Ville Ropponen
Ultima Thule, Saarenmaan Kaalin meteoriitti ja idän jokireittien ”hopeanvalkea” vesitie ovat ydinosia Lennart Meren esseeteoksessa, jonka alaotsikko on ”matka menneeseen oppaina aurinko, fantasia ja folklore”.
Hopeanvalkea -kirjan tulkinta Itämeren muinaisajoista haastaa totutun läntisen historiakäsityksen. Meri kehottaa olemaan ylpeä pienten itämerensuomalaisten kansojen juurista. Samalla Hopeanvalkea näyttää itämerensuomalaisten ikivanhat kansainväliset yhteydet. Meren raikkaat ajatukset kiehtovat yhä nykyajassa, jota tuntuu ummehtavan sekä nouseva suurvaltauho, että äärinationalistinen änkyräisyys.
Tänä syksynä Viron merimuseossa avautuu Hopeanvalkea-teokseen liittyvä näyttely. Kirjan ilmestymisestä alkukielellä Hõbevalge (1976) tulee kuluneeksi 50 vuotta. Kuten tunnettua Meri oli elokuvaohjaaja, kirjailija ja uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäinen presidentti, joka tiedettiin etenkin suomalais-ugrilaisia kansoja kuvaavista dokumenttielokuvistaan. Suomeksi Hopeanvalkea ilmestyi 1983, ja Meri toimitti sen itse ottaen mukaan osioita myöhemmin julkaistusta teoksen esiosasta Hõbevalgem (1983). Aikanaan Meren teos oli tärkeä virolaisten identiteetille.
Millaisena Hopeanvalkea näyttäytyy tänä päivänä?
Opuksessa Meri jäljittää virolaisten ja suomalaisten – tai itämerensuomalaisten – muinaishistoriaa. Hän yhdistelee omaperäisesti faktaa ja fiktiota, tulkitsee kirjallisia lähteitä ja tieteellisiä tietoja, spekuloi ja arvuuttelee mitä olisi voinut tapahtua pronssikaudelta aina keskiajalle asti. Tulee mieleen Martti Haavio teos Bjarmien vallan kukoistus ja tuho (1965), jossa Haavio setvii muinaisaikoja samantyyppisesti.
Meren pohdintojen keskiössä on Saarenmaalle pudonnut meteoriitti, josta on merkkinä Kaalin meteoriittijärvi. Meri tulkitsee meteorin pudonneen prinssikauden lopulla 2500 vuotta sitten. Tärkeä on myös vesitie, ”Hopeanvalkea”, joka yhdisti Itämeren Volgalle, Uralille ja Mustanmeren kautta aina Lähi-itään asti. Tätä reittiä muuttivat aikoinaan suomensukuiset heimot Volgalta Itämeren rannoille.
Perinteisesti Itämeren historiasssa korostuvat usein skandinaavit ja Novgorod – ehkä siksi, että itämerensuomalaisilta ei ole säilynyt vanhoja kirjallisia lähteitä. Meri lipuu eri reiteille. Hänkin tulkitsee silti kirjallista aineistoa. Pääosin hän kurvailee antiikin ja keskiajan eurooppalaisissa ja arabialaisissa lähteissä. Hän esittää miten muinaiset oppineet näkivät myyttisen pohjolan ja Itämeren.
Tarkoittiko kreikkalaisen merenkulkija Pytheaan mainitsema Ultima Thule, äärimmäinen pohjola, tosiasiasssa Saarenmaata? Asiaa mutkistaa se, että Pytheaan kirjoituksista on säilynyt vain fragmentteja toisten kirjoittajien teoksissa. Entä oliko Pytheas juuri Kaalin meteorin jäljillä purjehtiessaan Saarenmaalle? Kreikkalainen väittää barbaarien näyttäneen hänelle ”paikan, jonne aurinko meni nukkumaan”. Ehkä Ultima Thulen nimi tulee sanasta ”tuli” (muodossa 'tule'), uumoilee Meri.
Kaalin meteori oli suurin meteoriitti, joka on pudonnut ihmisen aikana Eurooppaan. Todennäköisesti se aiheutti Saarenmaalla ydinpommin kaltaisen räjähdyksen, metsäpaloja ja merelle tsunamin. Meri arvelee meteorin muuttaneen ympäristön asukkaiden maailmankuvan. Myöhemmin Saarenmaan meteorirauta – suuri aarre – näytteli Meren mukaan tärkeää osaa Viron nousussa keskeiseksi kulttuuri- ja kauppapaikaksi rautakaudella. Ehkä virolaiset käsitettiin peräti ”pyhän tulen vaalijoina”, pohdiskelee kirjailija.
Meri todistelee miten Kaalin meteori on näkynyt virolaisessa kansanrunoudessa ja skandinaavisissa Edda-runoissa. Entä Kalevalassa mainittu sampo – ehkä silläkin tarkoitettiin Kaalin meteroriittia ja sen seurauksia?
Nykytutkimusten mukaan ei ole varmuutta putosiko Kaalin meteoriitti 2500, 3500 vai peräti 7000 vuotta sitten. Tieteilijät eivät yleisesti pidä Meren teoksen väitteitä kovin todistettuina. Meri heitteleekin verkkojaan monissa järvissä: tulee kalaa, tulee levää. Jotkut Meren päätelmät eivät ole valtavan uskottavia, kuten nimien samankaltaisuuteen nojaavat todistelut – vaikka ei niitä sentään Ior Bockin perheen saagan kuvitelmiin sovi verrata. Pääosin Meren vankka asiantuntemus tuottaa kuitenkin pohdintoja, jotka ovat mahdollisia. Kyse on esseistiikasta eli kaunokirjallisuudesta, jossa spekulointi on sallittua, jopa suotavaa.
Pytheaan lisäksi Meri hyödyntää muiden antiikin kirjailijoiden, kuten Apollonius Rodoslaisen, Ovidiuksen, Strabonin ja Tacituksen kirjoituksia, joista hän kartoittaa viittauksia itämerensuomalaisiin kansoihin. Arabialaisten oppineiden matkakuvausten kautta kirjailija pohtii Volgan Bolgarian muinaisvaltakuntaa ja sen yhteyksiä Itämerelle – kuten myös mordvalaisiin, udmurtteihin, komeihin ja obinugrilaisiin kansoihin.
Itämeren alueen keskiaikaisista kuvauksista Meri arvostaa enemmän arabialaisia kuin läntisiä lähteitä, kuten Henrikin Liivinmaan kronikkaa. Hän todistelee, että Tallinnan tai Revalan (Rebalan) kaupunki oli olemassa jo paljon ennen kuin tanskalaiset Henrikin mukaan perustivat sen 1200-luvulla.
Myös Rebalan nousun Meri liittää Saarenmaanhan ja meteoriittiin, sillä Rebalasta myytiin meteorirautaa Hopeanvalkeaa vesitietä pitkin. Jokireitin tärkein kauppatavara olivat silti orjat, joita kaapattiin ryöstöretkillä. Meri arvelee, että nykyinen vallitseva käsitys viikingeistä on liian suppea. Hän kirjoittaa: ”Viikinki ei ollut kansallinen vaan sosiaalinen käsite. Sen piiriin mahtuivat kaikki Itämeren rantojen heimot, joiden laivanrakennustekniikka ja merenkulkutaito olivat saavuttaneet riittävän tason” (s.372).
Orjia ei voitu kuljettaa myytäväksi kristinuskoon kääntyneen Länsi-Euroopan läpi. Ainoa tie kulki ”pakanauskoisen” metsävyöhykkeen halki. Näin Hopeanvalkealle jokireitillä on hieman synkkäkin historia. Orjakauppa ehtyi itäslaavien käännyttyä kristinuskoon ja itäisen vesitien merkitys väheni.
Hopeanvalkean pohdinnoissa on ripaus tiettyä kansallisromantiikkaa, mutta se luotaa myös Itämeren muinaista monikulttuurisuutta ja kansainvälisiä yhteyksiä. Meren mukaan itämerensuomalaiset ovat aina olleet yhteydessä muuhun maailmaan paljon laajemmin kuin yleensä ymmärretään. Teos arvostaa paitsi omia, paikallisia juuria niin myös itämerensuomalaisten roolia välittäjinä idän ja lännen välillä. Meri esimerkiksi aprikoi miten monet sanat ja kulttuurivaikutteet ovat Itämerellä lainautuneet idästä länteen, eivätkä lännestä itään, kuten tavallisesti ajatellaan.
Tällainen vakava taiteellinen pyrkimys tulkita historiaa toisin tuntuu yhä tänä päivänä virkistävältä. Nykyaikaa leimaa usein suurvaltojen tukema historiapolitiikka ja pyrkimykset muovata menneisyydestä jonkin yhden tietyn kansan ”suuruuden” kuvaelma. Meren näkemys on avara: kirjailija nostaa esiin itämerensuomalaisten tärkeyden, mutta ei rakenna tätä merkitystä vasten toisia kansoja vaan pikemminkin yhteyden kautta.
Ilmestynyt Tuglas-seuran suomalais-virolaisessa kulttuurilehti Elossa/ syksy 2026.
