sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Taigan tarinoiden aurinko paistaa

Pienkustantamo julkaisi kauniisti kuvitetun kokoelman kaukaisia satuja
 

Ville Ropponen  

Kirjoittajan suomensukuisia kansoja käsittelevä esseekokoelma Uralilainen ikkuna ilmestyi viime vuonna.

 

Si­pe­rian kan­so­jen sa­tu­ja. Suom. An­ni Lap­pe­la. Ku­vi­tus Var­pu Ero­nen. Idioot­ti. 141 s. 25 e. 

Sa­tu­aar­tei­ta pyy­tä­vän ei ai­na tar­vit­se men­nä Grimmin vel­jes­ten tam­mi­met­siin tai H. C. Andersenin lin­nan­pi­hoil­le: ver­kot voi heit­tää myös idän erä­mai­hin. Si­pe­rian kan­so­jen sa­tu­ja -teos esit­te­lee yh­dek­sän eri tur­kin- tai mon­go­lin­su­kui­sen kan­san ta­ri­noi­ta kai­ken ikäi­sil­le.

Ne tu­le­vat meil­le vie­raal­ta kult­tuu­ri­alueel­ta mut­ta tun­tu­vat to­dis­ta­van Eur­aa­sian sa­tu­pe­rin­teen yh­tei­sis­tä juu­ris­ta.

Si­pe­rian ni­mi tu­lee tur­kin­su­kui­ses­ta sa­nas­ta si­bir (ui­nu­va maa). Ja unen­nä­köä, fan­ta­sioi­den ai­nek­sia, nä­mä sa­dut ovat­kin täyn­nä. 

Niistä löytyy moraalisia opetuksia, hurjia käänteitä ja huumoria. Taiga suhisee, porot kiitävät arolla, ja vuorilta näkyy kauas. Saduissa sankarit, haltijat, demonit ja jumalat mittelevät voimiaan.

Sadut on valittu emeritus professori Tšuner Taksamin (s.1931) toimittamasta venäläisestä kokoelmasta.

Suomennos kulkee pääosin melko hyvin, ja Varpu Erosen akvarellit kuvittavat kirjaa upeasti.  Jälkisanoissa olisi saanut eri kansojen ja satujen taustatietojen luettelun lisäksi valottaa laajemmin siperialaista satutraditiota ja sen yhteyksiä.

Kansat, joilta sadut ovat peräisin, eivät liene suomalaisille turhan tuttuja, vaikka joku on ehkä kuullut tuvalaisesta kurkkulaulusta. Tuvien lisäksi jakuutit ja burjaatit ovat Siperian tärkeitä alkuperäiskansoja.

Muut kansat, tofalarit, altailaiset, šoorit, hakassit, dolgaanit ja kalmukit, ovat hyvin pieniä. Kansojen kulttuurissa ja perinteisissä elinkeinoissa on samankaltaisuutta, samoin uskonnoissa, buddhalaisuudessa ja luontouskossa.

Saduissa sosiaaliset suhteet erottuvat: rikkaat kaanit ja köyhät metsästäjät vääntävät kättä. Selviää kuinka eri eläimet saivat ominaisuutensa, miten havupuista tuli ikivihreitä tai miksi talvi on kesää pidempi. Kiinnostavimmassa syntytarinassa, ”Sartakpaissa”, kerrotaan Siperian jokien ja erityisesti mahtavan Ob-joen synty. Kielikuvat ovat usein omintakeisia, esimerkiksi aurinko on jättimäinen säihkyvä toukka.

Väkevä luontosuhde näkyy siinäkin miten vaivatta satuhahmot vaihtavat olomuotoa: ihmiset muuttuvat eläimiksi ja eläimet ihmisiksi.

Ihmisillä, eläimillä ja esineillä on usein taikavoimia. Toisin kuin eurooppalaisissa saduissa eläimet eivät ole vain palvelijoita, vaan niillä on omia pyyteitä. Itäaasialaiset vaikutteet vilahtavat: vaatteet tehdään silkistä, shakki on tärkeä peli, kiinalaiset taikatemput arvossaan.

Yllättäen vastaan kävelee myös tuttuja aihelmia. Jakuuttien sadussa ”Karah-Simiriki” ilkeästä äitipuolesta ja kahdesta tyttärestä on selvästi samaa kuin suomalaisessa kansansadussa ”Avannolla kehrääjät”. Meikäläisessäkin perinteessä tunnettu on burjaattien sadussa ”Kaksi laukkua” tavattavat reput, joista purkautuu joko vaurautta tai kartulla piekseviä miehiä.

Jo muinoin vallinneista kansainvälisistä yhteyksistä todistaa lisäksi šoorien satu ”Kan-Ergekin tähdistön synty”. Se toistaa suomalais-ugrilaistenkin kansojen tunteman myytin metsästäjästä, joka jahtaa taivaalla sarvipäistä eläintä. Sama myytti on pohjalla Kalevalan runossa ”Hiiden hirven hiihdäntä”. Kalmukkien sadussa ”Lootus” ihana neito riutuu kuoliaaksi ennemmin kuin avioituu, vaikka kosija lahjoittaa lootuksen kukan, buddhalaisen puhtauden symbolin. Neitsyen kuolemassa puhtautensa tähden on samaa kuin Aino-runossa.

Ajattoman muinaisuuden lisäksi saduissa vilahtaa myös moderni aika. Šoorien satu ”Temir-Tau - Rautavuori” kuvaa kansanuskon taittumista, kun nykyihminen temmeltää. Metsästyksen jumala Šalyg näyttäytyy ilkeänä ja voimattomana, ja myönteisesti kuvattu Vuorenhaltijakin joutuu väistymään, kun ihmiset jyräävät koneineen rouhimaan metalleja.

Mutta sadut jäävät jäljelle.

Kriitiikki on ilmestynyt 24.3. 2013 Helsingin Sanomissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti