilöitä, kuten Anna Ahmatovan poika historioitsija Lev Gumiljov, ja Karjalan neuvostotasavallan johtajan Santeri Nuortevan tytär, Suomessa sodanaikaisena desanttinakin tunnettu Kerttu Nuorteva.

Vankimäärä KarLagissa kasvoi 10 400:sta (1932) aina 65 700:aan (1949). Lisäksi alueella elivät vartijat perheineen. Heitä varten oli pankki, posti ja koulu.

Ensimmäiset KarLagiin siirretyt olivat 1930-luvun alun kollektivisaatiokampanjan uhreja Venäjältä, Ukrainasta ja Valko-Venäjältä. Matka Kazakstaniin saattoi kestää viikkoja, koska junat usein seisoivat pitkiä aikoja asemilla. Vangit eivät monesti saaneet tarpeeksi ruokaa tai vettä. Perillä piti majoittua telttoihin tai maakuoppiin, sillä asumuksia ei ollut valmiina. Karkotettuja vaivasivat puhtaan veden puute ja kulkutaudit.

Vuodesta 1935 alkaen KarLagista tuli epäilyttävinä pidettyjen vähemmistöjen karkotuspaikka Neuvostoliitossa. Sinne pakkosiirrettiin Kaukoidän korealaisia, amerikansuomalaisia Karjalasta, inkerinsuomalaisia, puolalaisia; ja 1940-luvulla Volgan saksalaisia, Krimin tataareja, virolaisia, baltteja ja tšetšeenejä Esimerkiksi Ahmah Kadyrov, Tšetšenian tasavallan nykyisen presidentin Ramzan Kadyrovin isä oli syntynyt KarLagissa.

”Kazakstanin nykyinen monikansallisuus pohjaa pitkälti KarLagiin”, sanoo korealaissyntyinen taiteilija Aleksander Ugay.

Nykyään Kazakstanissa on noin 170 eri kansallisuutta. Taiteilijan isovanhemmat pakkosiirrettiin Kazakstaniin 1930-luvulla Kaukoidästä. Ugayn mukaan leirien lopettamisen 1959 jälkeen Karagandasta tuli tavallaan intellektuaalinen keskus, sillä monet korkeastikin koulutetut entiset leirivangit jäivät seudulle.Ilmapiiriä muovasi myös leireillä syntynyt neuvostokriittisyys. Nykyäänkin alueella asuu paljon entisiä leiriläisiä ja heidän jälkeläisiään.

KarLagissa menehtyneiden kokonaismäärää ei ole saatu selville. Vankien tilastointi oli puutteellista, ja valtaosa hautausmaistakin on tuhoutunut.

Sotavankina Keski-Aasiassa

Sota leimahti Saksan ja Neuvostoliton välille kesällä 1941. KarLagin leirialueista ehkä tunnetuimpaan, Spassozavodskoihin, nykyiseen Spasskiin, perustettiin sotavankileiri nro 99. Vuosina 1941-1948 leirin läpi kulki 66 000 sotavankia 40 eri kansallisuudesta. Vangeista kuoli yli 7700. Spassozavodskoissa oli myös 202 suomalaista sotavankia, joista 148 menehtyi. Olivatko Kazakstanin leirit siis erityisen pahoja paikkoja?

”Eivät ne olleet pahempia kuin muut GULAG:in leirit: liian vähän ruokaa, huono terveydenhuolto, kovaa työtä. Sotavangit saivat itseasiassa enemmän ruokaa kuin poliittiset vangit”, sanoo Dmitri Frolov.

”Suomalaiset siirrettiin leiriin vuonna 1942, jolloin elintarviketilanne oli sodan takia Neuvostoliitossa kaikkein vaikein. Nälänhätä, keuhkokuume ja ripuli tappoivat”.

Suomen sotavankiliiton pitkäaikainen puheenjohtaja Teuvo Alava (s. 1924) muistaa lisäksi KarLagista selvinneen suomalaisen kertoneen, että sotavangit söivät nälkäänsä maasta kaivettua makeaa juurta, joka osoittautui myrkylliseksi.

Alava oli sotavankina Terepovetsin leirillä Moskovan lähellä. Helppoa ei ollut sielläkään.

”Ruoka oli vetistä keittoa, ryynejä ja teurasjätteitä. Ne jotka täyttivät työnormin saivat isomman leipäannoksen. Usein oli kylmä”.

Alussa Alava oli töissä leirin sairaalassa. Siellä kuoli paljon vankeja.

”Kerran illalla tuotiin 10 huonokuntoista unkarilaista. Aamulla vain 7 heistä oli elossa”.

Vartijoista tai leirihenkilökunnasta hänellä ei ole pahaa sanottavaa.

”He olivat pääosin hyvin nuoria tai vanhoja. Tekivät vain työtään”.

Muistojen puhuri

Tuuli yltyy arolla. Dolinkan museon lisäksi KarLagista muistuttavat hautausmaat. Mustat ristit kohoavat pienessä kalmistossa Dolinkan kyljessä. Tuoreet kukat hautapaaden juurella todistavat, että joku muistaa surmansa saaneita.

Isompi hautausmaa, jossa lepää viitisen tuhatta vankia, löytyy Spasskista. Leiristä muistuttavat tiilinen sairaalarakennus, iso portti ja jokunen lahoava parakki. Kazakstanin hallitus pystytti vuonna 2004 Spasskiin muistomerkin ”sorron uhreille jotka löysivät ikuisen rauhan Kazakstanin maaperästä”. Muistomerkki on rikkoutuneen shanyrakin, jurtan huipun, muotoinen. Lisäksi 16 eri maan hallitusta on pystyttänyt Spasskiin muistomerkin kuolleille maanmiehilleen. Teuvo Alasen aloitteesta jo lokakuussa 1994 pystytettiin muistokivi suomalaisille.

”Spasskiin pystytetyt muistomerkit muodostavat suurimman muistopaikan poliittisille vangeille entisen Neuvostoliiton alueella”, sanoo Frolov.

Hänen mukaansa Karagandassa asuu useita aiheeseen perehtyneitä tutkijoita, joiden teoksia paikallinen arkisto on julkaissut. Kazakstanissa on silti vaikea löytää tätä kirjallisuutta. Sen huomasin itsekin, kirjakaupoista ei löytynyt yhtään teosta KarLagista.

”KarLagin muistoa vaalitaan paikallisesti, erityisesti Karagandan vähemmistöt, kuten liettualaiset ja tšetšeenit muistavat”, tietää Frolov.

Hänen mukaansa neuvostohistorian kipupisteistä kiinnostuminen menee niin Venäjällä kuin Kazakstanissa aalloittain. Perestroikan aikaan ja 1990-luvulla GULAG:ista kirjoitettiin valtavasti, 2000-luvulla se on taas painunut pimentoon.

Poliittinen ilmapiiri vaikuttaa aina vahvasti siihen miten historiaa tutkitaan.

Artikkeli on ilmestynyt Venäjän aika -lehdessä 4/2013.