Kun Harms lampun osti

Natalia Dobrohotova-Maikova ja Vladimir Pjatnitski: Harmsiaadi, 79 s.

Suomennos: Mika Rassi. Esipuhe: Tomi Huttunen

Nastamuumio 2014

Hyvät jutut synnyttävät usein lisää laadukkaita lastuja. Niitä voidaan nimittää variaatioiksi. Daniil Harmsin (1905-1942) absurdit pikkutarinat Puškinista, Gogolista ja muista venäläisklassikoista innoittivat sittemmin koko joukon vastaavia kaskuja – tietenkin venäläisistä kirjailijoista.

”Harmsiaadi” levisi puskaradiossa ja samizdat-kopiona myöhäisellä neuvostokaudella. ”Harmsiaadia” pidettiin anonyymina suullisena perinteenä. Tarinoita jopa julkaistiin Harmsin nimissä. Se ei ole ihme, sillä myös todellisen Harmsin tekstit oli jouduttu keräilemään hänen jäämistönsä lappusista ja lippusista ja vertailemaan eri versioita.

Väitetään, että tieto lisääntyy maailmassa. Nykyään sitten tiedämme ”harmsiaadin” tekijät.

Neuvostovallan kiroama avantgardisti Harms tuli tunnetuksi vasta Neuvostoliiton hajottua. Samaan aikaan kun Harmsia julkaistiin ensi kertaa Venäjällä, häntä myös käännettiin ulkomaan kielille. Suomennosvalikoima Sattumia (1988) on meilläkin nyt kulttikirja, joka on vaikuttanut moneen nykykirjailijaan. Tästä valikoimasta löytyvät myös Harmsin kirjailijakaskut.

Pioneeri-lastenlehden toimittajat, Natalia Dobrohotova-Maikova ja Vladimir Pjatnitski kirjoittivat Harmsin kiihdyttäminä 1970-luvun alussa joukon kirjailijavitsejä. Niitä syntyi kuin tykin suusta. Taustalla oli 1920-luvun Venäjällä yleinen kirjailijaelämänkerran tyyli, jota jo Harms parodioi. Tyylissä kirjailijan elämän yksityiskohtia listataan montaašin keinoin.

Harmsin tuoreuden tasolle harva ”harmsiaadin” juttu ennättää, mutta naurusta ne saavat loikkimaan. ”Harmsiaadin” suomentajan Mika Rassin selitykset avaavat vitsien taustoja venäläisen kirjallisuuden, kirjailijoiden elämänvaiheiden ja suullisen perinteen kautta.

Eri aikoina eläneet kirjailijat esiintyvät samaan aikaan. Kynäilijöiden ominaisuuksilla pilaillaan: Tolstoi rakastaa aina kovasti lapsia; Turgenjev on arkajalka; Lermontov himoitsee Puškinin vaimoa. Kaikki toistuu loputtomasti mielettömässä ja moraalittomassa maailmassa. Kirjailijat kirjoittavat toistensa teoksia ja julkaisevat ne kolmannen nimissä. Tolstoi takoo ihmisiä kainalosauvoillaan. Lermontov usuttaa koiraansa. Esiin rynnivät myös Tšernyševski, Herzen ja 1920-luvun kokeelliset runoilijat.

Alkuperäisten Harmsin lastujen tausta oli Stalinin Venäjä. ”Harmsiaadin” kaikupohjaa ovat enemmän 1800-luvun lopun tsaarinvaltaa vastustaneiden kirjailijoiden vaiheet, emigraatio ja sensuuri – oiva vertailukohde 1970-luvun neuvostokulttuurille. Ja miksei myös jälleen nyky-Venäjän kulttuuri-ilmastolle.

Eikä sitten muuta.

Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu myös Parnassossa 3/2015.