Karjalaiset sodan ja intohimon pyörteissä

Arvi Perttu yhdistää neljännessä romaanissaan melodraamaa ja naturalismia

Arvi Perttu: Kipu, romaani, 389 s. Myllylahti 2014.

Petroskoilaissyntyisen Arvi Pertun (s.1961) neljäs romaani Kipu sijoittuu Itä-Karjalaan niin sanottujen heimosotien vuosiin 1918-1922. Se on kirja nuorista ihmisistä sodassa, intohimosta ja kohtalon roiskeista.

Kipu haastaa suomalaisen historiankirjoituksen kuvan heimosotaretkistä. Tuolloin karelianistit ja heimointoilijat haaveilivat alueliitoksista ja Suur-Suomesta. Mutta itsenäisyystahtoiset Vienan metsäsissit julistavatkin: ”Karjala karjalaisille, lahtarit Suomeen, ryssät Venäjälle, eläköön Uhtuan tasavalta”. 

Romaanissa vilahtaa historiallisia hahmoja, suomalaisia ja karjalaisia sotapäälliköitä – nimet on vaihdettu – mutta pääosaan nousee särkevä rakkaustarina.

Suomenruotsalainen taiteilijanalku Fredrika eli Riikka värväytyy pojaksi pukeutuneena Vienan retkelle 1918. Riikka koettaa poistaa kipuaan, raiskauksen ja läheisen murhan muistoa, sotimalla. Hän tapaa juurevan karjalaispojan Santerin, ja he löytävät toisensa sadomasokistisessa rakkaudessa. Sadomasokismia löytyy myös Pertun romaanista Papaninin retkikunta (2006). Suomen ja Venäjän rajat ylittävästä rakkaudesta Perttu on kirjoittanut romaanissaan Skumbria (2011). 

Papaninin tyylillisille tasoille Kipu ei aivan yllä. Silti myös se on kiinnostava väläys nykysuomalaisten lukuromaanien joukossa. Perttu yhdistää naturalismiin sumeilematta groteskia, epiikkaa, paatosta ja melodraamaa. Aiempien teosten kiero huumori on nyt lähes poissa. Seksuaalista vimmakkuutta ja dramaturgisia ylikierroksia sen sijaan piisaa ja ne kaappaavat mukaansa – vaikka varmasti myös jakavat lukijoita. Sanankäytössä on vanhahtavaa sävyä, vienan- ja aunuksenkarjalan kieltä ja jopa vanhakantaista tunteiden kuvailua – mikä sinänsä sopii kuvattuun aikakauteen.

Perttu näyttää osuvasti sodan raakuuden ja sattumanvaraisuuden. Kaikki osapuolet teloittavat antautuneet, siviiliväestöä terrorisoidaan ja sivulliset jäävät jalkoihin. Korkeaan moraaliin ei kellään ole varaa. Romaani välttää asetelmallisuuden: henkilöt ovat antisankareita. Santeri ajautuu asejoukosta toiseen: selvitäkseen Karjalan kohtalonvuosista on oltava valmis vaihtamaan ketterästi puolta.

Viena elää romaanissa korpimaana, luonnon henkinä, tietäjinä, loitsuina ja enteinä. Teoksen romanttinen pohjavire kertoo vaistoista ja voimista - väkivallasta, nautinnosta, kärsimyksestä, jännityksestä ja kuolemasta - joiden armoilla yksilö elämänkeinussaan heijaa.

Romaanin ongelma on viimeistelyn puute: toistoa, henkilöiden ajatusten selittelyä ja pääparin seksikohtauksia olisi pitänyt karsia ja tiivistää. Lukija ymmärtäisi vähemmälläkin. Tyylillisesti rosoinen konkreettisuus ja melodraama eivät aivan asetu tasapainoon. Perttu kirjoittaa eeppisen laveasti, mutta silti leikkauksia kohtauksesta toiseen olisi saanut tehdä enemmän. Jopa kokonaisia jaksoja, kuten Aunuksen sotaretken kuvauksen, olisi hyvin voinut jättää pois.

Kesällä 1921 kuohkean käppyräinen Karjalan kansa nousee; se on saanut bolševikkikomennosta tarpeekseen. Viimeisen taiston savuissa erottuvat Santeri ja Riikka. Lopussa syleilevät seksi ja kuolema.

Ville Ropponen

Kirjoittaja on esseisti ja kirjallisuuskritiikko.

Kritiikki on ilmestynyt Helsingin Sanomien Kulttuurissa 20.12. 2014.