tiistai 10. huhtikuuta 2012

Säällistä keskustelua ja provokaatiota


Mitä essee tarkoittaa?
Toimittanut Johanna Venho.
Savukeidas 2012, 124 s.

Essee on nousussa. Essee on buumi. Essee on nykyihmisen tarve. Puhetta ajelehtii ajassa. Ja sanovat, että suomalaisen esseen kukinto 2000-luvulla on lähinnä tietyn pienkustantamon ansiota. Mistä on kysymys? Tähän koettaa vastata Mitä essee tarkoittaa -antologia seitsemän kirjoittajan voimalla.

Esseen merkitys on monikko, se ulottuu kouluaineiden nimityksestä valokuva- ja teatteriesseisiin. Oikea essee on silti muuta, se on välitilan taidetta, joka vikittelee sekä asia-, että kaunokirjallisuutta. 

Usein väitetään, ettei Suomessa ole esseistejä. Mainitaan Tuomas Anhavan 1950-luvun provokatiivinen lausuma, ettei edes suomalaista esseetä ole. Mutta se ei ole totta. Suomalainen esseetraditio on haaronut kahtaalta, kuten Kuisma Korhonen antologiassa näppärästi määrittää: kultivoituneen ja maltilla provosoivan suomenruotsalaisen linjan vastassa on jököttänyt Erno Paasilinnan ja Pentti Linkolan juureva toisinajattelu.

Essee on historiallisesti länsimainen laji, vaikka Venäjältä ja Japanistakin löytyy vastaavaa perinnettä. Antiikin sivistyksen marmorille rakentaen Montaigne, Bacon ja Woolf pystyttivät eurooppalaisen esseen uhmaamaan aikaa ja tilaa. Ei, vaan katso: essee olikin kevyt, puroileva, loputtoman skeptinen. Nimi tulee ranskan sanasta essayer (”pyrkiä”, yrittää”).

Entä miksi essee on tämän ajan laji? Vai onko? Ehkä fiktio on kuluttanut muuntumiskykynsä ja keinonsa loppuun? Ehkä kaikkialla pauhaava media on viihteellistynyt ja relativisoinut todellisuuden tulkinnan? Ehkä ihmiset kaipaavat ristivetoisessa infoähkyssä tietoista minää tulkitsijaksi? Ja tällainen on esseen persoona, se on samalla tavalla puhuva subjekti kuin runoudessa, se on näkökulma ja läsnäolon tunne.

Esseetä vauhdittaa myös sen ”epäkesko hybridiys”, lainatakseni Olli Löytyn antologiassa tekemää määritelmää. Essee sulattaa ahjoonsa eri lajeja, tutkielmaa, päiväkirjaa, reportaasia, lyhytproosaa, blogikirjoitusta. Ja essee on fragmentin taidetta: lukijan on täytettävä tekstin aukot. Teemoja varioidaan kuin musiikissa, ajatukset yhtyvät vapaasti, kompositio eli materiaalin leikkauksen taito ratkaisee.

Perinteisesti esseessä on ollut tärkeää keskusteleva, moniääninen muoto, joka on kaukana pamfletin saarnaavuudesta. Runoilija Kristian Blomberg moitiskeli artikkelissaan Kritiikin uutisissa 3-4/2011 nykyesseistejä liiasta kärjistämisestä. Myös Mitä essee tarkoittaa -teoksessa useampi kirjoittaja ihmettee liian provosoivaa nykyesseen virtausta. Tommi Melenderin sanoin ”räyhääjien ja rabulistien” lisäksi kaivataan pohdiskelua.

Kumma kyllä en itse ole havainnut pohdiskelun puutetta nykyesseessä.

Eniten 2000-luvun essee poikkeaa siinä, että kyse on esseekirjoista, kokonaisuudesta, ei vain koostelmista tekijänsä teksteistä vuosien varrelta, kuten usein aiemmin. Kokonaisuudeksi rakentuva non-fiktio on meillä uutta, vaikka esimerkiksi Ruotsissa sillä on pitkät juuret ja tunnetut tekijänsä, kuten Sven Lindqvist. Tästä ei yksikään antologian kirjoittajista puhu, kuten he eivät käsittele myöskään esseeteoksen kokonaisuutta.

Mitä essee tarkoittaa -antologian teksteihin olisi kaivannut hieman enemmän poikkeavia näkökulmia, puhetta esseen nykyvirtauksista, ja myös provokaatiota, ei vain esseen perinteestä ponnistavaa keskustelua. Tai mistä minä toisaalta tiedän?

Ville Ropponen


Kirjoitus on ilmestynyt myös Parnassossa 2/2012.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Pitäisikö Lenininpuisto nimetä uudelleen? Kenties Maiju Lassilan mukaan?

Perussuomalaisesta puolueesta (PS) oudon kierosti kesällä eronnut Sininen tulevaisuus, nyttemmin Siniseksi puolueeksi ( saks. Das blaue pa...