sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Nopeiden iskujen mestari

Sergei Dovlatov:
Meikäläiset.
Kertomuksia, 154 s.
Suomentanut Pauli Tapio.
Idiootti 2012.


Jotkut kirjailijat osaavat tiiviin ilmaisun. Sergei Dovlatov (1941–1990) kuluu tähän joukkoon. Hän kertoo 150 sivulla enemmän kuin joku ivanivanovitš koko tuotannossaan.

Moderniksi klassikoksi seppelöidyn kirjailijan lyhyissä, iskevissä tarinoissa rivien välit merkitsevät. Toisin kuin neuvostokirjailijat, emigranttikirjailija Dovlatov on poliittisesti suora. Jos hänen tarinoitaan olisi suomennettu heti 1980-luvulla, ne olisivat todella läjähtäneet hermoon. Ei ihme, että Dovlatov nousi suosioon 1990-luvun jälkikommunistisella Venäjällä. Hänen kuvauksensa neuvostotodellisuudesta tuntuivat setvivän parhaiten ihmisten silloista mielentilaa.

Meikäläiset on ilkikurinen tarinarypäs Dovlatovin itsensä näköisen kirjailijan suvusta alkaen vallankumousta edeltäneestä Vladivostokista ja edeten 1980-luvun New Yorkiin. Alkuteos ilmestyi 1983. Kyseessä ei ole perinteinen romaani, vaan anekdoottien kokoelma tai kirjallinen muistojen albumi, jonka 12 tarinan aikana kerrotaan myös Dovlatovin omat vaiheet. Kertomuksissa on vähän väliä sivupolkuja, juttuja.

Kirjailijan isä oli puoliksi juutalainen, äiti Georgian armenialaisia. Perhe asui Leningradissa. Dovlatov joutui suorittamaan asevelvollisuutensa vartijana vankileirillä, opiskeli suomen kieltä yliopistossa, ei saanut novellejaan julki ja alkoi kirjoitella emigranttilehtiin länteen. Vuonna 1976 hänet erotettiin lehtimiesliitosta ja vuonna 1979 häntä kehotettiin lähtemään maasta.

Meikäläisten tarinoissa vilahtelee absurdeja käänteitä, hillitöntä satiiria ja jokapäiväisiä, tarkkoja huomioita. Dovlatov osaa liioittelun taidon. Arjen absurditeettien kuvaajana hänestä tulee hakematta mieleen 1920-luvun maineikas satiirikko Mihail Zoštšenko.

Elämä Neuvostoliitossa tietenkin oli absurdia. Novelleissa isoisä ammutaan belgialaisena vakoojana; eno joka nuoruudessaan oli tbilisiläinen kinto, raikulipoika, ylenee sodassa everstiluutnantiksi; isän veljistä toinen on futuristirunoilija, toinen länteen muuttanut huijari. Tädin miehen Aronin elämässä ”kuvastui valtiomme historia”, ristiriidat ja äkkikäännökset, kommunismin virallinen ylistäminen ja epäilyt selän takana. Vain yksi asia jäi Aronia häiritsemään – ruskea aita, jonka ohi hän kulki työmatkallaan. Hän ei ikinä saanut tietää mitä sen toisella puolella oli, ei tullut kysyneeksi.

Tarinoiden taustalla kulkee elämän sattumanvaraisuuden ja ihmisen tahdonvapauden välinen jännite. Lahjakas serkku Borja, mallioppilas, virtsaa yhtäkkiä koulun rehtorin päälle. Samaa rataa ylös-alas menee serkun koko elämä. Hän kykenee toimimaan vain ääritilanteissa ja romahtaa muuten aina täysin.

Dovlatov antaa vitsan paukkua: kunniansa kuulevat niin Stalin kuin neuvostojärjestelmää nuoleskelleet kirjailijat. Myös tavallisia neuvostokansalaisia piiskataan. He kyllä tiesivät, miten asiat oikeasti olivat; kommunisteja kannatettiin vain hyötymisen takia.

Mutta jotenkin elettiin. Venäjällä kaikki järjestyy suhteilla tai votkan ääressä. Dovlatovin suhde kotimaahansa tuntuu olevansa samantapainen kuin kertomusten kirjailijan suhde vaimoonsa: ”tämä ei ole rakkautta, vaan kohtalo”.

Nuori kääntäjä Pauli Tapio on suomentanut teoksen erinomaisesti.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Parnasson numerossa 3/2012.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Robotin nälkä

Robotti lääkitsee nälkiintynyttä sieluaan. Se lihottaa tuhoutunutta mieltään raunioilla. Robotti kerää keskityösleirien sirut, se poi...