Sergei Jesenin: Tarkoin valitut runot. Suomentanut Olli Hyvärinen. Nastamuumio 2009. 139 s.
Joulukuussa 1925 runoilija Sergei Jesenin (1895-1925) menehtyi Leningradissa romantiikan sääntöjen mukaan. Hotelli Angleterressa Jesenin viilsi ranteensa, kirjoitti jäähyväisrunonsa omalla verellään kuin japanilainen samurai ja hirttäytyi. Vähän aiemmin hän oli päässyt mielisairaalasta, jossa oli viettänyt kuukauden masennuksen takia.
1970-1980-lukujen Neuvostoliitossa heräsi epäilys, että turvallisuuspoliisi OGPU olisi lavastanut Jesenin itsemurhan. Samaa on epäilty Majakovskin itsemurhasta.
Oli miten oli, venäläiset rakastavat Jeseniniä, tunteellista maalaispoikaa Rjazanista, joka oli kaunis kuin kerubi. Venäjällä vain Puškin on Jeseniniä enemmän kansan suosiossa, vaikka älyköt nyrpistelevät.
Jesenin saveaa saappaansa kuten naiset puuteroivat nenänsä ennen salonkeihin astumista, leukaili Majakovski Jeseninin talonpoikaisesta imagosta. Ja imago se olikin. Kirjeissään itseään mordvalaiseksi kutsunut Jesenin oli kirjallisesti sivistynyt, perusti jopa kustantamon, oli neljästi naimisissa ja matkusteli aina Amerikkaa myöten kolmannen vaimonsa tanssijatar Isadora Duncanin mukana.
Jesenin olisi helppo kuitata Venäjän artomellerinä heinänkorsi suussa, jonka keskeislyyrisissä runoissa kuljeskellaan orpona maailmalla haikaillen katoavan kyläkulttuurin perään. Jesenin toimi kuitenkin myös imaginistien liikkeessä. Aikakauden keskeisiin suuntauksiin, akmeismiin ja futurismiin, verrattuna imaginismin merkitys oli ehkä marginaalinen, mutta sillä oli sukulaisryhmiä ulkomailla. Esimerkiksi amerikkalaiset imagistit, kuten Ezra Pound, olivat käsityksissään kielen metaforisuudesta hyvin lähellä imaginistien ideoita. Imaginistit korostivat kuvan ja metaforan itsetarkoituksellista merkitystä.
Imaginistiajoista on kirjoittanut Jeseninin ystävä Anatoli Mariengof teoksessaan Romaani vailla valhetta (1926). Moskovassa Mariengof ja Jesenin jakoivat asunnon ja jossain vaiheessa myös luukun ainoan vuoteen, lähes naisystävätkin. Tasapäisyyteen totuttelevien neuvostoihmisten keskellä runoilijat keikaroivat silinterihatuissa, nimesivät katuja uudelleen itsensä mukaan ja painattivat julistuksen "yleisestä liikekannallepanosta radikaalien runollisten muotojen puolustamiseksi". Julistustaan he liimasivat sotakomissariaatin päiväkäskyn viereen Moskovan aitoihin.
Jeseniniä on aiemmin suomennettu antologioihin, viimeksi 1980-luvulla. Kokonaista teosta hänen runosuomennoksiaan on odotettu.
Entä lunastaako Olli Hyvärisen suomennos Tarkoin valitut runot odotukset? Alku ei lupaa hyvää: jo valikoiman takakansitekstissä on parikin kielioppi- tai kirjoitusvirhettä. Teoksesta löytyy runojen venäläisiä käsitteitä selittävä osio, mutta ei esipuhetta, ei edes runoilijan esittelyä. Tämä on iso puute. Sisällisluettelokin uupuu. Mutta itse suomennokset ovat tärkeimpiä. Hyllystäni löytyy Jesenin kootut alkukielellä, joten teen pientä vertailua.
Jeseninin kielen koristeet juontuvat ennen muuta kansanlyyrikasta, vaikka runoilija kokeili myös symbolismin ja imaginismin keinoja. Kovin omaperäisiä ajatuksia ei Jeseniltä löydy. Runoissa viehättää hersyvä tunne, laulullisuus ja rytmi, joka syntyy runomitasta ja äännetoistosta. Hyvärisen suomennos vailla rytmiä läjähtää pahasti korvaan. Valikoimaan on lisäksi suomennettu liikaa keskinkertaisia tekstejä, kuten ontot tilausrunot Puškinista ja Leninistä.
Jeseninin ensimmäinen runokokoelma Radunitsa julkaistiin vuonna 1916. Hyvärinen on kääntänyt myös Jesenin julkaisemattomia nuoruudenrunoja. Varhaisrunoissa vaelletaan ikonien ja musikkojen maaseudulla. On sarastusta, elollistettua luontoa ja tyttöjä. Kansanrunouden vaikutus näkyy: runoista löytyvää satujen sipulikirkko-Venäjää ei ole koskaan ollut.
Parhaimmillaan runojen kyläelämän kuvaus on humoristista tai ainakin aistivoimaista: perunaletut höyryävät, kvas-kalja vaahtoaa, torakat ja kanat kipittävät, ja esiin piirtyy myös köyhien talonpoikien kärsimys ja Siperiaan raahustavat rangaistusvangit.
Jesenin kasvoi isoisänsä, uskonnollisen myllärin perheessä, ja ortodoksinen usko näkyy hänen runoudessaan. Ehkä uskonnosta kumpuavat varhaisrunouden haltioituneen myönteiset kuvat, jossa runon puhuja syleilee maailmaa puhkuen suvaitsevaisuutta. Runojen yksinkertaisen elämän propagoinnilla on kulttuurista merkitystä, mutta huokaileva nostalgia turvallisen pysyvään maaseutuun on lähinnä surkuhupaisaa.
Jesenin käyttää välillä hyviäkin metaforia, mutta runoutta myös rasittaa manerismi. Kuuta ja tähtiä metaforisoidaan loputtomiin. Taivas on aina sininen ja kaartuva, alkutekstissä "goluboi", eli vaaleansininen, ja myös Venäjä on aina sininen.
Valikoiman kiinnostavimmat runot ovat vuosilta 1919-1923.
Kokoelman selvimmin imaginistisessa runossa "Tammojen laivat" näkyvät sisällissodan groteskit tapahtumat. Ketjuuntuvien metaforien kuvallisuus tekee siitä yhden Jesenin parhaista runoista. "Kaiken tuntemaan ja silleen jättämään/ saapui runoilija tähän maailmaan./ Hän saapui suutelemaan lehmiä, kuuntelemaan kauran narskuntaa, s. 69", runossa julistetaan.
Jeseninin kirjoitti monta renttuelämää kuvaavaa runoa, joiden naturalistisessa tunnelmassa on usein draivia:
"Taas täällä juodaan, tapellaan ja itketään/ hanurin keltaisen surun säestyksellä, / kirotaan kovaa onnea, /muistellaan Moskovan Venäjää, s. 73".
Lokakuun kumouksen jälkeen Jesenin kannatti bolševikkeja, koska nämä "olivat tuhonneet sivilisaation". Runoilija sai vaikutteita skyyttalaisliikkeeltä, jonka mukaan vallankumous ratkaisi idän ja lännen kulttuurien kamppailun. Jesenin asettui idän, "maaseudun" ja "irrationaalisen tunteen" puolelle, ja ehkä siksi hän hehkuttaa monessa runossaan Venäjän aasialaisuutta.
Myöhemmin Jeseninin into laantui, kun bolševikit näyttivät turmelevan runoilijan unelmien agraari-Venäjän. Häilyvä Jesenin ei uskaltanut kritisoida bolševikkeja, mutta ironiaa ja epäilyä löytyy myöhäisrunoista. Runossa "Neuvosto-Venäjä" runoilija toteaa, ettei häntä tarvita uudessa yhteiskunnassa.
Venäläisille runoilijoille Krim ja Kaukasus ovat perinteisesti merkinneet kosketusta itämaisuuteen. Jesenin matkusti vuosina 1924-1925 Georgiaan ja Azerbaidjaniin ja kirjoitti runosarjan, jossa tehdään mielikuvitusmatka Iraniin. Viittauksia klassisiin persialaisrunoilijoihin viljelevissä runoissa fantasioidaan hunnutetuista naisista, hörpitään teetä ja tepastellaan puutarhoissa. Orientalistista mausteista huolimatta mukana on pari hyvää rakkausrunoa. Kokonaisuutena sarja latistuu makeiluun ja metaforien manerismiin.
Jeseninin runot olisivat ansainneet suomennoksen, jossa runojen musiikki pääsee esiin. Hyvärinen on poistanut Jesenin runomitat, loppusoinnut ja äännetoiston, mutta ei ole pannut mitään tilalle. Verrataan esimerkiksi Hyvärisen käännöstä Jeseninin yhdestä kuuluisimmasta runosta ”Kapakka-Moskova” aiempaan suomennokseen teoksessa Neuvostolyriikkaa 1 (1975). Hyvärinen ei jostain syystä ole nimennyt runoa, hän kääntää:
”Tölli poissa ollessani romahtaa, / koiravanhus kupsahti kauan sitten. Moskovan mutkaisille kaduille kuolemaan/ Jumala – varmaan – minut tuomitsi, s. 71”.
Pentti Saaritsa ja Raija Rymin suomentavat:
Ränsistyköön mökkipaha ilman minua, /koirakin kuoli ammoin vanhuuttaan./ Moskovan mutkaisilla kaduilla/ kai luoja sääti minut kuolemaan, s. 76”.
Suomennosten rytmillisyydessä on selkeä ero. Saaritsan ja Rymin suomennos noudattelee alkutekstin rytmiä, Hyvärisen ei.
Katkelma Jeseninin ehkä tunnetuimman runon ”Musta mies” alusta havainnollistaa, miten soinniton suomennos lässäyttää viiltävän alkoholismin ja depression kuvauksen. Hyvärinen:
”Ystäväni, ystäväni, / olen hyvin, hyvin sairas. /En tiedä mistä tämä tuska ilmaantui. / Viheltääkö tuuli/ paljaalla, autiolla pellolla/ vai ravisteleeko alkoholi aivoja/ kuin syyskuu lehtoa, s.128”.
Saaritsan ja Rymin soinnikas suomennos Neuvostolyriikkaa 1 -teoksessa:
”Ystäväni, ystäväni, /nyt tekee oikein tosi kipeää. / Itse en tiedä mistä lienee tuska peräisin/ Välistä kuin viheltäisi paljaan/ ja aution pellon yli tuulispää,/ välistä kuin syyskuiseen lehtoon/ vihmoo alkoholi aivoihin, s. 90”.
Ei voi muuta kuin ihmetellä, että runoilija Hyvärinen suomentaa Jeseniä proosamaiseksi puuroksi. Ontuva riimi siellä täällä on pahempi kuin ei riimiä ollenkaan. Vain harvat Hyvärisen teelmistä toimivat runoina, osa ei ole juuri raakakäännöstä kummempia.
Ville Ropponen
Arvostelu on julkaistu myös Kritiikki II (kevät 2010) -lehdessä.
Jokseenkin rankkaa tekstiä Hyvärisen suomennoksesta.
VastaaPoista