Luonto ottaa vallan

 

Karel Čapekille modernisaatio ja kapitalismi ovat näkökulmia, joiden avulla elävä luonto esineellistetään ja tavaramuotoistetaan.

Ville Ropponen

Kulttuurissa ja kirjallisuudessa viime vuosina suosituksi aiheiksi ovat nousseet suhde ei-inhimilliseen ja ihmisen toimista johtuva ympäristökatastrofi, joka muodostaa uhan koko ihmiskunnalle.

Aiheet eivät ole suinkaan uusia. Jos lukee tšekkiläisen satiirikon Karel Čapekin (1890–1938) tuotantoa, alkaa suorastaan hirvittää. Jo nykyaikaistumisen alkuvaiheessa ongelmat, joiden kanssa yhä painimme, olivat selvästi näkyvillä.

Ei-inhimillistä Čapek käsitteli ensi kertaa varhaisessa näytelmässään R.U.R. (1920), jossa ihminen ryhtyy hyödyntämään biologisia robotteja. Sana ”robotti” on peräisin tästä näytelmästä.

Kirjailijan pääteoksena pidetty romaani Salamanterisota (1936) ammentaa näytelmän aiheista, mutta samalla se on oma, näytelmää monitasoisempi teoksensa. Taidokkaassa, mustanhumoristisessa tarinassa on myös uusia aiheita, kuten kansainvälinen jännitys ja sota.

Ei-inhimillisen kuvaus mahdollistaa monimielisen allegorian, jonka kautta Čapek ottaa kantaa ajan ilmiöihin ilman, että se tuntuu osoittelevalta.

Kapteeni van Toch löytää Intian valtamereltä älykkäiden salamanterien rodun, jonka hän opettaa kalastamaan helmiä. Salamanterit pystyvät oppimaan myös muita ihmisen taitoja aina puhetta myöten.

Kapteeni esittelee löytönsä tšekkiläiselle pohatalle Bondylle, jonka perustama suuryhtiö, Salamanteri-syndikaatti, käyttää salamantereita yhä laajemmin, helmenkalastamisesta rakentamiseen ja merenpohjan täyttämiseen. Lopulta vain taivas on rajana salamanterien hyödyntämisessä. Samalla salamanterien määrä lisääntyy jatkuvasti.

Salamanterisodassa ei ole vain yhtä näkökulmaa, vaan teos koostuu eri äänistä, ulkopuolisen kertojan lisäksi uutiskatsausten tai tieteellisten selvitysten pastisseista, jotka seuraavat salamanterien ja ihmisten suhteiden kehitystä. Ääneen pääsee myös suuryrittäjä Bondyn ovimies Povondra.

Salamanterien hyväksikäyttö talousvoittojen takia ylevöitetään edistyksen palvelemiseksi. Jopa Hollywood-tähdet purjehtivat kuvaamaan salamantereista elokuvaa. Se käynnistää ensimmäisen lajien välisen törmäyksen, mikä ennakoi teoksen alun kepeämmän satiirin syvenemistä viiltäväksi.

Reino Silvannon vuoden 1938 suomennoksen julkaissut WSOY päätyi jättämään pois Salamanterisodan ensimmäisen osan päättävän luvun ”Salamanterien sukupuolielämästä”. Jostain syystä lukua ei lisätty silloinkaan, kun teoksesta vuosina 1962 ja 1992 otettiin uusia painoksia.

Kyseinen jakso, joka on olevinaan tieteellinen selonteko, kuvaa salamanterien kutemista empiirisesti, tavallaan groteskeja yksityiskohtia väistämättä. Kuvauksen voi lukea myös ihmisen pariutumisen vertauskuvana, mikä on ehkä ollut 1930-luvun moralisteille liikaa.

Tai kenties luvun poisjättämiseen on päädytty siksi, että Čapek nauraa patriarkaalisuudelle, miesten halulle omistaa naiset ja asettua auktoriteeteiksi? Salamanterien kohdalla kyse ei ole parittelusta vaan partenogeneesin ja seksuaalisen lisääntymisen välimuodosta. Uros ei ole nuijapäiden todellinen isä, vaan persoonaton tarjoaja kemialliselle ympäristölle, joka hedelmöittää munasolut. 

Čapek kirjoittaa, että salamanterien

sukupuolielämä on itse asiassa vain illuusio; eroottinen intohimo, parisuhde ja seksuaalinen tyrannia, uskollisuus oikealle hetkelle, hidas ja raskas yhdyntä, kaikki nämä asiat ovat itse asiassa tarpeettomia eivätkä sen enempää kuin vanhentunutta ja melkein symbolista tekoa, joka niin sanotusti koristaa uroksen tarjoaman lisääntymisympäristön persoonattomuutta. Naaraan outo välinpitämättömyys uroksen kiihkeää ja turhaa toimintaa kohtaan on selvä todiste hänen vaistomaisesta tunteestaan, että se ei ole muuta kuin muodollinen seremonia tai alkusoitto todelliselle rakastelulle, kun he yhdistyvät hedelmöittävän väliaineen kanssa; voisi melkein sanoa, että –– naaras ymmärtää tämän asian selkeästi ja käy sen läpi objektiivisesti ilman eroottisia illuusioita. (Englannista suom. Ville Ropponen.)

Tämän pilailun huipentumana kuvataan vielä erityistä salamanteritanssia. Siinä urokset kompensoivat persoonattomuuttaan kutuaktissa muodostamalla uroskollektiivin, lähes uskonnollisen kultin, josta naaraat on ulossuljettu.

Romaanissa esiintyvä muunlainen satiiri on suomennoksen julkaisijalle kelvannut. Salamanterien kaupallista hyödyntämistä kuvaavan scifijuonen varjolla Čapek ruoskii kolonialismia ja imperialismia, luonnon teollista hyväksikäyttöä ja työntekijöiden riistoa.

Salamanterit on helppoa nähdä allegoriana alistetuista ihmisryhmistä, mukaan lukien orjista. Teos viittailee lisäksi Yhdysvaltain rotuerotteluun. Esimerkiksi eräässä ”uutiskatsauksista” kerrotaan valkoisesta naisesta, joka väittää salamanterin raiskanneen hänet, jolloin väkijoukko yksinkertaisesti lynkkaa salamanterin.

Čapek tuntuu sanovan, että modernisaatio ja kapitalismi ovat näkökulmia, joiden avulla elävä luonto esineellistetään ja tavaramuotoistetaan globaalin pääoman tarpeisiin. Ihmisen ahneus johtaa siihen, että salamantereja tuotetaan loputtomiin ja ne tulevat koko ajan älykkäämmiksi.

Viimein salamanterit tulevat tietoisiksi itsestään. Ne kääntyvät ihmistä vastaan.

Yhteentörmäys johtuu myös pyrkimyksistä tehdä ei-inhimillisestä ”tasa-arvoisempaa” ihmisen kanssa eli enemmän ihmistä muistuttavaa. Čapek epäileekin myös suuria utopioita. R.U.R.-näytelmässä kritiikin kärki on modernisaation ja kapitalismin lisäksi neuvostokommunismissa. Salamanterisodassa arvostelun kohteena on kommunismin sijasta fasismi.

Teoksen kirjoitusajankohtana kansainvälinen tilanne jännittyi natsi-Saksan hamutessa lisää alueita. Čapek soimaa nationalismia, saksalaisia rotuteorioita ja militarismia.

Salamanterien hyödyntäminen johtaa niiden aseistamiseen, kun suurvallat käyttävät niitä puukkohippastensa tykinruokana. Lopulta salamanterit alkavat vallata itselleen lisää elintilaa. Ne ryhtyvät muuttamaan mantereita merialueiksi ja joutuvat konfliktiin ihmisten kanssa. Syttyy globaali sota.

Yksi jakso tuntuu peräti ennakoivan Münchenin sopimusta 1938, kun romaanissa Euroopan valtiot suostuvat sopimukseen, jossa Kiina uhrataan salamanterien elintilaksi, mutta Eurooppa uskoo säästyvänsä.

Toinen jakso ivailee eristäytymispolitiikkaa: tšekit luulevat sisämaavaltiona olevansa salamanterien ulottumattomissa ja suhtautuvat sotaan välinpitämättömästi – kunnes salamanteri havaitaan uimassa Prahan Vltava-joessa ja tšekit tajuavat olevansa seuraava kohde.

Romaanin lopussa vaikuttaa siltä, että myös ihmiskunnan osana on toimia uhrina edistyksen alttarilla. Metafiktiivinen käänne tuo kuitenkin esiin Kirjailijan keskustelemassa itsensä kanssa.

Kirjailija säästääkin ihmisen salamanterien orjana. Salamanterit toistavat ihmiskunnan virheet ja tuhoavat lopulta toisensa. Ehkä ihmiselle koittaa uusi mahdollisuu?

Čapek tuntuu sanovan, ettei ihmiskunnan olemassaoloa uhkaa niinkään mikään kosminen tai luonnonvoima vaan sivilisaatiomme valtahierarkiat sekä poliittisten ja taloudellisten johtajien tekojen typeryys ja vahingollisuus.p 

Essee on ilmestynyt Parnassossa 5/2024.

Vapaus kieltäytyä valhemaailmasta

 

Nimeämättömässä kuvitteellisessa valtiossa lastentarhanopettaja Cincinnatus C on tuomittu kuolemaan.

Teksti: Ville Ropponen

Vladimir Nabokov (1899-1977) on kotimaansa diktatuuria ulkomaille paenneista venäläisistä emigranttikirjailjoista ehkä tunnetuin. Kirjailijan uusi suomennos Kutsu mestaukseen voisi ajankohtaisuudessaan olla kirjoitettu juuri nyt, vaikka ilmestyi lähes vuosisata sitten. Loisteliaassa romaanissa Nabokov piirtää kuvan absurdista yhteiskunnasta, jossa enemmistöstä poikkeamisesta rangaistaan ankarasti. Teos on sukua Franz Kafkan ja George Orwellin visioille. Nabokovin merkitystiheä, humoristinen, visuaalinen, metaforinen tyyli lentää uljaimmillaan. Kirjailija itse piti romaania yhtenä parhaista töistään nimittäen sitä ”ainoaksi proosarunoelmakseen”.

Nimeämättömässä, kuvitteellisessa valtiossa lastentarhanopettaja Cincinnatus C. on tuomittu kuolemaan. Valtaosa romaanista tapahtuu vankilan sellissä. Asetelman kautta kirjailija pohtii ulkopuolisuutta, taiteen olemusta, kirjailijan osaa ja olemassaolon tarkoitusta.

Teoksen kertoja on Nabokovin tapaan melko itsetietoinen ja selostaa välillä tarinan käänteitä. Fiktion rajoilla leikkiminen on Nabokovin taattuja tyylikeinoja, mutta nyt mennään pidemmälle, kun koko romaanin todellisuus näyttää huojuvan.

Nabokov ei ollut poliittisesti kantaaottava kirjailija. Ja sittenkin romaani on kirjoitettu 15 vuotta sen jälkeen, kun kirjailija pakeni bolševikkien diktatuuria Venäjältä ja vain vuosi natsien valtaannousun jälkeen Nabokovin eläessä Berliinissä. Romaani ilmestyi Pariisissa 1938.

Kutsu mestaukseen on sukua Nabokovin sodanjälkeiselle romaanille Väärin päin (1947), joka sekin tapahtuu tragikoomisen totalitaristisessa yhteiskunnassa. Kutsu mestaukseen on teoksista hauskempi ja synkempi. Huumori on tummapaahtoista, ja groteskiin selkeyteen sekoittuu painajaisunen sävyjä.

Ekspressionismista ja absurdismista vauhtia nuuskaava kerronta on täynnä yksityiskohtia, symboleja ja motiiveja, jotka paljastuvat vähitellen kuin maatuška-nuken sisältä. Romaanissa tapahtuu koko ajan, vaikka tavallaan ei juuri mitään.

Kuolemaa pelkäävä Cincinnatus haluaisi kirjoittaa ajatuksiaan, mutta häntä häiritään jatkuvalla farssimaisella touhulla. Vartija Rodion, asianajaja Roman ja vankilanjohtaja Rodrig, tämän 12-vuotias Emma-tytär sekä kirjastonhoitaja ramppaavat sellissä. Repliikit ovat teatraalisia, vartijat käyttävät naamioita ja viranomaiset kalkittuja peruukkeja. Kaikki ikään kuin esiintyvät. Ja kommentoivat vangitun käytöstä.

Cincinnatus taas kirjoittaa olemisen tarkoituksesta, luomisen vaikeudesta, tuskasta, nautinnosta.

Odotetaan Martinka-vaimoa vieraisille tai mahdollista pakoa; lastenkodissa kasvaneelle vangille löytyy yllättäen äiti – joka hänkin tupsahtaa hössöttämään. Cincinnatuksen päälle vyöryy arjen banaalius, pošlost, jota Nabokov on analysoinut tarkemmin Gogolin teoksia käsittelevässä esseekirjassaan.

Teloituksen ajankohtaa ei kerrota tuomitulle, vaikka hän sitä kyselee. Entä jos kaikki on lavastettua, kuin vääristävän peilin heijastamaa parodiaa? Cincannatuksen houretta vai sittenkin paljon enemmän?

Samoin kuin Kafkan Oikeusjutun (1925) Josef K. on Cincinnatus C. tuomittu absurdista syystä: ”tieto-opillisesta eksytyksestä”. Hänen vikansa on se, että läpinäkyvien ihmisten maailmassa hän on läpitunkematon, pimeä este ajassa, joskin on oppinut tekeytymään läpikuultavaksi. Kaikki hänessä on väärää, röyhkeää ja riippumatonta. Romaanin kollektiivisuutta palvovassa yhteiskunnassa yksityinen mieli on rikos. Läpinäkymättömyys tuntuu tarkoittavan kiellettyä vapautta olla noudattamatta käskyjä. ”Cincinnatus” on latinaa ja tarkoittaa 'lukittua'.

Monet romaanin teemoista, kuten olemisen merkitys, elämä labyrinttina ja vankilana, auktoriteettien mielivalta ja tuomio ovat hyvin kafkamaisia. Nabokov itse kiistää romaanin kirjoitusaikana tunteneensa Kafkaa tai osanneensa tarpeeksi saksaa lukeakseen tätä, sillä Kafkan teoksia ei ollut vielä käännetty. Kafkan tapaan Nabokovin romaanin valtio pursuilee outoja byrokraatteja ja mystisiä perinteitä. Kenties rikoksen, rangaistuksen ja ylösnousemuksen tematiikka on velkaa Dostojevskille? Hän oli ainakin Kafkan mielikirjailija.

Kutsussa mestaukseen kirjallinen tyyli puhkeaa koristeelliseen hehkuun, joka tuo muistumia Lewis Carrollin teoksesta Liisa ihmemaassa (1865) – Nabokov venäjänsi sen 1920-luvun alussa. Romaanin asetelma muistuttaa myös Leonid Andrejevin pienoisromaania Seitsemän hirtetyn tarina (1908).

Cincinnatuksen teloituksen lähestyessä todellisuus muuttuu yhä keinotekoisemman oloiseksi: vartijan parta onkin tekoparta, tämä ja tuo paljastuu lavasteeksi, lunttilaput vilahtavat, murtumat maalataan umpeen. Viereiseen selliin parkkeerrannut soluttautuja monsieur Pierre on jo nimensä perusteella varieteen pullea nukke, jonka pettävän hahmon takaa paistaa virnuileva kuolema.

Fiktion maailman fiktiomaisuuden sekä romaanihenkilön, fiktiomaailman ja kirjailijan suhteen postmoderni tematiikka on tässä teoksessa aluillaan ja puhkeaa varsinaiseen liitoon Nabokovin myöhemmissa romaaneissa, kuten Sebastian Knightin todellinen elämä (1941) ja Kalvas hehku (1962).

Veteraanikääntäjä Vappu Orlov on suomentanut teoksen taitavasti. Cincinnatuksen tuomion syy, ”tieto-opillinen eksytys”, alkuteoksessa ”gnoseologitšeskaja gnusnost”, olisi kuitenkin ansainnut selityksen, sillä siihen piiloutuu romaanin tulkinnan avain. ”Gnoseologitšeskaja” viittaa Nabokoville tyypillisen kielipelin tapaan paitsi tieto-oppiin niin myös gnostilaisuuteen, uskonnolliseen liikkeeseen, joka vaikutti ajanlaskun alussa perustaen käsityksensä juutalaisuuteen, platonismiin ja varhaiseen kristillisyyteen.

Monissa romaaneissaan Nabokov ilmentää uskonnonvastaisia käsityksiä, mutta Kutsussa mestaukseen hän hyödyntää gnostilaisia ideoita tuonpuoleisesta. Toisin kuin useimpia ajan venäläisiä emigranttikirjailijoita Nabokovia ei kiinnostanut kirjoittaa sen paremmin realismia kuin tavoitella symbolismin mystisiä maailmanselityksiä. Hän yhdisti Venäjän kirjallisuuden ”hopeakauden” perinteen eurooppalaiseen modernismiin. Gnostilaiset ainekset ovatkin sekä parodiaa että metaforinen tapa osoittaa totalitarismien pettävyys.

Gnostilaisesti ymmärrettynä Cincinnatuksen todellinen olemassaolo jumallisena henkenä on estynyt hänen lihallisessa kehossaan. Maailma on gnostilaisuuden mukaan pahan tai tietämättömän alemman demiurgin luomus. Aineesta voi vapautua oman sisäisen, salaisen, pelastavan tiedon avulla. Ihminen on jumallisesta alkuperää, ja sielu vapautuu ruumiin vankilasta kuolemassa. Tämä selittää tapahtumien hämmennystä romaanin lopussa. Cincinnatuksen transformaatiota on tosin kuvattu jo aiemmin:

”Riisui, kuin peruukin, oman päänsä, riisui solisluut niin kuin henkselit, riisui rintakehän niin kuin haarniskan. Riisui lanteet, riisui jalat, riisui kädet ja heitti ne nurkkaan kuin rukkaset. Se mitä hänestä jäi jäljelle, hajosi vähitellen, jättäen vain hivenen väriä ilmaan.” (s.31)

Lopussa muodonmuutos toistuu hieman toisin:

”Yhä kääntyvän pyövelin lantion lävitse kuulsi kaide. Kalpea kirjastonhoitaja kyyristeli korokkeella antaen ylen. Katsojat olivat kertakaikkisen läpinäkyviä, eikä heistä ollut mihinkään, ja kaikki säntäilivät jonnekin – vain takimmaiset maalatut rivit pysyivät paikoillaan. Cincinnatus laskeutui hitaasti lavalta ja lähti kulkemaan hyllyvän rojun lävitse.” (s.215)

Cincinnatus siis kieltää todellisuuden sumutuksena ja samalla totalitarismien valhemaailman. Ajatus resonoi nykyisten valemedioiden, tekoälyn, virtuaalitodellisuuden ja syvä-väärennösten kanssa. Romaanin yhteiskunnan enemmistön läpikuultavuus muistuttaa nykyihmistä, joka sosiologi Zygmunt Baumanin mukaan ei enää nauti salaisuuksista. Pikemminkin kuin yksityisyyden menetys meitä pelottaa se, että meiltä suljetaan ulospääsy yksityisyydestä, somessa, CV:ssä ja elämässä. Solipsismia on pidetty nykyajan sairautena, kun omiin kupliinsa eristyneet yksilöt voivat olla varmoja vain omasta todellisuudestaan.

Nabokovin romaani kaikuu universaalille tasolle. Se ei kommentoi vain totalitarismeja, vaan kaikkea sitä eksytystä ja kansalaisvapauksien kavennusta, jota myös demokraattisissa yhteiskunnissa harrastetaan.

Vladimir Nabokov: Kutsu mestaukseen. Suomentanut Vappu Orlov. 216 s. Moebius 2024.

Kritiikki ilmestynyt 14.8.2024 Kansan Uutisissa 7/2024.

Teräkseen taittuneet modernismin sarvet

 

Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallista elämää, kunnes neuvostomiehityksen myötä ainoaksi sallituksi taidesuuntaukseksi nousi sosialistinen realismi. Kirjailijoiden tuli valita puolensa, eikä kenellekään käynyt hyvin.

Teksti Ville Ropponen

Kun modernistikirjailija Paolo Iashvili saapui Georgian kirjailijaliiton talolle Tbilisissä heinäkuun lopulla 1937, hänellä oli mukanaan metsästyskivääri. Alkamassa oli taas yksi tappavan pitkistä liiton kokouksista, joissa aina syytettiin jotakuta “kansanviholliseksi”. Iashvili oli tehnyt kaikkensa, vääntynyt lähes rusetille, mutta Neuvosto-Georgian johtaja Lavrenti Berija oli armoton. Edessä ei ollut kuin yksi ratkaisu.

”Tässä se tapahtui”, sanoo työntekijä Georgian kirjailijatalossa johdatettuaan minut toiseen kerrokseen, syrjään tänä vuonna avatun Repressoitujen kirjailijoiden museon näyttelyalueesta.

Paikka oli aikoinaan Iashvilin työhuoneen vieressä, nurkassa ikkunan luona. Seinälle on ripustettu metallilaatta, joka kertoo kirjailijan ampuneen itsensä tällä paikalla 22.7.1937. Samaan aikaan alemmassa kerroksessa oli käynnissä liiton kokous, jossa käsiteltiin hänen erottamistaan.

Iashvilin mukana tuntui katoavan – aivan fyysisestikin – Georgian ensimmäinen kokeellisten modernistien kirjailijapolvi. Kuolinpaikan ääreen on nyt nostettu lasilaatikot, joista toisessa on täytetty leopardin pää ja toisessa täytetty vuorivuohen pää. Nämä merkilliset trofeet tuntuvat yhtä salaperäisiltä kuin koko kirjailijaryhmä Tsisperqantselebi eli ”Taivaansiniset juomasarvet”, jonka johtohahmoja Iashvili oli.

***

Lähdin Georgiaan kulkeakseni Kaukasusvuorilla, mutta kesähelteessä vastaan vieri myös paikkoja, museoita ja ihmisiä, jotka valottivat georgialaisen modernismin nousua, tuhoa ja perintöä.

Georgia itsenäistyi ensi kerran 1918, samoihin aikoihin kuin Suomi. Jos historia olisi mennyt toisin, meikäläisten kansallisromantikkojen, Leinon ja Onervan, tai Tulenkantajien ja Kiilan sukupolvelle olisi voinut käydä samoin kuin Sinisille sarville. Georgia liitettiin Neuvostoliittoon, avantgarde taittui sosialistiseksi realismiksi, ja kirjailijoiden asioita alkoi sirkuksen voimailijan tapaan taivutella teräsmies, Stalin.

Mikä ajoi Iashvilin epätoivoiseen ratkaisuun? “Taivaansinisiin juomasarviin”, eli tuttavallisemmin Sinisiin sarviin, tuntui liittyvän muitakin arvoituksia. Miksi ryhmään väitettiin kuuluvan juuri 13 kirjailijaa, vaikka heitä oli todellisuudessa enemmän? Entä mitä Sinisten sarvien tarina kertoo laajemminkin modernismin kohtalosta Neuvostoliitossa?

***

Aloitetaan ilmeisimmästä: mikä ihmeen ”Taivaansiniset juomasarvet”?

”Sininen, romantiikan väri, jonka saksalainen Novalis oli kultivoinut, edusti eurooppalaisia vaikutteita. Sarvi oli georgialainen symboli, se edusti maata, viiniä ja dionyysisyyttä”, selittää Bela Tsipuria, Ilja Tskhatshavadzen valtionyliopiston kirjallisuustieteen professori. Istumme lehmusten alla, kirjailijatalon puutarhassa, jossa toimii nyt kahvila.

Kaikki alkoi Kutaisista, Georgian kolmanneksi suurimmasta kaupungista, jonka suhde Tbilisiin on samantapainen kuin Turun suhde Helsinkiin tai Pietarin Moskovaan. Kolmetuhatta vuotta vanhan kaupungin kujat tursuavat murattia ja ruusuja sekä muistoja Sinisistä sarvista. Iashvili, Titsian Tabidze ja Grigol Robakidze, kolme Euroopassa tai Venäjällä opiskellutta nuorta kirjailijaa perusti ryhmän Kutaisissa vuonna 1916. Muut ryhmään kuuluneet kirjailijat olivat nuorempia tai liittyivät mukaan vasta 1918 jälkeen.

Perustajakolmikko tunsi toisensa jo Kutaisin gymnaasista, joka oli ytimekkäästi nimeltään ”lukio numero 1”. Jykevässä kivirakennuksessa sijaitseva koulu toimii nykyäänkin nimellä Akaki Tseretelin lukio nro 1. Nuoret kirjailijat julkaisivat symbolistisia ja dadaistisia manifesteja ja toimittivat ryhmän nimeä kantavaa lehteä.

He halusivat uudistaa georgialaista kirjallisuutta yhdistelemällä eurooppalaisen ja aasialaisen kirjallisuuden perinteitä. Ranskalaisen ja venäläisen symbolismin lisäksi Siniset sarvet ihailivat vanhaa georgialaista runoutta, kansalliskirjailija Shota Rustavelia sekä 1800-luvun alun romanttisia runoilijoita. He kritisoivat Georgian 1800-luvun lopun eurooppalais-vaikutteista realismia, joka palveli heistä liikaa georgialaista nationalismia ja reformismia.

Georgian kirjallisuusmuseon johtajan Lasha Bagradzen artikkelissaan siteeraaman Robakidzen sanoin ”Kutaisin kapakoista tuli äkkiä pariisilaisia kahviloita, joissa urkujen käheiden sävelmien ja välttämättömän mravalzamierin (georgialaisen polyfonisen juomalaulun) lisäksi kaikuivat puheissa sellaiset nimet kuin E. A. Poe ja Baudelaire, Nietzsche ja Oscar Wilde, Verlaine ja Mallarme, Konstantin Balmont ja Valeri Brjusov”.

Siniset sarvet voidaan nähdä osana Venäjän 1900-luvun alun “hopeakauden” kirjallista modernismia mutta kaukasialaisin maustein. Teostensa aiheet ryhmä haki usein kansanrunouden ja -tarinoiden perinteestä, mikä ei ole ihme Georgiassa, jossa joka maakunnalla on oma suullinen traditionsa. Lyriikassa nuoret kirjailijat murtautuivat irti mitallisuudesta käyttämään vapaata mittaa.

Iashvilin kaksikerroksinen, punatiilinen synnyinkoti seisoo yhä Kutaisin keskustan poskessa. Kaupunkia halkovan Rioni-joen Valkoisen sillan kupeesta löytyy kohta, jossa kohosi Cafe Jalta, kirjailijanalkujen tapaamispaikka. Nyt jäljellä on vain kivijalka ja vieressä keskiaikaisen kuninkaanlinnan rauniot. Tuuli nostattaa laineita Rioni-joella.

***

Sinisiin sarviin kuului eri aikoina kymmenestä viiteentoista kirjailijaa, mutta Tabidze puhui aina kolmestatoista jäsenestä. ”Se oli mystinen numero, joka viittasi taruun 13 assyrialaisesta munkista, jotka levittivät Georgiassa kristinuskoa 500-luvulla”, kertoo Tsipuria ja lisää: ”Siniset sarvet halusivat levittää runoutta”.

Sinisten sarvien miesvoittoiseen joukkoon kuului myös salaperäinen “kätketty sisar”. ”Paolo Iashvili loi mystisen pseudonyymin, Elene Darianin, jonka nimellä hän julkaisi runoja. Ne oli kirjoitettu naisen näkökulmasta – aikanaan ne olivat eroottisesti rohkeita. Dariani, joka viittaa Wilden Dorian Grayhin, oli muka niin ujo, ettei voinut esittää itse runojaan ja Iashvilin piti resitoida ne”, selittää Tsipuria.

Iashvilin aikoinaan tuntenut nainen, Elene Bagradze, väitti 1950-ja 1960-luvuilla olevansa Dariani ja vaati tekijyyttä runoihin. Väitteet nostettiin uudelleen esiin 1990-luvulla. Esimerkiksi kirjallisuusmuseon johtaja Lasha Bagradze on esittänyt Elenen olevan runojen todellinen tekijä.

”Todisteita näille väitteille ei kuitenkaan ole”, sanoo Tsipuria. Hänen mukaansa valtaosa georgialaista tutkijoista pitää nykyään Darianin runoja Iashvilin sepitteinä.

Siniset sarvet lähtivät vuonna 1918 levittämään runoutta Tbilisiin, itsenäistyneen Georgian pääkaupunkiin. Venäjän vallankumousta seurannut sisällissota ajoi sinne pakolaisiksi venäläisiä modernisteja. Oli nälänhätää ja epidemioita, mutta myös taiteellinen vapaus. Tbilisistä kehkeytyi toviksi avantgarde-taiteen metropoli.

Iashvili ja muut Siniset sarvet perustivat lehtiä ja kirjallisia kabareita, kuten Kimerioni (”Khimaira”)-klubin. Futuristiakatemia-klubin ohella siitä tuli tärkeä kirjallinen kohtaamispaikka. Yhdessä venäläisten avantgardistien kanssa Siniset sarvet oli mukana julkaisemassa sittemmin maineikkaita antologioita Fantastišeski kabatšok (”Fantastinen kapakka”) ja H2SO4. Jälkimmäisen nimi viittasi rikkihapon kemialliseen kaavaan. Tbilisin kuumista lähteistä pulppuaa edelleen rikkipitoista vettä, joka pyörittää myös kaupungin kuuluisia, historiallisia kylpylöitä.

Kimerioni-klubin rakennus on nyt osa Rustavelin draamateatteria Tbilisin vilkkaan pääkadun varrella. Aulassa on yhä näkyvillä joitakin freskoja, joita maalasivat ajan avantgarde-taiteilijat, kuten Lado Gudiashvili, Sergei Sudeikin ja Kirill Zdanevitš.

Poreileva aikakausi tyrehtyi vain kolmen vuoden päästä, kun puna-armeija miehitti Georgian kevättalvella 1921.

***

”Siniset sarvet reagoivat kielteisesti miehitykseen ja ottivat aktiivisen roolin sekavassa tilanteessa. Iashvili ja Tabidze osallistuivat vapaaehtoisiin aseettomiin partioihin, jotka pyrkivät suojelemaan siviilejä puna-armeijan puhdistuksilta ja ryöstelyltä”, selittää Tsipuria.

Kirjailijoilla oli myös yhteyksiä georgialaissyntyisiin bolševikkeihin, jotka olivat usein heidän ikätovereitaan ja käyneet samoja kouluja Kutaisissa. Iashvilin ehdotuksesta neuvostovalta luovutti konjakkitehtailija Davit Sarajishvilin itselleen rakennuttaman kartanon kirjailijaliitolle: siitä tehtiin kirjailijatalo.

Aluksi bolševikkivalta koetti houkutella kirjailijoita puolelleen, kuten muuallakin neuvostovaltiossa, laskemalla heidät ”myötäilijöiksi”, joihin suhtauduttiin kärsivällisesti. Vastarinta, mielenosoitukset, mellakat ja sissitoiminta vuorilla kuitenkin jatkuivat Georgiassa, ja elokuussa 1924 Georgian pakolaishallitus järjesti kansannousun. Se nujerrettiin verisesti: jopa 12 000 ihmistä sai surmansa taisteluissa ja joukkoteloituksissa – mukana Iashvilin veli. Tämän jälkeen”myötäilijöitä” ei Neuvosto-Georgiassa enää suvaittu. Kirjailijoiden tuli valita puolensa ellei halunnut vaieta tai paeta.

”Miehityksen jälkeen Georgiasta emigroitui vain vähän kirjailijoita, kuten puolalais-georgialainen Ilja Zdanevitš. Kirjailijat eivät vielä 1920-luvulla tajunneet täysin neuvostovallan ankaruutta. Pian heille ei enää myönnetty maastapoistumislupia”, sanoo Tsipuria.

Vaikka ensimmäiset kirjailijoiden sortotoimet alkoivat heti miehityksen jälkeen, 1920-luvun Neuvostoliitossa harjoitettu korenizatsija- eli alkuperäistämispolitiikka loi myös mahdollisuuksia georgiankieliselle kirjallisuudelle. Kirjoja julkaistiin enemmän kuin koskaan, ja kirjallisuuselämä oli aluksi vilkasta. Monet taiteelliset ryhmät Sinisistä sarvista futuristeihin saivat vielä toimia vapaasti, vaikka proletaarikirjailijat hyökkäilivätkin heitä vastaan lehdistössä.

Venäläisten kirjailijoiden tapaan Siniset sarvet pakotettiin sopeutumaan uuteen todellisuuteen. ”Heitä myös houkuteltiin etuuksilla. Heidän kirjojaan julkaistiin laajoina painoksina, ja heitä pidettiin neuvostogeorgialaisen kirjallisuuden johtajina. Sinisten sarvien neuvostoaikaisista teksteistä löytyy silti paljon rivien välistä kritiikkiä”, toteaa Tsipuria.

***

Neuvostoliiton valtataistelun voittanut Stalin aloitti kulttuurivallankumouksen 1930-luvun alussa. Nyt kommunismi oli tarkoitus takoa valmiiksi. ”Uuden ihmisen” muovaamisessa taiteilla oli tärkeä propagandistinen tehtävä, ja erityisesti kirjallisuus sai toimia lipunkantajana. Kilpailevat kirjailijaryhmät, mukaan lukien Siniset sarvet, lakkautettiin vuoteen 1932 mennessä. Ainoaksi sallituksi suuntaukseksi tuli sosialistinen realismi. Etenkin modernistiset tyylikeinot tuomittiin ”dekadentteina”, ”ääri-individualistisina” ja ”formalistisina”.

Tässä vaiheessa johtavien Sinisten sarvien kirjailijoiden tiet erosivat. Jo pitkään neuvostovaltaa kritisoinut ryhmän perustajajäsen Robakidze loikkasi Saksaan vuonna 1930. Emigraatiossa hän tutustui Stefan Zweigiin ja kirjoitti Georgiaan sijoittuvia romaaneja, joista eräässä piirsi Stalinista kuvan kammottavana despoottina.

Iashvili ja Tabidze taas saavuttivat 1930-luvun alussa kuuluisuutta Georgian ulkopuolella, kun heidän runouttaan käännettiin venäjäksi. Venäjäntäjänä toimi kirjailijoihin tutustunut Boris Pasternak, tuleva Nobel-kirjailija. Monet hänen käännöksensä syntyivät Tbilisissä Tabidzen asunnolla, jossa tänä päivänä toimii kotimuseo.

Pasternak oli suorastaan hullaantunut Georgiaan. Tämä näkyy venäläisrunoilijan kokoelman Toinen syntymä (1932) runoissa, joissa “Gruusia” on korkean hengenelämän ja luonnollisen järjestyksen tyyssija, jota kannattelee elävä yhteys kansalliseen kulttuuriin, historiaan ja tarustoon.

Pasternakin runoissa Kaukasuksen vuorimaisema metaforisoituu. Hän ikään kuin siirtää 1800-luvun venäläisten runoilijoiden harrastaman Kaukasuksen romantisoinnin – ja myöhemmän yrityksen korvata romanttinen kuva realistisella – sosialistiseen tulevaisuuteen. Eräässä kokoelman runoista ”etäisyys sosialismiin” suhteutetaan georgialaiseen maisemaan. Vuorten ylittäminen on metafora kommunismin ”lopullisesta voitosta”. Runoilija antaa ikään kuin ymmärtää, että matkan pää, Georgia, on jo toteutunut utopia. Pasternakille sosialismi ei ollut ensisijaisesti taloudellinen teoria vaan eettinen periaate.

Pasternakin lisäksi Sinisten sarvien kirjailijoita venäjänsi Osip Mandelštam – joskaan hän ei arvostanut heitä kovin korkealle. Mandelštamista georgialaiset olivat lähinnä ranskalaista runoutta jäljitteleviä provinssikirjailijoita.

Käännökset vaikuttivat nostavan Iashvilin ja Tabidzen keskeisten neuvostokirjailijoiden joukkoon, ja he osallistuivat myös Neuvostoliiton kirjailijaliiton perustamiskokoukseen 1934 pitäen siellä puheenvuorot. Kirjailijat sopeutuivat poliittisesti, ja Iashvilin tekstit muuttuivai aiempaa ideologisemmiksi, Tabidzen ylistykset “sosialismin rakentamiselle” olivat sen sijaan puolivillaisia. Kumpikaan kirjailijoista ei suostunut luopumaan modernistisesta tyylistään.

Georgian johtajaksi noussut Lavrenti Berija liehitteli Iashvilia ja Tabidzea, vaikka suhtautui muuten älymystöön entistä ankarammin. Berija veti molemmat runoilijat mukaan valtiolliseen byrokratiaan. Iashvilista hän teki peräti Transkaukasian neuvostotasavallan keskuskomitean jäsenen, ja kirjailija palkittiin työn punaisen tähden kunniamerkillä. Jopa vastahakoinen Tabidze istutettiin Tbilisin neuvostoon. Kun kirjailijat tajusivat osallistumisen hinnan, oli jo myöhäistä perääntyä.

***

Tbilisin kirjailijatalon Repressoitujen kirjailijoiden museossa on esillä yhteiskuvia, joissa tuomittujen kirjailijoiden kuvat on mustattu. Valokuvat ovat suuren terrorin ajalta 1936–1938. Tuolloin Stalinin suursiivous pyyhki läpi neuvostoyhteiskunnan, mukaan lukien Neuvosto-Georgian. Taiteen kentältä lakaistiin kadoksiin viimeisetkin modernismin edustajat – tosin silloin tuomituksi joutuminen ei enää välttämättä vaatinut erityisiä syitä.

Georgian 10. puoluekokouksessa toukokuussa 1937 Berija julkisti raportin, joka määritteli kunkin kirjailijan poliittisen luotettavuuden, onnistumiset ja virheet.

Kirjailijat alistettiin syksyyn asti kestäviin kirjailijaliiton maraton-kokouksiin. Ne kestivät tavallisesti iltaseitsemästä aamuyölle. Listojen mukaan leimatut kirjailijat pakotettiin tunnustamaan nykyiset ja menneet, joskus ajallisesti hyvinkin kaukaiset ”erheensä” ja ”rikoksensa” sekä yhteydet jo pidätettyihin kollegoihinsa. Muiden kirjailijoiden oli selvitettävä suhteensa syytettyyn ja yhdyttävä syytteisiin. Syytetyt tavallisesti erotettiin kirjailijaliitosta, mitä seurasi lähes aina pidätys. Joskus NKVD:n eli Neuvostoliiton sisäministeriön agentit odottivat jo kirjailijatalon eteisessä. Eräiden kohdalla liiton päätöslauselma vaatii suoraan henkilöiden ”fyysistä tuhoamista”.

Vain kaksi nimeä poistettiin syytettyjen listalta: georgian suosituimmat runoilijat Galaktion Tabidze ja Ioseb Grishashvili. Berija suojeli heitä samoin kuin Stalin suojasi joitakin omia suosikkejaan, kuten Pasternakia tai Mihail Šolohovia.

Berija painosti kovasti Iashvilia. Tämän ja Tabidzen kohdalla painoi se, että he olivat tavanneet Neuvostoliitossa 1936 vierailleen ranskalaiskirjailija André Giden. Ranskaan palattuaan Gide kirjoitti Neuvostoliitosta hyvin kielteisen kirjan. Kaikki Gidelle vieraanvaraisuutta osoittaneet saivat leiman otsaansa. Georgialaiskirjailijoiden lisäksi näin kävi esimerkiksi venäläiselle Boris Pilnjakille, joka ammuttiin 1938.

Iashvili oli yrittänyt harjoittaa kirjallista itsekritiikkiä julkaisemalla runon ”Petturi André Gidestä”, mutta se ei enää auttanut. Kirjailija pakotettiin nimeämään ”kansanvihollisiksi” joukon kollegoitaan ja ystäviään ja kannattamaan heidän erottamistaan kirjailijaliitosta. Tässä vaiheessa Iashvili kirjoitti sydäntäsärkevät jäähyväiset vaimolleen ja tyttärelleen – kirjeet löytyvät nykyään Repressoitujen kirjailijoiden museosta.

Viimeisenä niittinä Berija vaati Iashvilia tuomitsemaan elinikäisen ystävänsä Titsian Tabidzen. Sitä Iashvili ei voinut enää tehdä.

Kirjailijan itsemurhan jälkeen kirjailijaliitto hyväksyi lauselman, jossa Iashvilin sanottiin teeskennelleen kirjailijaa osallistuessaan maanpetturuuteen ja vakoiluun; hänen itsemurhansa oli ”provokatiivinen teko, joka herättää inhoa ja suuttumusta jokaisessa kunnollisten neuvostokirjailijoiden tapaamisessa”, kirjoitetaan liiton kokouksen pöytäkirjassa. Vain Tabidze kieltäytyi kannattamasta päätöstä ja käveli ulos kokouksesta.

Liiton kokouksissa vain prosaisti Konstantin Gamsakhurdia, Stalinin suosikki, osoitti ällistyttävää rohkeutta puolustaessaan Tabidzea verraten tapahtumia jopa Natsi-Saksan vainoihin. Tabidze ei itse enää osallistunut kokouksiin. Yhdessä viimeisistä runoistaan hän kirjoitti:

Tulee vielä moninaisempi aika,

kenties Pontus Euxine kuivahtaa,

ja silti runoilijan kurkku, halkaistu korvasta korvaan,

elää säkeiden jokaisessa atomissa. (Suom. Ville Ropponen, suom.huom.“Pontus Euxine” eli Mustameri)

Tabidze pidätettiin syksyllä. Ei auttanut, vaikka hän kuulusteluissa myönsi ”neuvostovastaisten” toimiensa yhteishenkilöksi vain georgialaisen 1700-luvun runoilija Belikin. Musta huumori ei uponnut NKVD:hen. Runoilija tuomittiin kuulumisesta fasistiseen järjestöön ja vakoilusta Ranskan hyväksi. Tabidze ja hänen ohellaan lähes kaikki Sinisiin sarviin kuuluneet georgialaiset modernistit ammuttiin.

***

Sinisistä sarvista ainoat jotka säilyivät hengissä, Kolau Nadiradze ja Sergo Kldiashvili, pelastuivat sattumalta. Heidät kyllä pidätettiin, mutta NKVD:n kuulustelija joutui terrorin pyörteissä itsekin pidätetyksi ja heitä koskevat tiedot hukkuivat, jolloin kirjailijat yllättäen vapautettiin.

Suuressa terrorissa neljäsosa eli yhteensä 90 Georgian kirjailijaliiton jäsenistä teloitettiin ja paljon useampi viskattiin Gulagiin. Kaikkiaan Stalinin aikana menehtyi noin 200 georgialaista kirjailijaa. Terrori iski kaikista raskaimmin Neuvostoliiton vähemmistöihin. Esimerkiksi ukrainalaisista kirjailijoista 1930–luvun vainoissa teloitettiin tai vietiin leireille lähes 90 prosenttia.

”Georgialainen modernismi kesti vain lyhyen ajan, 10–12 vuotta, mutta modernistit onnistuivat luomaan todella tärkeitä asioita, mikä auttoi pitämään Georgiassa yllä kiinnostusta länsimaiseen kirjallisuuteen. Myös neuvostoaikoina georgialaiset lukijat saivat kosketuksen niin sanottuun vapaaseen maailmaan Sinisten sarvien perinnön kautta”, tähdentää Bela Tsipuria.

Viimeinen Sinisistä sarvista, Nadiradze, ehti elää aikaan, jolloin taas uskalsi olla kriittinen. Vuonna 1985 jo 90-vuotias runoilija julkaisi 1969 kirjoittamansa runon 25 tebervali (”25. helmikuuta”), joka käsitteli vuoden 1921 puna-armeijan miehitystä. Repressoitujen kirjailijoiden museossa esillä olevassa runossa Nadiradze kirjoittaa:

Punalipun alla, päät pystyssä,

valkean ratsun jäykin askelin,

kuolema saapui kiiltävä sirppi kädessä!

Surulunta satoi, peittäen Tbilisin.

Ääneti oli Siionin kirkko, sen kansan mykistyminen tyrmäsi. (suom. Ville Ropponen)

Tsipurian mukaan moderneilla georgialaisilla kirjailijoilla oli jo neuvostoaikoina suhde Sinisten sarvien tuotantoon – erityisesti ryhmän patrioottisiin runoihin.

”Sinisten sarvien symbolistinen tuotanto taas ei ollut neuvostoaikoina kovin ymmärrettyä. Se löysi laajempaa mielenkiintoa vasta Georgian itsenäistyttyä 1990-luvulla, kun kiinnostus Sinisiä sarvia sekä georgialaista futurismia kohtaan nousi vahvasti”, sanoo avantgardea, georgialaisen kirjallisuuden sovjetisointia, modernismia ja postmodernismia laajasti tutkinut Tsipuria.

Kirjailijatalon puutarhan keskellä seisoo suuri, ryhmyinen lehmusveteraani. Se on nähnyt kirjailijoiden tulevan ja menevän. Yhdelle puun oksalle on sinitiainen tehnyt pesänsä: poikasten sirkutus kantautuu maahan asti.

Lähteet:

Dzhintsharadze, Dinara: Poetitšeskaja letopis. Metsniereba 1979.

Kikodze, Archil: The repressed writers of Georgia. Writers' house of Georgia 2022.

Pastenak, Boris: Sisareni elämä. Valik. ja suom. Marja-Leena Mikkola. Gummerus 2003

Rayfield, Donald: Stalin and his hangmen. Penguin books 2004.

Rayfield, Donald: Georgian literature – a history. Routledge 2010.

Internet-lähteet

Lasha Bagradze: “The exuberant life and tragic death of the Blue Horns“ 2018. (https://civil.ge/archives/244366)

Tbilisin Georgian kirjailijaliiton museoidun talon nettisivut: https://writershouse.ge/index.php?m=135

Kirjoittajan tekemät haastattelut:

Bela Tsipurian haastattelu Tbilisissä 28.7.2023.

Kvicha Vashakmadzen haastattelu Kutaisissa 30.7. 2023.

Kirjoittaja on esseisti, tietokirjailija ja Nuori Voima-lehden Kaukasian kirjeenvaihtaja – ainakin tässä numerossa.

Artikkeli on ilmestynyt Nuori Voima-lehden numerosssa 5/2023.

Teloitus

 

Vladimir Nabokov

Suomennos Ville Ropponen

Ne yöt kuluvat: makaan näin,

vuode lipuu Venäjälle,

minut vievät rotkolle päin,

vievät rotkon teurasmäelle.

Havahdun, istuimella pimeässä
kello, tulitikut lepäävät,

silmissä, kuin pyssynpiipun piirtyessä,

kellotaulun hehkut vääntyvät.

Käsillä peitän kaulan, rinnan
nyt, nyt minut ammutaan —
katseen siirtämisen hinnan
vie roihu, alkaa sammumaan.

Tietoisuuden ilman tuntoa
kellon nakutus herättää,
se on maanpaon onnea,
ei tarvitse enää säikähtää.

Mutta sydän, se tahtia lyö,
että olisi todella näin:
Venäjä, tähdet, teloitusyö
ja tuomenmarjassa rotkolle päin.

Maanpakoruno heräsi uudelleen henkiin

Vuonna 1927 nuori Vladimir Nabokov oli maanpaossa bolševikkivaltaan sortuneelta Venäjältä. Hän asui Berliinissä, kaikki oli hyvin, hän oli jo asettunut, aviossa, opiskeli yliopistossa, kirjoitti paljon ja julkaisi. Kuitenkin hänen ajatuksensa palasivat usein Venäjälle.

Hän mietti monesti kirjailija Nikolai Gumiljovin kohtaloa. Gumiljov oli teloitettu 1921 neuvostovallan vastaisena agenttina.

Tammikuussa 2023 joukko Venäjältä emigroituneita muusikoita julkaisi yhteisen albumin Posle Rossii (”Venäjän jälkeen”). Nimi tulee Marina Tsvetajevan runokokoelmasta vuodelta 1928. Levy on omistettu kaikille sata vuotta sitten Venäjältä emigroituneille kirjailijoille, jotka päätyivät Istanbuliin, Belgradiin, Berliiniin, Prahaan., Pariisiin, Riikaan, Tallinnaan, Harbiniin ja Shanghaihin.

Nykymuusikot sävelsivät lauluja emigranttikirjailijoiden tekstien pohjalta. Tunnettujen tekijöiden lisäksi mukana on joukko vähemmän tunnettuja kirjailijoita. Monetochkan laulu Nabokovin runon ”Teloitus” (alk. ”Rasstrel”, 1927) pohjalta on kuultavissa YouTubessa.

Runo ja saate ovat ilmestyneet Parnassossa 6-7/2023.

Kansallisromaanin rakentajat Kaukasiassa

 

Ville Ropponen

Kun kosmopoliittinen romaani Ali ja Nino nostettiin nationalismin välikappaleeksi, soppa oli valmis.

Kansallisromaaneiksi on usein nationalismin nousuaikana nimetty teoksia, joiden on katsottu ilmentävät tietyn kansan henkeä ja hahmoa.

Harvan kansallisromaanin taustat ovat niin merkilliset kuin Kurban Saidin teoksen Ali ja Nino. Emigranttikirjailijan romaani ilmestyi 1937 Wienissä saksaksi. Tekijästä ei ole täyttä varmuutta: ”Kurban Said” on pseudonyymi.

Pian julkaisunsa jälkeen romaani unohtui toisen maailmansodan kurimuksessa. Alkuperäinen käsikirjoitus lienee tuhoutunut. Sodanjälkeisen Berliinin raunioissa Jenia Graman, venäläisemigrantti, tanssija ja kääntäjä, löysi painetun romaanin, hankki käännösoikeudet, käänsi sen englanniksi ja sai julkaistuksi Britanniassa 1970.

Romaanin ansiot tunnustettiin. Kehkeytyi kirjallinen sensaatio. Tutkijat innostuivat: mestariteos ilman selvää tekijää luo kiehtovan mysteerin.

Ali ja Nino käännettiin pikavauhtia yli 30:lle kielelle. Suomeksi se ilmestyi vuonna 1972 Gummeruksen kustantamana. Kirjallisena löytönä Paul Theroux on verrannut teosta B.Travenin Sierra Madren aarteeseen.

Kiistat tekijyydestä kohosivat toiseen potenssiin, kun myöhäisessä Neuvostoliitossa nousivat eri vähemmistöjen nationalismit ja Ali ja Nino nimettiin Azerbaidžanin kansallisromaaniksi.

Mittelöissä romaanin tekijyydestä kosmopoliittinen opus alkaa vaikuttaa välillä kuutiolta, jota yritetään työntää ympyränmuotoiseen reikään.

Ali ja Nino kertoo suuren rakkaustarinan Bakussa vuosina 1913-1920. Teoksessa herättää huomiota vaivattomuus, jolla Said kuvaa idän ja lännen sekä perinteiden ja modernin yhteentörmäystä. Näitä teemoja alettiin laajemmin käsitellä vasta parikymmentä vuotta myöhemmin postkolonialistisessa kirjallisuudessa.

Kuten Aleksis Kiven seitsemän veljestä kamppailevat impivaaralaisen metsäsuomalaisuuden ja kyläkoulun edustaman pohjimmiltaan ruotsalaisen sivistyksen välillä, Saidin romaanin rakastavaiset kärvistelevät Euroopan ja Aasian välillä. Ali ja Nino kuvaa dramaattisesti kulttuurista muutosta.

Yhtä turbulentilta vaikuttaa Ali ja Ninon tekijyydestä käyty ottelu, jossa korostuvat vanhanaikaisten biografisten vastaavuuksien etsiminen mahdollisen tekijän elämän ja romaanin tapahtumien välillä.

Tekijäehdokkaiden ja tutkijoiden merimiespainissa ei ole kyse vain paikasta kirjallisen nerouden Himalajalla tai kirjamarkkinoiden pakkomielteestä tekijän brändiin, vaan taustalla on myös poliittisia intohimoja. Ennen kuin pureudutaan tarkemmin itse romaaniin on pohdittava: kuka oikein oli ”Kurban Said”?

Yhdysvaltalainen Pulitzer-palkittu kirjailija Tom Reiss on selvitellyt Kurban Saidin mysteeriä. Hän matkusteli Saidin jäljillä jopa kymmenessä eri maassa. Tutkimustensa pohjalta Reiss julkaisi teoksen The Orientalist: Solving the Mystery of a Strange and Dangerous Life (2005).

Osoittautui, että pseudonyymin takana piili Lev Nussimbaum (1905-1942), Bakussa syntynyt juutalainen, jonka isä vei mukanaan Eurooppaan paetessaan 1920 puna-armeijan hyökkäystä Azerbaidžaniin. Tai tämä oli Reissin johtopäätös.

Moninaamaisen Nussinbaumin elämässä piisasi veijarimaisia käänteitä. Hän opiskeli Berliinin yliopistossa ja kääntyi islamiin. Emigranttipiireissä hän esiintyi ”muslimiprinssinä”. Nuoresta Nussinbaumista löytyy valokuva, jossa hän poseeraa sulilla varustetussa turbaanissa.

Nussinbaum ryhtyi journalistiksi ja kirjoitti myös tietokirjoja aiheista, joista länsimaalaiset tiesivät vähän, kuten Kaukasiasta, Venäjästä, bolševikkikumouksesta, islamista ja öljystä. Hän sävelsi elämäkertoja Leninistä Iranin shaahi Reza Pahlaviin. Teosten faktat olivat usein vähän niin ja näin, mutta se ei estänyt suosiota. Kirjat ilmestyivät Lontoossa ja New Yorkissa nimellä ”Essad Bey”.

Hitlerin noustua valtaan Nussinbaum jätti Saksan ja koetteli siipiään Amerikassa, New Yorkissa ja Hollywoodissa. Yhdysvaltoihin asettuminen ei onnistunut, ja hän palasi Eurooppaan, Itävaltaan, jossa tutustui kirjailija, paronitar von Ehrenfelsiin. Nainen kuului Keski-Euroopan kirjallisiin piireihin. Jotkut arvelevat Nussinbaumin ja paronittaren suhteen olleen intiimi.

Kun Ali ja Nino -romaani ilmestyi Kurban Saidin nimellä, tekijänoikeuden rekisteröi nimiinsä paronitar. Oliko kyseessä kirjallinen peli? Ei niinkään. Temppuihin turvauduttiin, jotta romaania voitaisiin myydä myös natsi-Saksassa, jonka markkinoille ei juutalaistaustaisella kirjailijalla ollut pääsyä.

Ali ja Nino-romaanin päähenkilö Ali Khan Shirvanshir on vanhan persialaistaustaisen aatelissuvun vesa, muslimi ja tuntee itsensä syvästi aasialaiseksi. Hän kohtaa Bakussa Nino Kipianin, kristityn georgialaisen aatelisneidon, joka mieltää itsensä eurooppalaiseksi. Rakkaus roihahtaa, he ovat kuin Romea ja Julia, johon Nino heitä piloillaan vertaa.

Said kuvaa muuttuvaa Bakua, joka vääntelehtii nykyaikaistumisen ja vanhojen perinteiden törmäilyssä. Puhelinlinjoja vedetään, Nobelin veljekset poraavat öljyä Kaspianmerellä.

Romaanin juonessa ja sen dialogeissa näkyvät ajan suurpoliittiset tapahtumat. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä Ali ei halua Venäjän armeijaan, vaikka monet hänen ystävänsä värväytyvät. Hän mieltää maailmansodan eurooppalaisten konfliktiksi.

Alin ja Ninon yhdessäolon tiellä on esteitä, aluksi heidän vanhempansakin vastustavat, mutta lopulta kaikki järjestyy. He avioituvat pakopaikassa Dagestanissa ja elävät onnessa vuorilla.

Venäjän vallankumouksen 1917 jälkeen he palaavat Bakuun, joutuvat puolustamaan kaupunkia ase kädessä ja pakenemaan Iraniin. Palaamaan he pääsevät vasta, kun turkkilaiset etenevät Kaukasiassa, miehittävät Bakun ja syntyy Azerbaidžanin demokraattinen tasavalta.

Mutta sodan pilvet tiivistyvät: puna-armeijan hyökättyä 1920 Baku miehitetään. Nino pakenee heidän tyttövauvansa kanssa Georgiaan, mutta Ali päätyy traagiseen ratkaisuun Azerbaidžanin puolesta.

Mitä todisteita on siitä, että juuri Nussinbaum oli Kurban Said?

Miehen todellinen tekijyys näytti murtautuvan esiin, kun Ali und Nino käännettiin 1944 italiaksi ja tekijäksi ilmoitettiin ”Essad Bey”, yksi Nussinbaumin nimistä. Italiannoksen järjesti Bello Vacca, Tripolissa syntynyt kirjailijan ystävä, joka oli hankkinut Buergerin tautia sairastaneeelle Nussinbaumille myös salakuljetettuja huumeita tämän kipujen lievitykseksi. Tuolloin Italiaan siirtynyt Nussinbaum oli jo menehtynyt.

Säilyneiden dokumenttien mukaan paronitar Ehrenfels maksoi Ali ja Ninon rojalteja Nussinbaumille. Kurban Saidin nimellä julkaistiin 1938 toinenkin romaani, ja sama pseudonyymi on merkitty myös Nussinbaumin julkaisemattomaan omaelämänkerralliseen käsikirjoitukseen. Ja paronittaren miehen Rolf von Ehrenfelsin mukaan Kurban Said ja Essad Bey olivat sama henkilö.

Ali ja Ninossa oleva taruaineisto on samankaltaista kuin Nussinbaumin toisiin teoksiin sisältyvät tarut. Näistä tekijyyden todisteista huolimatta Tom Reiss katsoi The Orientalistissa tarpeelliseksi korostaa myös Nussinbaumin elämän ja Ali und Nino-romaanin yhtäläisyyksiä.

Ali ja Nino on kirjoitettu hienostuneella tyylillä, joka vaihtelee eeppisestä ironiseen, realismista melodraamaan. Vaikka kuvatut tapahtuvat ovat usein traagisia, on romaani välistä todella hauska.

Opus on täynnä Azerbaidžanin paikan ja kulttuurin tuntua; ajankuva on vahva. Romaanihenkilöiden aatelistausta juontuu romantiikasta, mutta on myös keino kertoa Kaukasian historiasta, taruista ja mytologiasta.

Alin suvulla on pitkä soturi- ja poliitikkotausta, Ninon suku taas yhdistyy Georgian kulttuurielämään. Said kuvaa lisäksi kiinnostavasti armenialaisten ja georgialaisten vaeltavien runoilijoiden perinteitä.

Romaanin keskeiseksi teemaksi nousee eurooppalaisten valta yli ”orientin”. Kirjassa tehdään jatkuvaa vertailua Euroopan ja Aasian välillä tapakulttuurista keittotaitoon, perhearvoista luontosuhteeseen, moraalista, oikeudenkäyttöön ja hallintotapoihin. Usein vitsaillaan itämaisten uskomusten ja tapojen kustannuksella, mutta ei eurooppalaisuuskaan säästy pilkanteolta.

Said pohtii miksi Eurooppa näyttäytyy ”edistyksellisenä” ja Aasia ”taantumuksellisena” – lopullista puolenvalintaa ei tehdä.

Selkeimmin kulttuurien vastakkaisuus näkyy Alin ja Ninon suhteessa. Nino rakastaa Eurooppaa ja pelkää Alin maailmaa. Ali pitää länsimaista sivistystä huijauksena, jonka ”barbaarit ovat keksineet vaikuttaakseen sivistyneiltä” (s. 8). Rakkaus vie silti voiton.

Millaisen kuvan romaani luo Kaukasian kolmen suurimman kansan suhteista?

Azerit, georgialaiset ja armenialaiset saavat symbolisen hahmonsa Alissa, Ninossa ja Nacharyanissa. Viimeksi mainittu on Alin tuttava, joka toimii auttajana nuorenparin avioitumisaikeissa. Ali alkaa siksi pitää miehestä, vaikka se Alista ”oli häiritsevä ajatus” (s. 68). Nacharyan kuvataan rikkaana ja filosofoivana vätyksenä, joka äkkiä kaappaa Ninon. Tajaa-ajon ja kamppailun jälkeen Ali surmaa Nacharyanin.

Neidonryöstölegendoista ammentava sieppaus on ehkä vähän orientalistinen juonenkäänne. On myös huomioitu, että Nacharyan kuvataan ”petollisena armenialaisena” – mikä tuo ikävähkön azerinationationalistisen säväyksen. Muutenkin romaanissa vihjataan azerien ja armenialaisten vastakkaisuuteen – vaikka historiallisesti näiden kansojen välillä ei juuri ollut konflikteja ennen 1900-lukua ja nationalismien nousua.

Toisaalta mainitaan armenialaisten kansanmurha osmanien armeijan kynsissä. Ja juuri Nacharyanin suuhun on sovitettu juttua Kaukasian kansojen sovusta. Ajatus toistuu myöhemmin laajennettuna bahai-uskovaisen miehen huulilla: kaikki ihmiset ovat samanarvoisia, eikä heidän tulisi pitää vihaa. Tämä on tärkeä ajatus Kaukasiassa, jossa monet etniset konfliktit ovat leimunneet 1990-luvulta asti. Viimeksi Azerbaidžan ja Armenia sotivat Vuoristo-Karabahista syksyllä 2020, ja tänä syksynä Azerbaidžan miehitti alueen maailman seuratessa sivusta.

Oliko Nussinbaum sittenkin Ali ja Ninon kirjoittajana identiteettihuijari?

Romaanin tultua kännetyksi turkiksi 1971 teoksen turkintaja Semih Yazichioghlu väitti itävaltalaisen kustantajan Tal Verlagin kirjoittaneen hänelle ”nuoren komean miehen tuoneen käsikirjoituksen kustantamoon jo 1920-luvulla” – jolloin Nussinbaum oli vasta teini-iässä. Kustantaja kiisti kirjoittaneensa tällaista, mutta se ei estänyt turkkilaisia ja azeripiirejä nostamasta esille azerbaidžanilaista kirjailijaa ja demokraattisen tasavallan ministeriä Yusif Chamanzaminlia, joka oli muka Alin ja Ninon todellinen tekijä.

Ajatus sai vettä myllyynsä 2000-luvulla. Vuonna 2011 Azerbaidzhan international-lehden päätoimittaja, tutkija Betty Blair kirjoitti pitkän artikkelin, jossa vakuutteli Nussinbaumin vain koristelleen Chamanzaminlin alkuperäiskäsikirjoitusta. Väitettään Blair todisteli vertailemalla Chamanzaminlin elämänvaiheita ja kirjoittamia teoksia Ali ja Nino-romaanin jaksoihin.

Chamanzaminli oli todella emigraatiossa Euroopassa 1920-luvulla, mutta palasi neuvosto-Azerbaidżaniin. Blairin mukaan hän olisi jättänyt käsikirjoituksen jälkeensä, koska ei voinut ottaa sitä mukaansa, teoksessa kun oli neuvostovastaisia aineksia.

Päädyttyään 1930-luvulla Gulagiin ja menehdyttyään siellä Chamanzaminli ei olisi voinut ottaa kantaa romaaninsa julkaisuun. Blairin mielestä poliittisesti monarkistinen Nussinbaum ei olisi voinut kirjoittaa teosta, joka suhtautuu myönteisesti Azerbaidžanin tasavaltaan.

Väitteissä on monta ehtolausetta. Monet kirjallisuustieteilijät, mukaan lukien azeritutkijat, ovat kiistäneet Blairin väitteet azerinationalistisina. Päämäärä olisi todistaa, ettei kansallisromaani ole minkään emigranttijuutalaisen käsialaa vaan ”puhtaasti azerin kirjoittama”.

Vaikuttaa, että georgialaisillakin on kana kynittävänä Ali ja Ninon tapauksessa. Georgialainen kirjallisuustieteilijä Tamar Injia väittää englanniksi kirjoitetussa teoksessaan Ali ja Nino – Literary Robbery! (2009), että romaanin olennaiset jaksot on plagioitu georgialaisen Grigol Robakidzen romaanista Gvelis p'erangi (”Käärmeennahka”).

Väitettä asettuivat tukemaan monet georgialaiset, saksalaiset ja yhdysvaltalaiset tutkijat. Intetekstuaalisuuteen Injia ei ota kantaa.

Robakidzen mainittu romaani julkaistiin georgiaksi Tbilisissä 1926 ja saksaksi (”Das Schlangenhemd”)1928 Berliinissä Robakidzen omana käännöksenä ja Stefan Zweigin esipuheella.

Kirjassaan Injia pyrkii osoittamaan, että Nussinbaum olisi plagioinut Robakidzeltä erityisesti taruaineistoa ja Iraniin sijoittuvan jakson. Robakidzen tiedetään käyneen Iranissa ensimmäisen maailmansodan aikana, kun taas Nussinbaumin vierailusta Iranissa ei ole mitään todisteita, huomauttaa Blair.

Ali ja Ninon pohdinnat idän ja lännen ristiriidoista huipentuvat juuri Iraniin sijoittuvassa pakojaksossa. Nino on tyytymätön naisen rajoitettuun asemaan ja mystisiin hierarkioihin. Alille Aasia on ”unien maa”, ikivanhaan kulttuurinsa käpertynyt degeneroinut tienoo, jota eurooppalaisten kolonisaatio uhkaa. Toisaalta Ali kaipaa Aasiaa: hän osallistuu shiamuslimien Muharram-kuukauden juhliin, jossa miehet ruoskivat itseään. Nähtyään hänet Nino raivoaa inhon vallassa.

Romaani kuvaa myös Alin muuttuvaa asennetta naisiin. Alussa hän ajattelee aikansa perinteisen muslimin tavoin naisten olevan alempia. Kokemustensa ja Ninon vaikutuksesta Alin näkemys muuttuu ”eurooppalaisemmaksi” – joskin naisen asema 1900-luvun alun Euroopassakin oli kaukana nykyisestä.

Iran-jakson vastakohtaukseksi muodostuvat Alin ja Ninon illanvietot Bakussa. He ovat päässeet palaamaan. Britit ovat tuoneet laivastonsa Bakuun, ja Azerbaidžanin tasavallan palveluksessa Ali ja Nino ottavat talossaan vastaan brittiupseereja ja näiden vaimoja. Said pilailee brittien ennakkoluuloilla sekä eri tapakulttuurien törmäyksellä.

Romaani tähdentää, että niin kaukasialaiset kuin venäläiset, iranilaiset ja britit pitävät omaa kulttuuriaan maailman napana. Kulttuurinen tekopyhyys on kaikkialla samanlaista, tuntuu Said sanovan.

Käy selväksi, että Ali ”vihaa läntistä maailmaa” samoin kuin Nino vihasi Irania. Ali haluaa pysyä Bakussa, jossa ”Eurooppa ja Aasia yhtyvät”.

Nussinbaumilla oli tiettävästi romanttinen suhde islamiin, jota hän piti osana ”suuren idän” kulttuuria. Ali ja Ninossa sympatiat asettuvat modernisoituvan islamilaisen kulttuurin, demokraattisen Azerbaidżanin, puolelle, joka toisaalta sortuu – niin kuin Ali kaatuu lopussa taistelussa puna-armeijaa vastaan.

Ali ja Ninon tekijyys ei tule välttämättä ikinä lopullisesti todistetuksi, mutta kiistat saattavat jatkua. Romanttisen eli modernin tekijyyskäsityksen aikana kyse ei ole vain kirjallisesta teoksesta, fiktiosta, vaan romaanin taustalla olevista tekijän oletetuista kokemuksista – teoksen autenttisuudesta – ja tässä tapauksessa minkä etniteetin, juutalaisen, azerin vai georgialaisen, läpi kokemukset ovat suodattuneet.

Tämä on tavallaan sama kysymys kuin viime vuosien kiistat siitä voiko kirjailija kuvata jotain toista etniteettiä olevan henkilöhahmon kokemuksia vai onko kyse ”kulttuurisesta omimisesta”.

Kamppailu Ali ja Ninon tekijyydestä saa pohtimaan mitä merkitystä ”Kurban Saidin” identiteetillä on romaanin tulkinnan kannalta. Kuka omii ja keneltä? Yhden tulkintalinjan muodostaa itse pseudonyymin merkitys, joka palautuu seemiläisiin kieliin: ”kurban” merkitsee 'onnekasta' ja ”said” 'uhrausta'.

Pyrkimys leipoa romaanista puhtaasti nationalistinen teos vaikuttaa karahtavan karille. Itse romaani tuntuu vastustavan tällaista tulkintaa. Teoksen sanomaksi pusertuu se, että vaikeuksista huolimatta eri kansat, uskonnot ja kulttuurit voivat elää rauhassa keskenään.

Artikkeli on ilmestynyt Parnassossa 5/2023.