Romaanihenkilön pintavaahtoa

Emmanuel Carrére: Limonov

Suomentanut Kristina Haataja

Dokumenttiromaani

Like 2013, 392 s.

Venäläisen kulttikirjailijan, skandalistin, sotaturistin ja kansallisbolševikin Eduard Limonovin ( Savenko, s. 1943) menneisyys on sellainen sekoitus myrskyä ja mylväystä, että kenen tahansa elämänkerturin luulisi itkevän onnesta. ”Venäläiseksi Jack Kerouaciksi” kutsuttuun hahmoon on tarttunut Emmanuel Carrére ja pyöräyttänyt dokumenttiromaanin. Niitä hän on tehnyt esimerkiksi tieteiskirjailija Philip K. Dickistä ja murhaaja Jean-Claude Romandista (suom. Valhe, 2000). Limonov jatkaa tavallaan Carréren perustematiikkaa, minuuden häilyvyyden sekä toden ja epätoden pohdintaa.

Pureutuessaan lähiaikojen poliittisiin kysymyksiin Carrére liikkuu lisäksi samoilla vesillä kuin modernin dokumenttiromaanin pioneerit, Truman Capote, Norman Mailer ja Hunter S. Thompson. Fakta-aineistoa, sitaatteja, haastatteluja ja kokemuksia, yhdistetään fiktion keinoihin ja kuvitteelliseen materiaaliin. Vahva suhde nykypäivään poikkeaa esimerkiksi suomalaisista dokumenttiromaaneista, joita on pääasiassa rakenneltu kaukaisemman menneisyyden pohjalta.

Aineistostaan Carrére rakentaa kronologisen kertomuksen ”metafyysisestä kapinallisesta”, joka pulpahtaa aina pinnalle potkimaan tutkainta vastaan. Samalla teos tarjoilee lyhyen historiakurssin Venäjän viime vuosikymmenistä.

Tyyppinä Limonov muistuttaa hieman amerikkalaisdekkaristi James Ellroyta – hänellä on radikaali elämä, mutta taantumukselliset mielipiteet. NKVD-upseerin poika muutti 1970-luvulla Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin, järkytti venäläisiä emigranttipiirejä kerettiläisillä jutuillaan ja kohuromaaneillaan sekä seikkaili Jugoslavian hajoamissodissa ja uuden Venäjän syntyvaahdossa. Sittemmin hän tuli tunnetuksi nationalistisia näkemyksiä laukovana vastakulttuuriäijänä, joka ihailee bolševismia, mutta vastustaa Putinia.

Toisin kuin dokumenttiromaanin klassikot Limonov rakentuu melko vähän haastattelujen ja kokemusten pohjalle. Päähenkilöä on toki lyhyesti haastateltu. Samoin kansallisbolševikkikirjailija Zahar Prilepiniä. Pääasiallisesti Carrére tuntuu ammentavan aineistoa Limonovin romaaneista, jotka ovat kaikki omaelämänkerrallisia. Mutta on niissä myös fantasiaa ja spekulatiivisia elementtejä.

On ehkä hieman ongelmallista, että Carrére lukee Limonovin romaaneja autenttisina dokumentteina kirjailijan elämästä. Kenties hän haluaa sanoa, että elämä on aina kerrottua, eikä faktaa ja fiktiota voi erottaa. Limonov on kirjailija, jonka tuotantoa on hankala ajatella ilman ulkokirjallisia tekijöitä, vaikka viime vuosina häntä on alettu arvostaa laajemmin myös puhtaasti kirjailijana. Legendojen toisteleminen ja faktan ja fiktion välisen jännitteen sivuuttaminen ei silti paranna Carréren teosta, vaikka saattaa lisätä romaanin kaupallista potentiaalia.

Kertomuksessa on toki väriä ja vauhtia. Romaani kaahaa Ukrainan maaseudulta Harkovaan, Moskovaan ja New Yorkiin. Carrére iskee tarinaa: Limonov nuorisorikollisena, yrittämässä itsemurhaa, mielisairaalassa, hanttitöissä, juoppoputkessa, Limonov underground-runoilijana, sängyssä naisten kanssa, pokaamassa miehiä New Yorkin puistoissa. Yhteenkään päähenkilön elämänvaiheeseen ei kuitenkaan keskitytä kunnolla, eikä niistä pyritä löytämään laajempia merkityksiä.

Kirjailijantyöstä dokumenttiromaani ei kerro paljon mitään. Miksi Carrére sitten haluaa kertoa meille Limonovista? Ranskalaiskirjailija etsii suurta kertomusta: hänestä Limonovin elämä kuvaa meidän kaikkien elämää toisen maailmansodan jälkeen. Mistä oikein on kysymys?

Ehkä vastaus löytyy siitä miten Carrére on kirjoittanut itsensä mukaan teokseen? Hän näyttäytyy Limonovin vastakohtana, länsimaisena oikeistoliberaalina älykkönä, ja sellaisilla on tietenkin tylsä ja merkityksetön elämä. Limonov sen sijaan vaikuttaa siellä ”missä historia tapahtuu”, Carrére hehkuttaa.

Esimerkiksi 1990-luvun alussa Limonov painui Jugoslaviaan hillumaan serbijoukkojen mukaan. Tunnetussa BBC:n TV-dokumentissa hän ampuu konekiväärillä piiritettyyn Sarajevoon. Sittemmin hän soti sissinä Krajinassa, samoilla seuduilla kuin suomalainen arkkitehti ja palkkasotilas Marco Casagrande, joka julkaisi sotatripistään muisteluksen Mostarin tien liftarit (1997).

Teoksen kiinnostavinta antia ovat Limonovin Venäjälle paluun vuodet. Hän on mukana Moskovan syksyssä 1993, kun kommunistivetoinen parlamentti haastaa presidentti Jeltsinin. Kapina kukistetaan raa’asti, ja katukahakassa Limonov haavoittuu miliisin luodista.

Hämyisen eurasianistifilosofi Duginin kanssa Limonov perustaa Kansallisbolševistisen puolueen, joka flirttailee fasismille, kommunismille ja äärinationalismille. Samalla kansallisbolševikeista eli natsboleista tulee venäläistä vastakulttuuria, liike jonka railakas suora toiminta innostaa yhä Putinin pikkupakkasessa.

Poliittisena liikkeenä natsbolit on täynnä ristiriitoja. Joka tapauksessa puolue on tarjonnut purkautumistien tyytymättömälle nuorisolle ja haastanut Kremlin yhä autoritaarisemmaksi käyvän vallan. Rauhanomaisesti toimineen puolueen merkityksestä kertoo sekin, että sen tukahduttamiseen on käytetty runsaasti väkivaltaa. Puolue sinnittelee edelleen, nykyään nimellä Toinen Venäjä. Carrére kuvaa kiinnostavasti Limonovia vastaan nostettua oikeusjuttua ja kirjailijan vankila-aikaa 2001–2003. Tuolloin kauhukakarasta tulee profeetta: hän jakaa saman venäläisen kirjailijakohtalon kuin Dostojevski ja Solženitsyn.

Limonovissa on kiehtovia anekdootteja, mutta myös asiavirheitä. Carréren jotkut kannanotot oudoksuttavat, kuten Putinin kutsuminen ”suureksi valtiomieheksi”. Kirjassa vilisee väärin kirjoitettuja venäjän sanoja, ja venäläiset nimet on translitteroitu ranskalaisittain. Nämä pikkuvirheet eivät haittaisi, jos Carrére saisi Limonovista irti muutakin kuin mediaseksikkään elämäntarinan. Päähenkilön pinnan alle ei kuitenkaan päästä, eikä Limonovin elämän paradokseista saada kovin paljoa irti.

Kiinnostavampaa kuin lukea Limonovin edesottamuksista olisi se, että häneltä viimein suomennettaisiin kokonainen teos.

Entä mitä Limonov kertoo elämästämme toisen maailmansodan jälkeen? Ehkä se kuvaa vieraantuneen intellektuellin vaeltelua poliittisten ja taiteellisten herätteiden pyörteissä? Vai onko se tarina narsismista ja elämän muuttumisesta julkisuuden tavoitteluksi? Olemmeko lopulta saapuneet maailmaan, jossa maailmankatsomuksilla ei ole enää merkitystä, ainoastaan ”hyvällä tarinalla”, ja sillä sähköllä, jonka se yleisöstä irrottaa? Tämä jälkimaku jää ainakin Carréren teoksesta.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Parnassossa 3/2013.