keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

Sopu sijaa antaa?

Keskustelu maahanmuuttajista ja eri kulttuureista on viime vuosina vellonut mediassa. Usein keskustelu on äärikantojen toistelua tai pintapuolisia räiskäleitä. Lukaisin Kari Hukkilan (s. 1955) esikoisteoksen Kerettiläisesseet (Savukeidas 2010), joka kuljettaa keskusteluun tasoja, sillä teoksesta ei ainakaan lukeneisuutta puutu. Hukkila pitää – ehka esseistille epätyypillisesti – itsensä pitkälti poissa teksteistä ja antaa aiheiden puhua.

Hukkilan tarkastelun kohteena on muukalaisuus ja muuttajat Eurooopassa. Erityisesti hän luo katseen islamilaisiin maahanmuuttajiin, kuinkas muuten, viime aikoina ei julkisessa keskustelussa ole juuri muista maahanmuuttajaryhmistä puhuttukaan. Tekstejään Hukkila taustoittaa luotaamalla sorrettujen vähemmistöjen juutalaisten, arabien ja romanien historiaa Euroopassa aina keskiajalta lähtien.

Esseet ponnistavat matkaan algerilaisesta ystävästä, Hafedista, jonka Hukkila tapasi 1990-luvun Pariisissa. Hukkila kiistää ystävyyden klassiset määritelmät, jotka korostavat samankaltaisuutta. Erilaisetkin voivat olla ystäviä.

Mutta eikö kulttuuri määrää identiteetin? Ei, eikä identiteettiä tarvitse lukita vain yhteen kulttuuriin, Hukkila vastaa. Samuel P. Huntingtonin idea ”sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä” on hölynpölyä, ihmiset ovat yksilöitä. Ja yksilöitä Hukkila tarkastelee Jemenistä ja Saharasta Espanjaan, Ranskaan ja Helsinkiin.

Euroopan historian Hukkila näkee tiivistyvän kahteen rajaan: ulkona oleviin ”vihollisiin” ja omien keskelle luikahtaneisiin ”kerettiläisiin” – tästä kokoelman nimi. Oman ja vieraan problematiikkaa on kätevää tarkastella historian ja kirjallisuuden läpi. Hukkila pohtii Dostojevskin Karamazovin veljekset -romaanissa esiintyvää suurinkvisiittorilegendaa ja kerii auki pikareskiromaanin perinnettä. Viimeksi mainitun hän sijoittaa konversojen ja moriskojen kohtaloihin keskiajan Espanjassa. Konversot olivat pakkokrististillistettyjä juutalaisia, moriskot pakkokäännytettyjä arabeja. Molempia ryhmiä vainosi inkvisitio, jonka Hukkila näkee modernin totalitarismin alkumuotona.

Maahanmuuttajien kotouttamisen Hukkila mieltää perustelemattomasti ainoastaan assimilaatioksi – ja tätä hän vertaa uskonnolliseen pakkokäännytykseen. Eikö tämä ole hieman liioittelua? Esseisti esittää myös kysymyksen liittyykö Euroopassa viime aikoina ilmennyt islamin vastaisuus Euroopan poliittiseen yhdentymiseen, joka tarvitsee sementikseen euronationalismia. Halutaanko erilaiset yhä sulkea ulos? Hyvä kysymys, johon Hukkila ei tosin vastaa.

Hukkilan sujuvasti kirjoitetuissa esseissä sivupolkuja- ja teemoja vilisee: 1600-luvun filosofi Spinozasta hypätään Tanskan Muhammed –pilakuvakiistaan. Moni ajatuspolku lankeaa yhteen vasta kokonaisuuden kautta. Pilakuvakiistaa Hukkila käsittelee yksioikoisesti ja mieltää muslimit vain uhreina.

1800-luvulta nykypäiviin etnistä erottelua perusteltiin biologialla. Nyt perustelu on Hukkilan mielestä vaihtunut ”kulttuuriksi”. Erilaiset ihmiset voivat kuitenkin elää rinnakkain ilman sulautumisen pakkoa, Hukkila uskoo. Hän asettaa ideaaliksi ikään kuin keskiajan Euroopan mallin toisinnon, mutta ei pohdi ajatusta sen pidemmälle. Keskiajalla ihmisen etnistä- ja kulttuuritaustaa merkityksellisempää oli usein uskonto. Jos yksilö ei kyseenalaistanut valtauskontoa, hän saattoi usein elää melko rauhassa oli hänen uskontonsa mikä tahansa – ajoittaisia pogromeja lukuunottamatta. Etnisellä taustalla tai kulttuurilla ei ennen uutta aikaa, löytöretkiä ja kolonialismia ollut niin suurta väliä, sillä eurooppalaisessa sääty-yhteiskunnassa jo eri yhteiskuntaluokissa vallitse tuolloin niin sanotusti eri kulttuuri.

Millä tavoin nykyisissä monikulttuuristuvissa eurooppalaisissa valtioissa voitaisiin toteuttaa keskiajan tyyppistä mallia? Tai miksi sellaista pitäisi toteuttaa, ovathan aikakausi ja yhteiskunnat täysin erilaisia? Olisiko järkevää, että ihmiset eläisivät samassa yhteiskunnassa segregoituneena eri yhteisöihin, ilman mitään yhteisiä lakeja, arvoja tai normeja? Tähän Hukkila ei ota kantaa. Hän vihjaa eurooppalaisen integraatiopolitiikan epäonnistuneen, mutta ei perustele miksi pyrkimys integraatioon pitäisi sen tähden kokonaan hylätä.

Kerettiläisesseet on mainio avaus ja tärkeä puheenvuoro. Teoksen terävyttä heikentää silti hieman se, että Hukkila romantisoi maahanmuuttajuutta ja näkee ”heikäläiset” vain äärimyönteisessä valossa tai uhreina. Aiheita olisi saanut käsitellä kriittisemmin, eikä olisi ollut pahitteeksi jos esseisti olisi välillä niin sanotusti väitellyt itseäänkin vastaan.

Ville Ropponen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Pitäisikö Lenininpuisto nimetä uudelleen? Kenties Maiju Lassilan mukaan?

Perussuomalaisesta puolueesta (PS) oudon kierosti kesällä eronnut Sininen tulevaisuus, nyttemmin Siniseksi puolueeksi ( saks. Das blaue pa...