sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Vallankumouksen enkelit

Kävin katsomassa venäläisen Aleksei Fedortšenkon (s.1966) ohjaaman elokuvan Vallankumouksen enkelit (Angely revoljutsii, 2014). Se oli erittäin hieno, vaikuttava filmi, yksi Fedortšenkon parhaita.Ylipäänsä Fedortšenko on kansainvälisen luokan elokuvaohjaaja.
Elokuva sijoittuu Kazymin kapinan vuosiin 1933-1934, jolloin pohjoishantit ja metsänenetsit nousivat neuvostovaltaa vastaan pohjoisen Hanti-Mansian kylissä ja erämaissa.

Elokuvasta muodostuu laajempi kuva nuoren neuvostovallan kansallisuuspolitiikasta, tai sen epäonnistumisesta. Nopein viittauksin Fedortšenko piirtää esiin bolševikkivallankumouksen jyrkkyyden ja väkivallan, mutta myös kumouksen keskellä kukkineen spontaanin luovuuden ja pyrkimyksen vapauteen. Fedortšenko luotaa kolonisoijan ja kolonialisoidun sekä eurooppalaisen ja ei-eurooppalaisen kulttuurin suhdetta, ja tässä mielessä tarina on yleismaailmallinen. Sillä on myös
kaikukohtansa monikulttuurisen nyky-Venäjän kansallisuuspolitiikassa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa. Ja miksei myös suomalaisten suhteessa esimerkiksi saamelaisiin.

Fedortšenkolle tyypillisesti tarina Polina Šnaiderin ja hänen toveriensa retkestä Kazymiin kerrotaan surrealistisisen sävyisin katkelmin. Fedortšenko luottaa fragmentaarisiin kohtauksiin, jokainen yksityiskohta on merkitsevä, ja toimintaa tuodaan mukaan vain silloin, kun se on välttämätöntä.

Poliittinen työntekijä Šnaider ja hänen työtoverinsa, eri alojen taiteilijat, esittävät alkuperäiskansoille modernia taidetta, luonnontieteellistä maailmankuvaa ja ateismia. Venäläiset eivät käsitä etteivät hantit ja nenetsit jaa samaa maailmaa heidän kanssaan, eivätkä tarvitse bolševikkien opetuksia. Altruistiset, tai pikemmin isälliset aikomukset ”auttaa alkuperäiskansat nykyaikaan” menettävät uskottavuutensa, kun opettajan ja opetettavan suhde on jyrkän hierarkkinen. Kommunistit loukkaavat alkuperäiskansojen uskonnollisia tunteita. He saavat maksaa siitä yksilötasolla kalleimman mukaan. Alkuperäiskansat maksavat tietenkin yleisesti ottaen paljon kovemmin.

Valtaosa elokuvasta liikkuu Šnaiderin ja hänen toveriensa elämänvaiheissa. Tätä kautta piirtyy kuva neuvostovallan alkuvaiheesta, joka liikkuu pelottavaa polkua kohti nykyaikaistumista. Elokuvan loppu taittuu lumeen, vereen ja vodkaan. Viimeinen kohtaus on dokumentaarinen: sana annetaan alkuperäiskansojen naiselle, joka syntyi kapinan aikaan. Mitä hänestä on tullut? Mitä on jäljellä alkuperäiskansojen kulttuurista? Vai onko Šnaiderin ja toverien maailmankuva sittenkin peittänyt alleen erämaan rauhan, koivunaamiot ja poron, joka nytkähtelee, kun sen kurkku avataan uhriksi jumalille?

Fedortšenko on kiinnostavasti käsitellyt Venäjän vähemmistöjä, erityisesti suomalais-ugrilaisia kansoja myös monessa aiemmassa elokuvassaan. Esimerkiksi Ovsjanki (”Keltatiaiset”, 2010) on fiktiivinen dokumentti, jossa venäläinen mies etsii merjalaisia juuriaan. Muinainen suomalais-ugrilainen kansa merjalaiset sulautui slaaveihin viimeistään 1700-luvulla. Ovsjanki voitti nimellä Silent souls Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon vuonna 2010.

Fedortšenkon toinen elokuva Nebešnye ženy lugovyh mari (”Niittymarien taivaalliset vaimot”, 2012) on marinkielinen eroottinen elokuva. Siinä marilaista elämää, rakkautta ja sukupuolten välisiä valtasuhteita kuvataan marilaisen mytologian aineksin, huumoria unohtamatta. Venäjällä Niittymarien taivaalliset vaimot on otettu ristiriitaisesti vastaan. Fedortšenkoa on syytetty jopa ”etnoerotismista” ja jotkut marilaiset katsojat ovat suivaantuneet siitä, että kaikki elokuvan näyttelijät ovat venäläisiä ja he ääntävät maria ”kerrassaan kammottavalla aksentilla”. Useampi on kuitenkin pitänyt elokuvasta ja siinä on nähty taiteellisesti uudenlainen tapa lähestyä marilaista kulttuuria.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Opportunismin kritiikki

Ville Ropponen Demokratia on nyt uhattuna sekä idässä että lännessä. Historioitsija Timothy Snyder esittelee keinot estää autoritaris...