Kulttuuriproletariaattia?

Kirjailija Rauha Kejonen kirjoittaa Parnassossa 3/2010 julkaistussa katsauksessaan ”Petoslista, kymmenen kärjessä” tärkeästä asiasta: akateemisten silpputyöläisten työn polkumyynnistä, voisi sanoa suoranaisesta riistosta. Kejosen esimerkit tuntuvat tuttuakin tutummilta.

Eräässä tapauksessa pyydetään luennoimaan kansanopistoon, mutta myöhemmin luvattu palkkio putoaa murto-osaan, hyvä kun matkat korvataan. Toisessa tapauksessa kokoomateoksen toimittajan junamatkaa teoksen julkistustilaisuuteen ei makseta, vaikka toimittaja kirjoitti teokseen monta artikkelia, mutta kirjaan yhden artikkelin rykäisseen julkkiskirjailijan ylipitkä taksimatka kustannetaan. Professorit merkitsevät oman nimensä surutta toisten tekemien lausuntojen alle; runokäännöksistä ei makseta välttämättä mitään, vaikka on luvattu, hyvä jos saa vapaakappaleen runokokoelmasta; kirjoituskilpailuraadeissa toiminen katsotaan kunniatyöksi, josta ei korvausta tipu.

Esimerkit ovat ehkä kärjistettyjä, mutta valitettavan tyypillisiä. Kulttuuriala on täynnä toisten työn hyväksikäyttöä ilman korvausta. Kejosen esimerkkitapauksista tulee välillä mieleen, että mitä on niin kiltti, eikä vaadi ääneen palkkiota, miksei lyö nyrkkiä pöytään! Mutta helppo sanoa. Kulttuurialalla kun ei tällaisesta pidetä, saa helposti ”hankalan tyypin” maineen ja siihen loppuivat ne vähätkin työt. Ja kilttejä ilmaistöiden tekijöitä tuntuu olevan jonoksi asti, sen takaa kova kilpailu ja alalla vallitseva nöyristelyn perinne. Kulttuurielämän näkymätön hierarkia vaikuttaa asettavan kulttuurityöntekijät kastijärjestykseen itsestäänselvästi - aina siihen asti kunnes joku protestoi.

Yleisesti ottaen kulttuurityö vaatii paljon. On oltava yleissivistystä, vivahteiden tajua ja kriittistä silmää. On jaksettava keskittyä ja pysyä tyynenä kiireen ja pirstaloituvan ajankäytön keskellä. Ja silti kulttuurityön palkkiot toikkaroivat vain vähän paremmissa kantimissa kuin siivoustyön palkkiot. Monesti kulttuurityötä ei edes pidetä niin sanotusti oikeana työnä. Tuskin kukaan kehtaisi olla maksamatta esimerkiksi sähkömiehelle, ompelijalle tai timpurille työstä, mutta kulttuurityön tekijän työtä pidetään helposti harrastustoimintana, josta ”ei edes kuulu maksaa”.

Viimeksi toissaviikolla virkamiesisäni äyskähti minulle, että tekisit oikeita töitä, jotta elättäisit perheesi. Niin hänkin kuulemma on joutunut tekemään sellaista mitä ei ole halunnut, koska se on taloudellisesti kannattavaa. Niinpä. Haiseva fakta on se, että nyky-yhteiskunnassa raha ratkaisee ihmisen arvon. Virkamiesisäni ilmeisesti ajatteli, että kulttuurityö on minulle aina ehdottomasti nautinnollista ja megalomaanisen haluttavaa, toisin sanoen harrastustyötä, verrattavissa lomailuun.

Kun kulttuurialan työvoimakustannukset ovat naurettavan alhaiset, niin ei ole ihme, että ala kannattaa - työn tuottajille ja työnantajille. Tilastokeskuksen ja Opetusministeriön vuonna 2008 laatiman satellittitilinpidon mukaan vuonna 2005 kulttuurin osuus Suomen bruttokansantuotteesta oli 3,2 prosenttia ja osuus työllisistä 4,2 prosenttia. Kulttuurin osuus bruttokansantuotteesta oli suurempi kuin esimerkiksi elintarviketeollisuuden, maatalouden, massa- ja paperiteollisuuden tai matkailun. Kyseisenä vuonna Suomi vei kulttuurituotteita yhteensä yli 700 miljoonalla eurolla.

Ei mikään ihme, että tuotantoyhtiöt, kuten Sanoma-WSOY ovat viime aikoina hamunneet tekijänoikeuksien kaukalolle hanakasti. Vaikka iso osa kulttuurialan työntekijöistä on freelancereita tai pätkätyöläisiä, joiden oikeuksien polkeminen on yhtä helppoa kuin tikkarin vieminen lapselta, ei se työnantajille vielä riitä. Kulttuurin tuottaminen on tajunnan muokkaamista. Ja se joka muokkaa yleisön tajuntaa, hallitsee yhteiskuntaa. Siksi kulttuuri on saatava kokonaan pois sen tekijöiden käsistä.

Ville Ropponen