maanantai 16. maaliskuuta 2015

Maa suurvaltojen puristuksessa

Ukrainan historia
Johannes Remy
Kustantaja: Gaudeamus
Ilmestymisvuosi: 2015
Laji: Tietokirjat, historia

Entisen Neuvostoliiton maiden historiasta on kirjoitettu vähän suomeksi. Ukrainankin historiasta on aiemmin ollut saatavilla vain Kasjanovin ja Pilipenkon kapoinen Ukrainan historia (1997).

Jo nykyisen Ukrainan konfliktin käsittämiseksi tieto historiasta on tärkeää. Johannes Remyn Ukrainan historialle on tilausta. Remy on Helsingin yliopiston Itä-Euroopan historian dosentti. Ukrainan historia on perusteos, eikä siinä ole pyritty perkaamaan kaikkia aihepiirejä. Paikkaansa teos silti puolustaa.

Menneisyys on kummitellut nyky-Ukrainassa ja historiantulkinta on poliittisen kiistelyn aihe.

Remyn mukaan Ukrainan syvä alueellinen jako on estänyt poliittisen järjestelmän kunnollisen kehittymisen nykyisen itsenäisyyden aikana.

Tämä jako pohjaa historiaan. Kyse on paljolti itä-länsi-suuntaisista voimista. Ulkovallat ovat viipaloineet Ukrainaa, ja maan itsenäisyysjaksot ovat jääneet lyhyiksi. Krimin historia on kulkenut melko erillään.

Myös nykyisen konfliktin taustalta löytyy osin Ukrainan aluejako. Historia on töräytellyt torvea lisäksi osapuolten retoriikassa.

Kiovan Rus, jota sekä Ukraina että Venäjä ovat pitäneet oman valtiollisuutensa alkumuotona, syntyi 800-luvulla. Mongolien hävitysretkien jälkeen 1400-luvulla läntinen Ukraina lankesi Puola-Liettualle, itäinen Ukraina Moskovan Venäjälle.

Jako säilyi pääpiirteissään toiseen maailmansotaan asti. Länsi-Ukrainassa vallanpitäjäksi vaihtui 1700-luvulla Itävalta. Yksikään isäntävaltio ei pitänyt ukrainalaisia itsenäisenä kansana. Venäjällä Ukraina nähtiin "Vähä-Venäjänä".

Ukrainan hajautuminen eri valtakuntiin ja kulttuuripiireihin vaikutti kansalliseen identiteettiin, asukkaiden pääkieleen ja uskontoon. Idässä ollaan ortodokseja, lännessä katolisia tai uniaatteja.

Ukrainan puhujia löytyy yhä eniten lännestä. Puolet 46 miljoonasta ukrainalaisesta puhuu pääkielenään venäjää, valtaosa heistä asuu idässä ja Krimillä. Yleisesti puhutaan myös sekakieltä, suržykia.

Krimillä hallitsivat tataarikaanit aina vuoteen 1783, jolloin Venäjä valloitti niemimaan.

Asetelma oli vallankumoussodissa 1917–21 samantyyppinen kuin nyky-konfliktissa. Ukraina itsenäistyi ensi kerran, mutta Itä-Ukrainasta löytyi tukea myös bolševikeille. Ukraina hävisi sodan puna-armeijalle, ja maa liitettiin Neuvostoliittoon; Länsi-Ukraina yhdistettiin Puolaan.

Stalinin toimeenpanema pakkokollektivointi ja sitä seurannut nälänhätä "holodomor", poliittinen terrori ja toinen maailmansota runtelivat Ukrainaa. Sodan jälkeen Länsi-Ukraina lankesi Neuvostoliitolle.

Venäjä on nimitellyt Ukrainan nykyhallitusta "banderalaiseksi". Nimitys viittaa toisen maailmansodan nationalistijohtajaan Stepan Banderaan. Ukrainalaisnationalistien armeija UPA taisteli saksalaisten rinnalla neuvostojoukkoja vastaan, välillä myös saksalaisten ja puolalaisten kanssa.

Nyky-Ukrainassa on kaavailtu Banderan korottamista vapaussankariksi.
Neuvostoaika merkitsi Ukrainalle teollistumista ja venäläistymistä. Vuonna 1954 Krim päätettiin yhdistää Ukrainaan. Syyt olivat taloudellisia.

Ukrainan itsenäistymisen 1991 jälkeen maan kehitys on ollut kompastelevaa, talousvaikeuksia ja poliittista ailahtelua. Demokraattiset ja autoritaariset jaksot ovat vuorotelleet.

Oppositio on ollut usein vahva. Ensi kerran ukrainalaiset nousivat katuprotesteissa vallanpitäjiä vastaan niin sanotussa oranssikumouksessa vuonna 2004.

Presidentti Janukovitšin vastainen Maidanin kumous viime vuonna johtui ukrainalaisten halusta vankistaa Venäjän sijaan yhteistyötä EU:n kanssa.

Kumouksella oli sosiaalisiakin päämääriä, kuten autoritarismin, suurliikemiesten vallan ja korruption vähentäminen sekä syvien tuloerojen tasoitus. Näitä päämääriä Remy ei käsittele.

Nähtäväksi jää miten uudet vallanpitäjät pystyvät uudistamaan maata. Ongelmista huolimatta Ukrainan demokratia on ollut vahvempi kuin useimpien muiden entisten neuvostosavaltojen.

Maidanin kumouksen jälkeen Venäjä miehitti Krimin, Itä-Ukrainan separatistit nousivat kapinaan ja Venäjä tunkeutui Ukrainaan.

Vallankumouksessa vaikuttivat vahvasti länsiukrainalaiset kansallismieliset, jopa äärinationalistiset voimat. Nyt viimeksi mainitut ovat Remyn mukaan menettäneet suosionsa. Itä-Ukrainassa taas on ollut historiallisesti enemmän venäläismielisyyttä.

Ukrainan kotoperäiset ristiriidat ovat vakavia, mutta ne tuskin olisivat johtaneet sotaan, jollei Venäjä niin olisi halunnut, kirjoittaa Remy.


Ville Ropponen
Kirjoittaja on entisen Neuvostoliiton alueisiin perehtynyt tietokirjailija ja esseisti.


Kritiikki on ilmestynyt Helsingin Sanomissa 15.3.2015.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Opportunismin kritiikki

Ville Ropponen Demokratia on nyt uhattuna sekä idässä että lännessä. Historioitsija Timothy Snyder esittelee keinot estää autoritaris...