Sergei Dovlatov:
Meikäläiset.
Kertomuksia, 154 s.
Suomentanut Pauli Tapio.
Idiootti 2012.
Jotkut kirjailijat osaavat tiiviin ilmaisun. Sergei Dovlatov
(1941–1990) kuluu tähän joukkoon. Hän kertoo 150 sivulla enemmän kuin
joku ivanivanovitš koko tuotannossaan.
Moderniksi klassikoksi seppelöidyn kirjailijan lyhyissä, iskevissä
tarinoissa rivien välit merkitsevät. Toisin kuin neuvostokirjailijat,
emigranttikirjailija Dovlatov on poliittisesti suora. Jos hänen
tarinoitaan olisi suomennettu heti 1980-luvulla, ne olisivat todella
läjähtäneet hermoon. Ei ihme, että Dovlatov nousi suosioon 1990-luvun
jälkikommunistisella Venäjällä. Hänen kuvauksensa
neuvostotodellisuudesta tuntuivat setvivän parhaiten ihmisten silloista
mielentilaa.
Meikäläiset on ilkikurinen tarinarypäs Dovlatovin itsensä
näköisen kirjailijan suvusta alkaen vallankumousta edeltäneestä
Vladivostokista ja edeten 1980-luvun New Yorkiin. Alkuteos ilmestyi
1983. Kyseessä ei ole perinteinen romaani, vaan anekdoottien kokoelma
tai kirjallinen muistojen albumi, jonka 12 tarinan aikana kerrotaan myös
Dovlatovin omat vaiheet. Kertomuksissa on vähän väliä sivupolkuja,
juttuja.
Kirjailijan isä oli puoliksi juutalainen, äiti Georgian
armenialaisia. Perhe asui Leningradissa. Dovlatov joutui suorittamaan
asevelvollisuutensa vartijana vankileirillä, opiskeli suomen kieltä
yliopistossa, ei saanut novellejaan julki ja alkoi kirjoitella
emigranttilehtiin länteen. Vuonna 1976 hänet erotettiin
lehtimiesliitosta ja vuonna 1979 häntä kehotettiin lähtemään maasta.
Meikäläisten tarinoissa vilahtelee absurdeja käänteitä,
hillitöntä satiiria ja jokapäiväisiä, tarkkoja huomioita. Dovlatov osaa
liioittelun taidon. Arjen absurditeettien kuvaajana hänestä tulee
hakematta mieleen 1920-luvun maineikas satiirikko Mihail Zoštšenko.
Elämä Neuvostoliitossa tietenkin oli absurdia. Novelleissa isoisä
ammutaan belgialaisena vakoojana; eno joka nuoruudessaan oli
tbilisiläinen kinto, raikulipoika, ylenee sodassa everstiluutnantiksi;
isän veljistä toinen on futuristirunoilija, toinen länteen muuttanut
huijari. Tädin miehen Aronin elämässä ”kuvastui valtiomme historia”,
ristiriidat ja äkkikäännökset, kommunismin virallinen ylistäminen ja
epäilyt selän takana. Vain yksi asia jäi Aronia häiritsemään – ruskea
aita, jonka ohi hän kulki työmatkallaan. Hän ei ikinä saanut tietää mitä
sen toisella puolella oli, ei tullut kysyneeksi.
Tarinoiden taustalla kulkee elämän sattumanvaraisuuden ja ihmisen
tahdonvapauden välinen jännite. Lahjakas serkku Borja, mallioppilas,
virtsaa yhtäkkiä koulun rehtorin päälle. Samaa rataa ylös-alas menee
serkun koko elämä. Hän kykenee toimimaan vain ääritilanteissa ja
romahtaa muuten aina täysin.
Dovlatov antaa vitsan paukkua: kunniansa kuulevat niin Stalin kuin
neuvostojärjestelmää nuoleskelleet kirjailijat. Myös tavallisia
neuvostokansalaisia piiskataan. He kyllä tiesivät, miten asiat oikeasti
olivat; kommunisteja kannatettiin vain hyötymisen takia.
Mutta jotenkin elettiin. Venäjällä kaikki järjestyy suhteilla tai
votkan ääressä. Dovlatovin suhde kotimaahansa tuntuu olevansa
samantapainen kuin kertomusten kirjailijan suhde vaimoonsa: ”tämä ei ole
rakkautta, vaan kohtalo”.
Nuori kääntäjä Pauli Tapio on suomentanut teoksen erinomaisesti.
Ville Ropponen
Kritiikki on ilmestynyt myös Parnasson numerossa 3/2012.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti