torstai 9. helmikuuta 2012

Stereotypioita venäläisistä maahanmuuttajista

Joskus kirjoja tulee luettua kun ei ole muutakaan tekemistä tai koska työhuoneelle vievä bussiyhteys on hidas. Lukaisin äskettäin Mikko Viljasen (s. 1976) toisen romaanin Maan paino (2009). Kirjassa minua kiinnosti se miten Viljanen on kuvannut venäläisiä maahanmuuttajia Suomessa.

Muuan Oleg muuttaa Helsinkiin etsimään kadonnutta menneisyyttä. Oleg on neuvostodiplomaatin, tarkemmin sanoen vakoojan poika, jonka perhe asui Brežnevin aikaan Suomessa. Koska Viljanen kertoo venäläisistä suomalaisille, on mukaan pitänyt näköjään saada ”viittauksia tuttuihin asioihin”. Niinpä Olegin perhe on 1980-luvulla häädetty Helsingistä kauas itään, Jakutian Magadaniin.

Esikoisteoksessaan Todennäkyjä (2004) Viljanen käsitteli nuoren miehen kasvua sekä näköaistin ylivaltaa länsikulttuurissa. Maan painossa hän yrittää yhdistellä rakkaustarinaa, kasvukertomusta ja vakoojatrilleriä.

Romaanin alku ja Magadaniin sijoittuva jakso etenevät vaivalloisesti. Jotain liian osoittelevaa on siinä, että vakoojan perhe asuu juuri kaupungissa, jonka kautta iso osa Gulag-vangeista kärrättiin leireille. Viljasen kuvaus Olegin isän agenttihommista on amatöörimäinen, ja koko vakoojakuvio horjuu uskottavuuden reunalla.

Tarina lähtee käyntiin vasta, kun Oleg palaa aikuisena Helsinkiin. Hänestä on tietenkin tullut varas ja armeijakarkuri. Suomessa hän on laiton maahanmuuttaja. Olegilla on myös ajatuksia ja haaveita opiskelusta ja kirjoittamisesta. Viljanen kirjoittaa myötäelävän tuntuisesti venäläisten maahanmuuttajien kohtaamista ongelmista. Töitä on hankala saada. Oleg kerjää, asuu tyhjässä mökissä, kerää ruokaa roskiksesta tai kauppaa pilveä kaverinsa Andrein kanssa.

Tarinan keskiöksi on kuitenkin pykätty Olegin suhteiden selvittely kahteen eri naiseen. Daria on Helsinkiin päättynyt entinen tyttöystävä Pietarista. Almaan Oleg tutustui jo lapsena 1980-luvun Helsingissä, tytön isä oli Olegin agentti-faijan kontakteja Suomen Ulkoministeriössä.

Matti Pulkkisen tokaisu, että romaani on sika joka syö mitä tahansa kääntyy tässä tapauksessa itseään vastaan. Viljasen romaaniin on työnnetty kaikki mahdolliset venäläissiirtolaisiin liitetyt kliseet ja stereotypiat: kulissiavioliitto, pikkurikollisuus, prostituutio ja neuvostotiedustelun aaveet. Romaanin ongelma on henkilöhahmot, jotka kuulostavat, maistuvat ja haisevat pahvilta. Erityisesti venäläiset henkilöt tuntuvat Dostojevskilta poimituilta. Viljanen soveltaa romantisoivaa kieltä, joka voisi toimia erilaisen kertomuksen yhteydessä. Olegin, Darian ja Alman tarinan kohdalla kielenkäyttö on turhan sisäsiistiä. Kertomus ei pinnistelystä huolimatta syvene, ja lopun ilmianto jää motivoimattomaksi.

Kiinnostavista aiheista ja teemoista huolimatta Maan paino ei kohoa sfääreihin, vaan jumittuu jurnuttamaan kliseiden pintavaahtoon.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Teräkseen taittuneet modernismin sarvet

  Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallist...