Utopian ja helvetin välissä

Arvi Perttu:
Skumbria.
Romaani, 366 s.
Like 2011.

Arvi Pertun kolmas romaani Skumbria on moniaineksinen, sympaattinen tarina rakkaudesta ja maahanmuutosta. Se on myös pohdinta Venäjästä ja Suomesta. Alussa on Petroskoi ja ”metsäsymposiumi”, jossa paikallinen tulkki, pelimies Pauli ja suomalainen valokuvaaja Katri tapaavat ja pihkaantuvat. Pian kyyhkyläiset kelluvat ”Skumbriassa”, kuvitelmien lemmenmaassa, joka viittaa myös venäläiseen säilykemakrilliin.

Romaanin kerronta kiemurtelee naturalistisissa sävyissä, joita romanttiset väläykset maustavat. Viinaa juodaan ämpärikaupalla. Naimisen kuvausta piisaa. Mutta eikö se kuulu rakkausromaaniin? Perttu näyttää taitonsa henkilö- ja tilannekuvauksessa. Esimerkiksi Paulin kaverit Petroskoissa on piirretty hersyvästi, ja toilailut ovat värikkäitä.

Skumbriassa on omaelämänkerrallista taustaa. Petroskoissa syntynyt Perttu muutti Suomeen samana vuonna kuin ilmestyi hänen esikoisromaaninsa Petroskoin symposiumi (2001) – josta Skumbria tuo muistumia. Pertun toinen romaani Papaninin retkikunta (2006) vakuutti tyylitaiturin saapumisesta. Turhan vähälle huomiolle jäänyt romaani luotaa särmikkäästi 1930-luvun vainoja Petroskoissa. Papaninin retkikunta kaikuu myös Skumbrian taustalla, kun romaanin Pauli setvii suhdetta isäänsä ja pohtii tämän elämää, johon kuuluivat vainovuodet. Toistuuko Suomeen muuttavan Paulin elämässä isän kohtalo, unelma utopiasta, joka osoittautuu helvetiksi?

Lappeenrannassa Pauli sinnittelee oleskeluluvan haussa, työttömän yksinäisyydessä tai paskaduuneissa. Rakkauteen tulee ryppyjä ja syrjähyppyjä.

Romaani pelaa Venäjään ja Suomeen liitetyillä stereotypioilla, joita myös murretaan. Venäjällä Paulia on haukuttu tšuhnaksi, Suomessa nimitellään ryssäksi. Aina ei auta sekään, että Pauli osaa suomea: ”Tajusin, että kieli on suurempi asia kuin pelkät sanat. Siihen kuuluivat kasvuympäristö ja kouluvitsit, tavat ja iskelmät, iltalehtien juorupalstat”. Kyräilevät suomalaiset pitävät venäläisiä vain roistoina tai huorina. Pian myös Petroskoista tulee Paulille vieras, hän putoaa kahden maan ja kulttuurin väliin.

Kulttuurien lisäksi törmäilevät Paulin ja Katrin arvomaailmat. Katrista tulee Suomessa hallitseva, ja hän muuttuu hedonistiksi. Tässä on kai sarkasmia nykynaisten miehille asettamia vaatimuksia kohtaan? Onko liikaa, kun naiset haluavat samassa miehessä sekä machon panomiehen, että keskustelevan koti-isän, voisi romaanin Pauli pohtia.

Suomessa Katri menestyy, Pauli vain heijaa alas ja ylös. Hyväksyykö hän lopulta kohtalonsa?
Skumbrian kerronta on paikoin hidasta ja leikkauksia kohtauksesta toiseen olisi voinut tehdä rohkeammin. Pertun groteskia ja lyyristä realismiin sekoittava kertojanääni kasvaa silti romaanissa täyteen mittaansa. Harva meillä osaa valmistaa tragikomediaa yhtä hyvin kuin Perttu.

Ville Ropponen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 1/2012.

Stereotypioita venäläisistä maahanmuuttajista

Joskus kirjoja tulee luettua kun ei ole muutakaan tekemistä tai koska työhuoneelle vievä bussiyhteys on hidas. Lukaisin äskettäin Mikko Viljasen (s. 1976) toisen romaanin Maan paino (2009). Kirjassa minua kiinnosti se miten Viljanen on kuvannut venäläisiä maahanmuuttajia Suomessa.

Muuan Oleg muuttaa Helsinkiin etsimään kadonnutta menneisyyttä. Oleg on neuvostodiplomaatin, tarkemmin sanoen vakoojan poika, jonka perhe asui Brežnevin aikaan Suomessa. Koska Viljanen kertoo venäläisistä suomalaisille, on mukaan pitänyt näköjään saada ”viittauksia tuttuihin asioihin”. Niinpä Olegin perhe on 1980-luvulla häädetty Helsingistä kauas itään, Jakutian Magadaniin.

Esikoisteoksessaan Todennäkyjä (2004) Viljanen käsitteli nuoren miehen kasvua sekä näköaistin ylivaltaa länsikulttuurissa. Maan painossa hän yrittää yhdistellä rakkaustarinaa, kasvukertomusta ja vakoojatrilleriä.

Romaanin alku ja Magadaniin sijoittuva jakso etenevät vaivalloisesti. Jotain liian osoittelevaa on siinä, että vakoojan perhe asuu juuri kaupungissa, jonka kautta iso osa Gulag-vangeista kärrättiin leireille. Viljasen kuvaus Olegin isän agenttihommista on amatöörimäinen, ja koko vakoojakuvio horjuu uskottavuuden reunalla.

Tarina lähtee käyntiin vasta, kun Oleg palaa aikuisena Helsinkiin. Hänestä on tietenkin tullut varas ja armeijakarkuri. Suomessa hän on laiton maahanmuuttaja. Olegilla on myös ajatuksia ja haaveita opiskelusta ja kirjoittamisesta. Viljanen kirjoittaa myötäelävän tuntuisesti venäläisten maahanmuuttajien kohtaamista ongelmista. Töitä on hankala saada. Oleg kerjää, asuu tyhjässä mökissä, kerää ruokaa roskiksesta tai kauppaa pilveä kaverinsa Andrein kanssa.

Tarinan keskiöksi on kuitenkin pykätty Olegin suhteiden selvittely kahteen eri naiseen. Daria on Helsinkiin päättynyt entinen tyttöystävä Pietarista. Almaan Oleg tutustui jo lapsena 1980-luvun Helsingissä, tytön isä oli Olegin agentti-faijan kontakteja Suomen Ulkoministeriössä.

Matti Pulkkisen tokaisu, että romaani on sika joka syö mitä tahansa kääntyy tässä tapauksessa itseään vastaan. Viljasen romaaniin on työnnetty kaikki mahdolliset venäläissiirtolaisiin liitetyt kliseet ja stereotypiat: kulissiavioliitto, pikkurikollisuus, prostituutio ja neuvostotiedustelun aaveet. Romaanin ongelma on henkilöhahmot, jotka kuulostavat, maistuvat ja haisevat pahvilta. Erityisesti venäläiset henkilöt tuntuvat Dostojevskilta poimituilta. Viljanen soveltaa romantisoivaa kieltä, joka voisi toimia erilaisen kertomuksen yhteydessä. Olegin, Darian ja Alman tarinan kohdalla kielenkäyttö on turhan sisäsiistiä. Kertomus ei pinnistelystä huolimatta syvene, ja lopun ilmianto jää motivoimattomaksi.

Kiinnostavista aiheista ja teemoista huolimatta Maan paino ei kohoa sfääreihin, vaan jumittuu jurnuttamaan kliseiden pintavaahtoon.

Tbilisi – lähes vapaiden kirjailijoiden kaupunki

Georgian pääkaupunki, kukkulainen Tbilisi on kulttuurivaikutteiden ikivanha sekoitusastia.

Kaukasuksen ihmeellisimmän kaupungin kujat kiemurtelevat pitkin rinteitä. Vuorelta kurottaa Isänmaan äidin patsas, Narikala-linnoitus ja Eiffel-tornia muistuttava tv-torni. Kaikkialla kohoaa kirkkoja, jotka ohittaessaan useimmat tbilisiläiset tekevät ristinmerkin.

Tbilisin monikansallisuus ja uskonnollinen sekameteli ovat ehkä vähentyneet niistä päivistä, kun kaupunki oli silkkitien keskuksia, mutta edelleen moninaisuuden erottaa: Tbilisistä löytyy armenialaisten, juutalaisten ja azerien kaupunginosat. Sulphurin historiallisten kylpylöiden lähellä kohoaa Tbilisin ainoa moskeija.

Tbilisi on ollut myös kirjailijoiden kaupunki, jossa esimerkiksi venäläiset Aleksander Puškin ja Sergei Jesenin kävivät vaikuttumassa. Georgian ulkomailla tunnetuimmat kirjailijat saattavat olla Shota Rustaveli, 1200-luvun Pantterintaljainen-epoksen tekijä, ja muuan Ioseb Besarionis dze Jughashvili, Stalinina tunnettu diktaattori, joka julkaisi nuoruudessaan kiitetyn runokokoelman.

Kansainväliset vaikutteet tulivat Georgiaan usein varhemmin kuin esimerkiksi Venäjälle, ja 1910- ja 1920-luvuilla Tbilisi oli tärkeä modernin kulttuurin keskus.

”Tuolloin Georgian kirjallisuudessa vallitsivat kokeilut ja eurooppalainen avantgarde. Venäjän vallankumouksen jälkeen monet kirjailijat pakenivat Tbilisiin, ja täällä toimi radikaaleja kabareita, kuten Futuristiakatemia”, selittää Lasha Bakradze, georgialaisen kirjallisuuden historian museon johtaja.

Neuvostoaikana yhteys ulkomaailmaan katkesi, ja 1930-luvulla kirjailijoita ammuttiin. Bakradzen mukaan Georgiassa oli silti jo 1930–1940-luvuilla vastarintaa neuvostokulttuurille. Se sai usein nationalistisia muotoja. Kun kirjailijat eivät voineet kuvata nykypäivää totuudenmukaisesti, he pakenivat historiaan ja mytologiaan ja kirjoittivat sankarillis-kansallisia teoksia.

”Georgialainen kirjallisuus on jälleen nousussa. Sisällissodan ja talousahdingon aikaan 1990-luvulla kirjoitettiin hyvin vähän. Myös presidentti Edvard Shevarnadzen aika oli sekavaa ja rahan puute haittasi. Vasta ruusuvallankumouksen 2003 ja presidentti Mikheil Saakashvilin valtaan nousun jälkeen tilanne tasapainottui. Nyt taas kirjoitetaan paljon, ja taloudellisia resursseja julkaisuihin löytyy aiempaa enemmän”, Bakradze tietää.

Runous ja proosa ovat nyt Georgiassa pinnalla. Johtava ismi on postmodernismi, ja löytyy monenlaisia kirjallisia kokeiluja. 1990-luvulla ja varsinkin äärinationalistisen presidentti Sviad Gamsahurdian kaudella kansallismielisyys löysi kaikuja myös kirjallisuudesta, mutta nykyään sellaista ei enää näy. Internet on vaikuttanut kirjallisuuteen suuresti, ja kirjallisuusblogit kasvattavat suosiotaan.

”Esimerkiksi eräs Yhdysvalloissa asuva georgialainen kirjoitti romaanin elämästä Amerikassa ja julkaisi sen Internetissä. Pseudonyymillä ”Umbesito” esiintyneeseen kirjailijaan saattoi olla yhteydessä vain Skypen tai sähköpostin kautta ja keskustella hänen kanssaan. Kirjailija ei ole paljastanut henkilöyttään, vaikka romaanista Jos meillä ei olisi ollut ongelmia tuli hyvin suosittu”, kertoo Bakradze. Hänen mielestään georgialaisemigrantit kirjoittavat nyt kiinnostavinta kirjallisuutta, kuten Pata Kudatze Ranskassa ja Giorgi Maidzuradze Saksassa.

”Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Georgiasta on muuttanut pois miljoonasta puoleentoista miljoonaan ihmistä. Provinsialismi uhkaa, jos aivokato jatkuu” tuskailee runoilija ja Apro-kirjallisuuslehden päätoimittaja Shota Iotashvili.

Iotashvili ja nuori runoilija Anna Grig ovat ulkomailla tunnettuja georgialaisia kirjailijoita. Venäjällä syntynyt ja Georgiaan vasta teini-iässä muuttanut Grig kirjoittaa tosin venäjäksi.

Kirjailijat harmittelevat, että vuosisatoja tiiviinä pysyneet georgialais-venäläiset kulttuurisuhteet ovat heikentyneet vuoden 2006 ja viimeistään Etelä-Ossetian sodan 2008 jälkeen. Yritystä niiden uudelleen lämmitykseen on ollut. Vuoden 2008 sodan jälkeen on järjestetty  jo kahdesti georgialais-venäläinen kulttuuribiennaali. Syyskuussa 2011 Grig oli menossa Moskovassa järjestettävään biennaaliin Venäjän PEN-klubin kutsumana, kun häneltä äkkiä evättiin viisumi. Muillakin georgialaiskirjailijalla on ollut ongelmia Venäjän viisumin kanssa.

Kirjailijoilla on samantyyppinen suhde Venäjään kuin useimmilla koulutetuilla georgialaisille. Enemmistö osaa hyvin venäjää, eivätkö he vastusta venäjän kieltä tai kulttuuria.

”Mutta Venäjän imperialistisesta politiikasta en pidä”, puuskahtaa Grig.

Iotashvili täydentää, että toisin kuin Baltian maissa Georgiassa ei ole koskaan ollut venäläisvähemmistöä, mutta Venäjä on käyttänyt abhaaseja ja eteläosseetteja työkaluna Georgiaa vastaan.

Georgialaiskirjailijoiden sekä abhaasi- ja osseettikirjailijoiden suhteita valtioiden väliset konfliktit eivät ole katkaisseet. Viime vuosina on julkaistu useita yhteisiä kirjallisuusantologioita, tuorein antologia Južnyj Kavkaz (”Etelä-Kaukasia”) ilmestyi syksyllä 2011; siitä löytyy armenialaisten, azerien, georgialaisten, abhaasien ja eteläossetialaisten kirjailijoiden tekstejä.

Venäläiskirjailijoiden vierailut Georgiaan ovat vähentyneet.

”Haluaisin usein kutsua venäläisiä Georgiaan, mutta hyville kirjailijoille, kuten Vladimir Sorokinille, ei myönnetä Venäjällä matkarahoitusta, vaan tänne toimitetaan vain keskinkertaisia propagandakynäilijöitä, tuhahtelee Lasha Bakradze.

Hän nyrpistelee abhaasi- ja osseettikirjallisuudelle, ne eivät hänestä yleisesti ottaen ole korkeatasoisia. Sikäläiset kirjailijat eivät esimerkiksi uskalla käsitellä poliittisia kysymyksiä.

Erityisen vapautuneelta ei kirjallinen elämä vaikuta Georgiassakaan. Maan mediasta valtaosa on hallituksen kontrollissa, ja vain muutama mediayhtiö on riippumaton.

”Mediassa ei ole sananvapautta”, vakuuttelevat Grig ja Iotashvili yhteen ääneen.

Kirjallisuus on Iotashvilin mukaan vielä riippumaton vyöhyke. Poliittisesti oppositiossa olevia kirjailijoita ei kuitenkaan julkaista, sanoo Grig. Presidentti Saakashvili on ollut läntisten suurvaltojen suosiossa, mutta kirjailijat eivät ole vakuuttuneita.

”Liberaalista ja demokraattisesta imagostaan huolimatta Saakashvili on eräänlainen diktaattori”, väittää Grig

Seisomme kirjallisuuden ja yhteiskunnan kohtauspinnalla. Georgilaisen kirjallisuuden historian museon ikkunasta näkyy läheiseen puistoon ja bulevardeille. Tbilisissä kerjäläisten suuri määrä hämmästyttää. Väitetään heistä valtaosan olevan romaneja tai niiden kurdien jälkeläisiä, jotka Stalin karkotti tänne Azerbaidjanista, mutta joukossa näkyy paljon georgialaisia.

Joka puolella kohoaa rakennustyömaita, ja rakennettavaa ja korjattavaa onkin paljon. Paikallisia oudoksuttaa, kun jopa pääkatu Rustavelin varrella seisoo isoja rakennuksia tyhjillään, lankut lyötyinä ikkunoihin. Esimerkiksi pääpostin rakennus ammottaa autiona. Sitä vastoin presidentti Saakashvilin Washingtonin Valkoista Taloa jäljittelevä uusi virkapalatsi kohosi pikavauhtia Mtkvari-joen länsipuolelle.

”Neuvostoliiton jälkeisen villin kapitalismin seurauksena tuloerot ovat täällä valtavia. Rikkaiden ja köyhien välinen kuilu levenee, keskiluokka on olematon, pieni ryhmä omistaa yhä enemmän samalla kun työttömyys on korkea, ja köyhyys lisääntyy. Ammattiliitoilla ei ole tarpeeksi valtaa ja niitä painostetaan. Minimipalkkaa ei ole säädetty laissa, ja keskipalkka on vain 250 euroa kuukaudessa. Hallitus ymmärtää ongelman, mutta vakavia yrityksiä sen ratkaisemiseksi ei ole tehty”, Bakradze kritisoi.

Hänen mukaansa nykygeorgialaisessa kirjallisuudessa on paljon yhteiskuntaan liittyviä tabuja. Esimerkiksi politiikkaan usein sekaantuneesta Georgian patriarkaatista kirjoitetaan varovaisesti, ja uskonto on arka aihe. Sosiaalisia ongelmia ei juuri käsitellä kirjallisuudessa, ei myöskään elokuvassa. Bakradzelle ei tule mieleen yhtään nykyromaania, jossa yhteiskunnallisia ongelmia puitaisiin vakavasti.

Se on hänestä hyvin harmillista.

Ville Ropponen


Georgia

* 4,6 miljoona asukasta.
* Asukkaista 84 prosenttia on georgialaisia. Tärkeimmät vähemmistöt ovat azerit (6,5 prosenttia), armenialaiset (5,7 prosenttia) ja venäläiset (1,5 prosenttia).
* 83,5 prosenttia väestöstä on uskonnoltaan ortodoksikristittyjä, 10 prosenttia muslimeja ja 2 prosenttia juutalaisia.
* Georgian kieli kuuluu kaukasialaiseen kieliryhmään. Kieltä on kirjoitettu omilla aakkosillaan 400-luvulta lähtien.
* Itsehallintoalueet Abhasia ja Etelä-Ossetia ovat yksipuolisesti eronneet Georgiasta 1990-luvun alussa käytyjen sotien jälkeen. * Elokuussa 2008 Georgia ja Venäjä sotivat lyhyen sodan Etelä-Ossetiassa. Nyt Venäjä käytännössä miehittää Abhasiaa ja Etelä-Ossetiaa, joiden itsenäisyyden hyvin harva maailman maa on tunnustanut.


Idän & lännen lovessa

”Georgialla on identiteettiongelma. Maantieteellisesti kuulumme Aasiaan, mutta emme tunne itseämme aasialaisiksi”, sanoo georgialaisen kirjallisuuden museon johtaja Lasha Bakradze.

Antiikin aikana kreikkalainen kulttuuri vaikutti Georgian alueella enemmän kuin aasialainen.

Georgia omaksui kristinuskon 400-luvulla toisena maana maailmassa. Identiteettiä loi vuosisatainen taistelu islamilaisia kansoja vastaan. Toisaalta idän kansoilta opittiin myös paljon. Georgialaiset ottivat vaikutteita siirtomaaisäntien Persian ja Turkin kulttuurista.

”Eurooppalainen kulttuuri on saapunut Georgiaan hitaasti ja second hand -muodossa venäläisen kulttuurin välityksellä. Ristiriitaisista kulttuurivaikutteista täällä on syntynyt symbioosi, erikoislaatuinen sija Euroopan ja Aasian välillä, josta tarkastella molempiin suuntiin”, Bakradze pohtii.

Keskiajalla Georgian kuninkaat yrittivät luoda suhteita Eurooppaan, mutta Eurooppa torjui heidät. Asetelma toistuu Bakradzen mielestä nykyään. Nyky-Georgian länsisuuntaus ei tarkoita eurooppalaistumista, sillä Georgian lähin liittolainen on Yhdysvallat.

”Eurooppa on kiinnostunut meistä lähinnä päästäkseen eroon riippuvuudestaan venäläisestä kaasusta ja öljystä, eli löytääkseen Georgian läpi uusia kauttakulkureittejä Keski-Aasian energiavaroille”, Bakradze kritisoi.

Ville Ropponen


Artikkeli on ilmestynyt myös Voima-lehdessä 1/2012, s. 32-33 ja Fifissä.

Monineuvoinen Georgia

Ville Ropponen

Vuorten ja viinitarhojen Georgia lepää Euroopan ja Aasian välissä. Vuoden 2003 ruusuvallankumouksen jälkeen monet toivoivat suuria muutoksia maassa. Mutta kuinka paljon Georgiassa on muuttunut? Viime vuosien kuuma kysymys on ollut Georgian suhde separatistiin alueisiinsa Abhaasiaan ja Etelä-Ossetiaan. Lusikkansa soppaan on työntänyt suurvaltanaapuri Venäjä. 

Georgia on ollut viime vuosina maailmanpolitiikan polttopisteessä. Sota Venäjää vastaan Etelä-Ossetiassa 2008 on maassa yhä tuoreessa muistissa. Sodan jälkiin myös törmää maisemassa, kun kiertää Georgiaa. Gorin kaupungin lähellä kohoaa esimerkiksi georgialaisten Etelä-Ossetian pakolaisten parakkikylä. Boržomin kaupungin lähellä vuorenrinteessä taas näkyy kärventynyttä havumetsää. Palo roihusi elokuussa 2008, kun Venäjän ilmavoimat yritti pommittaa Boržomin maailmankuuluja kivennäisvesilähdeitä ja -tehtaita.

Ja Georgia on myös paljon muuta. Kakhetian maakunnassa helmeilevä rypälejuoma ja illassa raikaava laulu vasten lumihuippuista Kaukasusta saa mielen kaihoisaksi. Tasangolla lammaslaumat määkivät ja kuorma-autot päristelevät. Seudulta ovat kotoisin parhaat georgialaiset viinit, kuten Kindzmarauli. Pöydillä tammien alla loistaa ainutlaatuinen kaukasialainen vieraanvaraisuus: höyryäviä lihavartaita, salaatteja ja isoja ravioleita muistuttavia hinkaleita. Vieraisille ei myöskään koskaan tulla ilman runsaita lahjoja isäntäväelle. Pohjoisessa nousevien vuorten sinertävän muurin takana häämöttää Tšetšenia.

Pieneksi maaksi Georgia on hersyvän moninainen. Alueelle on keskittynyt paljon eri perinteitä ja kansoja. Luonnonolot vaihtelevat Mustanmeren subtropiikista vuoriston kylmyyteen. Georgian monineuvoisuus tiivistyy 1,2 miljoonan asukkaan Tbilisissä, jossa voi kierrellä armenialaisten, azerien ja juutalaisten kaupunginosissa. Mäkisessä kaupungissa kadut juoksevat ylös ja alas. Kukkulalta ojentuvat isänmaan äidin patsas ja Narikala-linnoitus. Kymmenien kirkkojen kellot kumisevat. Georgialaiset ovat uskonnollista kansaa, ja kirkon ohittaessaan useimmat seisahtuvat ja tekevät ristinmerkin.

Itää ja länttä, vaurautta ja köyhyyttä

Antiikin aikana Georgiassa vaikutti kreikkalainen kulttuuri, ja maa omaksui kristinuskon jo 300-luvulla. Vuosisatoja georgialaiset mielsivät itsensä Euroopan etuvartioksi taistellessaan mongoleja vastaan tai huokaillessaan Persian ja Turkin ikeessä. Idän kulttuureilta myös saatiin vaikutteita. Keskiajalla Georgian kuninkaat koettivat virittää suhteita Eurooppaan, mutta Eurooppa torjui heidät. Jotkut georgialaiset pelkäävät, että tämä asetelma on nyt toistumassa, kun läntisiä suurvaltoja tuntuu kiinnostavan lähinnä Keski-Aasian energiavarojen kauttakulun turvaaminen Georgian läpi.

Georgialaiset ovat kaukasialaisten tapaan tummia, kotkannenäisiä ja pystypäisiä. Hyvin pukeutuneet naiset ja miehet täyttävät Tbilisin pääkadun Rustavelin, jota kehystävät kalliit putiikit ja ravintolat. Myös Georgian isot tuloerot näkyvät: pukumiesten seassa pujottelee yllättävän paljon kerjäläisiä. Mtkvari-joen rantakadut ovat täynnä uusrikkaiden taloja ja lähistöllä on myös presidentti Mikheil Saakashvilin uusi virkapalatsi, se muistuttaa Washingtonin Valkoista Taloa. Silti jopa Tbilisin keskustassa seisoo useita isoja rakennuksia tyhjillään tai purkukunnossa.

Gorin teräsmies

”Nimeni on Stalberi”, hihkaisee oppaamme Uplistsikhen luolakaupunkiin ja jatkaa pysyneensä 60 elinvuottaan terveenä siksi että on juonut viiniä joka päivä. Nimensä hän on saanut tietenkin Stalinin ja Berijan mukaan.

Ensin mainittuun törmää täällä usein. Stalinin muotokuvia myydään Tbilisin kirpputoreilla. Ja Gorin kaupunki ei tunnu juuri muuttuneen siitä, kun Stalin syntyi siellä juopon suutarin poikana vuonna 1879. Hänen syntymätalonsa on hökkeli, joka sijaitsee nyt Stalinin puistokadun varrella kreikkalaisen temppelin ympäröimänä. Viereisessä katedraalia muistuttavassa Stalin-museossa kerrotaan diktaattorin elämästä ja löytyy monta historiallista valokuvaa, mutta tietoja Stalinin terrorista tai kriittisiä huomioita on turha etsiä. Georgiassa Stalinia on ollut tapana pitää vain ”vahvana johtajana”, ja siinä kaikki.

”Ei täältä ole koskaan tullut muuta kuin Stalin, eikä kai tulekaan, pakkohan hänestä on olla vähän ylpeä”, kiteyttää paikallinen taksikuski gorilaisten ristiriitaista Stalin-suhdetta.

Asenteiden muututtava molemmin puolin

Georgialaisilla on ristiriitainen suhde myös Venäjään. Useimmat koulutetut georgialaiset osaavat hyvin venäjää, eivätkö he vastusta venäjän kieltä tai kulttuuria. Venäjän imperialistisesta politiikasta he eivät kuitenkaan pidä.

”Etelä-Ossetian sodan jälkeen Georgian oli pakko hyväksyä Abhaasian ja Etelä-Ossetian irtautuminen. Nuo alueet ovat yhä venäläisten joukkojen miehittämiä ja taloudellisesti riippuvaisia Venäjästä. Lisäksi Venäjän joukot uhkaavat Georgiaa”, selittää Ghia Nodia, Ilyan valtionyliopiston Kaukasia-opintojen professori.

Nodia uskoo, että lähiaikoina Abhaasia ja Etelä-Ossetia joko liittyvät Venäjään autonomisina alueina tai ne venäläistetään. Nodian mukaan Venäjä koettaa käyttää Sotshin vuoden 2014 olympialaisia hyväksi asuttaakseen venäläisiä Abhaasiaan.

Nodia toivoo, että Venäjä myöntäisi Georgian itsenäistymisen ja lakkaisi sekaantumasta alueen asioihin. Georgian tulisi lisäksi pyrkiä kehittymään yhteiskuntana, jotta Abhaasia ja Etelä-Ossetia haluaisivat jälleen liittyä siihen. Tämä edellyttäisi myös georgialaisilta asennemuutosta suhteessa vähemmistöihin.

Muutosta ilmassa?

Etelä-Ossetian konfliktin kärjistymisestä on Georgiassa syytetty myös presidentti Saakashvilia. Noustessaan valtaan ruusuvallankumouksessa 2003 Saakashvili vannoi palauttavansa separatistiset alueet Georgian yhteyteen.

Saakashvili tuntuu myös onnistuneen vähemmistöpolitiikassa. Siltä vaikuttaa, kun kuuntelee mielialoja Samtshe-Javakhetin armenialaisalueella Etelä-Georgiassa. Maisemassa vuorottelevat karu tasanko ja terävät vuoret, niityillä märehtivät lehmät, ja pelloilla rehottaa peruna. 1990-luvulla alueen välit Tbilisin kanssa olivat koetuksella. Tuolloin georgilaisnationalismi vaikutti vahvasti politiikkaan, ja vähemmistöjä karsastettiin.

Saakashvilin kaudella suhtautuminen muuttui. Armenialaissyntyisen Radio Free Europen toimittajan Olesya Vartanjanin mukaan vähemmistöalueille on nyt rakennutettu kouluja sekä parannettu teitä ja infrastruktuuria.

”Saakašvili on taistellut korruptiota vastaan ja huolehtinut siitä, että valtion tuet, kuten eläkkeet maksetaan ajallaan. Laillisuus on kasvanut ja aiemmin valtaa pitäneet rikollisklaanit on pantu kuriin”, vakuuttelee Vartanjan.

Niin tai näin, Georgiassa törmää usein myös näkemykseen, etteivät asiat Saakashvilin aikana ole parantuneet riittävästi. Tuloerot ovat yhä suuret, sanavapaus rajoitettua ja opposition toimintaa häiritään. Vuonna 2013 georgialaisilla on valinnan paikka: perustuslain mukaan Saakashvili ei voi enää asettua ehdolle kolmanneksi kaudeksi. Georgiassa arvuutellaan nyt tekeekö Saakashvili ”putinit”eli ryhtyy pääministeriksi ja nostaa presidentiksi kannattajansa, vai astuuko esiin haastaja esimerkiksi miljardööri Bidzian Ivanishvilin muodossa, kuten viime aikoina on ounasteltu.

Fakta: Georgia

4,6 miljoona asukasta.                   
Asukkaista 84 prosenttia on georgialaisia. Tärkeimmät vähemmistöt ovat azerit (6,5 prosenttia), armenialaiset (5,7 prosenttia) ja venäläiset (1,5 prosenttia).
Georgialaisista 83,5 prosenttia on ortodoksikristittyjä, muslimeja on 10 prosenttia ja juutalaisia 2 prosenttia.    
Georgian kieli kuuluu kaukasialaiseen kieliryhmään; kieltä on kirjoitettu omilla aakkosillaan 400-luvulta lähtien.

Abhaasia ja Etelä-Ossetia irtautuivat Georgiasta yksipuolisesti 1990-luvulla. Georgia ja Venäjä kävivät lyhyen sodan Etelä-Ossetiassa 2008. Abhaasian ja Etelä-Ossetian itsenäisyyden on Venäjän lisäksi tunnustanut hyvin harva maailman valtio.

Artikkeli on ilmestynyt myös Kansan Uutisten Viikkolehdessä 5.1.2012.

Museotavaraa

– Pullot pöydälle, sanoo etanolimuseon johtaja ja aivastaa, kun nurkkiin kertynyt pöly ulottuu sieraimiin. Pölystä ei ole päästy eroon, vaikka muuten museon labyrintin kryoliittihyllyt ja lasiseinät hehkuvat kirkkautta ja läpitunkemattomuutta. Mikään ei voi järkyttää meitä, seinät ja hyllyt tuntuvat huokuvan. Hyllyjen vitriineissä on erilaisia alkoholijuomia: konjakkia, armanjakkia, geneveriä, calvadosta, ouzoa, rakia, tequilaa, brandiä, rommia, vodkaa, ruis-, mallas-,maissi- ja savuviskiä, kumissia, grappaa, erivärisiä liköörejä, absinttia, katkeroja, balsameita, madeiraa, martinia, sherryä, vermutteja, puna-, valko-, ja roseviinejä, siidereitä, šamppanjaa…

– Tähän pöydälle asetan toistaiseksi erikoisimman löytöni. Tämä on harvinaista ainetta. Tällaista ei ole valmistettu noin kahteen sataan vuoteen. Löysin sen erään senegalilaisen tehtaan raunioista. Olen tutkinut asiakirjoja - tämän nimi on olut, bier, birra, pivo, serveza.. Senegal on varmasti ollut tunnettu olutmaa.

Anton on kuunnellut jäykkänä, kuten aina, pää muistuttaen maahan varissutta lehteä. Hän hymyilee kuivasti johtajalle ja hänen päänsä rapisee hieman.

– Haluan, että pidät oluesta erityistä huolta, sanoo johtaja ja sytyttää marisätkän, kuten tavallista. Johtaja luo vielä viime silmäyksen ympärilleen varmistuakseen, että kaikki on kunnossa, ja ojentaa sitten avainkortin Antonille.

– Minä luotan sinuun, johtaja luikkaa ja livahtaa sitten lasiovista ulos.

Hän on lähdössä jälleen jatkamaan arkeologisia tutkimuksiaan, jotka ovat viime vuosien aikana vieneet hänet ympäri maapalloa. Tähän mennessä johtaja on löytänyt jo kolme täysin uutta etanolijuomalaatua: vodkan Venäjältä, siiderin Bretagnesta ja nyt oluen Senegalista. Tavallisesti museossa on Antonin lisäksi kaksi työntekijää, mutta tänään nuo kaksi muuta ovat äkillisesti sairastuneet. Etanolimuseo jää yksin Antonin vastuulle. Ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen ja kuuteen päivään.

Anton kuljeskelee hyllyjen välissä. Tuuh, puuh, hän ääntelee ja silmäilee tylsistyneesti puteleita.

Hän tekee kierroksen museon ympäri ja sitten toisen kierroksen. Jostain syystä hän aina palaa näyttelytilaan, jossa pöytä kannattelee uutta löydöstä. Merkillistä, taas täällä, Anton tuumii ja seisahtuu kallo rapisten pöydän eteen. Hän tuntee cortexissaan outoja värähdyksiä, aivan kuin jokin lukkiutuisi ja pyrähtäisi pyörimään. Monimutkaiset muutokset käynnistyvät Antonin aivojen kemiallisessa tasapainossa. Vertauskuvallisesti ilmaistuna synapsien rypäs seisoo hetken suorassa kuin nuorallatanssija trapetsillaan, mutta sitten rypäs huojahtaa, ja uudestaan, ja uudestaan. Ulottuvuudet kääntyvät cortexissa nurin. Antonin silmiin pärähtää valo. Hän nuolaisee huuliaan. Hiippailee sitten lähimmän hyllyn luo ja tekee kielletyn teon. Finest Scots, Anton lukee alkajaisiksi. 

Kuluu kolmisen tuntia. 

– Aavaa meerii aaaltoojaa niieelee, Anton joikuu polvillaan lattialla. Pöydällä on kuolaa, lattialla oksennusta, seinällä punaviinin viiruja kuin veriteon poltinmerkkinä. Ilmastointi humisee.

Äkkiä nainen astuu sisään lasiovista. Hänet nähdessään Anton viestittää:

– Juotavaa, pää on niin kuiva, ota sinäkin mitä haluat.

– Ei kiitos, tulen suoraan yliopistosta, luennolta, juuri tänään puhuttiin nautintoaineiden kulttuurihistoriasta. Alkoholin nauttiminen on epäterveellistä ja sitä paitsi laitonta, pitäisi sinun tietää. Mutta kas tässä…

Nainen avaa laukkunsa ja kaivaa esiin ruiskun ja neulan ja joukon erivärisiä jauheita sisältäviä muovipusseja ja kääröjä. He käyttävät yhdessä aineita: kokaiinia, metamfetamiinia, ekstaasia, oopiumia, hašista, morfiinia, lithiumia, belladonnaa, psilosybiiniä.

Anton hakee palokirveen. Hän lyö pullot hajalle ja kaataa hyllyt.

– Turmiollinen litku! hän karjuu suunniltaan.

He ovat hyvässä vauhdissa, amfetamiini virtaa suonissa. Anton riisuu housunsa ja asettuu naisen päälle. Maailma tuntuu miellyttävältä, uusin löydös, harvinainen olutpullo on pudonnut heidän liikkeidensä tieltä pöydän alle ja särkynyt.

Mutta silloin sisään ryntää terttu toimittajia, jotka alkavat räpsiä kuvia.

– Olemme todistamassa skandaalia etanolimuseossa! huutaa toimittaja mikrofoniin.

Anton pyristäytyy ylös. Hän huohottaa ja tuijottaa suoraan kameraan repien housuja ylös. Television katsojat tulevat muistamaan vuosikausia hänen laajentuneet pupillinsa, joihin kamera tsuumaa: pupilleissa välkkyy vihreä ja keltainen, jotka pyrkivät puroilemaan ulos valkuaiseen aivan kuin pilaantuneen kananmunan sisin. Anton kaivaa pistoolin laatikosta ja työntää sen suuhunsa. Laukaus pamahtaa. Joukko märkiä lehtiä kahahtaa Antonin kallosta

ja litsahtaa lattialle.

Kevät 1998

Isältä pojalle

Mikä päivä! Kansliapäällikkö Oiva Korpela seisoo keskellä afgaanimattoa ja mittailee rivitaloasunnon seiniä tyytyväisyydestä hyrräten. Hän on löysännyt puvunhousujen vyötä, lueskellut Dostojevskia selällään sohvalla ja noussut sitten vilkaisemaan avonaisesta ikkunasta heinähelteistä pihamaata, puuaitaa ja vaahteraa. Haiseekin miellyttävälle, mullalle, kasveille, ja korvapuusteille, joita rivitalonaapurissa paistetaan. Ja kas – ajatukset karkaavat omille teilleen. Vaimo on nyt toista viikkoa poissa kaupungista, yksikseen mökkilomaa viettämässä. Loistavaa, ettei ämmä ole häiritsemässä. Oiva ei ole voinut sietää häntä pitkään aikaan. Hän viettää nyt lomaa kahdestaan nuorimman poikansa Sampsan kanssa. Mikään ei voisi olla paremmin. Varsinkin kun Oiva on muuttanut suhtautumistaan poikaan.

Asunnon koko on optimaalinen: alakerrassa on keittiö, eteinen, pätkä käytävää, WC ja olohuone. Yläkerrassa on kylpyhuone, sauna, kaksi makuuhuonetta ja parveke. Seudun leppoisat pientalo- ja rivitaloalueet, parkkipaikat, puistokujanteet, sameavetinen oja, ostoskeskus ja suunnattomat automarketit – joista ihminen saa kaiken mitä voi ikinä toivoa – saavat Oivan hykertelemään. Rivitalossa he ovat asuneet melkein päivälleen viisi vuotta. Keskimmäisen pojan maailmalle pyrähdyksen jälkeen oli syytä vaihtaa pienempään ja laadukkaampaan asuntoon.

Tavallisesti iltapäivisin, Valtionvarainministeriöstä saapuessaan, Oiva on tarkistanut etupihan kunnon. Kaipaako jokin pensas tai puu muodon tarkennusta, onko pihakäytävän hiekka kohdallaan ja kivet sen reunoilla ojennuksessa. Alueen lapsilla on ollut ikävä tapa tunkeutua pihalle varastelemaan. Huomauttaminen ei toistaiseksi ole muuttanut asiain tilaa. Nulikoiden kasvattaminen on tässä suhteessa laiminlyöty. Lomalla Oiva ei kuitenkaan ole ollut niin tarkka. Antaa ruohon toistaiseksi rehottaa, hän on tuuminut.

Ajatukset karkaavat Sampsaan. Kaksi vanhempaa poikaa, 26- ja 28-vuotiaat, ovat jo aikaa sitten kyenneet lähtemään kotoa, opiskelleet järkevästi ja ajallaan menneet naimisiin. He ovat nyt perheellisiä miehiä. Oiva on ollut aina sitä mieltä, ettei odottaminen ole suotavaa. Asiat on rationalisoitava ajoissa. Vakiintumisessa on turha viivytellä. Puberteetin hupaisa kuohuntavaihe sammuu kyllä niin pian kuin biologinen kello lyö ensimmäisen järjellisen lyönnin. Vanhin poika on juristi ja keskimmäinen korvalääkäri.

Vain Sampsa on tuonut ongelmia. 22 -vuotiaana hän edelleen nyhjää kotona. Pääaineekseen yliopistossa hän on valinnut niinkin naurettavan alan kuin Afrikan tutkimuksen, välittämättä Oivan suosittelemista valtiotieteestä tai teknillisestä korkeakoulusta. Sampsan opinnot eivät näytä edistyvän. Hän kuluttaa aikaansa lähinnä epämääräisissä järjestöissä ja kapakoissa. Vanhempien poikien kohdalla tepsinyt hiljainen painostaminen ja tolkun puhuminen eivät Sampaan ole tehonneet.

Oiva on nyt vaihtanut taktiikkaa. Hän on ryhtynyt pojan kaveriksi ja pyrkii tekemään tämän mieliksi. Edelleen hän kuitenkin ylläpitää vanhaa piikittelytyyliään, johon perhe on vuosien varrella saanut tottua. Oiva tuikkaa aina suoraan ihmisten henkilökohtaisimmille alueille ja nolaa heidät huumorin keinoin. Sampsaan tämäkin näyttää hiljalleen vetoavan. Poika jäljittelee häntä ja on jo alkanut pitää Afrikan tutkimusta hieman naurettavana. Ei poika tyhmä ole, vaikka onkin pienikasvuinen, hintelä ja saamaton. Naisiakaan hänellä ei pitkään aikaan ollut. Oivan pistely kuitenkin viimein auttoi, siltä tuntuu, vaikka varmuutta asiasta ei ole.

Oiva poimii jääkaapista nelosoluen. Eteisen matto tökkää silmään, se on täynnä hiekkaa. Poika! Olut saa nyt odottaa. Asiat on priorisoitava. Hän nappaa komerosta rikkaimurin ja surauttaa hiekat hermostuneesti pois. Perkele kun poika ei millään opi.

Muutaman minuutin Oiva treenailee soutulaitteessa. Kuntoa on pidettävä yllä – hän onkin ikäisekseen lihaksikas ja komea – kun tulee silloin tällöin törpöteltyä työkavereiden kanssa. Siitä vaimo on tietenkin aina nalkuttamassa.

Hän lysähtää sohvalle ja ryystää oluen loppuun. Käteen ilmestyy jälleen Dostojevskin lyhyiden kertomusten suomennosvalikoima. Oiva on juuri aloittamassa lukemaan ”Ilkeää tapausta”, kun ovikello soi. Aina joku on häiritsemässä.

– Onko Sampsa kotona? kysyy sifonkipaitaan ja minihameeseen itsensä ahtanut laiha tyttö. Mustatukan raju meikki nostaa hymyn Oivan kasvoille.

– Kenet saan ilmoittaa, ellei ole? hän kokeilee.

– Minä olen Sampsan naisystävä, Karoliina, tyttö sanoo ja ojentaa kätensä. – Te, sinä olet varmaan sen isä?

Että oikein naisystävä, Oivaa hekotuttaa. Hän puristaa kättä.

– Sampsa on elokuva-arkistossa. Hän tulee kotiin puolen tunnin sisällä. Sinähän voisit tulla siksi aikaa odottamaan.

Oiva avaa oven selälleen, ja hetken epäröityään Karoliina lipuu sisään.

– Käy tänne olohuoneen puolelle, Oiva ojentelee. – Minä tässä olin juuri Dostojevskia lukemassa, kun on loma ja aikaa keskittyä ajattelemaan.

– Dostojevski, hän jatkaa, on Gontšarovin jälkeen yksi maailmankirjallisuuden huipuista.

Karoliina hämmästyy:

– Minä luulin, että sinä olet insinööri.

– Koulutukseltani kyllä. Nykyisin huolehdin julkisten rakennushankkeiden budjetista.

Karoliina laittaa istuutuessaan jalan toisen päälle ja oikoo hamettaan.

– Saako olla kahvia tai teetä? Oiva tiedustelee.

– Minulla on tänään syntymäpäivä. Me ollaan Sampsan kanssa lähdössä juhlimaan sitä, Karoliina sanoo.

– Syntymäpäivä! Onneksi olkoon. Saanko siinä tapauksessa tarjota lasillisen samppanjaa? Oiva riemastuu.

Sampsa on varmasti mielissään, kun Oiva tarjoaa hänen tyttöystävälleen. Poika on saattanut vaikka unohtaa merkkipäivän, olisi ainakin hänen tapaistaan.

– Hmm, mikäs siinä, Karoliina myöntyy.

He ovat juuri lopettelemassa ensimmäistä lasillista, kun ovi käy.

– Moi, mä tulin, Sampsa huikkaa.

– Miks sulla meni näin pitkään? Karoliina kysyy.

Sampsa hämmentyy. Hän raaputtaa korvallistaan niin kuin jokin sarjakuvahahmo.

– No, mä, elokuva-arkistossa meni toi Chaplinin Ritari siniparta viimestä kertaa ja…

– Eiks me sovittu tasan viideltä...

Oiva päättää pelastaa tumpelon poikansa.

– Tsot, tsot, kyllä se juhliminen tästä vielä lähtee, hän sanoo. – Ottakaas molemmat lasilliset samppanjaa. Me täällä jo Karoliinan kanssa aloittelimme, kun sinua ei kuulunut.

– Bussi oli myöhässä, Sampsa mutisee ja haroo rastatukkaansa, jota Oiva vihaa.

– No opitko mitään? isä tapittaa poikaansa.

– Miten niin?

– Minä puhun Chaplinin elokuvasta.

– Taiteellisesti se oli kyllä upee leffa.

– Taiteellisesti, Oiva puuskahtaa. – Mitä se tarkoittaa se sellainen taiteellinen taso? Täysin subjektiivinen määre. Taide on arvokasta silloin kuin se opettaa elämään. Esimerkiksi Dostojevski kuvaa loistavasti olosuhteita, henkilöitä ja psyykkisiä tiloja, joita normaalin ihmisen on vältettävä.

– Onks se nyt ihan noinkaan, Sampsa yrittää.

– Dostojevski tuo esiin myös sen, että jokaisessa ihmisessä on luonteenpiirteitä ja mielihaluja, joista henkilö ei ole edes tietoinen, ja jotka voivat nousta esiin aivan yllättäen, Oiva jatkaa. – Ihmisellä ei nimittäin ole mitään luonnollista moraalia. Moraali on yhteisön tuote. Siksi ihmisen on hyvä suojautua elämän ennakoimattomuudelta niin hyvin kuin mahdollista. Vakiintunut asema, toimeentulo ja hyvä maine takaavat suojan myös oman itsen taholta uhkaavia yllätyksiä vastaan.

Sampsa hämmentyy ja pyörittelee pikaisesti tyhjentämäänsä samppanjalasia. Karoliina kuuntelee kiinnostuneen näköisenä.

– Minusta on hyvä olla taloudellisesti itsenäinen, hän sanoo. – Käyn opiskelun lisäksi työssä supermarketin kassalla.

Oiva myhäilee:

  – Mitäs sinä opiskelitkaan?

 

– Olen yleisen kielitieteen ensimmäisen vuoden opiskelija, Karoliina tykittää.

– Jaaha, jaaha, vai niin, erinomainen valinta.

Oiva nousee ja kaataa lasit taas täyteen laadukasta saksalaista kuohuviiniä. Pullo tyhjenee.

– Chaplin oli muuten kunnon lapsenraiskaaja, Oiva hihkaisee ja täräyttää perään kuuluisan röhönaurunsa. Hetken epäröityään Karoliina käkättää. Sampsa hymähtää.

– Sain juuri loppuun Chaplinin elämänkerran., Oiva jatkaa. – Charlien neljäs vaimo Oona oli neljätoistavuotias heidän tavatessaan. Charlie odotti sentään siihen asti, että Oona täytti 18, ennen kuin nai tytön.

– Joo, täysin törkeä tyyppi se oli, vaikka hyvä elokuvaohjaaja, Sampsa sanoo.

– Se on usein älykkyyden ja luovuuden hinta, Oiva painottaa.

– Se on totta, Karoliina myöntelee, mä tunsin kanssa kerran yhden taiteilijan, se oli muusikko ja ihan perverssi…

Karoliina vaikenee äkkiä, katsahtaa nolona Sampsaan ja alkaa hihittää.

– Emmeköhän me näiden jälkeen suunnista terassille, Oiva sanoo. – Neidin syntymäpäivän kunniaksi! On muutenkin mukava olla nuorison seurassa. En minä niin seniili vielä ole, Oiva iskee silmää.

Sampsa näyttää entistä vaivautuneemmalta. Mikä pojassa on vialla, kun hänellä ei ole alkeellisimpiakaan sosiaalisia taitoja? Oiva miettii.

– Nii, en tiiä, Sampsa änkyttää, me oltiin kyl suunniteltu…

– Älä nyt, Karoliina keskeyttää, kyllähän me ehditään isäs seurassa pikku hetki istumaan. Ja varsinaiset juhlat on vasta ens viikonloppuna.

 

Oiva nostaa nyrkkinsä ja viittaa lähiravintolan tarjoilijan jälleen paikalle. Meneillään on kolmas kierros.

– Mitä pariskunnalle saisi nyt olla, Oiva tiedustelee.

Karoliina tyylittelee tequila sunrisen, mutta poika ei osaa päättää.

Tyttö on voimakastahtoinen, Oiva ajattelee. Sampsa ei taida alkuunkaan pärjätä hänelle

– Mihin me jäimmekään?

– Sampsa oli selittämässä miksi se on ruvennut kasvissyöjäksi, Karoliina muistaa.

– Minä en kyllä vieläkään ymmärrä, Oiva sanoo. Ihminen on sekasyöjä. Ei lihansyönti ketään haittaa. Pitäisikö alkaa uskomaan, että esimerkiksi emakolla on paljonkin ajatuksia ja tunteita?

– Khr, khr, Oiva röhkii. – Suuri filosofi lähestyy.

Karoliina räkättää ja hetkuu tuolissaan. Sampsa peittää silmät käsillään, mutta tekee sen teeskennellyn tuntuisesti. Oiva on varma, että poika vain näyttelee. Tuskin kasvissyöntikään on mikään päätös – ehkä hetkellinen – mutta tehty varmasti lähinnä hänen provosoimisekseen tai kaverien painostuksesta.

– Piip, piip – viherpiipertäjä, Oiva ääntelee ja heiluttelee sormiaan niin kuin lentäisi.

Karoliina hirnuu ja puuskahtaa naurun lomasta:

– Isäs on ihan hassu. Täysin erilainen kuin mitä olet kertonut.

– Musta on aika radikaali teko kieltäytyä lihansyönnistä, Sampsa sanoo. – Se on tölväsy tälle valtakulttuurille, joka on keskiluokkasta ja perustuu luonnon häikäilemättömään hyväksikäyttöön ja kohtelemiseen vain raaka-aineena. Ei siinä oo pelkästään kysymys eläinten tunteista ja kivun välttämisestä. Tehokasvatus on moraalitonta siinäkin mielessä, että…

– Radikalismia, Oiva keskeyttää. – Mitä radikalismia tuo muka on? 60-luvulla oli oikeaa radikalismia, mutta tämä nykyinen, tämä on ihan näpertelyä. Yritetään puuttua ihmisten yksityiselämään. Pitäisi vaatia jotain yhteisöä koskevaa, olla joukkoliikettä, mutta tällainen, mitä se on?

– Kyllä tää koskettaa useempaakin ihmistä, Sampsa sanoo.

– Olitko sinä mukana 60-luvulla? Karoliina tiedustelee.

– Olin tietenkin, Oiva puuskahtaa. – Taistolais-hörhöilyyn en mennyt mukaan, mutta muuten olin radikaali. Poliittisissa järjestöissä oli hyödyllistä olla mukana, ihan noin tulevaisuuttakin ajatellen.

Sampsa tuhahtaa ja kääntää katseensa seinälle.

– Minun äitini oli vähän kommunisti 70-luvulla, Karoliina myöntää nolon tuntuisesti. – Isä taas on yrittäjä. Ne riiteli usein politiikasta, kun olin lapsi. Sitten ne erosivat.

Tyttö avautuu varsin helposti, Oiva pohtii. Sampsa näyttää hämmästyneeltä. Hän ei raukka ilmeisesti tiedä minkälaiseen vesiliukumäkeen on istahtanut. Oiva vinkkaa tarjoilijan paikalle.

Vallitsee hiljaisuus. Jokainen ryystää drinkkiään ja miettii omiaan. Sampsa alkaa vaikuttaa juopuneelta, silmät harittavat, ja hän hörähtelee itsekseen. Karoliina puhkeaa puhumaan tuijottaen silmät pyöränvanteina viereisen kadun autoliikennettä:

– Mä olen just muuttanut uuteen asuntoon. En olisi jaksanutkaan enää kauan sitä, kun isä käytti minun vanhaa asuntoani paikkana, jossa kohtasi naisiaan. Maksullisia naisia ne olivat.

Alkaa käydä mielenkiintoiseksi, Oiva miettii. Tyttö ei todellakaan vaikuta sopivalta seuralta Sampsalle. Miten naiivi, heikkotahtoinen poika pystyisi käsittelemään kokenutta naarasta, joka on nähnyt elämää kaksi kertaa enemmän kuin Sampsa edes pystyy kuvittelemaan?

– Isä on tällä hetkellä pidätettynä, Karoliina sanoo poissaolevasti. – Syytetään veropetoksista. Isällä on maahantuontifirma. Se joutuu kai vankilaan. Äiti ei välitä. Juo vain kaksinverroin. Äidin miesystävä istuu vankilassa – kärähti hasiksen salakuljetuksesta. Pena on karski mies. Kun äiti hakattiin viime keväänä, Pena kävi puukottamassa kostoksi hakkaajaa, eikä jäänyt edes kiinni.

Karoliinan silmät kimmeltävät. Tyttö siirtää katseensa seinälle. Sampsa on vieteriukko. Hämmästys, empatia, epäusko ja vaivaantuminen vuorottelevat kasvoilla. Poika on täysi hölmö, Oiva ajattelee. Siinä hän istuu suolapatsaana, ei liikauta edes kieltä. Oiva pusertaa Karoliinaa olkapäästä ja ojentaa puhdasta nenäliinaa.

– No, no – älä nyt. Eivät ne asiat niin pahasti ole. Kyllä kaikki varmasti jotenkin selviää.

Oiva johdattelee keskustelun tahallaan kepeisiin, humoristisiin aiheisiin, jotka saavat hymyn nousemaan Karoliinan leukapieliin.

 

Sampsa mutisee käsittämättömiä. Ehkä se on jotain afrikkalaista kieltä, Oiva ajattelee. Hän steppaa ja luotsaa pariskunnnan iltaa eteenpäin. Taksiin astuessaan poika horjahtaa ja kolhii päätään auton katonkarmiin. Hänellä on vielä paljon opittavaa, Oiva pohtii. Kyllä tuon ikäisen pitäisi jo sietää viinaa.

Da, da – Oiva vänkyröi yökerhon tanssilattialla. Hän on kiskaissut Karoliinan ja Sampsankin mukaansa popin tahtiin. Sampsa liikkuu kömpelösti, niin kuin kotitalousrobotti. Karoliina tanssii taitavasti ja selvästi nauttii vartalonsa liikkeestä. Oiva kiepsauttaa muutaman kierroksen tytön ympärillä ja virnistää kokeeksi.

Pöydässä Sampsa keikkuu tuolilla ja sönköttää jotain kehitysaputyöstä.

– Poika taitaa olla napannut viinaa väkevämpiä, Oiva murjaisee.

– Ei Sampsaa sellaiset kiinnosta, Karoliina sönkkää vakavana. – Vaikka ei hasiksessa ja ekstaasissa mitään riskiä ole. Ne ovat ihan miellyttäviä aineita. Mä olen vetänyt ekstaasia silloin tällöin.

Oiva hermostuu. Tyttö on pitelemätön tapaus. Sampsa alkaa vielä tytön vaikutuksesta käyttää huumeita. Eikö poika tajua omaa parastaan?

– Nappailetko sinä useinkin? Oiva peittää hämmennyksensä kysymykseen.

– Pitkään aikaan en ole ekstaasia ottanut. Se on sen verran kallista.

Oivalla selkenee. Tyttö pyrkii naimisiin Sampsan kanssa, koska on kuullut, että vanhemmat ovat rikkaita. Näin hän aikoo rahoittaa huumeiden käyttönsä. Oiva kumartuu Karoliinan puoleen ja kuiskaa:

  – On hyvä, että sinä tuet Sampsaa. Vielä muutama kuukausi sitten hänellä ei ollut mitään kokemusta naisesta. Naureskelin että kun Sampsa kuolee niin ruumista ei tarvitse tuhkata. Munat ovat jo niin täynnä tuhkaa. Oiva vinkkaa silmää.

– Tue pojan pyrintöjä vain, hän supattaa.

Karoliina puhkeaa käkättämään:

– Sinä se et puhu mitään vakavalla naamalla.

Oiva synkistyy. Hän puistelee päätään. Tuntuu hieman huteralta. Ei kai hän vain ole humaltumassa?

– Onko Sampsa muuten vielä kastellut yöllä vuodettaan? Kotona se on ollut vuosikausien ongelma.

Karoliina nauraa veitikkamaisesti.

– Kyllä Sampsa välillä kastelee lakanan, mutta hieman toisella tavalla.

Karoliina on humalassa. Hän nikottelee ja hihittelee ja tönii Sampsaa, jonka pää on tuntenut olonsa painavaksi hartioiden välissä ja laskeutunut pöydälle.

– Isäs on ihan hullu ja hassu. Vitsaileeko hän aina noin?

Sampsa mutisee, että väsyttää.

Taksin saapuessa rivitaloalueelle Sampsa selviää horjuskelemaan pihamaalle. Hän jää kuselle vaahteran katveeseen. Karoliina räkättää ilkeästi.

Sisällä Oiva laittaa stereoihin soimaan Beethovenin kolmannen sinfonian. Juotuaan lassillisen valkoviiniä Sampsa on valmis. Hän mutisee hyvät yöt ja kompuroi yläkertaan. Oiva menee perästä ja katsoo, ettei Sampsa oksentele. Sampsa rojahtaa vaatteet päällä oman huoneensa sängylle ja rupeaa kuorsaamaan. Oiva sulkee oven.

– Mitäs me nyt tehdään? Sampsa ryhtyi käyttäytymään herrasmiesmäisesti.

  Karoliina loikoo sohvalla ja katsoo Oivan mielestä keimailevasti.

– En tiedä, tyttö haukottelee.

He juovat viiniä ja puhuvat yleisluontoisia. Oivan päässä tuntuu sumealta. Kaikenlaisia ajatuksia punnertaa esiin. Mietteet hölkkäävät kehää ja takertuvat karvaiseksi rullaksi, missä ei tunnu olevan alkua eikä loppua. Karoliina kikattelee, hän valuu sohvalta matolle ja jää siihen heiluttelemaan jalkojaan. Jotain kiehtovaa tässä on, Oiva ei tiedä mihin suunnata katseensa. Hän venyttelee teennäisesti.

– Pitäisikö mennä nukkumaan? Sinä voit nukkua Sampsan huoneessa.

Karoliina nousee, ja he kompuroivat peräkanaa yläkertaan. Ylätasanteella Oiva alkaa puhua Dostojevskista. Mistä se tulikin hänen mieleensä? Hän haluaa ehdottomasti vielä näyttää Karoliinalle Dostojevskin teosten kokoelmansa. Hän puolittain työntää Karoliinaa edellään.

Karoliina istuutuu parisängylle ja heiluttelee jalkojaan. Oiva kiskoo hyllystä esiin teoksen toisensa jälkeen ja selostaa niiden teemoja.  Eräs esine kirjahyllyssä osuu silmiin. Oivan käsi siirtää esineen yöpöydän laatikkoon.

– Mielenkiintoista, Karoliina sammaltaa silmät puoliummessa.

Silloin Oiva istuutuu Karoliinan viereen ja vetää tytön pitkäkseen. Hän puristaa tyttöä itseään vasten ja hokee miten kaunis tämä on. Karoliina valahtaa vakavaksi ja tuijottaa silmät porakaivoina. Oiva koettaa suudella, ja Karoliina alkaa rimpuilla ja puhista. Silloin Oivan käsi vetää yöpöydän laatikon auki ja sieppaa tuon tietyn esineen. 

Hiukkasen voimaa käyttäen hän painaa Karoliinan vatsalleen sängylle ja pujottaa käsiraudat ranteisiin. Oiva on valmiina tukkimaan tytön suun, mutta tämä makaa hiljaa. Oiva pujottaa käsiraudat sängyn päätyihin kiinni ja napsauttaa ne lukkoon. Karoliina on nyt kätevästi kontillaan. Tyttö pysyy toistaiseksi aivan liikkumatta, ja Oiva nostaa hänen hamettaan takaapäin. Karoliina päästää karjunnan. Oiva tukkii nopeasti hänen suunsa ja vetää kirjahyllystä esiin suukapulan, jonka kietaisee tytön huulille. Hän kiinnittää suukapulan lenkeillä Karoliinan niskaan. Tyttö vinkuu ja nyyhkii. Oiva harkitsee nilkkojen kahlitsemista sängynpäätyihin, mutta luopuu siitä koska tyttö ei näytä rimpuilevan.

Hän vetää Karoliinan alushousut alas. Mitä kimmoisin tiukka peppu. Hän puristelee Karoliinan pieniä rintoja paidan läpi, ja avaa sitten housunsa. Erektio ponnahtaa esiin. Se on aivan eri tavalla valmiina kuin vaimon kanssa, täysin valppaana, ei ollenkaan tylsistynyt. Oiva sormeilee Karoliinan jalkoväliä. Vielä ei ole aika, hän ajattelee. Pillu on ensin saatava kostumaan. Se on ajettu posliiniksi, Oivaa huomaa myhäillen. Hän kaivelee sormella häpyhuulia ja hyräilee samalla marssintapaista. Tyttö ynisee ja päästää tukahtuneita nyyhkytyksiä, mutta pikkuhiljaa jalkoväli alkaa kastua.

Oiva vetää kondomin erektionsa päälle ja työntää sen hitaasti Karoliinan sisään. Hän pitää kiinni tytön vyötäröstä ja liikkuu nopeasti edestakaisin. Karoliina korisee.

Oivalla tulee varpaista asti. Hän laittaa kyrvän takaisin housuihinsa ja heittää kondomin roskikseen. Huomenna roskis olisi muistettava tyhjentää. Sitten hän sujauttaa pikkuhousut takaisin Karoliinan päälle, avaa käsiraudat ja poistaa suukapulan.

Oiva vetäytyy nojatuoliin istumaan. Karoliina vilkaisee hätäisesti noustessaan sängyltä. Tyttö kompuroi huoneesta. Karoliina yrittää itkuisella äänellä herättää Sampsaa. Poikaa ei kyllä nyt saisi tajuihinsa tykinlaukauskaan, Oiva naureskelee. Hän ilmestyy ylätasanteelle.

 

– Eiköhän ole parasta, että sinä lähdet, hän sanoo pehmeällä äänellä.

Karoliina kiepsahtaa tuijottamaan kauhun ilmein ja heittäytyy sitten portaita alas. Tyttö vinkuu, aivan kuin ei saisi henkeä. Toivottavasti hän ei ala oksentelemaan, eteisen matto on aivan uusi, Oiva pohtii. Ovi rämähtää, ja hiekkaan rahisevat loittonevat juoksuaskeleet. Oiva katsoo keittiön ikkunasta, miten tyttö pitää käsiä päänsä ympärillä ja heittelehtii eteenpäin tasapainottoman näköisesti. Mokomakin kaniini.

Aurinko on jo korkealla Oivan herätessä. Hän venyttelee ja menee keittiöön. Vessasta kuuluu kakomista. Sampsa on pahoinvoivan näköinen.

– Taisit ottaa vähän liikaa, Oiva sanoo. – Mutta eikö ollutkin hauska ilta?

Sampsa juo jogurttia suoraan purkista, vaikka Oiva on sanonut tuhat kertaa, että lautasta on käytettävä. Sampsa käy suihkussa ja kolistelee yläkerrassa. Sitten ulko-ovi pamahtaa. Sampsa askeltaa ripeästi tiellä ja katoaa kuusten taakse.

Poika on aivan mahdoton. Yritä nyt tulla toimeen tuollaisen kanssa. Oivaa tylsistyttää. Dostojevskin lukeminen ei maistu. Hän istuutuu tv-tuoliin ja katsoo muutaman amerikkalaisen klassikkoelokuvan juoden samalla neljä A-olutta. Hän rutistaa tölkit ja käy sitten piilottamassa käsiraudat ja suukapulan komeron perälle. Hän tyhjentää makuuhuoneen roskiksen.

Sampsa palaa kuuden aikaan illalla. Oiva on juuri napsauttanut Spartacus-elokuvan videoihin ja avannut viidennen oluttölkin. Spartacuksen alkutekstit hyrräävät ja musiikki kajahtaa soimaan.

Poika on kummallisen näköinen tupsahtaessaan nojatuoliin. Oiva sietää neuvotonta ilmettä kymmenisen sekuntia ja tokaisee sitten karskisti:

– No – mikä on? Anna tulla nyt vaan.

– En tajua, Sampsa takeltelee.

 

– Sano, sano, Oiva ojentaa Sampsalle oluen, krapulaan, ja poika avaa sen automaattisesti.

 

– Karoliina, Sampsa änkyttää ryystäessään vaahtoa. – Se alko tänään väittämään, että sä…

 

– Mitä minä? Kauanko täytyy vielä odottaa? Ei se noin vaikeaa voi olla.

 

– Se väitti, että sä olit sitonut ja raiskannut sen viime yönä, kun mä nukuin, Sampsa tyhjenee. 

 

Pojan katse harhailee seinillä, se ei pysähdy kertaakaan Oivaan, joka säilyttää malttinsa täydellisesti.

 

– Tämä on vakavampaa kuin luulinkaan, hän sanoo.

 

– Mitä, mikä on? Sampsa herää.

 

– Tyttö sanoi käyttävänsä ekstaasia. Amfetamiinijohdannaiset aiheuttavat vainoharhaisuutta. Mutta en olisi uskonut, että noin pahoja harhoja. 

 

– Mutta, mutta, Sampsa änkyttää, se näytti mulle ranteistaan jälkiä, jotka oli kuulemma tullut käsiraudoista. Ja ne käsiraudat olit laittanut sinä.

Sampsa tuijottaa Oivaa, järkytyksen ja nolostumisen ilmeiden vaihdellessa kasvoilla. Oiva tuhahtaa.

 

– Paranoidit tekevät itselleen ja muille kaikenlaista todistaakseen väitteensä. Uskotko sinä todella, että minä, minä tekisin tyttöystävällesi jotain sellaista? Kumpaa uskot, isääsi, vai typykkää, jonka olet tuntenut vähän yli kuukauden?

 

Oiva katsoo poikaa suoraan ja rehellisesti. Sampsa romahtaa.

 

– En tietenkään, en ikinä, et sä vois, mut se sano, vittu, mä en tiedä enää mitään, Sampsa nieleskelee kyyneleitä.

 

Oiva nousee ylös ja kietoo kätensä pojan hartioiden ympärille.

 

– Voi, voi. Maailmassa sitä törmää kaikenlaisiin tyyppeihin. Ja naiset, naiset… En minäkään olisi kyllä uskonut, että Karoliina on sairas. Olen pahoillani Sampsa. Pidätkö sinä Karoliinasta paljon?

 

Sampsa ei puhu, mutta nyökkää. Sitten he ymmärtävät toisiaan pitkään. Oiva selvittää pojalle ihmisten hyvistä ja huonoista ominaisuuksista, siitä miten ihmiset saattavat olla muuta kuin mitä antavat ymmärtää. Poika nyökkäilee, nyyhkii välillä ja ryystää olutta. Videofilmi on pausella.

Vähän ennen kymmenen uutisia ovikello soi. Sampsa menee avaamaan.

 

– Saatanan saatana, tänne se sika, niin kuin olis jo, Karoliinan ääni kirskahtaa asuntoon.

Tyttö tuiskahtaa olohuoneeseen kengät jalassa, horjuen ja hönkien viinaa.

 

– Vittu, perverssi! Miten sä voit tehdä mulle sillä tavalla!

 

– Mistä on kysymys? Oiva kalpenee.

 

– Saatana sä kuolet äijä, Karoliina napsauttaa stiletin terän esiin ja lähtee tulemaan kohti.

 

Oivalle tulee kiire. Hän kiepsahtaa hämmästyttävän nopeasti nojatuolin taakse niin että leikkaava piikki uppoaa tuolin nojaan.

 

– Sampsa, hullu kiinni! Oiva huutaa ja tönäisee pyörillä kulkevan tarjoilupöydän Karoliinan jalkoihin. Tyttö horjahtaa, mutta lähestyy ja huitaisee veitsellään. Sampsa riiputtaa taustalla kieltään ja tekee omituisia askelkuvioita, eteen –  taakse, eteen –  taakse. Oiva nappaa kaapista pölynimurin putken ja lyö veitsen Karoliinan kädestä, sitten hän kampittaa tytön.

 

– Sampsa! Oiva karjuu, mutta poika vain tanssii.

Oiva ähkii ja hikoaa. Hän vääntää raivoavan tytön käden selän taakse ja pakottaa tämän lattiaan. Sitten hän käärii Karoliinan mahdollisimman nopeasti mattoon. Hän istuu maton päälle, niin ettei tyttö pääse kiemurtelemaan. Karoliina tyrskii.

 

– Sampsa, puhelin!Oiva puuskuttaa, ja viimein poika tajuaa, ojentaa kännykkää, kasvot ahdistuksesta pingottuneina.

Pihaan ajaa poliisiauto, ja sen perään ambulanssi. Mitä naapurit ajattelevat? Mutta ei auta. Asia on hoidettava nopeasti pois silmistä.  Poliisit ja ambulanssimiehet saapastelevat sisään ja vilkaisevat välinpitämättömästi Oivaa ja mattokääröä, ei kun tyttökääröä. Karoliina vapautetaan matosta. Tyttö nousee pökertyneesti jaloilleen ja vilkuilee ympärilleen katseen paikantumatta. 

 

Harteikas nuori poliisi, jolla on kuution muotoinen pää, kirjaa ylös Oivan versiota tapahtuneesta. Viereisessä huoneessa Karoliina huutaa. Oiva painottaa, että tämä on ikävää mutta että näitä juttuja sattuu aina silloin tällöin, ihmisen mielenterveys on hauras.

 

– Ilkeä tapaus, parrakas poliisi sanoo ja katsoo Oivaa pitkään. – Ehkä on parasta, että lähdette nyt kaikki kamarille ja katsotaan…

 

– Kuka meidät kutsui ja miksi? ambulanssimies tiukkaa.

 

Oiva vetää parrakkaan poliisin keittiöön puhumaan miesten kesken.

   

– Selvä. Kyllä tässä on paras toimia näin, poliisi nyökyttelee. – Neiti lähtee nyt sairaalaan, ihan tarkastuskäynnille vain, hän sanoo Karoliinalle, joka kirkaisee ja syöksyy vikasuuntaan.

 

– Nyt, nyt mennään, poliisit retuuttavat Karoliinan ulos. – Jollei mennä vapaaehtoisesti, niin mennään väkisin.

 

Karoliina painetaan makuulle, ambulanssimiehet kiinnittävät lepositeet ja painavat rauhoittavan piikin käsivarteen. Vaihdetaan vielä asiallista informaatiota. Ambulanssi ja poliisiauto kaartavat pihasta tielle.

 

Oiva tuntee itsensä väsyneeksi. Käsivartta kivistää. Parempi kun nyt ei mieti liikaa. Missä Sampsa on? Vessasta kuuluu rykimistä. Poikahan oksentaa. Taas.

 

– Sinulla taitaa yleiskunnon kanssa olla niin ja näin kun viinasta tulee näitä reaktioita, Oiva analysoi.

  

Poika vetää harvinaisen epäarrogantisti kengät jalkoihinsa ja kolauttaa ovea.

 

Oiva lysähtää nojatuoliin. Miten tämä vaikuttaa hänen kasvatukselliseen operaatioonsa? Kai poika häntä kuitenkin epäilee. Tai ehkei sittenkään. Voi olla, että paremminkin ymmärtää, mutta on vain järkyttynyt havaitessaan millaisen tytön kanssa oli alkanut seurustella. Sampsa pääsee siitä vielä yli. Tai jollei pääse –  onhan hän sellainen herkistelijä –  niin aina on terapia. Ja nykyisin on niin hyviä masennuslääkkeitäkin. Ehkä hän varaisi pojalle ajan psykologille heti huomenna. Voisi Sampsa sitten samalla keskustella opinto-ongelmistaan. Eiköhän poika suostu, pienen ylipuhumisen jälkeen.  Jonkinlaista ajankuluahan se terapiakin on. Ei se ainakaan rahasta ole kiinni, Oiva imaisee oluttölkin tyhjäksi.

 

Kello tikittää seinällä. Se mittaa ajan kulumista, vaikka Oivalle sopisi nyt pysähtynyt hetki. Kaikki on rauhallista ja suojattua. Suippo hymy nousee Oivan suupieliin ja hän sukaisee otsalle valahtaneita hiuksiaan. Hän nousee puuskaisten ja käy kaatamassa keittiössä itselleen

 viskigrogin. Sitten hän asettuu mukavaan asentoon nojatuolissa ja painaa Spartacuksen käyntiin.  

Historiantulkinta kertoo nykyhetkestä?

Edellisessä M.A. Castrénin seuran jäsentiedotteessa 2/2011 ilmestyi Valentina Štšankinan kiinnostava artikkeli ”Mordva 1000-vuotisjuhlan kynnyksellä”. Artikkelissa valotetaan vuonna 2012 Mordvan pääkaupungissa Saranskissa vietettäväksi määrättyä juhlaa ja sen taustoja. On sinänsä myönteistä, että Mordva sekä ersäläiset ja mokšalaiset ovat huomion kohteena. Kulttuuritapahtumat ja vähemmistökielten ja -kulttuurien tukeminen kuulostavat mainioilta hankkeilta, jos ne eivät jää retoriikaksi. Mutta olen ymmälläni artikkelissa mainituista historiallisista faktoista, jotka lisäksi toistavat Venäjän ääni -nettilehden kesäkuun artikkelissa (http://finnish.ruvr.ru/2011/06/16/51913879.html) esitettyjä väitteitä lähes pilkulleen.

Miksi Štšankina kertoo epätarkkoja tietoja? Kaikkihan tiedämme, että mordvalaisten ja venäläisten yhteiselo alkoi – ei tuhat vuotta – vaan jo 10 000 vuotta sitten Atlantiksessa. Kun Jumala loi maailman, hän loi ensimmäisenä yhteenkietoutuneen venäläis-mordvalaisen verson, jonka sukurakkaus ja yhteistyö väräjöivät leppeässä tuulessa.

Vakavasti puhuen Štšankinan artikkeli sisältää virheellistä tietoa. Mordvalaiset eivät ole 1000 vuotta ”seisoneet Venäjän valtiojärjestelmän alkulähteillä” tai yhdessä venäläisten kanssa luoneet Venäjää. He eivät myöskään ole ”vapaaehtoisesti” liittyneet Venäjään ja sulautuneet ortodoksisuuteen. Tällainen neuvostoaikaista Venäjän ”konfliktittoman asuttamisen teoriaa” muistuttava historiankäsitys hautaa alleen kolonialistisen todellisuuden.

Sekä venäläisten, että mordvalaisten historiallisten lähteiden, kuten keskiaikaisten kronikoiden, mukaan mordvalaisheimot taistelivat venäläisten kanssa 900-luvulta lähtien. Läntiset mordvalaisheimot, jotka jäivät slaavilaisten ruhtinaskuntien valtaan jo tuolloin, ovat voineet tavallaan osallistua Kiovan Rusin muodostumiseen. Mutta on kiistanalaista onko Kiovan Rus ”Venäjän valtiollisuuden alku”. Kronikoiden mukaan venäläiset taistelivat Purgazin johtamia mordvalaisia vastaan jälleen 1220-luvulla. Vuosina 1236–1237 mordvalaiset olivat liitossa bolgaarien kanssa koettaen torjua mongolien hyökkäystä. Sittemmin mordvalaisheimot kuuluivat Kazanin kaanikuntaan.

Historiallinen tosiasia on, että pääosa mordvalaisista joutui Moskovan suuriruhtinaskunnan, myöhemmän Venäjän keisarikunnan, valtaan vasta Kazanin kaanikunnan kukistuttua 1550-luvulla.

Erityistä halua osallistua ”Venäjän valtion luomiseen” ei tunnu osoittavan sekään, että mordvalaiset kapinoivat Ivan Bolotnikovin kapinassa vuonna 1606–1607, Stepan Razinin kapinassa 1670-luvulla ja jälleen Pugatšovin kapinassa 1770-luvulla. Kronikoiden mukaan Razinin kapinassa ja sen tukahduttamistoimissa sai surmansa 10 prosenttia mordvalaisista. Vielä vuonna 1918 mordvalaiset olivat yhdessä udmurttien, marilaisten, tataarien ja baškiirien kanssa perustamassa vähemmistökansallisuuksien valtiota Idel-Uralia, jonka bolševikit kuitenkin murskasivat.

Kun tiedämme, että vähemmistökielten ja kulttuurien tukeminen on nyky-Venäjällä melko heikolla tasolla, voidaan esittää kysymys liittyykö mainittu ”mordvalaisten ja venäläisten ystävyydenjuhla” enemmänkin Kremlin viime vuosina masinoimaan suuntaukseen historian uudelleen tulkitsemiseksi. Tähän suuntaukseen on kuulunut esimerkiksi Baltian maiden neuvostomiehityksen kieltäminen ja yritys esittää tataarien vapaaehtoisesti sulautuneen Venäjän valtaan.

Ville Ropponen,

toimittaja, tietokirjailija

Kirjoitus on julkaistu myös M.A. Castrenin seuran jäsentiedotteessa 3/2011.