maanantai 11. helmikuuta 2013

Tšekkiläisiä mysteerejä ja identiteetin irtonumeroita


Katri Lipson: Jäätelökauppias. Tammi 2012. 263 s.

Historia pauhaa kohinalla nykykirjallisuudessa. Viime vuosina lähes joka toinen ilmestynyt romaani sijoittui menneisyyteen. Erityisesti toisen maailmansodan aika, Normandian maihinnousu, Lapin sota tai natsi-Saksaan liittyvät edesottamukset tuntuvat takaavan yleisön herpaantumattoman kiinnostuksen.

Katri Lipson (s. 1965) poikkeaa valtavirrasta siinä, että hän tuttujen ja turvallisten kotimaisen ja länsimaisen historian asemesta sijoittaa tarinansa entisen itäblokin menneisyyteen.

Lipsonin palkittu esikoisromaani Kosmonautti (2008) tapahtui 1980-luvun Murmanskissa. Kritiikeissä Kosmonautin kuvattiin ammentaneen vaikutteita eurooppalaisesta romaanista ja venäläisen kirjallisuuden perinteestä. Eräässäkin kritiikissä virkistyttiin romaanin ”vanhahtavan korkeakirjallisesta” tyylistä.

Samalla tavoin kirjallisen tyylitietoinen maku syntyy Lipsonin toisesta romaanista Jäätelökauppias. Lipson ei ole mikään houreinen nero, joka räimisi värejä hetken kiimassa, vaan hallittu ja hillittykin ammattilainen, joka sorvaa oikeaoppista jälkeä. Mutta aiheuttaako ammattimaisuus samalla sen, että spontaanius ja energia hupenevat tekstistä?

Elokuvia ja tiedustelupalveluita

Jäätelökauppias sijoittuu kommunistiseen ja jälkikommunistiseen Tšekkoslovakiaan. On luontevaa, että romaani hakee kirjalliset vaikutteensa samasta maantieteellisestä ja ajallisesta tilasta. Teksti herättää muistumia keskieurooppalaisilta modernisteilta ja postmodernisteilta Franz Kafkasta Milan Kunderaan ja Elfriede Jelinekiin.

Palaa mieleen, miten 1990-luvun suomalaisen postmodernismin merkkiteokset viittailivat yhtenään juuri keskieurooppalaiseen kirjallisuuteen – ja usein myös teokset tapahtuivat Keski-Euroopassa. Jäätelökauppias ei ole erityisen postmodernistinen teos. Silti sen keskiössä on yksi jälkimodernin pääkäsitteitä – identiteetti.

Hitaasti käynnistyvän romaani alussa tehdään Jäätelökauppias-nimistä elokuvaa Tšekkoslovakiassa. Sodan päättymisestä on jokunen vuosi. Elokuvan ohjaaja ja näyttelijät vilahtavat kuvassa. Sitten siirrytään elokuvan tarinaan. On pariskunta joka pakenee natsimiehityksen aikana jotain Olomoucin kylään. Mies on ehkä juutalainen. He eivät ole oikeasti aviopari, Tomás ja Esther Vorszda, vaan vain esittävät. Rouva Nemchova, jonka talossa he viipyvät, ei ehkä usko. Myöhemmin tarinaan liittyy tuntemattomaksi jäävä jalkapuoli, jonka kanssa nainen avioituu.

Romaanin tapahtumat hyppivät ajallisesti 1940- ja 1950-luvun Tšekkoslovakiassa, vuoden 1968 Prahassa, sitten 1970-luvun Ruotsiin, jonne päädytään tšekkipakolaisen mukana ja lopulta takaisin jälkikommunistiseen Tšekkiin, jonne pakolaisen jälkikasvu palaa hakemaan juuriaan. Kerronta vaihtelee melko käsitteellisestä ilmaisusta draamalliseen ja runolliseen. Henkilöiden todelliset henkilöllisyydet ja roolihahmot sekoittuvat jatkuvasti. Esiin törröttää kertomuksia kertomuksien sisässä eli metakertomuksia, mutta niiden merkitys harvoin täsmentyy.

Pohjautuuko elokuvahenkilö Tomásin tarina elokuvan ohjaajan kokemuksiin? Tapaavatko ohjaaja ja elokuvan Estherin esikuva, todellinen Esther Vorszda – tai siis nainen joka on ottanut tämän nimen – myöhemmin? Onko jompikumpi tiedustelupalvelun agentti? Miksi tiedustelupalvelu on kiinnostunut ohjaajan elokuvasta?

Entä miksi tiedustelupalvelu kuulustelee opiskelija Jan Vorszdaa, niin sanotun Esther Vorszdan poikaa Prahan kevään 1968 jälkimainingeissa? Miksi Jan ei ottanut osaa mielenosoituksiin, mutta osti kaupasta kanisterin? Aikoiko hän ehkä polttaa itsensä, kuten Jan Palách? Entä sitten?

Katkeavat langat

Janin tytär Gunilla palaa jälkikommunistiseen Tšekkiin, Olomouciin. Hän asuu alivuokralaisena ja samaistuu aiempaan vuokralaiseen Milenaan. Milenalle tulee vuokra-asuntoon yhä kirjeitä joltain Petriltä. Kirjeitä Milenalle viittaa ehkä jälleen Kafkaan – mutta viittaus jää epäselväksi. Aivan romaanin loppu kiepauttaa roolihahmot ja todellisuuden vielä kerran ympäri. Oliko kaikki vain ideoita taiteilijan päässä?

Jäätelökauppias herättää kysymyksiä ja kiinnostustakin, mutta kysymykset eivät johda minnekään. Henkilöitä on ehkä liikaa ja tapahtumasta toiseen hypitään turhan usein. Romaanihenkilöt jäävät abstrakteiksi, kenties tarkoituksella, mutta lukijalle tarkoitus ei selviä. Romaanin naiset toisaalta poikkeuksetta esitetään vahvoina, miehet taas heikkoina.

Ehkä Lipson haluaa sanoa, että näyttelemme aina elämässä jotain roolia, hyvin tai huonosti? Ehkä hän haluaa vakuutella, että elämä on aina kerrottua ja vain se mikä on kerrottu on totta? Romaani korostaa keinotekoisuuttaan. Mutta onko tässä mitään erityisen uutta?

Kielellisesti romaani on taitava, dialogi rullaa melko hyvin, ja teoksessa on muutamia vaikuttavia, runollisia jaksoja ja draamallisesti kiinnostavia kohtauksia. Kunnianhimoa riittää. Lipson esittelee kovasti osaamistaan, jota häneltä ei sinänsä puutu.

Kokonaisuutena teos jää kuitenkin liian käsitteelliseksi, eivätkä romaanin osat sovi täysin toisiinsa. Alussa kiehtova mysteerintuntu alkaa kirjan edistyessä rasittaa, kun iso osa kerrotusta viittaa jonnekin kuulumattomiin, on epäselvästi symbolista tai simuloi fragmentaarista kerrontaa, kunnolla onnistumatta.

Lipsonin esikoisromaanissa kerronnan aukkoisuus kantoi hyvin. Jäätelökauppiaassa rakenne sen sijaan ei tunnu asettuvan tasapainoon, vaan kielii enemmän keskeneräisyydestä. Tämä on sinänsä sääli, sillä romaanissa on kiinnostavia aineksia.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Kiiltomadossa 9.2.2013.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Opportunismin kritiikki

Ville Ropponen Demokratia on nyt uhattuna sekä idässä että lännessä. Historioitsija Timothy Snyder esittelee keinot estää autoritaris...