Kesädekkari "Zolotaja baba" osa 5.

1. elokuuta, Kazym - Num-To-järvi, Jugran pirikunta, Venäjä

He kiisivät varvikon, vaivaiskoivikon ja maan pintaan oksastoiksi levittäytyvien kitumäntyjen poikki kuin matalalentoa. Koltšak oli jätetty Kazymiin, vaikka vanha miliisimies mutisi vastalauseita. Tšapajev ohjasi läheiseltä öljykentältä lainattua ekoautoksi kutsuttua vempelettä, jossa oli jättimäiset kumipyörät kannattelemassa teräslevyillä päällystettyä koria. Kulkuväline toi mieleen ufon pyörien päällä. Ekoauton etu oli suuri nopeus. Jos he eivät eksyisi, he saavuttaisivat tutkijoiden seurueen tunneissa, vaikka olivat viisi ja puoli tuntia perässä.

Tšapajev silmäili karttaa.

– Mistä te olette kotoisin? Hartšenko kysyi.

– Miten niin? Neftejuganskista.

– Tarkoitan sukujuurianne.

– Ahaa, niinpä tietenkin. Onko sillä merkitystä? Isäni on syntyisin kirgiisi, äiti tataari. Mistä itse olette?

– En tarkoittanut loukata. Vanhempani olivat ukrainalaissyntyisiä.

– Ette loukannut. Nykyään ei vain voi aina tietää. Te ette taida olla ihan selvillä siitä millaista se oli silloin aiemmin, ennen vuotta 1991. Ja tuntuu, että ne skismat ovat palaamassa…

– Mitä tarkoitatte?

– En paljon mitään.

Tšapajev  syventyi karttaan. Miesten enempi keskustelu tyrehtyi, mitä he puhelivat jotain käytännön asioihin liittyvää, kuten näkyikö suon takana liikettä, vaikuttivatko kaatuneet puut vesdohodin jyräämiltä ja muuta sellaista. Kahden tunnin päästä he löysivät telaketjun uran, jonka oli pakko olla tutkijoiden ryhmän ajoneuvon jälki.

Myöhemmin Hartšenko pohti miksi hän ei yrittänyt puhua Tšapajevin kanssa, tutustua häneen ihmisenä, edes vähäsen, vaikka naurettavia nämä mietteet olivat, ei se mitä tapahtui muutu siitä miksikään. Mitäpä Hartšenko olisi voittanut, jos hän olisi tiennyt vaikkapa Tšapajevin lapsuuden hammassäryistä, poikaiän tappeluista pihapiirissä, jossa Tšapajevia haukuttiin vinosilmäksi - televisiosta tuli tuolloin tiedonantoja Afganistanin sodasta. Olisiko hän kostunut siitä jos olisi tiennyt Tšapajevin ensirakkaudesta, mustakulmaisesta  venäläistytöstä, jolla oli risat hampaat, tai elokuvista, joita  Tšapajevin oli tapana käydä katsomassa iltalomilla armeija-aikoina, tai kahviloista, joissa hän roikkui miliisikoulun jälkeen iltamyöhäisellä? Mitä se Hartšenkoa olisi auttanut, jos  Tšapajev olisi kertonut ongelmistaan tai pakkomielteistään, kaikillahan niitä oli? Ehkä Tšapajev rakasti jotakuta, ehkä häntä rakastettiin, ehkä hän oli välinpitämätön itseään, lähimmäisiään, jopa omistamiaan huonekaluja kohtaan, niin kuin niin moni täällä. Tai ehkä hän puheli yöllä kissalla tai huonekasville, itkeskeli pölyisessä yksiössä, humalassa ja hukassa. Mutta mitä sekään Hartšenkolle  kuului? Ei ihmisistä saa kiinni, ei heitä voi tuntea, he luistavat aina käsien välistä kuin saippua. Niin Hartšenko ajatteli. Ja toisaalta kun ihmisistä tietää asioita,  kun he koskettavat kertomuksillaan, he takertuvat toiseen, hirvikärpästen tapaan, muuttuvat ikään kuin osaksi toista, ja lähtiessään he vievät mukanaan palan toista, eikä se ole hyvä, sillä kaikki lähtevät joskus, ennemmin tai myöhemmin.

Kuuden tunnin ajon jälkeen Num-To-järvi oli siinä, sen rautainen ulappa levisi äkillisesti esiin kuusien takaa kuin paniikki. Kaukana rannasta, keskellä ulappaa kohosi saari. Ajoneuvon telaketjun urat, joita he seuraisivat, kääntyivät kulkemaan järven etelärantaa lähestyen vesirajaa. Ja pian he näkivät vesdehodin hirviömäisen rungon. Se seisoi puoliksi vedessä, hiljaisena.

– Nyt varovasti, sihahti Tšapajevin hampaidensa välistä, tämä voi olla ansa.

He seisauttivat ekoauton kymmenen metrin päähän vesdehodista. He lähestyivät pistoolit ampumavalmiina. Vesdehodin sivuluukku lenkotti auki, he kurkistivat sisään: linnut olivat lentäneet häkistä. Vesdehodin takaa lähti useita, tuoreita kengänjälkiä rantaviivan suuntaisesti.

Noin kilometrin päässä vesdehodista jäljet kääntyivät ja sukelsivat rantakuusikon läpi tasangolle, joka puski varpua, kitukasvuista seetriä ja vaivaiskoivua ja vietti melko jyrkästi ylöspäin kohti kasvillisuuden kattamia harjanteita.

He huristelivat rinnettä ylös mutkitellen. Kasvillisuudessa jalanjälkiä ei enää pystynyt näkemään. He tähystelivät ympäriinsä, ja viimein tähystely palkittiin. Pienellä kasvillisuudesta paljaalla nyppylällä, jonka ympärille oli saostunut kivenmurikoita, makasi ihmishahmoja. Letkotti. Pitkällään maassa.

He lähestyivät hitaasti aseet valmiina. Varvikossa lojui poro, jonka kurkku oli avattu. Kivien ympäristö oli kuivuneen veren peittämä.  Maassa makasi kaksi ihmistä, jotka eivät todellakaan olleet enää hengissä. Molemmat arviolta 35-vuotiaaat mieshenkilöt oli kai kuristettu suopungeilla.

Molemmilta ruumiilta löytyi passi: ensimmäinen ruumis oli Juvan Sopotšin, paikallinen hanti ja tutkijoiden majoittajan veli; nuorempi ruumis oli eläessään totellut nimeä Jouni Inttinen, kansallisuus Finljandija. Hartšenko sulloi passit anorakkinsa taskuun.

– Perinteinen tappotapa: Mandala, Tšapajev narisi hampaidensa välistä.

– Kuristettu hitaasti suopungilla, uhrattu poro, mutta silti: miksi Mandala? Miksi ihmeessä?

– Num-To on pyhä järvi.

– Miksi Juvan Sopotšin on tapettu?

– Ehkä hän unohti kuka on.

Hartšenko kohautti harteitaan. He ryhtyivät tutkimaan lähiympäristöä. Lisää ruumiita ei löytynyt,ei myöskään eläviä. He palasivat ekoautolle.

– Ei muuta sitten kuin otetaan bensiinikanisterit ja pistetään nämä palamaan. Ehkä olisi varmempaa tuikata myös vesdehod tuleen, Tšapajev sanoi.

– Eikö tämä tulisi kuitenkin tutkia? Jos poltamme ruumiit, hävitämme todistusaineistoa.

– Ohjeet olivat aivan selvät. Onko sinulle jotain niitä vastaan? Tšapajev ärähti, mutta siihen se jäi, sillä jotain napsahti hänen päänsä sivuun, ja mies hypähti vasten ekoautoa, josta hän valui alas varvikkoon.

Hartšenko löi maihin. Hän ryömi Tšapajevin luo ja totesi, että puolet kollegan kasvoista oli poissa, luoti oli jatkanut matkaansa repien takaraivon ja kaiketi kimmonnut ekoauton panssarilevystä. Hartšenko meni paniikkiin: hän ampui viisi-kuusi heittolaukausta rinteeseen. Sitten hän tajusi ehkä olevansa kiikaritähtäimen seurattavana, heittäytyi sivulle ja ryömi auton ali. Eikä lian aikaisin. Luoti napsahti vain hetken päästä kohtaan, jossa hän äsken makasi.

Hartšenko vinssasi itsensä sisään ekoautoon. Hän lukitsi molemmat ovet. Hän hengitti syvään. Autossa hänen piti olla periaatteessa turvassa, panssarilevyt kestivät kevyiden aseiden tulen. Hän käynnisti moottorin ja antoi mennä täyttä höyryä takaisin järvelle. Hän ajoi vesirajaa pitkin takaisin vesdehodille, parkkeerasi, ja otti radiopuhelinyhteyden Volkoviin. Hän antoi tilanneraportin.

– Arvasin tämän, Volkov mutisi oudon tyynenä.

– Arvasitte! Miksi sitten lähetitte minut tänne kahdestaan Tšapajevin kanssa kevyesti aseistettuna?! Hartšenko karjui

Volkov oli hiljaa.

– Tulen pois täältä, Hartšenko totesi.

– Pitäkää asemanne. Ketkä ampuivat Tšapajevia? Ovat ne federaaleja?

– En tiedä keitä ne ovat. Minulla ei ole edes aavistusta. En jää tapettavaksi.

– Välttäkää taistelukosketusta. Toistan: älkää vastatko tuleen missään nimessä. Tehtävänne on nyt polttaa ruumiit ja siirtyä sen jälkeen tarkkailuun: merkitkää muistiin kaikki epäilyttävä toiminta. Tšapajevin ruumis on myös poltettava.

– Tsort vosmy. Lähetitte minut tänne syötiksi, eikö vain? Hartšenko ähkäisi.

– Älkää puhuko roskaa, toveri luutnantti. Toimikaa! Lähetän vahvistuksia jos muu ei auta.

– Haistakaa paska!  Hartšenko ärjyi ja sulki puhelin,

Hän käynnisti auton, ruttasi kolmosvaihteella ja sitten vitoselle. Ajoneuvo tärisi ja poukkoili, kun Hartšenko ohjasi sen täyttä vauhtia hillavarvikon, suonsilmäkkeiden, kivien, kaatuneiden puunrunkojen ja vaivaiskoivikon peittämän maaston yli. Puolen tunnin ajon jälkeen hän kaarsi loivasti etelään ja lähestyi rinnettä, josta laukaukset olivat tulleet. Hän tuijotti silmä kovana panssari-ikkunasta ja odotti luodin napsahdusta ekoauton kuoreen. Ikkunassa näkyi vain yksitoikkoista metsätundraa, se velloi pyörien alla kuin vihreä ulappa, autiota ja tyhjää. 

Kului monta tuntia. Hartšenko ajeli ristiin rastiin rinnettä ja Num-To-järven rantoja. Ei sitä voinut tarkkailuksi sanoa. Vähintään se oli aika huomioita herättävää tarkkailua. Kolmen aikaan yöllä hän iski ekoauton parkkiin yli kymmenen kilometrin päähän ampumapaikasta, järven länsipuolelle. Hän kaivoi vodkapullon elintarvelaukusta ja kulautteli nopeaan tahtiin etikettiin asti, zakuskaksi hän söi vähän makkaraa, ja vaipui pian horroksenkaltaiseen uneen.

Hän kahlasi reisiä myöten punaruskeassa suossa, keltaisten heinien lomitse. Ympärillä loikki suurikokoisia poroja, mättäältä mättäälle, niillä oli älykkäät silmät. Luuletko pääseväsi pakoon, yksi poroista sanoi, se puhui, ihmisten kielellä, venäjäksi. Hän jatkoi tarpomista, vaikka nenässä alkoi haista yhä vahvemmin ummehtunut, nenä oli täynnä limaa, se tuhisi, pihisi, ja lähtisi kai kohta kävelemään mättäille tai kaduille, ja kaipa myös nenä puhuisi, keskustelisi nokkavia, tietenkin, niin kuin nenillä on tapana.

Hartšenko heräsi kuola poskella. Ummehtunut haju ei kadonnut. Ekoauton ilmastointi oli pettänyt. Hän raotti ikkunaa, ja viileä ilma virtasi sisään. Ulkona paistoi kultainen auer; aurinko venytteli kuin kurvikas nainen tundran takana. Jäseniä jomotti istumisesta ja nukkumisesta yhdessä ja samassa asennossa. Yön epätodellinen keskiyön valo oli poissa ja samalla vainoharhainen tunnelma oli viilettänyt etäämmälle. Mutta se tuli takaisin isoin harppauksin. Hartšenko haistoi oman hikensä. Hän pyyhkäisi otsaansa. Hän haparoi elintarvikelootasta syötävää, makkaraa ja leipää, ja huuhtoi ne kivennäisvedellä alas. Hän starttasi. Hän päästi helpottuneen ja haisevan pierun. Hän päätti soittaa Volkoville raikkaan vastalauseen, mutta nakkasi sitten radiopuhelimen istuimelle. Hän hankkisi jotain raportoitavaa Volkoville.

Hän käänteli ekoauton rattia kuin pieni typerä poika polkuautonsa etuakselia.  Hän ajeli tunnin verran, kunnes tajusi, että oli menossa lounaaseen eli poispäin Num-To-järvestä. Käännyttyään jyrkästi itään hän ehti ajaa parisataa metriä ennen kuin kumpareen takaa ilmestyi näkyviin mättäillä hoippuva hahmo. Se oli nainen, alun perin kai vihreässä, mutta nyt ruskean tahraisessa maastopuvussa, takki auki repsottaen, vaalea puolikihara tukka hapsottaen sinne tänne kirkkaassa teräksensinisessä aamuilmassa.  Hartšenko painoi jarrut pohjaan.

Tuoksui suopursu ja variksenmarja, muta, kielo ja ahmanpaska. Hän hölkkäsi naisen perään kainalokotelo auki: koskaan ei voinut olla liian varma. Hän sai naisen helposti kiinni, sillä tämän tasapaino oli ilmeisen heikko, hahmo vaappui laajassa kaaressa puolelta toiselta, ja naisen kiipeily verraten matalienkin määttäiden yli oli kuin vuorten ylittämistä. Mielikuva vahvistui kun Hartšenko ohitti naisen ja seisahtui hänen tielleen. Vaalean naisen silmät harittivat sinne tänne. Nainen oli  huumattu tai sekaisin. Hartšenko ymmärsi, että maastopuvun tahrat olivat kuivunutta verta.

Naisen puhuttelu ei auttanut.  Hartšenko totesi järkevimmäksi kääntää naisen ekoauton suuntaan, tukea häntä hartioista ja käydä samalla hänen taskunsa läpi. Nainen ei vastustellut. Välillä hän yritti puhua jotain, mutta äänteistä ei saanut mitään selvää. Naisen silmät eivät kohdistuneet mihinkään, ne harhailivat puolelta toiselle. Passi löytyi povitaskusta. Selvä tapaus, tässä oli niin sanottu etnografi: Virvavesi, Veera, kansalaisuus Finljandija.  Nainen oli nelikymppinen tai vähän nuorempi.  Hänen poolopaidan sisällä vapaana pomppivat rintansa olivat hämmästyttävän runsaat. 

Hartšenko katsoi naista, hänen hapsottavia hiuksiaan, repsottavia silmiään, verisiä huuliaan, ja ymmärrys ja tunne täyttivät miehen. Tunne valui vasemmasta silmästä alaspäin aina oikeaan isovarpaaseen asti. Hartšenko ymmärsi: tässä oli jumalatar! Sellaisia naisia kuin hänellä oli sillä hetkellä käsivarsillaan eli maapallon pinnalla kerrallaan ehkä pari sataa kappaletta. Arvoitukselliset kasvot, keltaiset hiukset kuin kaislaa, vartalo kimmoisa kuin naaraskarhulla. Niin kuin Hartšenko  tunsi sillä hetkellä, on Stalinin täytynyt tuntea Suomea kohtaan talvisodan aattona. Veri on syöksynyt Stalinin elimeen, se on räjähtänyt, ja miljoonina siittiöinä puna-armeijan sotilaat ovat syöksyneet huurteisen Kannaksen yli kohti kuviteltuja uumanpohjia. Mutta toisin kuin Stalin, Hartšenko ei koskaan ottanut mitään ilman toisen tahtoa. Jos hän tekisi niin, elämä menettäisi merkityksensä, himo jäätyisi kiinni kuin kieli metallikaiteeseen, ja hän voisi ampua ruosteisen kuulan kalloonsa saman tien.

Hän työnsi Virvaveden ekoautoon. Nainen lyyhistyi vieruspenkille ja löpsähti miehen olkaa vasten. Hän tilasi helikopterin ja lääkintähenkilökunnan Kazymin kentälle. Ja pian he lensivät säksättäen hopeisen nauhan ja vihreän maton yllä.

Kesädekkarin aiempi 4. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 3. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 2. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 1.osa löytyy täältä.

Kesädekkari "Zolotaja baba" osa 4.

1. elokuuta, Berjozovo - Kazym, Jugran piirikunta, Venäjä

Ruoho laskeutumisalueen ympärillä taipui luokille, kun roottorinlavat takoivat. Hartšenko kipusi helikopterin matkustamotilaan. Hän istuutui seinustan taitettavalle penkille ja silmäili kopterin takaosaa, jossa monenlaiset johdot risteilivät katonrajassa. Peräluukku oli suljettu tiiviisti. Hartšenko oli pukeutunut maastopukuun ja vetänyt päähänsä hyttyslakin. Hänen yllään oli täydet varusteet: kartta, kompassi, radiopuhelin, kiikarit ja kainalokotelossa 9 mm Stetškin APS-pistooli 20 luodin lippaalla sekä varalippaita.

Kopteri irtosi maasta. Se kallisteli ja kohosi sitten nopeasti. Hartšenko painoi kuulosuojaimet korville, nojautui taaksepäin ja vajosi uneen. Puolen tunnin päästä hän heräsi ja alkoi katsella ikkunasta.

Alla kimalteli Kazym-joen nauha. Sen molemmilla puolilla laajeni rannaton metsätundra, jossa saattoi siellä täällä erottaa telaketjullisten miehistönkuljetusautoa muistuttavien vesdehodien jättämiä jälkiä. Varvikolta kesti ainakin 20 vuotta kasvaa uudelleen uriin. Metsätundtra muuntui suoalueeksi. Kilometrien laajuisten nevansilmäkkeiden väritys läikkyi keltaruskeasta punavihreään. Hartšenko tuumaili hymähdellen millaista olisi taivaltaa noiden lettojen halki. Etelässä pilkotti öljykenttien liekkejä. Kazymin alueella kenttiä ei juuri ollut. Isoimmat öljyesiintymät paikantuivat Surgutin luoteispuolelle. Surgut ympäristöineen oli oikeastaan ainoa FSB:n hallinoima saareke Jugrassa, joka muuten oli pitkälti Pugatšoville uskollinen. Jamalin Nenetsian kaasukentät lepäsivät Kazymista pohjoiseen. Kopteri tärähtäessä hän tuussahti keskilattialle. Mutta ei siinä mitään, toista se oli talvella, kun luminen pohjoispuhuri sai kopterin usein vaappumaan miten sattui.

Laskeuduttiin Kazymin kentälle. Se ei ollut paljon muuta kuin pala asfalttia rajoonin keskuskylän eteläpuolella taigan rajassa. Tuuli idästä. Hartšenko nosti kaulukset pystyyn. Männikön yli lekutti muutama tundrahanhi.

Kentän laidassa seisoi vihreä katettu armeijamallinen jeeppi. Jeepin edessä nurmikolla istui

tukeva, viisikymppinen mies miliisiunivormussa. Hartšenko ei ensin erottanut toista miestä, mutta sitten tämä tuli näkyviin jeepin takaa poltellen pikkusikaria. Popliinitakin liepeet viistivät maata. Miehen vinot silmät siristyivät  Hartšenkon lähestyessä. Mies nosti kätensä ja siveli ohuita viiksiään ja suipon partansa kärkeä.

– Koltšak, Juri Filippovitš, miliisiluutnantti Kazymin yksiköstä, univormupukuinen nousi kättelemään veltosti lemuten mahorkalta ja vanhalta vodkalta.

– Jemeljan Tšapajev, sanoi popliinitakkimies ja tarrasi Hartšenkon kädestä kuin olisi  hukkumaisillaan. 

He huristelivat Kazymin kylän lävitse. Puutaloissa oli valkoisiksi ja vaaleansinisiksi suditut ikkunankarmit ja päätykoristeet. Keskellä kylää kenotti kulttuurikeskus, pari elintarvikekauppaa, miliisiasema ja tönö, joka nimitti itseään ravintolaksi. Sivummalle sijoittui poliklinikka, jota tituleerattiin sairaalaksi. Jeepin avoimesta ikkunasta Hartšenko haistoi kasvavan nurmen, hillat, lapset ja mudan – ja mäkäräisetkin pääsivät yrittämään jeeppiin sisään, sillä auton vauhti oli sellainen, että polkupyörällä olisi mennyt ohi.

– Tämä Sopotšin on šamaanisukua, hänen isoisänsä osallistui aikoinaan kapinaan. Sopotšin yrittää olla nationalisti ja separatisti, majoittelee tutkijoita ja sen sellaista, Koltšak sylkäisi.

– Mihin kapinaan? Hartšenko haukotteli.

Tšapajev mulkaisi äkkiä Hartšenkoa. Koltšak mölisi ja pyöritti silmiään.

– Kazymin kapinaan talvella 1933-34, Tšapajev sanoi.

– Vai niin. On siitä aikaa...

Hartšenkon teki mieli tupakkaa, vaikka hän ei ollut polttanut Jugraan paluunsa jälkeen. Muutama kuukausi avioeron jälkeen hän oli vetänyt vodkaa enemmän kuin koskaan, silkkaa yksinäisyyttään ja epätoivoaan. Sitten hän oli kiertänyt korkin kiinni, jättänyt juomisen lähes kokonaan, ja tupakointi lähti samalla. Auto kurvasi Andrei Sopotšinin talolle, joka vartioi Kazymin kylää sen itäreunassa. Talo oli tyypillinen jugralainen laudoista tehty asumus.

– Tästä he lähtivät suon poikki tundraan. Andrein veli Juvan meni ilmeisesti mukaan,  Koltšak murahteli. 

– Katsopaanpa sisälle, Tšapajev kaivoi taskustaan yksinkertaisen perustiirikan ja näpelöi hetken oven kimpussa. Lukko loksahti. 

Ovi aukeni suoraan pirttiin, jonka taka-osasta johti lyhyt käytävä keittiöön. Edestä vei tie isohkoon makuuhuoneeseen, jossa oli kerrossänky ja parivuode. Näytti siltä kuin Sopotšinilla olisi joskus ollut perhettäkin, vaimo ja lapsia, vaan eipä ollut enää. Pirtin lattialla makasi kauhtunut porontalja, seinälle oli kinnitetty täytetty naali, ja buben, hantilainen šamaanirumpu.

– Onko tuo aito? Hartšenko ähkäisi.

– Kai se on, noita saa ostaa rummuntekijöitä, jos on rahaa, ja Sopotšinilla tuntuu olleen. Tai ehkä se teki rummun itse, Tšapajev sanoi.

Keittiössä oli likaisia astioita ja käytettyjä vaatteita kenttävuoteella. Koltšakin mukaan Sopotšin nukkui aina keittiössä. Suomalaiset vieraat oli majoitettu makuuhuoneeseen. Salaperäinen Felix Belov nukkui yön pihalle, maassa näkyi teltan pystytysjälkiä.

– Oliko niillä tutkijoilla suhde?  Hartšenko tiedusteli.

– En tiedä, mitä väliä, eri sukunimi niillä on, Koltšak ärähti.

Tšapajev nauroi kuin viisitoistavuotias.

Talon takana nökötti huussi, joka oli täynnä paskaa. Tönön nurkalta lähti tuoreet vesdehodin telaketjun jäljet, ne johtivat suonpläntin yli ja katosivat idänpuoleisen metsätundran vaivaiskoivikkoon.

– Mistä vesdehod on peräisin?

– Se on Sopotšinin oma. Hänellä oli rahaa, Koltšak puhisi kuin anteeksipyytäen.

– Mistä rahat olivat peräisin?

 

Koltšak näytti yhä vaivaantuneemmalta, hän otti lakin päästään ja pörrötti sekaista kuontaloaan. Katsokaas, Andrei Sopotšin perusti 1990-luvun alussa yksityisen porokolhoosin. Se menestyi, ja sillä oli oma teurastamokin. Mutta, sitten, Koltšak häkeltyi taas, Andrein sukulainen, Prokopij Sopotšin, joka… tuota… oli duumaedustaja ja sellaista, tuota… kuoli yllättäen, ja sen jälkeen, tuota…ymmärrättehän, Andrein yritystä ei katsottu hyvällä, hän joutui lopettamaan, myi sen pois, ja sai rahaa. Sopotšin pärjäsi sitten turkismetsästyksellä, veistämällä ja myymällä koriste-esineitä, poronluusta se niitä teki, ja kuljettamalla harvoja turisteja erämaahan. Täällä kävi useaan otteeseen dokumenttien tekijä Surgutista tekemässä elokuvaa hanteista, ja Sopotšiniakin elokuvantekijä haastatteli.

Koltšak tapitti Hartšenkoa lihavat kasvot punehtuneina. Tämä nyökkäsi ja kääntyi pois.

Prokopij Sopotšin – mitä se nimi toi mieleen?  Oliko se vuonna 1993? Hartšenko oli silloin vielä poliisikoulussa, mutta kaikki puhuivat tapauksesta, kunnes huhut loppuivat kuin seinään. Niin se oli. Prokopij Sopotšin oli hantiaktivisti ja Jamalo-Nenetsian paikallisduuman edustaja. Mutta ei hän ollut niin ärhäkkä kuin veljensä Josif, Russkinskojen kyläneuvoston päällikkö. Josif protestoi koko ajan joka asiasta ja vaati voimallisesti maanomistuoikeutta alkuperäisasukkaille. Aivan epärealistinen vaatimus, mutta eiväthän tällaiset aktivistit tajua. Josifille päätettiin kai antaa opetus., Prokopij oli veljensä luona Russkinskojessa maaliskuussa 1993 viettämässä hantien perinteistä juhlaa Zlatia, kun hänet pidätettiin. Sopotšinien perheen rasvainen ja iloinen ryyppyjuhla keskeytyi siihen, että ovea taottiin nyrkillä. Homma oli annettu paikallismiliisin päällikön Sergej Hudjaškon hoidettavaksi, mutta – kuten operaatioon osallistunut Volkov Hartšenkolle kerran vodkapäissään vihjaili – juttuun otti osaa miliisejä ympäri Jugran, kaikista haluttiin tehdä yhtälailla vastuullisia. Ryypättiin helvetisti vodkaa ja soitettiin musiikkia kovalla; jokaisen piti ainakin kerran lyödä sitä pampulla, Volkov oli selittänyt lähellä sammumispistettä. Myöhemmin Hartšenko ei ollut viitsinyt kysellä häneltä enempää, parempi kun en tiennyt. Varhain seuraavana aamuna Prokopij Sopotšin löydettiin lumihangesta kyläneuvoston talon nurkalta läheltä miliisiasemaa. Hän oli kuollut. Sopotšinin vieressä lojui puolityhjä vodkapullo ja tuntemattoman henkilön turkislakki. Passi, rahat ja kotiavaimet olivat kadoksissa. Milisipäällikkö Hudjaško ilmoitti, että Sopotšin oli päästetty rutiinikuulustelun jälkeen lähtemään kotiin. Sopotšin julistettiin kuolleeksi hypotermiaan.  Hartšenko kääntyi miesten puoleen. Taas teki mieli tupakkaa.

– On luultavaa, että Sopotšin kuuluu Mandalaan tai ainakin toimii järjestön yhdysmiehenä, Tšapajevin huulet liikkuivat.

– Tuo on spekulointia, ei ole mitään todisteita Sopotšinin yhteydestä ryhmään, jonka koko olemassaolo on kiistanalainen, Koltšak kiivastui,eikä  Hartšenko käsittänyt miksi.

Hän ei viitsinyt mainita, että Mandalan johto oli jo viime syksynä solminut liittosopimuksen Viktor Pugatšovin kanssa: järjestön joihinkin maltillisiin vaatimuksiinsa suostuttiin, vastineeksi Mandala lopetti protestinsa, työnseisauksensa ja hillitsi alkuperäisväestön kiihotusta. Koltšakille oli turha kertoa ylimääräistä, mutta Tšapajevin olisi kyllä pitänyt tietää.

–  Ei tässä voi hidastella! Onko ajoneuvomme valmiina?!  Hartšenko ärjäisi yllättäen.

Koltšak punoitti kuin palokärjen pää.

Kesädekkarin aiempi 3. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 2. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 1.osa löytyy täältä.

Kesädekkari "Zolotaja baba" osa 3.

22. heinäkuuta, Helsinki – Moskova

Juna kolkkasi. Projektiapurahoja ei myönnetty niin paljon, että Virvavesi ja Inttinen olisivat pystyneet lentämään, vaan he menivät rautateitse Moskovaan. Tolstoi-junan hyttiosastossa oli heidän lisäkseen kaksi tuntematonta venäläistä liikemiestä, joista toinen ei sanonut sanaakaan ja kiipesi heti yläsängylle lukemaan dekkaria, toinen miehistä oli moottoriturpa ja lemusi partavedeltä. Moskovassa työskentelevä mies kyseli mikä kahvimerkki oli heidän mielestään paras ja miksi Suomessa vastustetaan turkiksia. Kun he eivät osanneet vastata yksiselitteisesti, mies alkoi puuhailla omiaan. Molemmat miehet tuijottivat Virvavettä kuin hän olisi ensimmäinen heidän kohtaamansa nainen vuosikausiin. Virvavesi hymähti itsekseen, hän oli tottunut.

Raja sujahti ohi. Tullimiehet ja passintarkastajat nousivat rajalla kyytiin ja poistuivat Viipurissa. Pietarissa seisahduttiin hetkiseksi.

He siirtyivät Inttisen kanssa ravintolavaunuun, jossa miellyttävän viileä ilmastointi hiveli Inttisen partaa ja viiksenkärkiä, ja tarjoilijattaren takapuolen sulavat liikkeet ja kevyen ironiset silmäykset sivelivät Inttisen itsetuntoa. Virvavesi tunsi sydämensä tykyttävän ruohonleikkurina.

Hän tilasi valkosipuli-punajuuri-juustosalaattia, seljankaa ja kupin teetä. Inttinen tyytyi annokseen kraavilohta keitinperunoilla. Lähdön kunniaksi he tilasivat myös pullollisen vodkaa. 

–  Parasta venäläisessä ruuassa ovat salaatit, Virvavesi sanoi.

– Ei vodkassakaan vikaa ole, Inttinen totesi.

Virvavesi pohdiskeli, että hyvin valmistettu ja sievästi tarjoiltu ateria oli oikeastaan urbaanin sivilisaation parhaita tuotteita. Oliko kaupungistuneessa sivilisaatiossa ylipäänsä muita hyviä puolia?

Inttinen naurahti.

– Mikähän meitä odottaa perillä?

– Ratkaisu, Virvavesi sanoi oudon vakavasti ja puraisi huulta.

Inttinen mulkaisi kierosilmäiseen tapaansa ja unohtui sitten muistelemaan ensimmäistä pitkää junamatkaansa Venäjällä. Hän pölisi opiskeluajoistaan vuosituhannen vaihteessa tai niillä main, Inttinen oli niin tuore, vaikka ei hän ollut kuin viisi vuotta Virvavettä nuorempi.

Siperian kruunu-olutpullojen korkit sihahtelivat, ja päälle maisteltiin kuivattua mustekalaa, savujuustoa ja suolakurkkuja, Inttinen hehkutti taputellen vatsaansa, aivan kuin he eivät olisi juuri odotelleet ruokaa pöytään, vaan vaeltaisivat nääntyneinä tundralla. Junan platskart-osastossa oli tunnelmaa. Radio rokkasi. Ujommatkin juttelivat. Osasto oli avovaunu, hyttejä ei ollut, vaan makuulavitsat sijoittuivat vierekkäin kaksi kerroslaveria aina vastakkain, ja käytävällä vielä kerroslaveri pitkittäin. Alkuillasta kaikki santsasivat kuumaa vettä vaunun samovaarista ja siemailivat teetä. Myöhemmin jonotettiin vessaan ja sama toistui aamulla. Inttinen tunsi yhä sieraimissaan hien, silavan, parfyymin ja alkoholin tuoksukimaran. Asiaa demonstroidakseen hän levitti leveän nenänsä sieraimet kuin pulu siipensä. Virvavesi tirskahti äkkiä niin kuin nuori tyttö, ja Inttinen vilkaisi häntä hämmentyneesti. Inttinen muisti satakiloisen muorin, jonka heidän matkaporukkansa risti kauhean kekseliäästi nimellä täti Kuritsa eli kana siksi että nainen ahmi jatkuvasti grillibroilereita. Junamiliisin saattuessa paikalla muori kätki vodkan helmoihinsa, ja pian hän kilisti taas ystävineen meluisasti hohottaen.

  – Me emme vielä puhuneet ratkaisusta, Virvavesi keskeytti.

  – Mistä ihmeen ratkaisusta? Inttinen huljutti lisää vodkaa molempien laseihin.

– Leikitään, että se mitä me etsimme ja jonka tulemme löytämään on jotakin, mikä voi vaikuttaa koko maailman kohtaloon.

– Mitä?

– Leikitään. Sanotaan, että se on, se on… antimateriaa!

– Antimateriaa? Inttinen ilmeili.

Virvavesi halusi leikkiä, hän halusi pelata. Ei hän tiennyt mikä se lopulta oli, se saattoi olla artefakti, esine, tai ehkei se ollut, mutta ajatellaan, että se oli artefakti, jolla oli poikkeuksellisia ominaisuuksia. Sellaisia ominaisuuksia, joiden avulla saattoi kääntää historian suuren hammasrattaan kulkusuuntaa ja palauttaa nykyiset yhteiskunnat takaisin heimoyhteiskunnan tasolle aina metsästäjä-keräilijä-kulttuuriin asti. Välittömästi ja yhtä aikaa koko maailmassa. Sillä pikkuhiljaa se ei käy,  yksikään maa ei suostu aloittamaan prosessia, jolleivat mukana ole samanaikaisesti myös kaikki muut.

Inttinen alkoi päästä jyvälle. Tämä oli taas näitä Virvaveden kehitelmiä. Hauskaahan tämä oli, pohtia tällaisia, fantasioida. Vanhemman, hyvin säilyneen naisen hymyilevää juttelua kuunteli ihan mielikseen. Mutta miksi Inttisen mieleen hiipi pieni epäilys, oliko sittenkään täysin järkevää ryhtyä Virvaveden kanssa tähän projektiin? Ei, epäilys oli karkoitettava. Hän tarvitsi naista, tai hän ei tarvinnut Virvavettä naisena, vaan siitä huolimatta, akateemisena olentona. Ei naiseudestakaan haittaa ollut, hän äkkäsi ajattelevansa.

– Mitä me sitten teemme tällä artefaktilla? Inttinen kysyi.

 – Me käytämme sitä, Virvavesi vastasi ykskantaan.

Inttisen hymy syveni. Tämä oli selvästi tällaista älyllistä leikkiä,  ja se tuntui myös vatsanpohjassa, eikä pahasti, päinvastoin.

– Vihjaatko, että ennen modernia yhteiskuntaa vallitsi jonkinlainen kultakausi? Keskiaikainen ihanainen maa, Onnela-Tapiola, Inttinen  alkoi hyräillä naureskellen.

Virvavesi naurahti.

  – En, tarkoitan, että pitää mennä paljon kauemmaksi. Täytyy mennä aikaan ennen paikalleen asettumista, maanviljelystä, keskitettyjä yhteisöjä ja työnjakoa. Inttinen näytteli tyrmistynyttä:

– Miksi?

– Ihmisen suurin virhe on ollut siirtyminen heimokulttuurista maanviljelykseen ja edelleen monimutkaisempiin yhteiskuntajärjestelmiin. Pitäisi palata takaisin, Virvavesi sanoi tiukasti ja tuijotti Inttistä syvälle silmiin.

Inttinen hohotti ja kaatoi taas lasilliset. He kilistivät hymyillen toisilleen. 

– Teollinen yhteiskunta, nykyteknologia, sen toiminta aiheuttavat yhä enemmän ongelmia, Virvavesi jatkoi. 

– No niin tietenkin, mutta mitä nimenomaisia ongelmia? Inttinen kysyi sarkastisesti.

– Teknologia kuljettaa ihmisiä kiihtyvällä tahdilla epävapauteen.

– Eikös se ole pikemminkin päinvastoin?

 

Virvavesi tuhahti teeskennellen loukkaantunutta. Inttinen huokasi teatraalisesti ja tokaisi:

– Hyvä on, tekniikkaan ei voi suhtautua yksiselitteisesti. Mutta miksi teknologinen kehitys ei voisi ratkaista nykyongelmia?

– Oli miten oli ratkaisu tulee liian myöhään.

– Tai liian aikaisin, Inttinen keksi, esittäen nokkelaa.

Virvaveden mielestä teknologia ei ollut ainoa asia, jos tuli päästä eroon. Piti luopua myös  numerojärjestelmästä, uskonnosta ja taiteesta, nämä kaikki kuuluvat hegemonian idelogiaan, Virvavesi selitti. Lisäksi täytyi hylätä symboliseen kieleen perustuva kommunikaatio, joka esti ihmisiä kohtaamasta toisiaan suoraan ja erotti heidät muusta luonnosta.

Inttinen äimisteli Virvaveden esitystä, nainen hallitsi jopa terminologiaa. Miltä ajattelijalta termistö oli peräisin, hän vaati saada tietää.

– Nämä ajatukset ovat John Zerzanilta. Hän on amerikkalainen filosofi.

– Eivät sentään Tarzanilta, Inttinen hohotti mutta vakavoitui Virvaveden ilmeen edessä.

 

Inttistä kiinnosti tietää mikä tarkoitus tieteen, taiteen ja uskonnon hävittämisellä saattoi olla, kun jo Virvaveden mainitsemat metsästäjä-keräilijät harjoittivat niitä. Ja eikö jo ihmistä edeltäneillä isoilla apinoilla ollut jonkinlainen symbolinen kieli, vähintään viittomakieli.

– En todellakaan tiedä. Tuo on minusta kaikkein hulluin kohta Zerzanin teoriassa, Virvavesi nauroi.

  Inttinen tuijotti häntä ensin ällistyneenä ja ratkesi sitten hohottamaan:

– Kokeilit minua! Et sinäkään ota Zerzania vakavasti.

– En minä kaikille hänen ajatuksilleeen naura, Virvavesi vakavoitui ja naulasi taas katseensa Inttiseen. 

Inttinen asetteli silmälasejaan.

– Miten nykyiset yhteiskunnat voisivat palata takaisin luonnontilaan? hän kysyi.

– Eivät millään normaalilla tavalla.

– No niin. Sanotaan, että tämän Tarzanin utopia saataisiin jollain ilveellä toteutumaan globaalissa mittakaavassa. Siirtymävaihe, jossa järjestäytyneet yhteiskunnat romahtaisivat, olisi joka tapauksessa valtavaa kaaosta.

Tässä kohtaa Virvavesi hymyili haltioituneesti. Hän sanoi uskovansa, että maapallon väestöstä pitäisi menehtyä vähintään 90 prosenttia, jotta päästäisiin ihannetilaan, sillä väkiluku pritiviivisyyteen palanneella maapallolla olisi parin miljoonan luokkaa.

Inttinen pakotti itsensä hymyilemään. Hän kokosi itsensä ja kuvasi eloisasti millaista oli, kun ihminen eli niin sanotusssa luonnontilassa. Vaeltavan heimon kaikki pitkättukkaiset jäsenet kuhisivat syöpäläisiä. Monenlaiset taudit väijyivät jokaisen puun ja kivenlohkareen takana, vaivoin pyydystetty kala ja liha järsittiin raakana tai savuttavalla nuotiolla käristettynä. Suolaa ei tunnettu, eikä mausteita.

Inttinen päästi pitkän teeskennellyn huokauksen ja nakkasi suuhunsa viimeisen loheen käärityn perunanpalasen. Virvavesi selitti, ettei tarkoittanut palaamista täsmälleen samanlaiseen tilaan kuin 12 000 vuotta sitten, oppimatta mitään nykyhetkestä ja historiasta. Inttinen nakkeli niskojaan. Hän alkoi kyllästyä. Rajansa ymmärrykselläkin, tämä älyllinen leikki oli jo muuttunut puuduttavaksi.

Nyt Virvavesi tuijotti mustaa ikkunaa, jonka pitsiverho peitti. Nainen oli kai loukkaantunut, kun Inttinen ei kuunnellut häntä. Kuin iso lapsi, Intinen ajatteli. Ikkunan toisella puolella kiisi viileä ilma. Virvavesi pohdiskeli nyt varmasti pohtimasta päästyään tulevia ekokatastrofeja, jotka teollistumisen ja tieteen kehitys väistämättä aiheuttaisi. Tuijottaessaan ikkunasta Virvavesi näytti siltä kuin istuisi oudon metallisen madon kyydissä ilman mahdollisuutta vaikuttaa matkan kulkusuuntaan tai nopeuteen.   

Inttinen muisteli huhuja, joita oli kuullut Virvavedestä. Tämä oli herännyt visi vuotta sitten ekologisesti ja ryhtynyt yhdeltä istumalta kasvissyöjäksi. Hän oli uppoutunut kierrätykseen ja energiansäästöön, alkanut kuljeskella oudoissa lumpuissa ja puhua fantastisia. Jostain syystä tämä kaikki vaikutti Virvaveden tieteelliseen työhön kohottavasti, hänen julkaisutahtinsa kiihtyi ja hänestä tuli arvostettu, joskin eksentrisenä pidetty huippututkija, jota toivottiin kovasti luennoitsijavieraaksi Suomen yliopistoissa. Nykyään hänen pukeutumistyylinsä oli jälleen tavanomaistunut.

Muutama vuosi takaperin Virvavesi valittiin kovan väännön jälkeen Helsingin yliopiston uskontotieteen professoriksi nuorimpana hakijana laitoksen historiassa. Mikään ei auttanut hänen vastaehdokastaan. Ei vaikka vastustaja yritti mustamaalata Virvavettä tuomalla esiin tämän jäsenyydet radikaaleissa ympäristöjärjestöissä, artikkelit Uusi Toukokuu-lehdessä, ja erään mielenosoituksen yhteydessä sattuneen pidätyksen. Mielenosoitus oli muuttunut äkisti mellakaksi ja Virvavesi oli kiskottu mustanmaijan takaosaan. Hän oli saanut syytteen virkavallan vastustamisesta, vaikka ei ilmeisesti vastustanut. Kahdenkymmenen tunnin putkareissun jälkeen viisikymppinen mieskonstaapeli oli silmäillyt häntä perusteellisesti päästä jalkoihin ja tiukannut mitä seksikäs tohtori teki anarkistien ja huligaanien mielenosoituksessa. Tämän kaiken Virvaveden vastaehdokas oli ryöpyttänyt ilmoille, Inttinen muisti, mutta aivan turhaan: Virvavesi voitti suvereenisti.

Siinä tuo oudosti kaunis professori istui pää riipuksissa, tuijottaen yhä syvemmälle ikkunaan ja kai laskeskellen kuinka moni sivilisaatio ennen länsimaista sivilisaatiota oli kaatunut ekokatastrofeihin.

Inttienen kaatoi vodkaa. Virvavesi kääntyi katsomaan häntä ylähuuli merkillisesti mutrussa.

– Tämä alkaa muuttua kiinnostavaksi, Inttinen sanoi.

Miehen puhe oli alkanut sopertaa paperinohuesti. Pullo nousi, ja vodka nuljui laseihin, tällä kertaa sto gram eli sata grammaa kerralla, tuplapaukku.

  – Tarkoitan sitä, että nykyiset teollistuneet yhteiskunnat tulisi purkaa ja saattaa takaisin pienyhteisöjen, paikallisen talouden ja ekologian tasolle, ilman keskitettyä valtaa ja väkivaltamonopolia. Parasta olisi jos voisimme luoda heimoyhteiskunnan uudestaan, maailmanlaajuisesti, Virvavesi puhui taas, kiihkeästi ja nopeasti. Hän oli lopettanut ikkunaan toljottamisen.

– En tajua, Inttinen ähkäisi.

– Entä jos olisi tiettyjä keinoja toteuttaa tällainen hanke?

– Mitä ihmeen tiettyjä keinoja?

– Ratkaisu. Tulet näkemään. 

Hullu nainen, mutta kiehtova, Inttinen ajatteli kaataessaan taas lisää vodkaa. Ehkä ihminen tosiaan oli sukupuuttoa kohti reissaava laji? Ilmastonmuutos, ydinsota, energiakriisi - jos emme tuhoudu joihinkin näistä, väestönräjähdys tekee lopulta selvää koko kööristä. Mutta entä sitten? Mitä oli tehtävissä? Inttinen alkoi taas kuunnella Virvaveden hypnoottista ääntä; hän heijui sisään mielikuviin. Hän näki silmissään Virvaveden piirustaman maailman, jossa teolliset yhteiskunnat, suurvallat ja pienvallat, oli pyyhkäisty syrjään yhdellä kauhistuttavalla harjaisulla. Talouseliittien valtapeli oli iäksi mennyttä. Koneet oli poltettu. Operaation aikana oli kuollut satoja miljoonia ihmisiä, kaikkialla lojui mädäntyviä raatoja, mutta vielä enemmän olisi kuollut jos teknologinen järjestelmä olisi saanut jatkaa ja romahtanut omia aikojaan niin kuin väistämättä tulisi käymään, Virvavesi messusi. Planeettaa täplittivät heimokulttuurit. Ihminen oli oppinut virheistään ja sääteli syntyvyyttä siten, ettei kehkeytynyt liikaväestöä ja tarvetta lisäteknologioiden kehittämiseen. Ihminen eli luonnosta, sopusoinnussa ympäristönsä kanssa, käyttäen lihasvoimiaan ja älyään toimeentuloonsa ja henkiseen hyvinvointiin. Teoriat ja ylirationaalinen lume eivät sumentaneet aisteja ja arvostelukykyä, maailmankatsomus muodostui aistien ja alitajunnan yhteispelistä. Suhde luontoon oli muuttunut Ympäristöä ei riistetty liiallisten luuloteltujen tarpeiden tyydyttämiseksi.

– Ei kiinnosta, vai?

Inttinen hätkähti ja näki edessään virnistelevän Virvaveden. Mies hämääntyi yhä enemmän, kaatoi itselleen paukun vodkaa, ryysti sen nopeasti ja kaatoi heti toisen. Hän loihe lausumaan:

– Juon liikaa, tiedän sen.

– Minäkin juon liikaa, ei siinä ole mitään ihmeellistä. Nykyään kaikki juovat liikaa, jolleivat sitten käytä huumeita tai lääkkeitä tai himokuntoile tai paahda liikaa duunia tai pyöritä pettämisrumbaa.

– Olisi hyvä löytää tyydytys jostain muusta kuin dokaamisesta, Inttinen hymyili.

Virvavesi nosti jalan toisen yli. Farkut kiristivät juuri oikeista paikoista.

Ja sitten Virvavesi puhui taas pitkään heimokulttuureista, siitä miten sota oli niille vain jonkinlainen urheilumuoto. Vihollisen tappaminen oli hyvä teko ainoastaan siinä mielessä, että se vähensi vastustajien määrää. Vaikkapa Pohjois-Amerikan tasankointiaaneille oli taistelussa arvokkainta koskettaa vihollista ja selviytyä siitä ehjin nahoin turvaan. Siitä sai paljon pisteitä. Toisen heimon tai edes vihollissotajoukon tuhoamiseen ei pyritty. Järjestelmällinen joukkoväkivalta oli paikalleen asettuneen, sivilisoituneen kulttuurin tuote. Kun käytössä on nykyteknologian arsenaali, ei enää voitu puhua paikallisista sodista, vaan uhkana oli maailmanlaajuinen tuho.

– Heh-heh, villit ovat jaloja, ja jalot villejä, jalat menevät minne saattuu, ja kädet perässä. Viime vuosikymmenten aikana tehty tutkimus elämästä ja kuolemasta ja känkkäränkästä heimoyhteiskunnissa on minusta silti paljastanut karun todellisuuden. Kärjistetysti sanoen Hobbes oli oikeassa sen merikäärmeensä kanssa: niin sanotussa luonnontilassa ihmisen elämä oli lyhyt ja suorastaan vitun raaka, Inttinen totesi väliin ja kaatoi vodkaa.

Virvavesi huusi. Hän ei kiistänyt ihmisten ja erityisesti miesten aggressivisuutta. Mutta sota astui hänen mukaansa näyttämölle vasta yhteisön rakenteen mutkistumisen, paikalleen asettumisen ja hevosen käyttöönoton jälkeen. Paikasta toiseen vaeltavat metsästäjät, keräilijät tai paimentolaiset eivät kuuluneet siihen joukkoon, jonka antropologit väittävät sotivan vuosittain. Heimokulttuureissa sodittiin vain urheilumielessä. Röyhistely ja painiminen riittivät, ei tarvittu joukkotuhoaseita. Yhteisön paine toimi liian aggressiivisia yksilöitä vastaan.

– Entä mitä tapahtuu vapaamieliselle seksuaalimoraalille tässä esiteollisessa ihantolassa? Sehän on sukupuolten tasa-arvon lähtökohta. Vai tuleeko näillä höyhensaarilla voimaan haaremisysteemi tai paritteluoikeus vain päälliköille? Inttinen tiedusteli.

Virvavesi ei ymmärtänyt lainkaan, mitä tekemistä vapaalla seksimoraalilla on nykyajan kanssa. Hän kehotti pohtimaan vertailun vuoksi esimerkiksi  inuiittien jonoavioliittoa.

– Jonoavioliittoa! Inttinen huudahti ja mörähti räkättämään. Vodkaa pursui suusta rinnuksille.

Ja niin myös Virvavesi hulahti nauramaan, kikattamaan, hohottamaan ja parkumaan. He istuutuivat vierekkäin, takoivat toisiaan ja läähättivät. Muista pöydistä luotiin parivaljakkoon oluen ja suolakurkun karvaita katseita.

– Sä olet mieletön nainen, Inttinen määritteli kierosilmät kimaltaen.

Ja sitten he puhuivat puuta, heinää, kaarnaa ja sammalta. Jutun taso laski kuin tuulta haistelevan torakan viiksikarva, ja siinä he puhuisivat varmasti vieläkin, jollei seuraavana aamuna olisi ollut aikainen herätys, jollei vodka olisi tehnyt tehtäväänsä, ja jollei epävarmuus siitä miten pitkälle oli hyvä mennä olisi naarannut heitä kohti kuorsauksentäyteistä ratkaisua. 

Kesädekkarin aiempi 2. osa löytyy täältä.

Kesädekkarin aiempi 1.osa löytyy täältä.

Kesädekkari "Zolotaja baba", osa 2.

1. elokuuta. Berjozovo, Jugran piirikunta, Venäjä. 

Sinä aamuna Arkadi Hartšenko saapui työpaikalle vartin myöhässä. Mistä hän olisi voinut tietää, että alkamassa oli tapahtumasarja, jota myöhemmin kutsuttiin Kultanaisen jutuksi. Kello oli seitsemän, heinäkuu lopussa, aurinko hupussa, Obin rantaa kehystävien korpien kosteus ennusti hallaa. Hartšenkolla oli yllään mustat farkut, savunharmaa samettitakki ja 18-reikäiset teräskärkiset maiharit. Hän oli sileäleukainen, suihkukuumennettu ja selvä, kainalossa oli deodoranttia. Vain hänen sielunsa oli hieman ryvettynyt. Nykyaikaistumisen tehokkaaksi järjestämiseksi valtio oli monopolisoinut väkivallan käytön.  Valtio oli yhteiskunnan kovalevy, ja tuon levyn pienen pieni virtapiiri oli miliisiviranomainen, Hartšenko. Elämäänsä hän oli niin tyytyväinen kuin niissä olosuhteissa oli mahdollista.

Jo pari vuotta Hartšenko oli kanavoinut stressiä takomalla hiekkasäkkiä salilla Oktjabrskij mikrorajoonin urheilukeskuksessa. Mikrorajooni sijaitsi Berjozovon laitamilla ja oli ainoa lähiö taajamakeskuksen lisäksi. Oktjabrskij oli ainoa osa Berjozovoa, jossa kohosi elementtitaloja, muutoin kaupunki oli yhä puuta. Muinaisinta lähiössä oli tuuli, joka iltaisin vihmoi päin kasvoja: sentään jotain pysyvää muutosta on maailmassa. Hartšenko asutti kaksiota Proletarskaja-katu kuutosessa. Hän harrasti klassikkoromaanien lukemista, toisinaan uistelua ja metsästelyä, ja talvisin murtomaahiihtoa ja luistelua. Mitä eronnut mies elämältä tarvitsee? Pietaria hän ei juuri muistellut. Hän oli palannut Siperiaan.

Käytävällä Hartšenkoa vastaan tuli tuntematon nuori koltiainen, ei sentään talitiainen, mutta kaiketi uusi talossa. Kaikenlaisia kefiiriviiksiä nykyään värvätään, Hartšenko ajatteli vastatessaan veltosti tervehdykseen. Kauriinmetsästysmatkalla Altai-vuorilla suhailevan presidentti Dmitri Tarakanovin helikopteri oli eksynyt sumussa, etsinnät olivat kännistyneet, tajuntaan kolahti katkelma aamu-uutista – eräässä hänen ohittamistaan huoneista oli radio täysillä. Kai Tarakanov pian löytyy, asialla ovat varmasti erikoisjoukot,  Hartšenko pyyhkäisi silmäkulmaansa.

Hänen toimistonsa keskellä seisoi mustaksi maalattu kirjoitustaso, jonka vasemmassa kulmassa jökötti kellastunut tietokone – viisitoista vuotta vanhaa mallia. Tason keskellä huilaili oranssimuovinen kirjoitusalusta, jonka vieressä oli kuulakärkikyniä ja toimistotarvikkeita. Lomakekansio asemoitui kirjoitusalustalle. Lihava hämähäkki ylitti parhaillaan kansiota vaivalloisesti kuin Ural-vuoristoa. Metallinen tuoli oli painettu kiinni pöytälevyyn. Nurkassa piilotteli ruskea muoviämpäri itkien päämäärättömyyttään, koska hän ei ollut heittänyt sinne paperisilppua päiväkausiin. Toimisto haisi. Ehkä se johtui kiinni romahtaneista sälekaihtimista? Hartšenko avasi pikkuikkunan, lysähti tuoliin ja venytteli. Samassa puhelin ulvaisi.

– Berjozovon miliisiasemalla, väkivaltarikososasto, hän haparoi luurin kouraansa.

Se oli pomo, Ivan Volkov, joka äyski epäselvään tapaansa: –Hienoa, että olette jo paikalla. Lähtekää välittömästi Kazymiin.

– Mitä on tapahtunut? hän yritti, mutta Volkov oli jo sulkenut puhelimen.

Hartšenko kaappasi sivukeittiön puolelta pannusta mustaa teetä pahvimukiin ja hörppi sen kävellessään pomon toimistolle toiselle puolelle betonikompleksia.  Kieli paloi.

Berjozovo sijaitsi kauniilla paikalla korkealla Ob-joen rantatöyräällä. Mäkien ja notkelmien ansiosta kadut keskustassa puikkelehtivat ylös ja alas. Berezovossa oli ankara talvi, pakkasta jopa - 50 C, jäät lähtivät kunnolla vasta kesäkuussa ja tulivat jo syyskuun lopulla takaisin. Lyhyttä kesää piristivät miljoonat hyttyset. Sosva-joen rannalle, vanhalle komien kauppapaikalle vuonna 1593 pykätty kaupunki oli kutistunut piirin keskuskyläksi. Talot olivat mustia hirsitaloja, hotelli, museo, muutama baari, urheilukeskus ja kulttuurikeskus, jossa näytettiin viikonloppuisin elokuvia. Vähän mitään sellaista minkä olisi luullut vetäneen Pietarissa asuneen miehen tänne. Mutta Hartšenkolla  oli omat syynsä, joista hän ei tosin kolmen vuoden jälkeen enää ollut niin varma. Ilmasto sinänsä ei ollut ongelma, hänellä riitti kokemusta.

Berjozovossa oli asustellut moni häntä kuuluisampikin. Pietari suuri rakennutti vuonna 1724 Berjozovon luostarin paikalle vankilalinnakkeen, jonka tunnetuin vanki oli Pietarin kuoleman jälkeen karkotettu tsaarin suosikki, ruhtinas Menšikov. Tretjakovin galleriassa Moskovassa riippui siitä maalauskin Menšikov Berjozovossa. Ruhtinaan rakennuttaman kirkon pohjakerros oli säilynyt joentörmällä. Berjozovossa oli hiippaillut myös Lev Trotski. Matkalla Obdorskiin karkotukseen vuonna 1902 Trotski tekeytyi sairaaksi. Hänen onnistui löytää Berjozovon sairaalasta sosialismia kannattava mies. Tämän avustukselle Trotski pakeni lantakuormaan piiloutuneena. Miten olisi käynyt maailmanvallankumouksen, jos vartijat olisivat tuolloin penkoneet kuorman terävällä talikolla?

Hartšenko koputti Volkovin toimiston ovelle, odotti hetken ja meni sisään. Volkov jökötti järeän kirjoituspöydän takana kuin potalla. Pomon koripallon muotoista ja kokoista kalloa kehysti harva väritön liimatukka, posket olivat painuneet sisäänpäin kuin liiallisesta suihinotosta, ja pullonpohjalasit roikkuivat putoamaisillaan nenänpäässä. Karvaiset kädet lepäsivät vatsan päällä. Mahasta kuka tahansa heimopäällikkö olisi ollut ylpeä. Kuten Hartšenkon toimistossa täälläkin oli ongelmia ilmastoinnin kanssa. Kertaakaan koko kolmivuotisen Jugran kautensa aikana Hartšenko ei ollut kohdannut näin lämmintä kesää, keskilämpötila oli varmasti yli 20 astetta. Pomon otsa oli kostea ja tuon tuosta hän pyyhkäisi sitä kämmenellä. Pöydällä loikoili paperipino ja kyniä, sekä puolentoista litran pullollinen Narzan- kivennäisvettä.

–        Nopeus ei ole parhaita puolianne toveri luutnantti Hartšenko. Kun sanon heti, tarkoitan välittömästi, Volkov totesi.

–        Työaikani alkoi juuri.

– Minua ei kiinnosta aikanne, kunhan työskentelette. Istukaa.

Hartšenko teki tointa käskettyä kirjoituspöydän edessä olevaan tuoliin, joka narahti kun paino laskeutui sille. Volkov oli niitä vanhan koulun miehiä, jotka yhä jaksoivat kutsua toveriksi ja tittelöidä.

– Kazymissa on vähän ongelmia, Volkov sanoi kiskottelevaan tapaansa.

– Niin ymmärsin.

Kazymin rikosasiat oli alistettu Berjozovon piirille, sillä Kazymissa ei ollut omaa rikosmiliisiä. Pomo piti tauon, ruuvasi kivennäisvesipullon korkin auki ja kaatoi kolhiintuneen juomalasin piripintaan. Hän kohotti lasin verkalleen huulilleen ja joi pitkään ja ahnaasti. Aataminomena nuljui.

– Sieltä on lähtenyt tiehensä ulkomainen tutkimusryhmä, suomalaisia, arkeologi ja… jokin etnografi, Volkov viimein sanoi ja nuolaisi huuliaan.

–  Mikä pirun arkeologi? Ei täällä ole arkeologeja ollut vuosikausiin.

– Nyt on. Saapuivat Kazymiin jo viisi päivää sitten. Mieti, parivaljakko kävi täällä, meidän asemallamme rekisteröitymässä.

 Volkov pysähtyi tuijottamaan Hartšenkoa kuin tämä olisi väärän värinen huonekalu. Volkovin silmät verestivät.

– Niillä ei ollut lupaa poistua Berezovon alueelta, Volkov lähes kuiskasi.

–        Passi- ja viisumiosaston asiat ovat eri asioita kuin, tuota, Hartšenko änkytti.

–        Olkaa hiljaa! Ulkomaalaisia on kadonnut! He kulkevat erämaassa. He ovat matkalla itään. Ettekö käsitä mitä se merkitsee? Luulette olevanne rikostutkija! Ei, te ette tiedä mistään mitään, ette halua ymmärtää. Ette välitä, kun olette Pietarista! Siitäpä se kiikastaa! Niin juuri! Volkov räjähti.

Hartšenko koetti hymyillä.

– Olen syntynyt Surgutissa, Pietarissa työskentelin vain väliaikaisesti.

– Ei siltä vaikuta.

Hartšenko istui hiljaa viisi sekuntia, hänen päänsä kääntyili hiljakseen vasemmalta oikealle, saattoi nähdä miten hänen keskikokoiset aivonsa raksuttivat ja selasivat läpi viime aikojen raportteja.

– Federaalit? hän ähkäisi.

–  Olette nero toveri luutnantti Hartšenko.

– Mutta kuinka? 

Volkov huokaisi, otti vasusta paperiliittimen ja pyöritteli sitä isossa kourassaan. Hän vilkaisi ulos ikkunasta. Hän pudotteli sanoja huuliltaan yksitellen kuin peliautomaatti pikkukolikoita:

– Suomalainen tutkimusryhmä on yöpynyt Kazymissa entisen poroteurastamo-yrittäjän Andrei Sopotšinin talossa. Sopotšin harrastaa nykyään turkismetsästystä ja luulee lisäksi olevansa eräopas. Hänen veljensä Juvan on samaa maata. Suomalaistutkijoiden seurassa on raportoitu liikkuvan henkilö nimeltä Felix Belov, joka on olevinaan jonkinlainen eräopas hänkin. Belov on kaiketi yhyttänyt tutkijat jo täällä Berjozovossa, nyt vasta raportoidaan, helvetti soikoon... Sattumoisin tiedämme, että Belov ei ole mikään Belov, vaan FSB:n erikoismies, todelliselta nimeltään mikähyvänsä poronvittu. Ymmärrätte kai mitä tämä merkitsee?  

– En aivan selvästi näe mihin...

– Äh, koettakaa nyt ymmärtää. Belov yllyttää ilman virallista lupaa liikkuvat suomalaiset erämaahan, jolleivat he sinne ole muutenkin menossa, ja pfff. Tätähän me olemme pelänneet joskus ennenkin, kun seudulla on liikkunut ulkomaalaisia. Tapauksesta saadaan syy provokaatioon,  luodaan varoittava esimerkki länsimaisia tutkijoita varten, jotka työntävät nenänsä joka paikkaan ja voidaan näpäyttää Euroopan Unioniin kuuluvaa Suomea.

Hartšenko nieleskeli sylkeä.

– Ettekö hieman liioittele toveri majuri Volkov? Skenaario oli mahdollinen aiemmin, entisen presidentin aikana, mutta kahdessa vuodessa Tarakanov on muuttanut tilanteen. Ei tuollaista enää sallita.

 – Mutta Tarakanov on kadonnut.

–        Helikopteri on eksynyt sumussa, olen vakuuttunut, että se löydetään hetkenä minä hyvänsä.

Paperiliitin singahti äkkiarvaamatta Volkovin sormista ja pyöri ilman halki kilahtaen lattialle. Volkov naulasi katseensa  Hartšenkoon.

–        Ettekö tiedä mitä on tapahtunut? Niin, ette tietenkään, eihän siitä ole ollut mediassa.

Volkov huokaisi, muikisti paksut poskensa ja ilmeili kuin hänen hampaidensa väleihin olisi jäänyt kotletin siivuja.

–        Sanokaa heti mistä on kysymys, Hartšenko hermostui.

Volkov virnisti alaisensa etiketin sivuutukselle.

–        Olen saanut tietää, että Tarakanovin helikopteri on löytynyt.

 – Niin?

 – Perkeleen kopteri on tyhjä. Ei Tarakanovia. Ei mitään.

 –  Ei ole totta! Mitä hänelle on tapahtunut?

– Mitäs luulette? Siepattu, tai mikä luultavampaa listitty. Epävirallisesti puhutaan terrori-iskusta, valmistellaan jotain hemmetin tiedotetta. Mutta mikä taho nyt Altai-vuorilla terroria harrastaisi, Volkov naksutteli hampaitaan.

–        Ja tiedättekö mikä tilanne on Moskovassa? Volkov jatkoi.

– No mikä?

– FSB:n panssarit liikehtivät. Lähteideni mukaan FSB on ottanut haltuunsa parlamenttirakennuksen, Kremlin sekä TV-ja radio-asemat.

– Sehän on... Mitä armeija tekee tai GRU?

–Ne ovat aloillaan. Virallisesti on kysymys vain valtion turvallisuutta vahvistavista toimenpiteistä.

 – Niinpä niin!

 –Tietolähteeni ei osannut kertoa enempää. Mutta ymmärrätte kai mitä tämä merkitsee meidän kannaltamme? Suomalaisten tutkijoiden katoaminen on nyt Tarakanovin haihduttua tyystin eri asia. Tilanne on räjähdysherkkä ja arvaamaton. Eikä FSB tuhlaa aikaa. Tutkijoiden häviäminen on provokaatio, jonka varsinainen vaikutin on se, että vieritetään syy Jugran miliisin harteille, kavennetaan valtuuksiamme, erotetaan kaikki Pugatšovin tukijat. Ja pfff – me olemme mennyttä. Olenko kenties puhunut liian suoraan, toveri luutnantti Hartšenko?

Hartšenko ravisti päätään. Jo kauan Moskova oli halunnut lakkauttaa Jugran piirikunnan autonomian. Entisen presidentin aikana liikkui jatkuvasti suunnitelmia liitoksesta Tjumenin suuralueeseen. Jugran öljymiesten, kuten TromaganNeftin Viktor Pugatšovin valta ärsytti Kremliä. Paikalliseliitit söivät Pugatšovin kädestä, ja hän oli hankkinut kannatusta myös hanti- ja mansijohtajien joukossa. Jugran duuma ja miliisi olivat vuosikausia puoltaneet TromaganNeftiä. Pugatšov piti omiensa puolta ja palkitsi avokätisesti.  Moskovaa ei haluttu tänne määräilemään. Vuosi sitten Tarakanovin noustua presidentiksi oli huokaistu helpotuksesta. Jugran autonomian lakkautuspuheet oli virallisesti pistetty jäihin.

Äkkiä Hartšenko muisti huhut, joiden mukaan TromaganNefteGazia vastaan kerättiin todisteita veropoliisin iskua varten. Pugatšov oli uhattuna. ja samoin olivat hänen tukijansa, duumamiehet ja miliisi. Tarakanov ei ollut puuttunut asiaan, vaikka  Pugatšov oli hänen vankimpia tukijoitaan. Ehkä presidentti olikin heikko? Jumala oli korkealla ja tšaari kaukana. Ja nyt jotain oli tapahtunut presidentille. Helikopteri sumussa, syöksyssä kohti vuorenseinää, konekivääriampujia tai snaipereita. Oliko Tarakanov edes hengissä? Etkö sinäkin, Venäjä, riennä samoin kuin nopea saavuttamaton troikka? Ah, limusiinit, limusiinit, mitkä limusiinit! Minne kiihdytät sinä murhaavasti häikäisevä Volga, musta kuin opaali? Ei vastausta. Vaihteet naksuvat, moottori mouruaa, stereot jytäävät ihanasti, jyrähtäen repeytyy kappaleiksi ilma, muuttuen viimaksi. Ohi liitää kaikki, mitä maan päällä on, ja karsaasti väistäen antavat tietä muut autot, jalankulkijat ja pyöräilijät.

– Oletteko te hereillä! Volkov ärjäisi.

–        Kyllä, herra päällikkö.

Volkov takoi nyrkkiä hidastetusti pöytään.

– He ovat lähteneet liikkeelle puolitoista tuntia sitten, puoli seitsemän maissa, meille raportoitiin. Heidän jälkensä menevät suoraan itään, kohti Num-To-järveä. Helikoptereja ei voi käyttää. FSB:n aktiivisuus alueella on merkittävä, emme tiedä tarkasti, mihin se liittyy. Ymmärrättekö tehtävänne?  

– Bljad na hui, Hartšenko ähkäisi.

Kazymin itäpuolella avautui suunnaton erämaa-alue, joka ulottui 67 pituuspiiriltä lännessä 70 pituuspiirille idässä, pohjoisessa se rajoittui Kazym-jokeen ja etelässä 63 leveyspiiriin. Alueen ainoa asutus oli Juilskin kylä.

–        Sanokaapa muuta. Menette sinne, haette heidät pois, ennen kuin... piru sen tietää.

Pomo virnisti ja levitteli käsiään.

– Entäs jos homma on levinnyt käsiin?

– Hävitätte ruumiit, tietenkin. Juttu ei saa missään tapauksessa vuotaa, me emme voi antaa aseita provokaattorien käsiin. Tai…keksitte jotain. Vähintään selitys ja lausunto tulee olla valmiina, Volkov huitaisi kädellään.

–        Hyvä on, kuittaan kopterikyydin.

– Aivan. Täydet valtuudet. Jemeljan Tšapajev on yhteyshenkilönne Kazymissa, hän tulee teitä vastaan kentälle paikallisen miliisin kanssa. Pidätte paikallismiliisin ulkona jutusta niiin paljon kuin mahdollista, he eivät tajua tilannetta. Raportoitte suoraan minulle. Taakse poistu!

Volkov oli kiihdyttänyt puhenopeuttaan lausunnon kuluessa ja ärjäisi viimeiset sanat niin että sylki lensi Hartšenkon naamalle. Hartšenko muikisti huuliaan sillä tavoin kuin olisi juuri harjannut hampaansa ja tarkastelisi peilistä lopputulosta, kopautti asennon, vetäisi käden olemattomaan lippaan ja kääntyi kannoillaan Jo ovea sulkiessaan hän kuuli tutun laatikon kolahduksen ja kilahduksen, kun Volkov kaivoi toimistopullonsa ja ryyppylasin esiin.

Kesädekkarin aiempi 1. osa löytyy täältä. 

Lumeen alla on kivinen todellisuus

Ljudmila Ulitskaja:Naisten valheet 

Kääntäjä: Arja Pikkupeura

207 s., Siltala 2011 

Valehtelevatko naiset eri tavoin kuin miehet? Ljudmila Ulitskajan (s. 1943) mukaan kyllä. Valheet voivat olla pieniä tai suuria, ja joskus niistä voi seurata jopa kärsimystä ja kuolemaa. Siinä missä miesten valheet ovat megalomaanisia ja pyrkivät hyötyyn, naiset valehtelevat sattumoisin, päämäärättä, epätoivoisesti tai silkasta valehtelun taidosta. Näin kirjoittaa Ulitskaja uuden suomennosteoksensa Naisten valheet esipuheessa.

Ulitskaja on yksi tunnetuimpia nykyvenäläisiä kirjailijoita, palkittu ja monille kielille käännetty. Hän aloitti kirjoittamisen melko myöhään. Ensimmäisen teoksensa, romaanin Sonetška (1994), hän julkaisi vasta 51-vuotiaana. Sittemmin romaaneja, näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia on syntynyt.

Tabujen rikkoja ja tyylitaituri

Venäjällä Ulitskajalla on tabujen rikkojan maine. Virallinen neuvostokirjallisuus oli sosialistisen realismin kahlitsemaa sekä korrektia ja siveää. Neuvostoaikana tabuja käsiteltiin avoimesti vain maan alla. Ulitskaja on käsitellyt teoksissaan erotiikkaa, kuolemaa, seksuaalisia ja etnisiä vähemmistöjä, abortteja, köyhyyttä, alkoholismia ja vammaisuutta.

Kirjailijan kykyä kuvata elämän varjopuolia on äimistelty, koska hän tulee älymystöpiireistä. Biologin koulutuksen saanut Ulitskaja työskenteli 1980-luvulla Moskovan yliopistossa geenitutkijana kunnes hänet irtisanottiin kielletyn samizdat-kirjallisuuden levittämisestä. Juutalaisena Ulitskajalla on omakohtaistakin kokemusta marginaaleista ja syrjinnästä.

Ulitskaja sai mainetta julkaistessaan pari vuotta sitten kirjeenvaihtonsa vangitun liikemiehen Mihail Hodorkovsin kanssa. Ulitskaja vertaa Hodorkovskia 1960-luvun poliittisiin vankeihin Andrei Sinjavskiin ja Juri Danieliin.

Ulitskajalta aiemmin suomennettu Iloiset hautajaiset (2002) kuvaa amerikanvenäläisten yhteisöä. Naisten valheet sarjoittaa naiskohtaloita, joilla ei ensi alkuun tunnu olevan paljonkaan yhteistä. Teoksen kuudessa jaksossa Ulitskajaa muistuttava Ženja kuuntelee kohtaamiensa naisten tarinoita. Ženjan hahmo yhdistää tekstijaksot ja ne ketjuuntuvat episodiromaaniksi; tapahtuma-aika liukuu molemmin puolin suuren ja mahtavan romahtamista 1980- ja 1990-luvuilla.

Ženjalle tilittäviä naisia yhdistää elämänpettymys. Naisten valehtelusta tulee draaman käynnistäjä ja jopa historian katalysaattori. Päällisin puolin valheista ei kuitenkaan tarinoissa seuraa kovin ikävää, korkeintaan mielipahaa. Postmodernista valheen ja toden olemuksella pelailusta tai metafiktiosta ei ole kysymys, Ulitskaja kirjoittaa perinteistä realismia.

Ulitskajan teoksen nostalgisuus ja sadun utu virittävät mielen tšehovilaisen novellin kääntöpiirille. Naisten valheiden muotopuhtaasta tyylistä tulee mieleen eräs kotoinen prosaisti, venäläissyntyinen Zinaida Lindén, sillä erotuksella, että Lindénin tyylipuhtauden alla on vain sisäsiistiä kritiikkiä.

Pyyteettömiä mutta teräviä satuja

Naisten valheiden keveyden alta tökkivät terävät teemat. Löytyy monenlaisia valheita alkaen klassisesta huijauksesta, jossa Diana on rakentanut jokaiselle abortoimalleen sikiölle elämäntarinan. Episodissa ”Tarinan loppu” 13-kesäinen sukulaistyttö saa Ženjan kauhistumaan jutuillaan suhteesta serkkujen isän kanssa. Viimeisessä episodissa valheesta on tullut jo elämäntaito: Ženja on hysteerisen ystäväpiirin keskellä sinnittelevä kirjailijarouva, joka joutuu auto-onnettomuuteen. Tarina kuvaa vammautuneen kuntoutumista ja lähipiirin suhtautumista. Ženjan tšetšeenisyntyisen kodinhoitajan kautta palautetaan mieleen Tšetšenian sodissa vammautuneet ihmiset.

Naisten valheet kertoo valehtelusta, joka kaunistaa elämää. Onko itselle valehtelu niin paha asia, tuntuu Ulitskaja kysyvän. Yhden vastauksen hän antaa romaanin keskeisessä episodissa, jossa Ženja ei ole enää kuuntelija, vaan päähenkilö: hänet palkataan Sveitsiin tekemään dokumenttikäsikirjoitusta.

Sveitsiläisohjaaja haluaa kuvata venäläisiä prostituoituja. Ženja selvittää ilotyttöjen kertovan valheellista tarinaa itsestään, sen lisäksi jokaisella on oikea, karu kohtalo, johon kuuluu huoraamista porttikongeissa, väkivaltaa ja alkoholismia. Mutta sveitsiläisohjaaja haluaa dokumentista melodraamaa köyhille, silmänlumetta meidän ja todellisuuden väliin. Naisten valheet taitavat lopulta olla ihan yhtä järeitä kuin miesten valheet, vain eri tavoin.

Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu myös Kiiltomadossa 20.6.2011. 

Tukikohta

Tukikohta, jota käyn kuvaamaan, ei ole vanha – korkeintaan viisisataa vuotta. Uloimmilta osiltaan se rajoittuu mereen, joka ei ole valtameri, vaan välimeri. Maan puolella ei ole mahdollista erottaa missä tukikohta loppuu ja missä alkaa seuraava tukikohta.

Lähellä tukikohdan keskusta on kuningattaren asuinsuoja. Keskuksessa sijaitsevat myös sisäisen ja ulkoisen valvonnan komentajien tukiasemat. Sisäisten valvontajoukkojen logistiikkakeskuksia on sijoitettu tasaisin välein koko tukikohdan laajuudelta. Tukikohta jakautuu näin sisäisiin valvontapiireihin. Ulkoisten valvontajoukkojen asemat on sijoitettu reunoille, kauas tukikohdan keskuksesta, kuten on luonteenomaista joukkojen liikkuvuutta silmällä pitäen.

Tukikohdan keskuksessa sijaitsevat myös käytävät, joissa ravinnon, vallanmerkkien ja muiden hyödykkeiden jakelu tapahtuu. Aamusta iltaan käytävät kuhisevat työläisiä, välittäjiä, johtajia, kauppiaita, insinöörejä, viihdyttäjiä ja valvojia. Yksilöt luovuttavat kauppiaille pelimerkkejä, joihin on merkitty niiden arvoa vastaava luku, ja kauppiaat luovuttavat vastaavasti yksilöille ravintoa, hyödykkeitä tai palvelua. Vallanmerkkien jako tapahtuu toisella tapaa, mutta myös niiden jakautumisessa pelimerkit vaikuttavat suuresti.

Tukikohdan yksilöt jakautuvat kasteihin, joiden välillä ei ole selviä rajoja. Yksilöt itse eivät tunne kuuluvansa minkäänlaisiin kasteihin, riippumatta siitä kuinka ilmeistä heidän kasteihin kuulumisensa on. Yksilöiden asuinalueet ovat sijoittuneet kehämäisesti tukikohdan keskuksen ympärille – kuitenkin niin että ylempien kastien yksilöiden asuinsuojat ovat tavallisesti lähempänä keskustaa. Viime aikoina on esiintynyt ylempien kastien asuinkohtien pisaroimista pois keskuksesta alueille valvontajoukkojen logistiikkakeskusten läheisyyteen. Toistaiseksi virtaus ei ole muodostunut olennaiseksi.

Yksilöiden toimia tukikohdassa ohjaillaan eri tavoin. Yksilöt kohdistavat ohjailua toisiinsa, vapaaehtoisesti ja pitkälti tiedostamatta, kasvatuksensa ja koulutuksensa ehdollistamina, ja lisäksi tarkoitukseen asetetut valvojat ohjailevat yksilöitä. Yksilön kasvatus ja koulutus tähtäävät siihen, ettei yksilöön tarvitsisi kohdistaa valvontaa, vaan yksilö ohjaisi itse itseään. Joskus tämä ei onnistu.

Koulutuksen tavoitteena on saattaa yksilö ennemmin tai myöhemmin asemaan, jossa hän säännöllisesti kykenisi haltuunottamaan riittävän määrän pelimerkkejä. Yksilöillä on valittavanaan monenlaisia strategioita pelimerkkien haltuunottamiseksi. Tavallisin keino on tehdä tukikohdassa arvostettua työtä, josta ansaitaan tietty määrä pelimerkkejä. Arvostettu työ ei välttämättä tarkoita sitä, että kyseisestä työstä olisi tukikohdalle selkeää hyötyä. Pelimerkkien jakautuminen yksilöiden kesken näyttää sattumanvaraiselta.

Koska tukikohta on suuri, sen kaikkien yksilöiden ruokkimiseksi, vaatettamiseksi, asuttamiseksi, suojaamiseksi, huvittamiseksi, tyydyttämiseksi, jätöksistä huolehtimiseksi ja yksilön kuoltua tämän hävittämiseksi tarvitaan paljon tuotantoa. Tuotannon tehokkuuden turvaamiseksi ja lisäämiseksi tukikohdassa on noudatettava keskitettyä järjestelmää. Tätä näkökantaa korostavat erityisesti tukikohdan johtajat. Tuotannon tehokkuuden takia on paikallaan, että yksilöt ovat riittävän yhdenmukaisia. Usein esitetään toiminnan olevan sitä tehokkaampaa, mitä yhdenmukaisempia yksilöt ovat, sillä yhdenmukaisten yksilöiden käyttäminen vaihteleviin työtehtäviin onnistuu parhaiten. Yhdenmukaisia yksilöitä voidaan siirrellä eri työalojen välillä, heitä voidaan uudelleenkasvattaa, uudelleenkouluttaa ja he ovat aina korvattavissa.

Riittävän yhdenmukaisuuden varmistamiseksi tukikohdassa levitetään tietynlaista maailmankuvaa. Koulutusjärjestelmä ja tiedotusvälineet ovat tärkeässä asemassa tämän maailmankuvan levittämisessä, toistamisessa ja varmistamisessa. Tukikohdan olosuhteet ovat sellaiset, että yksilöt ovat riippuvia tuotantokoneistosta, tuotannon tehokkuudesta ja maailmankuvasta, jota koulutusjärjestelmä ja tiedotusvälineet mallintavat. Periaatteessa on mahdotonta, että yksilö tulisi pitkiä aikoja toimeen ilman tukikohtaa, joka hänet on muovannut. Riippuvuuden varmentamiseksi yksilön on toistuvasti todistettava tarpeellisuutensa tukikohdalle. Näin siitä huolimatta, että tukikohta kehittyy siten, että yhä useammat yksilöt muuttuvat tarpeettomiksi sen kannalta. Yksilöiden tarpeettomuus pyritään visusti salaamaan heiltä itseltään.

Ville Ropponen

Esseenovelli on julkaistu myös Kulttuurivihkoissa 6/2007.