sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Takaisin Krimille

Kertauksen vuoksi julkaisen artikkelin matkakirjastani Krimin niemimaa (Savukeidas 2010). Krimintataarien nykyistä asemaa käsittelevästä artikkelista näkee, että nyt käsillä oleva Krimin kriisi oli jossain määrin ennustettavissa jo tuolloin. Taustat erottuivat selvästi, jos ne halusi nähdä ja uskoa. Haastattelut artikkelia varten on tehty syksyllä 2008.
---------------------

Takaisin Krimille


Kuudes marraskuuta 2007 Krimin vuorille oli satanut metri lunta. Jaltan lähellä Ai-Petrin ylätasangolla seisoi 50 krimintataaria. Tataariyrittäjä Ernest Mustafayevin maa-aluetta, jonka Jaltan oikeus oli määrännyt takavarikoitavaksi, oli päätetty puolustaa. Tästä ei peräännyttäisi. Pakkanen raksui 10 asteessa.

Paikallisten tataarien toimeentulo on riippuvainen pienyrittäjyydestä turistien suosimalla Ai-Petri-vuorella. Tilanne kuumentui, kun lähes 900 miliisiä tunkeutui vuorelle KaMAZ-kuorma-autojen, kolmen panssariajoneuvon ja kahden puskutraktorin tukemana. He eivät olleet matkalla Mustafyefin maalle, joka oli pääosin tyhjää hevoslaidunta, vaan jyräämään viereisen alueen ravintolat ja matkamuistomyymälät. Tataarit sulkivat tien makaamalla autojen edessä.

"Huusin miliiseille, että he toimivat laittomasti, mutta erikoisjoukot ympäröivät meidät. Yritimme neuvotella, mutta miliisit hakkasivat meidät henkihieveriin. Jotkut murtautuivat pakoon ja heitä ammuttiin", kertoo Ahtem Chiygoz, 43, yksi Ai-Petrillä olleista tataareista. Hän on krimintataarien keskusjärjestön Mejlisin Bahtšisarain osaston johtaja ja politologi. Puhuessaan teräväkatseinen mies liikehtii, pälyilee ympärilleen ja polttaa ketjussa. Ai-Petrillä tataarit olivat valmistaneet Molotovin koktaileja, mutta Chiygoz kielsi niiden käytön.


Chiygozin mielestä konfliktin käynnistäjänä oli venäläinen yrittäjä, joka halusi haltuunsa kyseisen alueen Ai-Petriltä. Yrittäjä oli ostanut Jaltan oikeudesta päätöksen, joka sai miliisin liikkeelle.


Ravintolat ja myyntikojut tuhottiin puskutraktoreilla. Piestyt tataarit saivat maata tunnin pakkasessa ennen matkaa putkaan. Edes luodeista haavoittuneet eivät saaneet lääkäriapua kuin vasta tuntien päästä Jaltalla.


Seuraavana päivänä tataarit tuomittiin oikeudessa ilman puolustusasianajajaa 15 päivän vankeuteen miliisin vastustamisesta. Paikallispolitiikot ja myös Ukrainan vara-pääministeri Kuzmuk kiittelivät miliisiä, jonka toimet saivat myös valtamedian ja yleisen mielipiteen tuen. Myöhemmin operaatiota johtanut Krimin miliisijohtaja silti erotettiin.


Mejlisin lippu liehuu


Ensi kerran tutustuin krimintataareihin, kun törmäsin kesällä 2002 Krimin vuorilla läkkipellistä kyhättyyn tilapäiskylään. Monenlaista on tapahtunut sittemmin. Mutta kuinka paljon tataarien tilanne on kohentunut?


Kun bussi kaartaa Krimin pääkaupungista Simferopolista Bahtšisarain tielle, esiin nousee vuori ruskeita tiiliä. Maantien viereen halutaan rakentaa moskeija, mutta Simferopolin kaupunki on vuodesta 2004 jarruttanut rakennusluvan myöntämistä. Järjestettiin tempaus: jokainen Krimillä asuva tataari toi puolen euron arvoisen tiilen moskeijaa varten - 280 000 tiiltä.


Tiiliskivimassan reunalla lepattaa Mejlisin lippu. Lipussa on sinisellä pohjalla keltainen abstrahoitu höyryveturi. Se symboloi sűrgűniä eli pakkosiirtoa, jonka neuvostodiktaattori Stalin määräsi toukokuussa 1944. Yhteistyöstä natsien kanssa syytetty tataarikansa ahdettiin karjavaunuihin ja rahdattiin Keski-Aasiaan. Kuljetuksen ja ensimmäisen karkotusvuoden aikana 240 000 tataarista kuoli lähes puolet. Tataarit rehabilitoitiin vuonna 1967, mutta vasta Neuvostoliiton romahdettua he pääsivät palaamaan Krimille.


Tataarien asema yhä epäselvä


Bahtšisarain kuudennessa kaupunginosassa helottaa syksyinen aurinko. Tuuli tuo kypsän viikunan tuoksun. Mustafa Jemilev, Mejlisin puheenjohtaja, tulee käsi ojossa vastaan kääntyessämme tieltä pihaan. Lyhyt, hoikka mies hymyilee etäisesti. Ei uskoisi, että hän on istunut 17 vuotta neuvostovankiloissa ja kestänyt kidutusta.


”Paluun jälkeen merkittäviä poliittisia askelia ei ole otettu, paitsi että perustimme kesäkuussa 1991 oman parlamentin, kurultain”, Jemilev huokaa. Mejlis koostuu kurultain keskuudestaan nimittämästä hallituksesta sekä palkatuista työntekijöistä.


Ukraina salli tataarien palata, mutta on jättänyt kysymyksen heidän asemastaan puolitiehen. Yhtään lakia, joka parantaisi krimintataarien asemaa ei säädetty 17 vuoden aikana. Pöydälle on jäänyt esimerkiksi laki pakkosiirrettyjen kansojen oikeuksista. Tataarit saavat odottaa Ukrainan kansalaisuutta pitkään, eikä asuntoa ole tarjolla kaikille. Ukraina ei kohtele tataareja paluumuuttajina, vaan siirtolaisina. Virallisesti 60 prosenttia tataareista on työttömiä.


”Koska tataarit eivät työskennelleet Krimin kolhooseilla, he eivät 1990-luvun yksityistämisessä saaneet lainkaan maata”, Jemilev selittää. Asuntojen hinnat olivat korkeat, jos tataareille kukaan halusi myydä. Rakentaakseen talon tataarit valtasivat maata, tavallaan laittomasti. Valtaosa krimintataareista on asettunut Krimin sisä-ja pohjoisosiin, sillä etelärannikon turistialueelle heitä ei ole tahdottu päästää.


Ukrainan yksityistämistä koskevien lakien mukaan jokainen kansalainen on oikeutettu saamaan veloituksetta 10-25 aaria valtion maata riippuen siitä asuuko kaupungissa vai maaseudulla. Krimillä lakia ei noudateta, iso osa maasta odottaa yhä yksityistämistä. Valtion maata saa kuitenkin vain lahjusten avulla.


Tataarit ovat vaatineet takaisin vuonna 1944 takavarikoituja maita ja korvausta viedystä omaisuudesta, mutta Ukraina ei suostu neuvottelemaan asiasta. Oranssi vallankumous ei muuttanut asennetta. Jemilevin mukaan Mejlisin vaatimukset ovat nyt lientyneet: ”Emme vaadi enää korvausta, haluamme vain elää Krimillä”.


Jemilev istuu tätänykyä myös Ukrainan parlamentissa Naša Ukrajina (Meidän Ukraina) -puolueen kansanedustajana. Presidentti Viktor Juštšenkoa hän ei ole saanut kiinnostumaan krimintataareista.


Uzbekistanissa kotiinpaluuta eli avdetia odottaa yhä 150 000 tataaria. Paluu on hidastunut, sillä talon myynnistä saatavat rahat riittävät tuskin edes matkaan Krimille.


Asuinolot, juoksevan veden, sähkön ja kaasun puute, tataarien mitätön edustus virkakoneistossa, Jemilev listaa tataarien ongelmia. Ilman Soros-säätiön ja Turkin valtion TIKA-säätiön avustuksia tataarit eivät selviäisi, sillä Ukrainan apu on pientä. Kun työtä ei löydy, tataarit sinnittelevät perustamalla pienyrityksiä. Bahtšisarain vanhan kaupungin kapeilla kujilla piisaa tataarien ravintoloita ja kauppoja. Tataareja toimii lisäksi torimyyjinä ja autokuskeina. Perinteiset ammatit maanviljely, viininviljely ja lampaidenhoito eivät enää kannata. Huhujen mukaan jotkut elättävät itsensä myös salakuljetuksella tai huumekaupalla.


"Tärkeämpää kuin talousvaikeuksien voittaminen on silti oikeuksiemme kohennus. Jos olisimme halunneet vain elää mukavasti, olisimme jääneet Uzbekistaniin", Jemilev täräyttää.


Minareetista kaikuu taas rukouskutsu. Krimintataarien sunnalainen islam näyttäytyy maltillisena. Muutamat seudulla liikkuneet ääri-islamilaiset saarnaajat eivät ole juuri saaneet kannatusta.


Jemileviä huolestuttaa assimilaation eteneminen: Krimillä venäjä on käytetyin kieli, vaikka ukraina on ainoa virallinen kieli. Krimintataarinkielisiä kouluja on vain 14, ja tataarinkielinen media on lapsenkengissään.


"Krimintataarin tulisi saada virallisen kielen asema", Jemilev vaatii.


Nykyhetken tärkein poliittinen haaste on luoda krimintataareille kansallinen autonomia, jossa alkuperäiskansan oikeudet olisi taattu, painottaa Jemilev. Pelkkä kulttuuriautonomia ei riitä. Krimintataarit haluaisivat lisäksi oikeuden päättää asuinalueidensa luonnonvarojen käytöstä.


Ukrainan valtio suhtautuu Mejlisiin kuin kansalaisjärjestöön. Vuonna 1999 Mejlisille annettiin krimintataarien neuvoston asema Ukrainaan presidentin alaisuudessa. Mejlis haluaisi enemmän, lainmukaisen aseman krimintataarien virallinena edustuselimenä.


Krimin nykyinen autonomia on alueellinen ja koskee lähinnä kriminvenäläisiä. Monet heistä ovat armeijan ja kommunistisen puolueen entisiä työntekijöitä, jotka saivat neuvostoaikoina etuoikeuden asuntoihin Krimillä. Kun väitettä vuosikymmenet neuvosto-Krimillä toitotettiin, usean kriminvenäläisen mielessä elää yhä käsitys tataareista natsien kätyreinä.


Tataarit ja äärivenäläiset vastakkain


Puhuessaan kohtelustaan Krimillä tataarit käyttävät yhä useammin sanaa apartheid. Ennen tataarit saivat kamppailla oikeuksistaan vain paikallisviranomaisten kanssa. Vuonna 2005 kuvaan tulivat äärivenäläiset kasakkajärjestöt. Krimin kasakkakuntaan kuuluu eri arvioiden mukaan 6000-10 000 jäsentä, Rekisteröidyllä kasakkaliitolla on tuhat jäsentä, muut järjestöt ovat pieniä. Kahdella suurimmalla kasakkajärjestöllä on suhteita Venäjän Mustanmeren laivastoon Krimillä sekä venäläisiin kasakkajärjestöihin. Sabotaasia on tehty paljon: moskeijoita töhritty, satoja tataarihautoja tuhottu – viimeksi keväällä 2008. Ja ihmisiä on hakattu.


Lähdemme Lomonosova ja Budenovogo-katujen risteykseen Bahtšisarain uuteen kaupunkiin, joka edustaa elementtitaloineen neuvostotyyliä. Tällä Aziz-nimisellä alueella tapahtui pari vuotta sitten yksi viime vuosien pahimmista etnisistä konflikteista Krimillä.


Neuvostoaikana paikalta tuhottiin moskeija ja hautoja – tilalle rakennettiin tori. Pakkosiirron jälkeen Krimillä yritettiin siivota kaikki jäljet tataareista pois. Hautausmaita ja rakennuksia tuhottiin – niiden kivistä saatettiin rakentaa esimerkiksi yleisiä käymälöitä.


Palattuaan Krimille tataarit vaativat Azizia itselleen, mutta se yksityistettiin torikauppiaille. Kun tataareja ei kuunneltu, aktiivit lopulta valtasivat ja sulkivat torin elokuussa 2006. Tataarien ja venäläisten mielenosoitukset ravistelivat kaupunkia. Elokuun 12. päivänä Bahtšisaraihin saapui 400 äärivenäläistä kasakkaa, jotka hyökkäsivät usean sadan tataarin kimppuun. Tapeltiin kivin ja aidanseipäin seuraavaan päivään asti. Vasta sitten miliisi saapui ja ampui kyynelkaasua joukkoon. Yhteenoton jälkeen tori siirrettiin, ja tataarit saivat alueen.


Jemilevin mielestä tataarit vain puolustautuivat. Hän on silti huolissaan tataarinuorisosta. Kovan linjan kannattajat koettavat uskotella nuorille, että voimalla saatiin tuloksia. Tataarien pitää kuitenkin saavuttaa oikeutensa avoimesti ja laillista tietä, Jemilev painottaa.


Päällisin puolin tunnelma on Bahtšisaraissa rauhoittunut. Kaupungin itälaidalla kytee silti uuden konfliktin mahdollisuus. Mejlis jälleenrakentaa sinne medresseä, uskonnollista koulua. Vieressä sijaitsee tataaripyhimysten hautoja ja 1900-luvun alun intellektuellin Ismail Gasprinskin hauta. Tuntoja on kiristänyt se, että läheinen ortodoksinen Uspenskin luostari tavoittelee tataareille pyhää aluetta.


”Meitä yllytetään kostamaan loukkaukset, mutta kieltäydymme. Jos väkivaltaa käytetään, sivulliset kärsivät aina. Väkivalloin ei voi saavuttaa pysyviä tuloksia. Krimintataarien kansallisen liikkeen tärkein periaate on aina ollut väkivallattomuus”, Jemilev vannoo.


Neuvostoaikana monet tataariaktiivit istuivat vankilassa. Monet kuolivat, mutta he pitäytyivät pasifismissa.


Jemilevin mukaan kasakkajärjestöt ovat poliittinen projekti, jonka tarkoitus on horjuttaa Krimin tasapainoa. Kasakoiden tiedetään saavan osan rahoituksestaan Venäjältä, muun muassa Moskova-Krim-rahaston kautta.


”En ymmärrä miksei Ukraina yritä rajoittaa kasakoiden väkivaltaa. Tataarit olisivat Kiovalle paras liittolainen. Kannatamme Krimin säilymistä Ukrainan osana, samoin kuin EU:ta ja Natoa.”


Venäjän tiukentuva vaikutus


”Monet kriminvenäläiset uskovat, että Venäjä vielä ottaa Krimin takaisin joko sotilaallisesti tai taloudellisin keinoin. Tällä hetkellä 30 prosenttia Krimin kiinteistöistä on Venäjällä asuvien venäläisten käsissä”, vakuuttaa ihmisoikeusjuristi Nadir Bekirov.


Hänen mukaansa Venäjä on jakanut passejaan Krimillä vuosikausia, vaikka Ukraina heräsi tapahtuneeseen vasta kesällä 2008. Valtaosalla kriminvenäläisistä on Venäjän passi, Bekirov uskoo.


Bekirov kirjoittaa säännöllisesti raportteja krimintataarien tilanteesta YK:n ihmisoikeuskomissiolle. Hänen mukaansa krimintataareja kohtaan tapahtuu joka vuosi kolmesta viiteen isoa väkivallantekoa.


Vuosikausia Mejlisissä työskennellyt Bekirov on toiminut myös Jemilevin avustajana. Vuonna 2007 hän jätti Mejlisin.


”Mejlis on pitkään rikkonut periaatteitaan vastaan. Sen johto ei enää edusta krimintataareja, vaan on Kiovan talutusnuorassa”, Bekirov kritisoi.


Hänen mukaansa krimintataarit eivät ole koskaan luopuneet vaatimuksestaan saada takaisin vuonna 1944 takavarikoitu maa ja omaisuus.

Korvauskysymys ei ole levinnyt kansainväliseen tietoisuuteen, vaan se on jäänyt krimintataarien ja Ukrainan väliseksi. Kansainvälisen yhteisön tulisi painostaa Ukrainaa selvittämään tataarien ongelmat, Bekirov vaatii. Euroopan pitäisi näyttää Ukrainalle, ettei maata oteta EU:hun eikä Natoon ennen kuin tataarikysymys on ratkaistu.





lauantai 8. maaliskuuta 2014

Saksalainen rikoskirjallisuus luotaa moraalia

Saksasta tuntuu nyt tulevan kaunokirjallisia ovia kovasti koputtelevaa rikoskirjallisuutta. Esimerkiksi Andrea Maria Schenkel (s. 1962) kirjoittaa lakonisia, usein tositapauksiin perustuvia rikosromaaneja, jotka luotaavat kiinnostavasti ihmisyhteisöjen moraalia. Osin samoilla linjoilla näyttää liikkuvan Ferdinand von Schirach (s. 1964). Häneltä suomennettu Syyllisyys on 15 novellin tiukka nippu. Siitä rakentuu pieni tutkielma rikoksesta, oikeudenkäytöstä, moraalista ja etiikasta.

Syyllisyys muistuttaa jonkin verran Schirachin esikoiskokoelmaa Rikoksia (2011), mutta nyt mukana on rotevammin kirjallista tyylittelyä ja mustaa huumoria. Novellien kertojana on kirjailijan itsensä näköinen lakimies; Schirach työskentelee puolustusasianajana rikosoikeudenkäynneissä. Selvästi tarinoihin on ammennettu tosielämästä, mitä korostaa monen novellin dokumentaristinen ote.

Rikos ja rangaistus ovat monimutkaisia asioita, tietää Schirach. Avaustarinassa ”Kansanjuhla” orkesterin soittajat raiskaavat julmasti 17-vuotiaan tarjoilijatytön. Yhdeksästä muusikosta kahdeksan on syyllisiä, mutta kuka tahansa heistä saattaa olla syytön, hän, joka soitti poliisin. Mitä ihmettä oikeudenkäynnissä tapahtuukaan?

Novellissa ”Lapset” kunnollista aviomiestä syytetään lasten hyväksikäytöstä. Myöhemmin kuitenkin paljastuu, että pikkutytöt keksivät tarinan. Avioeron ottanutta vaimoa mies ei saa takaisin.

Schirachin minimalistinen tyyli kelpaisi Dashiell Hammettillekin. Schirach ei yritä väkisin paisuttaa tarinaa tiiliskiveksi lukuromaaneja janoavalle yleisölle, vaan piirtää terävin nopein vedoin esiin olennaisen. Monessa tiiviistä novelleista on pienoisromaanin ainekset. Osa lyhyistä kertomuksista on tosin ennalta arvattavampia. On mafiajuttu, kyllästyneen kotirouvan kleptomanian kuvausta, synkkää sukurasitusta ja huumekauppaa.

Novellit liikkuvat kaikissa saksalaisen yhteiskunnan kerroksissa. Myös maahanmuuttajahahmoja esiintyy. Tarinoissa siirtolaistaustan, huono-osaisuuden ja rikosten tekemisen tai niiden uhriksi joutumisen välillä on usein yhteys. Oikeusjärjestelmä ei aina ota huomioon kulttuurieroja.

Parissa tarinassa Schirach tyylittelee reilummin kaunokirjallisilla sävyillä. Esimerkiksi novellissa, jossa koulupoikaa kidutetaan illuminaattien nimissä, on keskiaikaisen kauhun mausteita. Loppupuolen tarinoissa narskuu korkkiruuvin kieroa huumoria. Juoneltaan nasevin kertomus on elokuvakerrontaa muistuttava ”Avain”. Siinä saksalaisten ja venäläisten rikollisten huumekaupat juuttuvat farssimaisiin rattaisiin tanskandoggin nielaistessa tärkeän avaimen. Ei ihme, että Schirachin esikoisteoksesta on jo ehditty tehdä elokuva ja tv-sarja.

Kuka meistä on syytön, kuka syyllinen? Voiko rikoksen tekijää ymmärtää? Schrirachin tarinoissa usein voi, vähintään jotenkin. Uhritkaan eivät aina ole syyttömiä, vähän samoin kuin Schirachin suomennetussa romaanissa Collinin tapaus (2013). Esimerkiksi eräs tapettu mies oli hakannut vaimoaan vuosikausia. Joskus syylliset taas ovat uhreja, kuten isän ystävän raiskaama 14-vuotias tyttö, joka ei tiedä tulleensa raskaaksi ja jonka vauva hukkuu vessaan vahingossa. Toisinaan laki ja moraali ovat ristiriidassa. Lopullinen kannanotto jätetään silti aina lukijalla.

Ferdinand von Schirach: Syyllisyys. (suom. Raija Nylander). Rikoskertomuksia. Atena 2014.


Ville Ropponen


Kritiikki on ilmestynyt HelsinginSanomissa 8.3.2014.


Töyssyinen polku demokratiaan

Poliittinen muutos sähköisti kolme entistä neuvostotasavaltaa vuosituhannen alussa. Georgiassa tapahtui Ruusuvallankumous 2003, Ukrainassa Oranssi vallankumous 2004 ja Kirgisiassa Tulppaanivallankumous 2005. Vuosikymmen myöhemmin alkaa olla mahdollisuus arvioida, kuinka todellisia parannuksia ”värivallankumoukset” saivat aikaan.

Odotukset pikamarssista toimivaan demokratiaan olivat varsinkin länsimaissa korkealla, mutta edistyminen on ollut kivikkoista. Reportaasikirjassaan Kuinka kallis vapaus Anna-Lena Laurén arvioi uudistusten onnistumista.

Diktatuurin perinnön lisäksi entiset neuvostomaat ovat saaneet painia epävakauden, korruption ja talousongelmien kanssa. Kaikissa kolmessa maassa on noussut esiin yksiniittinen nationalismi.

Georgiassa presidentti Mikheil Saakašvilia on kiitetty poliisin puhdistamista, valtion vahvistamisesta ja korruption vähentämisestä. Vallan keskittyminen sen sijaan aiheutti huolta jo vuosia sitten. Georgian oppositiossa ja osassa älymystöä oltiin myös sitä mieltä, että Saakašvili meni Venäjän ansaan hyökätessään separatistiselle alueelle Etelä-Ossetiaan 2008.

Ukrainan presidenttinä 2005–2010 toimineen Viktor Juštšenkon epäonnistuminen on selkeämpi. Oranssi vallankumous tuotteistettiin, ja oranssit aktivistit uivat mukaan hallintoon kahmiakseen etuja. Kumous vesittyi korruptioon sekä uudistusten näennäisyyteen. Käydessäni syksyllä 2008 Krimillä tuli selväksi, ettei Juštšenkon politiikka vakuuttanut Ukrainan vähemmistöjä.

Kirgisia on Keski-Aasiassa eräänlainen demokraattinen poikkeus. Laurénin mukaan perusongelmat – korruptio ja heikko keskusvalta – eivät silti ole poistuneet. Kirgisian hallitus reagoi vain vaillinaisesti, kun Ošin alueella puhkesi etnisiä taisteluja 2010.

Vallankumoukset vaikuttivat myös maiden ulkosuhteisiin. Georgia heilahti Yhdysvaltain liittolaiseksi, mutta on nyt palaamassa tasapainottelemaan Venäjän ja lännen välille. Ukraina on nojannut välillä EU:hun, mutta useammin Venäjään. Kirgisialla on ollut sijaintinsa takia läheisin side Venäjään.

Laurén on kriittinen Georgian pääministerinä runsaan vuoden vaikuttanutta miljardööri Bidzina Ivanišvilia kohtaan. Ivanišvili vetäytyi syksyllä 2013 ja luovutti pääministerin viran oman Georgialainen unelma -puolueensa Irakli Garibašvilille. Maan presidentiksi valittiin syksyllä 2013 toinen Ivanišvilin puoluetoveri, Giorgi Margvelašvili. Henkilövaihdoksista huolimatta Ivanišvililla säilyy siis vahva asema.

Juštšenkon jälkeen Ukrainan presidentiksi noussut, autoritaarinen Viktor Janukovitš joutui vaikeuksiin, kun selän kääntäminen EU:lle johti laajoihin mielenosoituksiin Kiovassa. Mutta mitkä ovat vaihtoehdot? ”Kaasuprinsessana” tunnettu nykyinen poliittinen vanki Julia Timošenko tuskin olisi parempi presidentti. Janukovitšin piirit saattavat taloussyistä olla jopa EU-myönteisempiä kuin enemmän idänkauppaan nojaavat Timošenkon piirit. EU:n vaatimat oikeusvaltio, demokratia ja poliittisten vankien vapautus eivät kuitenkaan ole Janukovitšin mieleen.

Ukrainan oppositiosta voi nousta uusia johtajia, kuten nyrkkeilijä Vitali Klitško, mutta on epäselvää, miten pitkälle hänen kannatuksensa riittää. Oranssi vallankumous näytti ukrainalaisille ainakin sen, että he voivat vaihtaa johtajiaan.

Kaikkialla entisessä Neuvostoliitossa politiikka näyttää kytkeytyvän persoonallisuuksiin pikemmin kuin poliittisiin aatteisiin. Lisäksi demokratisoituminen on sidoksissa talouspolitiikkaan, kuten tuloerojen kaventumiseen – seikka jota Laurén ei koskettele. Ilman tarpeeksi laajaa keskiluokkaa tuskin voi syntyä useita vahvoja eturyhmiä eli perustaa, josta monipuoluejärjestelmä ja oikeusvaltio versovat.

Anna-Lena Laurén: Kuinka kallis vapaus (Teos 2013)

Ville Ropponen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja tietokirjailija.

Kirjatutka on ilmestynyt Ulkopolitiikka-lehdessä 1/2014.


maanantai 3. maaliskuuta 2014

Tietokirja Krimin niemimaasta

Euroopan reuna, helpon ja auringontäytteisen elämän Krimin niemimaa on Eurooppa pienoiskoossa. Kulttuurien risteysasemalla ovat vuosisatojen kuluessa sekoittuneet lukemattomat eri kansat ja kulttuurit. Simferopol, Sevastopol ja Krimin helmi, Jalta, rantabulevardien ja ilotulitusten ihmeellinen kaupunki, ovat kiehtoneet eurooppalaisia vuosisadasta toiseen.

Krim on kadotettu tataarien kotimaa, sosialististen reliikkien ja upeiden rantojen outo mosaiikki, joka tukkiutuu lumesta ja kuivuu helteestä, ja bussiaseman kahvilassa voit kuulla neuvostoajan ikivihreän balladin, katsella miten varpuset ...lähtevät lentoon. Krimin niemimaa on enemmän kuin matkaoppaalta voi odottaa. Se on ensimmäinen laaja Krimiä koskeva tietopaketti sekä alueen historian, kulttuurin ja politiikan syväluotaus". http://www.savukeidas.com/krim
 
 
Kuva: "Krim on kadotettu tataarien kotimaa, sosialististen reliikkien ja upeiden rantojen outo mosaiikki, joka tukkiutuu lumesta ja kuivuu helteestä, ja bussiaseman kahvilassa voit kuulla neuvostoajan ikivihreän balladin, katsella miten varpuset lähtevät lentoon. Krimin niemimaa on enemmän kuin matkaoppaalta voi odottaa. Se on ensimmäinen laaja Krimiä koskeva tietopaketti sekä alueen historian, kulttuurin ja politiikan syväluotaus". http://www.savukeidas.com/krim

torstai 6. helmikuuta 2014

Essee on perhonen, kevyt ja kuolettava


Yksi Virginia Woolfin (1882-1941) parhaista esseistä, ”Harjanteilla kuultua: myytin synty” kuvastaa eräällä tavalla hänen esseistiikkansa ominaislaatua. Siinä nykyinen vaeltelu Englannin rannikolla yhdistyy menneisyyden kaikuihin. Samoilla harjanteilla tuntuu yhä Napoleonin hyökkäyksen pelko, kun nykyhetkessä lännestää kantautuu tykistön jyly Flanderista; ensimmäinen maailmansota runnoo. Tekstin ironisessa kiteytyksessä selviää miten paikalliset myytit syntyvät suurten mullistusten keskellä samantapaisesti, mutta eri muodoin. Essee tyylittelee novellimaisesti, tietopohja yhtyy havaintoihin, lyyrinen tiiviys ja teeman avaruus rakentavat tekstin, joka kohoaa ilmaan.

Näemmekö Woolfin nyt kokonaisena – kun hänen non-fiktiivisen tuotantonsa ydinmehu on viimein suodatettu suomeksi? Tuskin, mutta Woolfin kirjailijakuvasta suomennosvalikoima Kiitäjän kuolema ja muita esseitä nostaa esiin vähemmälle jääneitä puolia.

Woolf ei ollut vain monikerroksisia, runollisia romaaneja kirjoittava kokeellinen prosaisti, vaan myös tuottelias journalisti ja esseisti. Hänen non-fiktiivisista teksteistään on ennen suomennettu vain taidokas Oma huone (1929), yksi Woolfin feminismin merkkipaaluista.

Jaana Kapari-Jatta on suomentanut Kiitäjän kuolemaan 66 tekstiä Woolfin kaikkiaan satojen esseiden, kritiikkien ja artikkelien tuotannosta. Ei hassumpaa! Woolf on George Orwellin ja T.S. Eliotin ohella epäilemättä yksi tärkeimpiä 1900-luvun englantilaisia esseistejä.

Woolf suhtautui esseistiikkaan vakavasti. Ja päinvastoin kuin prosaistit yleensä, hän osasi kirjoittaa esseistiikkaa. Hänen tekstinsä ovat kevyitä ja tyylikkäitä, asiallisia ja ironisia. Kuten tosi taitajat Woolf kirjoittaa mistä tahansa. Nimiessee ”Kiitäjän kuolema” kuvaa hyönteisen kuolontanssia ikkunalla. Konkreettisten havaintojen avulla piirretään ikään kuin kuva ikiaikaisesta mysteeristä. Mutta kyseessä ei ole triviaali vertaus ihmiselämästä kuten äkkiseltään voisi luulla, vaan kiitäjä on esseen metafora.

Alussa ilmaan nostettu ”Harjanteilla kuultua” -essee on itseasiassa Woolfille epätyypillinen. Suomennosvalikoiman teksteistä 2/3 on kirjallisuusesseitä. Esseet osoittavat, että uudistaja Woolf tunsi brittiläisen kirjallisuuden perinteen tarkasti kuin sateenvarjonsa kahvan kaiverrukset. Tunnustelu ja dialogi oli päättymätöntä.

Kirjailijoista erityishuomiota saavat Brontën sisarukset, Charlotte ja Emily, ja varsinkin Jane Austen. Usein hieman puisevien kirjallisuustekstien joukossa essee Austinista on eloisimpia. Kirjailijakuvista se on kestänyt parhaiten aikaa. Woolf pitää Austenia varhaisena modernistina, Marcel Proustin ja Henry Jamesin edelläkävijänä.

Monessa esseessä Woolf jatkaa Oman huoneen tyyppisiä pohdintoja naiskirjailijoiden työskentelyn ehdoista. Miksi naiskirjailijat ovat suosineet tiettyjä aiheita ja kirjallisuudenlajeja? Woolf peräänkuuluttaa kielen uudistamista, sillä ”lauseen rakenne ei sovi naisille, koska miehet ovat luoneet lauseet”.

Woolf käsittelee lisäksi kirjallisuuden yleisiä kysymyksiä. Hän ruotii romaanikirjallisuuden vaiheita, lukemistapoja, kritiikkiä ja kriitikon roolia. Hän analysoi modernin romaanin mahdollisuuksia. Woolf uskoo, että proosa sopii parhaiten nykyelämän monimutkaisuuden kuvaamiseen. Esseissä hän jaksaa yhä uudestaan julistaa kielen ja kirjoittamisen absoluuttista vapautta ja demokraattisuutta. Romaanikirjailijan ei tule välittää säännöistä, vaan löytää keinot sanoa juuri se mitä on sanottava.

Woolf tuntuu olevan ihailemansa Montaignen linjoilla. Esseen kantaisän mukaan nimetyssä tekstissä Woolf suosittaa: ”valitkaa tavallisia sanoja, välttäkää ylistyslauluja ja kaunopuheisuutta”. Usein Woolfin kynä karkaa ajatusvirtaan – ehkä kaikuja Montaignelta tämäkin? Eikö Montaignea voi syystä pitää modernin tajunnanvirran edelläkävijänä? Woolf harrasti myös spekulointeja ja lyyrisiä kiteytyksiä. Tekstissä ”Moderni essee” hän toteaa, että nykyisyys on tärkeämpää kuin menneisyys, sillä essee on elävä.

”Esseessä oppineisuuteen on yhdistyttävä kirjoittamisen taika siten, ettei yksikään tiedonmurunen törrötä”, kirjoittaa Woolf. Muihin esseisteihin verrattuna hän käyttää vain vähän sitaatteja luottaen sanontansa voimaan. Yksityiskohtaisia faktoja hän tarjoilee hyvin maltillisesti. Toisin kuin Woolfin romaaneissa esseissä ei ole mitään monitulkintaista, mutta tarkkojen päätelmien katkeamaton virta hämmästyttää ja päihdyttää kevyesti. Esseissä Woolf kokeilee melko maltillisesti. Muutama essee rakentuu dialogille ja samoin pari tekstiä ammentaa dokumenttiproosan keinovalikoimasta.

Esseessä ”Elämänkertataide” Woolf pohtii oivaltavasti elämäkerran ja elämäkertataiteen eroa. Teksti on kiinnostava siinäkin mielessä, että Woolfin romaani Orlando (1928) on fiktiivinen, parodinen elämäkerta; Kirjailijan koira (1933) taas on viktoriaanisen runoilijan Elisabeth Browningin kokeellinen elämäkerta kerrottuna Browningin koiran näkökulmasta. Näin Woolfin oma kirjailijatyö tavallaan kumoaa esseen loppupäätelmän, että faktuaalista elämäkertaa ja taidetta ei voisi hedelmällisesti yhdistää.

Valikoiman tekstit imevät aiheita maan ja taivaan väliltä. Kaunokirjallisuus ei ole koskaan kaukana, mutta monet tekstit ovat enemmän impressionistista havainnon esseistiikkaa. Elokuva, ooppera, katumusiikki, kuvaukset matkoista Brittein saarilla ja Espanjassa antavat aiheita. Löytyy tukku tunnelmapaloja imperiumin ja maailmankaupan keskuksen Lontoon kaduilta, satamista ja esikaupungeista sekä lentomatkalta kaupungin yllä. Ironisia vaikutelmia kerrotaan hammaslääkärikäynnistä, pohditaan ilokaasun jatkuvan käytön vaikutuksia sekä analysoidaan sairastamista ja sairauden kuvausta kirjallisuudessa.

Vaikea sanoa kuka pelkäsi Virginia Woolfia, mutta satiirin hammasta hän väläyttää esimerkiksi esseessä ”Keskilentoiset” ja ”Kuninkaalliset”, joista ensimmäinen pilkkaa keskiluokan tasapaksua maailmankuvaa ja jälkimmäinen monarkiaa. Woolfin satiiri on hienovaraista, toisin kuin kärjistyksiin ja vulgaariin kohuiluun tottunut nykyaika ymmärtää, ja sitä on osattava lukea.

Alkusanoissa suomentaja kertoo päätyneensä kustantajan kanssa siihen, että kokoelma toimii selityksittä. Olen hieman eri mieltä: teos olisi kaivannut Woolfin esseistiikan taustoja ja teemoja selittävän ja avaavan esipuheen.

Esseet ovat Suomessa viimeisen 30 vuoden aikana nousseet laajempaan tietoisuuteen usein juuri esseesuomennosten ansiosta. Toivotaan, että niin käy myös tämän suomennoksen myötä, ja yhä uudet lukijat tuntevat mielihyväkseen tarttuneensa esseistiikan makeaan verkkoon.

Ville Ropponen


Artikkeli on ilmestynyt Parnasson numerossa 1/2014.

Calico-Jack


Huonekalu, muodoltaan pöytä, lojuu Puerto Cabellon kuvernöörin palatsissa. Ilma on täynnä ukkosen kaltaista ääntä. Pam, pam, palatsin seinät järisevät. Satiiniverhot roikkuvat jo valmiiksi raskaina kohta valuvasta verestä. Jalkojensa välissä pöytä piilottelee kahta univormupukeista miestä – kuvernööri adjutantteineen on katsonut pöydän riittäväksi suojaksi satamaan rynnistäviä liikemiehiä vastaan. Ruuti lemahtelee. Pam, pam – jyrisevät merirosvoaluksen kanuunat. Sataman puolustus pirstoutuu pisaroina. Ja pisaroina valuvat rosvot kaupunkiin ja ylöspäin kohti hallintopalatsia kukkulalla.

– Aaa, Spiritus Sanctus, Deum Patrum omnipotentem…rukoilee kuvernööri syntejään anteeksi.

– Aaa, adjutantti takertuu heiluvaan takapuoleen, joka viipottaa pyhien lauseiden rytmiin. Uikuttaen adjutantti etsii suojaa lihamassasta.

Pam, pam – kanuunat niistävät kiveä. Kaduilla miekat viuhuvat keskiruumiiden halki, iho repeilee, veri porisee.

Pöytä lojuu esteettä salissa, jonka ikkunat ovat pirstoina. Armollisesti se kätkee niin sanottuihin helmoihinsa kaksi tärisevää miestä. Pöytä haistelee virkistyneenä illuusioita, jotka lepattavat ikkunoissa. Ja se tuntee oman magneettisen voimansa. Se vetää puoleensa aivan tiettyä ihmistä – aivan kohta tuo ihminen olisi täällä. Pöytä tuntee vartalonsa jännittyvän. Sen jalkojen välissä kihelmöi. Kuvernööri ja adjutantti kiemurtelevat tuskissaan, kanuunankuula on pirstonut osan seinää heidän päälleen.

John Racham kipittää puusiltaa pitkin aluksensa kannelta laiturille. Hänen liikanimensä on Calico- Jack siksi, että hän pukeutuu aina ja kaikkialla kalikoo-puuvillasta valmistettuihin vaatteisiin, eivätkä ne ole mitä tahansa vaatteita, vaan parhaimpien räätälien ompelemia. Jack ei pidä väkivallan hajusta ja painaa liinan nopeasti sieraimilleen. Porto Cabellosta on lähdettävä pian, ennen kuin espanjalaiset saavat paikalle lisäjoukkoja.

Pam, pam – ryöstäminen on ensimmäinen sana. Kiiltävät esineet sullotaan juuttisäkkeihin: kaulakoruja, hopea-astioita, hienoja vaatteita, mausteita (jopa pieni nassakka sahramia), kolikoita, kynttilänjalkoja, armada viinatynnyreitä (ne eivät tosin mahdu säkkeihin). Pellavapuvut revitään naisten päältä. Pam, pam – rosvot raiskaavat pippeleillään heidät. Miehet kuohitaan ja heitä pannaan peppuun. Rottia vilahtelee tyhjissä oviaukoissa.

Pam, pam, hallintopalatsin ovet aukenevat. Anne Bonney syöksyy sisään kolme karvaista koirasta kintereillään. Viiuuh – yks ja kaks – hänen sapelinsa putoaa kuvernöörin ja adjutantin vielä sätkiviin ruhoihin. Sitten Anne näkee pöydän.

Ilma seisahtuu. Ihmiset ympärillä liikkuvat äärettömän hitaasti. Nykäys nykäykseltä mustaviiksinen rosvo repii verhoja alas. Askeleet kaikuvat korvissa äärettömyyteen, äärettömyyteen… Anne tuijottaa pöytää.

– Tämä on minun, tähän ei kukaan koske!

Liian liki uskaltautuneen kollegan parran niistää Anne miekallaan juuriaan myöten irti. Aah, hän sivelee pöydän esteetöntä pintaa. Hänen silmissään on nautinnollisen ilkamoiva hymy.

– Nyt sinä olet minun.

Seuraavina viikkoina Calico-Jackin aluksessa leviää huhu kapteenin naisesta. Jack saa nukkua yksin. Anne viettää kaikki yönsä maaten pöydällä, jonka on raahannut mukanaan Porto Cabellosta.

Jackia kiukuttaa. Hän kiemurtaa kirkkaankeltaisessa kalikoo-takissaan etukannella ja kittaa rommia. Hän silmäilee taivaanrajaa, jota on sivelty jollain ruman värisellä aineella. Mustasukkaisuus hölskyy hänen saappaissaan ja haisee tykkikannelle asti. Ensin Mary Readin tapaus, ja nyt tämä.

Huhtikuun puolessa välissä Jack yllätti Annen kuiskimasta nuoren miehistön jäsenen kanssa. Raivoissaan Jack veti säilänsä esiin ja paiskasi pojan kannelle. Silloin Anne huusi:
– Älä koske Maryyn!

Ja niin Jack sai huomata, että hänen aluksessaan oli kaksi naista yhden sijasta. Annen Jack oli poiminut Charlestonista mukaansa, kuuluisalla charmillaan heilutellen parfymoitua nenäliinaa. Mutta mistä Mary oli laivaan loikannut? Sitä hän ei käsittänyt, eikä jaksanut muistaa.


Jack kiemurtaa etukannella, ja rommi kiemurtaa pullon kaulasta hänen kaulansa läpi pureutuen vatsaan. Jack puree viiksiään, ja tuuli puree purjeita lujaa. Hän kiemurtaa etukannella.

Anne Bonney makaa puolipukeissa ja sivelee puun saumoja.

– Se on ihana rakastaja, niin hellä, aivan erilainen kuin Jack.

Mary Read istuu hytin lattialla polvet koukussa ja tuijottaa ulos ikkunasta. On alkanut sataa. Maryn otsa on rypyssä.

– Kun palvelin Britannian ratsuväessä Alankomaissa mieheksi pukeutuneena, eräälle upseerille sattui vähän vastaavanlainen tapaus. Hän rakastui intohimoisesti puolipalaneesta kylästä löytämäänsä rukkiin. Monena yönä yllätin hänet tekemästä temppuja sitä vasten.

– Olen sisustanut meille oman lemmenkammion tänne laivan perään. En kestä enää Jackin lähentelyjä. Miksei hän voi vain hyväksyä tapahtunutta? jatkaa Anne puhettaan.

Yö. Karibianmeri on ruskea ja musta ja vihreä, sontaa ja tuhkaa kellumassa saviastiassa, jossa maalari sekoittaa laivastonsinistä.

Anne Bonney makaa alasti pöydällä pimeässä hytissä. Hän voihkii ja kiemurtelee. Annesta tuntuu siltä kuin pöydän puiset raajat kietoutuisivat pehmeästi hänen ympärilleen, ja jalavan lehteä muistuttava, pikkuisen tikkuinen kieli nuolisi hitaasti kaikkialta, ja kriittisellä hetkellä oksankohta tulisi liki. Anne hivelee sormilla jalkoväliään.

Merirosvoalus on ankkurissa pienen saaren kupeella. Lintu huutaa. Calico-Jack röhisee sammuneena hytissään. Toisinaan hänen ruumiistaan erkanee epämääräisiä päriseviä ääniä, aivan kuin kuvitteelliset hyönteiset hänen sisällään olisivat päättäneet jättää hyödyttömäksi käyneen isännän. Kannella tuntuva romminlöyhkä tulvii nukkuvasta miehistöstä.

Pimeys pirstoutuu. Sen riekaleista sukeltaa sluuppi ja törmää rosvolaivan kylkeen. Vieraita saappaita tömisee kannelle. Silmäpari tuojottaa sotilaspuvusta. Musketit paukkuvat. Säps, säps, räpsyvät rosvojen känniset ripset, uni ei tahdo kaikota. Laiskasti ruumis pakottaa miekkaa heilumaan ennen kuin lävistyy luodista tai kalvan pistosta.

Kilin-kolin, kaatuvia jäseniä. Etukannella Mary Read saksii suonia. Ja tarvitaan usean miehen voimin tehty hyökkäys ennen kuin Anne Bonney herkeää puolustamasta pöytää.

– Minä kuolen! Anne huutaa, kun hänet revitään sen luota.

Takavasemmalta kuuluu kahleiden kilahtelua. Jamaican kuvernöörin musiikimaku on kovin mauton.

Viikkojen päästä merirosvot seisovat rivissä oikeussalissa Kingstonissa. Tuomarinnuija jysähtää pöytään. Ja mikä pahinta – pöytä on autuas, kiihkeä pöytä!

– Mikset tee mitään! huutaa Anne Bonney rakastajalleen.

Mutta pöytä on kova ja liikkumaton.

Calico-Jack sylkäisee ja todistaa Annea ja Marya vastaan.

– Te olitte julmempia kuin yksikään meistä miehistä.

Kuolemantuomio langetetaan – kaikille. Tuomarinnuija jysähtää pöytään. Naiset katsovat toisiinsa.

– Teidän armonne, me vetoamme raskauteemme.

Maryn vaatimuksesta Anne jättää kertomatta kenelle on mielestään raskaana. Tuomari kopisuttaa rakastajaa kerta toisensa jälkeen nuijalla, eikä rakastaja edes voihki.

Ville Ropponen


Novelli on julkaistu Parnasson numerossa 1/2014.

Fiktion hillitön fanfaari

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera. Romaani, 285 s. WSOY 2013

Esikoiskirjailija Marissa Mehr (s. 1987) sijoittaa romaaninsa kiinnostavasti Venäjälle, tarkemmin sanoen vuosiin 1993-1994. Tarinan päähenkilö, Juliette, on pariisitar. Ehkä näistä syistä kritiikeissä on kiitelty Mehrin romaanin ”eurooppalaisuutta”? Enemmän kuin todellisesta maanosasta teos ammentaa eurooppalaisista taiteista. Etualalla on Tšaikovskin tärkein ooppera, Jevgeni Onegin, jonka libretto taas perustuu Puškinin samannimiseen runoromaaniin. Taustalla häämöttää myös venäläisen kirjallisuuden klassikkoja, kuten Puškinin Patarouva ja muuta kauhuromantiikkaa.

Romaanin alku muistuttaa hieman viihdekirjallisuutta. Juliette päätyy provinssikaupunki Trupovoon oopperan apulaisohjaajaksi. Harjoituksissa hän tapaa vetävän baritonin, Dmitrin. Alkaa intohimodraama, joka myöhemmin Oneginista muistuttaen luiskahtelee kolmiodraamaksi.

Kun tarina siirtyy Moskovaan, romaani nytkähtää enemmän angloamerikkalaisen nykyromaanin linjoille, jonka kestoaiheita ovat olleet todellisuuden kulissimaisuus ja pettävyys. Samalla Jevgeni Oneginiin alkaa sekoittua Verdin ooppera Forza del Destino. Todellisuuden ja fiktion sulautumisen teemasta tulee kotimaisesta nykykirjallisuudesta mieleen Johanna Sinisalon romaani Lasisilmä (2006). Siinä käsikirjoittajan elämä sulautuu hänen kirjoittamaansa saippuasarjaan. Mehrin tarinan puitteet sekä viittaukset kirjallisuuteen ja taidemusiikkiin virittävät romaanin tuoreille tanhuville.

Päinvastoin kuin perinteisesti yksitasoisissa oopperalibretoissa Veristen varjojen tarina kietoutuu viittaustensa kautta useamman tasoiseksi. Erään näkökulman tapahtumiin antaa Julietten kommentti Oneginin harjoituksissa: ”Teette Tatjanasta mielenvikaisen”.

Oopperamaisuus näkyy siinä miten ympäristö on romaanissa kuvattu kulissimaisesti ja siinä kuinka henkilöhahmot ovat melko pelkistettyjä, jopa karikatyyrimäisiä.

Mehrin kieli on värikästä ja kiihkeää. Viittaukset ovat paikoin mainioita. Esimerkiksi Gogolin Nenän häivähdys eroottisessa kohtauksessa on hersyvä. Adjektiiveja käytetään kuitenkin liikaa, ja välistä draama paisuu ylävireiseksi. Muutamat symboliset kohtaukset kuten se, jossa Juliette syö Botticellin Primavera-maalausta esittävän palapelin, ovat turhan kirjallisen ja lainatun oloisia.

Julietten miesystävä Dmitri osoittautuu Oneginin tapaan tunteettomaksi narsistiksi. Ranskattaren lapsuusmuistojen kautta piirtyy lisäksi kuva itsekkäästä ja väkivaltaisesta äidistä – narsisti hänkin. Mehr pohtii ihmisten välistä ymmärtämättömyyttä ja kommunikaatiokyvyttömyyttä – ehkä myös taiteentekemisen itsekeskeisyyttä. Romaanin Julietten voi ajatella narsistien uhrina, joka pakenee vastuuta omasta elämästään epätoteen.

Tiukka montaasi ja suhteellisen viimeistelty kielellinen nikkarointi luovat surrealistista kirkkautta. Romaanin hallusinatorinen päätös, joka tarjoilee useita eri loppuratkaisuja on kiinnostava. Mutta onko ratkaisu kaikista onnistuinein? En tiedä, sillä kirkkaus murenee symbolistiseksi hämäräksi. Toki loppuratkaisun voi ajatella kommentoivan todellisuuden kuvaukseksen perinnettä, oopperan estetiikkaa ja vaikka mitä.

Veristen varjojen ooppera on kunnianhimoinen ja melko taitava esikoisteos, jonka lukuisat ainekset seisovat lähes tasapainossa. Uraa! Tällainen avaus saa odottamaan mielenkiinnolla lisää.

Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu Parnasson numerossa 1/2014.



Muinaisaikojen tuore kajastus Itämeressä

  Ville Ropponen Ultima Thule, Saarenmaan Kaalin meteoriitti ja idän jokireittien ”hopeanvalkea” vesitie ovat ydinosia Lennart Meren esse...