maanantai 6. huhtikuuta 2015

Vakavasti leijuvaa Venäjästä

Sergei Dovlatov:
Haarakonttori, romaani, 184 s.
Suomentanut Pauli Tapio.
Idiootti 2014.

Sergei Dovlatovin (1941-1990) teokset vaikuttavat tunnustuksellisilta, mutta ovat luultavasti valtaosin sepitettä. Faktat ovat tunnettuja: neuvostoviranomaiset eivät pitäneet Dovlatin teksteistä. Hän emigroitui New Yorkiin vuonna 1979. Dovlatov muistuttaa hieman toista emigraatiossa ollutta venäläiskirjailijaa, Eduard Limonovia. Siinä missä Limonov pyrkii kohuilemaan ja rivostelemaan, Dovlatov on armoitettu vääräleuka.

Dovlatov kirjoittaa niin kyvyesti, että tulee kuin vahingossa puhuneeksi totta. Kirjailija tiivistää sanottavansa prässillä, joka vehnäntähkään kohdistettuna muuttaisi sen sekunnissa vodkaksi.

Dovlatovia ei meillä ennen juuri tunnettu. Parin viime vuoden suomennosten, joista nyt käännetty Haarakonttori on kolmas, ansiosta häntä lukevat nyt kaikki, jotka pitävät Venäjästä, emigraatiosta ja huumorista. Ja unohtavat välillä, että kirjallisuuden lukeminen ja kritisoiminen ovat vakavia asioita.

Haarakonttorissa kirjailijan itsensä näköinen toimittaja Dalmatov matkustaa New Yorkista Kaliforniaan symposiumiin. Siellä venäläisemigrantit soittavat poskea Venäjän kohta koittavasta tulevaisuudesta. Ollaan perestroikan ajassa.

Dovlatov pilailee monenmerkkisen propagandan kustannuksella. Hän naureskelee emigranttiyhteisön kahdelle pääsuuntaukselle liberaaleille ja potšvennikeille. Jälkimmäinen viittaa slavofiilien ja erityisesti Dostojevskin kehittelemään aatesuuntaan, joka tässä merkitsee venäläisen kulttuurin erikoislaadun paisuttelua. Ajankohtaisuutta: Neuvostoliitto ei ole ehtinyt edes hajota, mutta emigranttiyhteisö, ”tulevaisuuden Venäjän haarakonttori” on jo uponnut leukaansa myöten venäläisen kulttuurin syvävirtausten ja ikikaisten kiistojen suohon.

Illalla Dalmatovin hotellihuoneeseen tupsahtaa kohtalokas nainen menneisyydestä, Tasja. Siirrytään 1970-luvun Leningradiin, jossa Dalmatov häärii opiskelijana, pihkassa ja veloissa, nainen kun vaatii luksusta. Mustasukkaisuus korventaa. Rakkaus tekee hiton kipeää niin kuin aina. Suhde sammuu Dalmatovin suksiessa asepalvelukseen.

Dovlatovin teoksissa julistetaan usein maailman absurdiutta. Teosten tyylilaji on kuitenkin realismi. Dovlatov kirjoittaa tarkasti ja selkeästi. Juonta ei paljon ole. Romaanien rakenne on usein kuin pölypilvi, ne koostuvat irrallisista anekdooteista ja kohtauksista, jotka jonkin oudon lain ansiosta leijuvat parvessa.

Ehkä Dovlatovin ilmaisua voisi pitää ensyklopedisen narratiivin, esimerkiksi Joycen, vastakohtana? Tässä ei liikuta kulttuurin alitajunnan onkaloissa, vaan maailmanpyörän öljyämättömässä hilpeydessä.

Ja silti Dovlatovin ”huomaamattoman sujuva” proosa muistuttaa venäläisen 1800-luvun kirjallisuuden tyyli-ihanteista. Ehkä Dovlatov on enemmänkin velkaa perinteelle? Kuten venäläinen nykyesseisti Vladimir Jermakov on todennut, hän yhdistää oivaltavasti kaksi venäläisen klassisen kirjallisuuden arkkityyppiä, ”tarpeettoman ihmisen” ja ”naurettavan ihmisen”.

Ei Haarakonttori ehkä aivan Dovlatovin parhaita kirjoja ole, mutta on se kelpo kimpale kirjaimia. Rakkausmuistot tuovat romaaniin alakuloa. Tämä on myös kirja luopumisesta ja menetetyistä mahdollisuuksista. Kyseessä on Dovlatovin viimeinen teos.

Pauli Tapio suomentaa jälleen hyvin. Suomentajan laatima henkilöiden ja kulttuuriviitteiden selitysosio avaa romaanin taustoja osuvasti.


Ville Ropponen


Kritiikki on ilmestynyt Parnassossa 2/2015.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Pitäisikö Lenininpuisto nimetä uudelleen? Kenties Maiju Lassilan mukaan?

Perussuomalaisesta puolueesta (PS) oudon kierosti kesällä eronnut Sininen tulevaisuus, nyttemmin Siniseksi puolueeksi ( saks. Das blaue pa...