Puolan kalliohuippuinen Karjala

 

Ville Ropponen

Syrjäinen pikkukaupunki on harvoin vaikuttanut modernin kulttuurin kehitykseen niin kuin Zakopane puolalaiseen kulttuuriin.

Heinähelteelle hyppään Krakovassa junaan. Porhallan pari tuntia etelään Karpaattien korkeimman osan eli Tatravuorten huulille Zakopaneen. Saavun samoilla jäljillä kuin 1800-luvun nuorpuolalainen älymystö: patikoidakseni vuorilla ja pohtiakseni syntyjä syviä.

Matkalla Zakopanen rautatieasemalta majoituspaikkaan pikkukaupungin historia vaeltelee vastaan vanhoina rakennuksina ja merkkihenkilöitä muistavina kadunniminä. Aiempi kaivos- ja metallityökeskus Zakopane kehittyi 1800-luvun lopulla kylpyläkaupungiksi. Se sai pian aseman silloisen jaetun Puolan ”kesäpääkaupunkina”. Tänne puolalainen yläluokka, keskiluokka ja pian myös älymystö lähtivät innolla vaeltaakseen huikaisevilla rinteillä. Jo 1700-luvun lopulla länsimainen älymystö oli innoittunut niin sanotusta paluusta luontoon. Kävely erämaassa, etenkin vuorilla, näyttäytyi vapauden, riippumattomuuden ja universaalin ykseyden puhtaimpana muotona.

Zakopaneen nousi pian huvila huvilan perään, mitä vauhditti terästeollisuuden lopetus ja rautatien saapuminen 1800-luvun lopulla. Ennen muuta vuoriseudusta tuli tärkeä ”nuoren Puolan” varhaismodernistiselle liikkeelle. Se oli syntynyt Krakovassa, koska siellä oli paremmat edellytykset uuden taidesuuntauksen kehitykselle kuin muualla jaetussa Puolassa, Saksan ja Venäjän alueilla. Tuolloin nykyinen Etelä-Puola kuului Itävallan keisarikuntaan.

Ei kovin kaukana Krakovasta sijainnut Zakopane kiehtoi älymystöä. Monet kirjailijat ja taiteilijat muuttivat seudulle, taajama kasvoi, siellä alkoi ilmestyä lehtiä ja perustettiin painotaloja. Ennen pitkää Zakopanea alettiin kutsua ”Puolan Ateenaksi”.

Nuorpuolalaiset kirjailijat varustautuivat 1800-luvun lopulla järkeisuskoista positivismin taidesuuntausta vastaan dekadenssin ja uusromantiikan tunnuksin. Nuorpuolalaisuus yhdisteli symbolismia ja ekespressionismia kansallisromanttisiin ideoihin. Niissä oli tärkeää hakeutua isänmaan saloseuduille ja perehtyä rahvaan elämään. Zakopanen lähellä kohoavista Tatravuorista tuli nuorpuolalaisille suorastaan kansallinen mielenmaisema.

Totuttelen Tatravuorille vaeltamalla ensin Bielogo- ja Strazyska-laaksoissa. Sarnia Skalan (1377 m) huipulta avautuu kiivas näkymä Zakopaneen ja Karpaateille. Nämä kansallispuiston suosituimmat reitit pursuavat puolalaisia – ja joitakin ulkomaalaisiakin, briteistä saksalaisiin ja arabeihin. Patikoidaan lähes jonossa. Juttelen puolalaisnaisen kanssa, hän kertoo törmänneensä polulla emokarhuun poikasineen. Kansallispuiston kylteissäkin annetaan ohjeita, jos törmää pahki kontion. Kun patikoi yksin, tulee pitää pilliä mukana otsojen varalta, neuvoo nainen, ja vertailemme hetken vihellyspillejämme.

Kirjailijat ja taiteilijat, kuten Stanislaw Witkiewicz romantisoivat vuoristoa.

Wietkiwiczin essee ”Na przeleczy” ('Vuorisolassa', 1890) kiteytti aikanaan Tatravuorten kuvaston ja popularisoi seutua. Samaa tekivät Walery Eljasz-Radzikowskyn litografiat ja kuvittama ensimmäinen Tatran matkaopas. Tuberkuloosiparantolan Zakopaneen perustanut luonnontieteilijä Tytus Chalubinski teki tienoota tunnetuksi kehottaen hakeutumaan vuoristoilmastoon.

Witkiewiczin kätilöimänä syntyi 1880-luvulla myös arkkitehtuurin suuntaus, ”Zakopanen tyyli”, jonka inspiroimia, koristeellisia puurakennuksia on kaupunki yhä tulvillaan.

Tyyliinsä Witkiewicz otti vaikutteita Podhalen alueen ja gorale-vähemmistön kulttuurista. Vähemmistö kehkeytyi keskiajan lopulla, kun Balkanin niemimaaltaseudulle muuttaneet valakilaiset sekoittuivat puolalaisiin. Witkiewicz kuitenkin esitti tyylinsä olevan ”alkupuolalainen”. Vain hieman liioitellen Tatrasta tuli jotain samaa mitä Karjala merkitsi suomalaisille karelianisteille. Kuten puolalaiset mytologisoivat gorele-vähemmistöä, suomalaiset taiteilijat loivat Vienan ja Aunuksen karjalaisista, joiden alueet eivät edes ikinä olleet kuuluneet Suomeen, eräänlaisia alkusuomalaisia.

Patikoin auringon loimussa Koscielisko-laaksossa Bystra-vuoren (2248 m) päilyessä taustalla Slovakian puolella. Jännitys kihoaa nahkaan tutkiessani Mylna-luolaa. Sinne vie jyrkkä polku vuorenseinää pitkin. Viimeiset kymmenen metriä on ketjukiipeilyä, mutta kiipeilyhansikkaiden kanssa se ei ole kovin vaikeaa. Lepakko sujahtaa luolan suuaukolle. Kalliokatosta putoilee hyytäviä pisaroita. Kun kömmin ulos luolasta, on alkanut sataa. Polulle päästyäni jyrähtää, ja rankkasade putoaa niskaan. Paluumatkalla osun sattumalta paikkaan, jossa myydään gorale-vähemmistön perinteistä savustettua juustoa. Kolmen myyjäukon pirtti on niin suitsun kyllästämä, että he ovat kaiketi savustaneet juuston sillä seisomalla.

Nuorpuolalaisista kirjailijoista tärkeimpiä oli Kazimierz Przerwa-Tetmajer. Gorale-syntyisen kirjailijan tuotannossa Tatravuoret kipusivat isoon rooliin. Hän hyödynsi teoksissaan ylämaan kansanperinnettä ja murretta.

Tetmajerin runot, novellit, kuten kokoelma Na Skalnym Podhale (”Kallioisessa Podhalessa”, 1903), ja romaanit, esimerkiksi Legenda Tatr (”Tatravuorten taru”, 1911), ammensivat alueen folkloresta, mutta myös slovakialaisesta ja serbialaisesta kansanperinteestä. Teoksissa esiintyi paimenia, maantierosvoja ja vaeltajia, olipa yksi novelli kirjoitettu peräti karhun näkökulmasta. Vuorten omakarvainen elämä ja kunniakoodit saivat Tetmajerissa innokkaan soinnuttelijan. Erityisesti kirjailijaa kiehtoi rosvopäällikkö Janosikiin liittyvät tarut, ja mainitussa romaanissaan hän piirsi Janosikista itävaltalaisia vastaan taistelevan patriootin.

Tetmajerin runoista tuli niin suosittuja, että nykyään monia niistä, kuten runoa ”Krywaniu, Krywaniu wysoki” (”Korkealle Kriwaniu-vuorelle”) pidetään kansanlauluina.

Toinen väkevästi vuoriin yhdistyvä nuorpuolalainen runoilija oli Jan Kasprowicz. Hän aloitti positivistina, mutta tutustuminen Tatravuoriin käänsi Kasprowiczin tuotannon uusromanttiseen modernismiin, kuten runossa ”Milosc” ('Rakkaus', 1895) ja runokokoelmassa Krzak dzikiej rozy (”Villiruusupensas”), 1898).

Runo ”Rakkaus” ennakoi tavallaan nykyisiä posthumanistia teemoja. Siinä Kasprowicz esittää, ettei ihminen ole erillinen luonnosta ja voi käsittää yhteytensä kaiken elävän kanssa vain rakkauden kautta. Rosvopäällikkö Janosik kiehtoi Kasprowicziakin, ja hän kirjoitti aiheesta runosarjan, jota pidetään folkloristisen kirjallisuuden mestarityönä.

Aina ivallinen modernisti Witold Gombrowicz luonnehti Kasprowiczia päiväkirjassaan sanoilla ”"täysjyväleipä, kyyhkysen sielu, vilpitön laulaja” ja vihjaili, ettei Kasprowicz intellektuellinakaan päässyt eroon talonpoikaisesta taustastaan.

Kuinka tahansa Tetmajer ja Kasprowich merkitsevät puolalaiselle kirjallisuudelle samaa kuin Juhani Aho tai Eino Leino suomalaiselle kirjallisuudelle.

Zakopane veti puoleensa myös vanhemman, positivistien sukupolven kirjailijoita, kuten Henryk Sienkiewichiä. Hän aloitti Zakopanessa 1895 jopa kuuluisaa romaaniaan Quo vadis. Vuonna 1905 Sienkiewichille myönnettiin Nobelin palkinto ensimmäisenä puolalaisena kirjailijana.

Tärkeä oli myös Tadeusz Micinskin fantastinen teos Nietota. Kniega tajemna Tatr (”Nietota. Tatravuorten salaisuuksien kirja”, 1910). Se oli visio puolalaisesta elämästä 1900-luvun alussa näytettynä Tatravuoria vasten. Siinä Zakopane ilmentyi valtiottoman kansan symbolisena pääkaupunkina. Teoksessa Tatravuorten vyöhykkeellä taistelivat hyvän ja pahan voimat. Opus on myös avainromaani, sillä paikkojen ja henkilöiden vastineet löytyivät Zakopanesta.

Monet Zakopanessa pyörineet kirjailijat harrastivat vuorikiipeilyä. Erityisen innokas oli runoilija Franciszek Nowicki, joka perusti 1900-luvun alussa Tatravuorille Orla Perc (”Kotkan tie”)-kiipeilyreitin. Vuorten harjuilla kulkeva, romanttisesti nimetty reitti on erityisen vaikea. Se osoittautuikin pian tragedian sijaksi, kun filosofi Bronislaw Bandrowski menehtyi siellä 1914. Filosofi eksyi morsiamineen sumussa ja jäi loukkuun kallion reunalle. Heidän yrittäessään laskeutua Bandrowskin morsian putosi kohtalokkaasti. Sen jälkeen filosofi heittäytyi epätoivossaan kuiluun.

Lähden tavoittelemaan Zakopanen ylle jylhän jättimäisenä kartiona kohoavaa Gievontia (1894 m). Vaellan vehreän laakson ja Kondracka przelecz-solan (1765 m) kautta kallioisen huipun hilkulle. Loppumatkan kiipeän ketjujen avustamana. Paluumatka kulkee Malyi Gievontin (1723 m) rinteitä monivärisiä perhosia väistellen. Vastaan tulee myös kaksi vuorikaurista, jotka rouskuttavat ruohoa ihmeen rauhallisina polun poskessa.

Puolan itsenäistyessä 1918 perustettiin Karpaattien juurella ”Zakopanen tasavalta” Itävaltaan kuuluneista Galitsian alueista. Myös tässä hankkeessa oli kirjailijoilla sormensa pelissä. Tasavallan presidentiksi nimitettiin aikansa maineikkain kynäilijä, yhteiskuntakriittinen prosaisti Stefan Zeromski, joka oli peräti neljästi ehdolla Nobelin palkintoon. Kahden viikon päästä tasavalta liittyi Puolaan.

Illalla Zakopanen valaistu keskusta täyttyy syömään ja illanviettoon rientävistä turisteista. Kaikessa erottuu vain vaimea kaiku sotien välisestä ajasta 1920- ja 1930-luvuilla. Silloin Zakopanen älyllinen elämä nousi kukoistukseensa. Sinne perustetuissa ravintoloissa, kuten Morskie Oko, U Trczasky ja U Karpowica, kirjailijat tapasivat toisiaan.

Vuorten vakavailmeinen mytologisointi antoi tilaa ilonpidolle ja urheilulle. Kaupungissa toimi kirjallisia salonkeja, esimerkiksi Dom pod Jelami sekä Jan ja Maria Kasprowicin Harenda, joka pyöri toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan asti. Kirjailijoiden sananvapausjärjestön PEN-klubin Varsovan kongressin aikana 1930 kansainväliset kirjailijat vierailivat Zakopanessakin.

Vanhempien kirjailijoiden lisäksi myös nuorempi polvi löysi seudun: tunnettu lastenkirjailija Kornel Makuszynsky viipyi paikalla, samoin monitaiteilija Stanislaw Ignacy Witkiewicz eli ”Witkacy”, kuulun taiteilijan poika. Hän eli Zakopanessa nuoresta lähtien, luotsasi puolalaisen taiteen formistista suuntausta, kirjoitti proosaa, pyöritti kokeellista teatteria ja testaili psykedeelisiä huumeita. Zakopanessa vaikuttivat myös tulevat modernismin kärkinimet: nyrpeästi virnuileva Gombrowicz ja Bruno Schulz, Drohobytšissa elellyt salaperäinen uudistaja, joka ei kotikaupungistaan ikinä paljon muualle lähtenytkään.

Leijun Zakopanesta köysiradalla Kapsrowy wierch-vuorelle (1987 m). Köysirata avattiin jo vuonna 1936. Vuoren laella hulahdan mystiseen maisemaan: kaikki on aivan pilvessä. Sumu alkaa haihtua kulkiessani Liliowelle (1952 m) ja Przelecz Swinicka-solaan (2051 m). Välillä uusi pilvi kirmahtaa paikalle tuoden mukanaan oudon lämmintä höyryä, vaikka muuten on viileää.

Swinicalle (2300 m) noustaan kalliohyllyä, joka kauempaa näyttää siltä, ettei sitä voi kiivetä, mutta niin vain kiviset askelmat johtavat taivaaseen. Sitten tulee ketjuosuus. Se on helppo, mutta osuudet vaikenevat koko ajan. Viimeiset puoli tuntia nousen lähes pelkästään ketjujen varassa. Välillä se merkitsee käännöksiä kallionkolossa ja kerran tovin hämähäkkimäistä akrobatiaa kiviseinällä.

Swinican huipulla istun kuin suihkukoneen ikkunan ääressä. Alhaalla laaksossa näkyy yksi viidestä Pietcia Stawow Polskich -vuorijärvestä ennen kuin pilvi nielaisee sen. Juuri kun suorastaan imeydyin vuorten romanttiseen, sensuroimattomaan hiljaisuuteen, eräs patikoija tuputtaa minulle eväistään slaavilaisten kansojen herkkua saloa eli raakasuolattua sianihraa.

Palaan Kasprowy wierchiltä Zakopaneen köysiradalla. Metallikorissa langan varassa vajoan huimaavaa vauhtia pilvien alle kohti höyryävää maanpintaa.

Toisen maailmansodan jälkeen Zakopanen merkitys kirjailijoille laski. Siitä tuli silti pakopaikka niille puolalaisille kirjailijoille, jotka yrittivät selvitä riippumattomina kommunistiseksi muuttuneessa Puolassa, stalinismin jyllätessä kulttuuripolitiikassa. Esimerkiksi julkaisukieltoon joutunut Makuszynsky muutti tuolloin Zakopaneen.

Stalinin kuoleman jälkeen ilmapiiri Puolassa hieman vapautui. Zakopanesta tuli jälleen vireä urheilu- ja lomakeskus. Myös kirjailijaliitto perusti sinne useita työ- ja virkistystiloja jäsenilleen. Juuri tällaisessa, noilta ajoilta periytyvässä kirjailijaliiton talossa, Wislawa Szymborska oli vuotuisella residenssijaksollaan Zakopanessa 1996 saadessaan tietää voittaneensa Nobelin palkinnon.

Essee on ilmestynyt Parnassossa 2/2025.

Luonto ottaa vallan

 

Karel Čapekille modernisaatio ja kapitalismi ovat näkökulmia, joiden avulla elävä luonto esineellistetään ja tavaramuotoistetaan.

Ville Ropponen

Kulttuurissa ja kirjallisuudessa viime vuosina suosituksi aiheiksi ovat nousseet suhde ei-inhimilliseen ja ihmisen toimista johtuva ympäristökatastrofi, joka muodostaa uhan koko ihmiskunnalle.

Aiheet eivät ole suinkaan uusia. Jos lukee tšekkiläisen satiirikon Karel Čapekin (1890–1938) tuotantoa, alkaa suorastaan hirvittää. Jo nykyaikaistumisen alkuvaiheessa ongelmat, joiden kanssa yhä painimme, olivat selvästi näkyvillä.

Ei-inhimillistä Čapek käsitteli ensi kertaa varhaisessa näytelmässään R.U.R. (1920), jossa ihminen ryhtyy hyödyntämään biologisia robotteja. Sana ”robotti” on peräisin tästä näytelmästä.

Kirjailijan pääteoksena pidetty romaani Salamanterisota (1936) ammentaa näytelmän aiheista, mutta samalla se on oma, näytelmää monitasoisempi teoksensa. Taidokkaassa, mustanhumoristisessa tarinassa on myös uusia aiheita, kuten kansainvälinen jännitys ja sota.

Ei-inhimillisen kuvaus mahdollistaa monimielisen allegorian, jonka kautta Čapek ottaa kantaa ajan ilmiöihin ilman, että se tuntuu osoittelevalta.

Kapteeni van Toch löytää Intian valtamereltä älykkäiden salamanterien rodun, jonka hän opettaa kalastamaan helmiä. Salamanterit pystyvät oppimaan myös muita ihmisen taitoja aina puhetta myöten.

Kapteeni esittelee löytönsä tšekkiläiselle pohatalle Bondylle, jonka perustama suuryhtiö, Salamanteri-syndikaatti, käyttää salamantereita yhä laajemmin, helmenkalastamisesta rakentamiseen ja merenpohjan täyttämiseen. Lopulta vain taivas on rajana salamanterien hyödyntämisessä. Samalla salamanterien määrä lisääntyy jatkuvasti.

Salamanterisodassa ei ole vain yhtä näkökulmaa, vaan teos koostuu eri äänistä, ulkopuolisen kertojan lisäksi uutiskatsausten tai tieteellisten selvitysten pastisseista, jotka seuraavat salamanterien ja ihmisten suhteiden kehitystä. Ääneen pääsee myös suuryrittäjä Bondyn ovimies Povondra.

Salamanterien hyväksikäyttö talousvoittojen takia ylevöitetään edistyksen palvelemiseksi. Jopa Hollywood-tähdet purjehtivat kuvaamaan salamantereista elokuvaa. Se käynnistää ensimmäisen lajien välisen törmäyksen, mikä ennakoi teoksen alun kepeämmän satiirin syvenemistä viiltäväksi.

Reino Silvannon vuoden 1938 suomennoksen julkaissut WSOY päätyi jättämään pois Salamanterisodan ensimmäisen osan päättävän luvun ”Salamanterien sukupuolielämästä”. Jostain syystä lukua ei lisätty silloinkaan, kun teoksesta vuosina 1962 ja 1992 otettiin uusia painoksia.

Kyseinen jakso, joka on olevinaan tieteellinen selonteko, kuvaa salamanterien kutemista empiirisesti, tavallaan groteskeja yksityiskohtia väistämättä. Kuvauksen voi lukea myös ihmisen pariutumisen vertauskuvana, mikä on ehkä ollut 1930-luvun moralisteille liikaa.

Tai kenties luvun poisjättämiseen on päädytty siksi, että Čapek nauraa patriarkaalisuudelle, miesten halulle omistaa naiset ja asettua auktoriteeteiksi? Salamanterien kohdalla kyse ei ole parittelusta vaan partenogeneesin ja seksuaalisen lisääntymisen välimuodosta. Uros ei ole nuijapäiden todellinen isä, vaan persoonaton tarjoaja kemialliselle ympäristölle, joka hedelmöittää munasolut. 

Čapek kirjoittaa, että salamanterien

sukupuolielämä on itse asiassa vain illuusio; eroottinen intohimo, parisuhde ja seksuaalinen tyrannia, uskollisuus oikealle hetkelle, hidas ja raskas yhdyntä, kaikki nämä asiat ovat itse asiassa tarpeettomia eivätkä sen enempää kuin vanhentunutta ja melkein symbolista tekoa, joka niin sanotusti koristaa uroksen tarjoaman lisääntymisympäristön persoonattomuutta. Naaraan outo välinpitämättömyys uroksen kiihkeää ja turhaa toimintaa kohtaan on selvä todiste hänen vaistomaisesta tunteestaan, että se ei ole muuta kuin muodollinen seremonia tai alkusoitto todelliselle rakastelulle, kun he yhdistyvät hedelmöittävän väliaineen kanssa; voisi melkein sanoa, että –– naaras ymmärtää tämän asian selkeästi ja käy sen läpi objektiivisesti ilman eroottisia illuusioita. (Englannista suom. Ville Ropponen.)

Tämän pilailun huipentumana kuvataan vielä erityistä salamanteritanssia. Siinä urokset kompensoivat persoonattomuuttaan kutuaktissa muodostamalla uroskollektiivin, lähes uskonnollisen kultin, josta naaraat on ulossuljettu.

Romaanissa esiintyvä muunlainen satiiri on suomennoksen julkaisijalle kelvannut. Salamanterien kaupallista hyödyntämistä kuvaavan scifijuonen varjolla Čapek ruoskii kolonialismia ja imperialismia, luonnon teollista hyväksikäyttöä ja työntekijöiden riistoa.

Salamanterit on helppoa nähdä allegoriana alistetuista ihmisryhmistä, mukaan lukien orjista. Teos viittailee lisäksi Yhdysvaltain rotuerotteluun. Esimerkiksi eräässä ”uutiskatsauksista” kerrotaan valkoisesta naisesta, joka väittää salamanterin raiskanneen hänet, jolloin väkijoukko yksinkertaisesti lynkkaa salamanterin.

Čapek tuntuu sanovan, että modernisaatio ja kapitalismi ovat näkökulmia, joiden avulla elävä luonto esineellistetään ja tavaramuotoistetaan globaalin pääoman tarpeisiin. Ihmisen ahneus johtaa siihen, että salamantereja tuotetaan loputtomiin ja ne tulevat koko ajan älykkäämmiksi.

Viimein salamanterit tulevat tietoisiksi itsestään. Ne kääntyvät ihmistä vastaan.

Yhteentörmäys johtuu myös pyrkimyksistä tehdä ei-inhimillisestä ”tasa-arvoisempaa” ihmisen kanssa eli enemmän ihmistä muistuttavaa. Čapek epäileekin myös suuria utopioita. R.U.R.-näytelmässä kritiikin kärki on modernisaation ja kapitalismin lisäksi neuvostokommunismissa. Salamanterisodassa arvostelun kohteena on kommunismin sijasta fasismi.

Teoksen kirjoitusajankohtana kansainvälinen tilanne jännittyi natsi-Saksan hamutessa lisää alueita. Čapek soimaa nationalismia, saksalaisia rotuteorioita ja militarismia.

Salamanterien hyödyntäminen johtaa niiden aseistamiseen, kun suurvallat käyttävät niitä puukkohippastensa tykinruokana. Lopulta salamanterit alkavat vallata itselleen lisää elintilaa. Ne ryhtyvät muuttamaan mantereita merialueiksi ja joutuvat konfliktiin ihmisten kanssa. Syttyy globaali sota.

Yksi jakso tuntuu peräti ennakoivan Münchenin sopimusta 1938, kun romaanissa Euroopan valtiot suostuvat sopimukseen, jossa Kiina uhrataan salamanterien elintilaksi, mutta Eurooppa uskoo säästyvänsä.

Toinen jakso ivailee eristäytymispolitiikkaa: tšekit luulevat sisämaavaltiona olevansa salamanterien ulottumattomissa ja suhtautuvat sotaan välinpitämättömästi – kunnes salamanteri havaitaan uimassa Prahan Vltava-joessa ja tšekit tajuavat olevansa seuraava kohde.

Romaanin lopussa vaikuttaa siltä, että myös ihmiskunnan osana on toimia uhrina edistyksen alttarilla. Metafiktiivinen käänne tuo kuitenkin esiin Kirjailijan keskustelemassa itsensä kanssa.

Kirjailija säästääkin ihmisen salamanterien orjana. Salamanterit toistavat ihmiskunnan virheet ja tuhoavat lopulta toisensa. Ehkä ihmiselle koittaa uusi mahdollisuu?

Čapek tuntuu sanovan, ettei ihmiskunnan olemassaoloa uhkaa niinkään mikään kosminen tai luonnonvoima vaan sivilisaatiomme valtahierarkiat sekä poliittisten ja taloudellisten johtajien tekojen typeryys ja vahingollisuus.p 

Essee on ilmestynyt Parnassossa 5/2024.

Vapaus kieltäytyä valhemaailmasta

 

Nimeämättömässä kuvitteellisessa valtiossa lastentarhanopettaja Cincinnatus C on tuomittu kuolemaan.

Teksti: Ville Ropponen

Vladimir Nabokov (1899-1977) on kotimaansa diktatuuria ulkomaille paenneista venäläisistä emigranttikirjailjoista ehkä tunnetuin. Kirjailijan uusi suomennos Kutsu mestaukseen voisi ajankohtaisuudessaan olla kirjoitettu juuri nyt, vaikka ilmestyi lähes vuosisata sitten. Loisteliaassa romaanissa Nabokov piirtää kuvan absurdista yhteiskunnasta, jossa enemmistöstä poikkeamisesta rangaistaan ankarasti. Teos on sukua Franz Kafkan ja George Orwellin visioille. Nabokovin merkitystiheä, humoristinen, visuaalinen, metaforinen tyyli lentää uljaimmillaan. Kirjailija itse piti romaania yhtenä parhaista töistään nimittäen sitä ”ainoaksi proosarunoelmakseen”.

Nimeämättömässä, kuvitteellisessa valtiossa lastentarhanopettaja Cincinnatus C. on tuomittu kuolemaan. Valtaosa romaanista tapahtuu vankilan sellissä. Asetelman kautta kirjailija pohtii ulkopuolisuutta, taiteen olemusta, kirjailijan osaa ja olemassaolon tarkoitusta.

Teoksen kertoja on Nabokovin tapaan melko itsetietoinen ja selostaa välillä tarinan käänteitä. Fiktion rajoilla leikkiminen on Nabokovin taattuja tyylikeinoja, mutta nyt mennään pidemmälle, kun koko romaanin todellisuus näyttää huojuvan.

Nabokov ei ollut poliittisesti kantaaottava kirjailija. Ja sittenkin romaani on kirjoitettu 15 vuotta sen jälkeen, kun kirjailija pakeni bolševikkien diktatuuria Venäjältä ja vain vuosi natsien valtaannousun jälkeen Nabokovin eläessä Berliinissä. Romaani ilmestyi Pariisissa 1938.

Kutsu mestaukseen on sukua Nabokovin sodanjälkeiselle romaanille Väärin päin (1947), joka sekin tapahtuu tragikoomisen totalitaristisessa yhteiskunnassa. Kutsu mestaukseen on teoksista hauskempi ja synkempi. Huumori on tummapaahtoista, ja groteskiin selkeyteen sekoittuu painajaisunen sävyjä.

Ekspressionismista ja absurdismista vauhtia nuuskaava kerronta on täynnä yksityiskohtia, symboleja ja motiiveja, jotka paljastuvat vähitellen kuin maatuška-nuken sisältä. Romaanissa tapahtuu koko ajan, vaikka tavallaan ei juuri mitään.

Kuolemaa pelkäävä Cincinnatus haluaisi kirjoittaa ajatuksiaan, mutta häntä häiritään jatkuvalla farssimaisella touhulla. Vartija Rodion, asianajaja Roman ja vankilanjohtaja Rodrig, tämän 12-vuotias Emma-tytär sekä kirjastonhoitaja ramppaavat sellissä. Repliikit ovat teatraalisia, vartijat käyttävät naamioita ja viranomaiset kalkittuja peruukkeja. Kaikki ikään kuin esiintyvät. Ja kommentoivat vangitun käytöstä.

Cincinnatus taas kirjoittaa olemisen tarkoituksesta, luomisen vaikeudesta, tuskasta, nautinnosta.

Odotetaan Martinka-vaimoa vieraisille tai mahdollista pakoa; lastenkodissa kasvaneelle vangille löytyy yllättäen äiti – joka hänkin tupsahtaa hössöttämään. Cincinnatuksen päälle vyöryy arjen banaalius, pošlost, jota Nabokov on analysoinut tarkemmin Gogolin teoksia käsittelevässä esseekirjassaan.

Teloituksen ajankohtaa ei kerrota tuomitulle, vaikka hän sitä kyselee. Entä jos kaikki on lavastettua, kuin vääristävän peilin heijastamaa parodiaa? Cincannatuksen houretta vai sittenkin paljon enemmän?

Samoin kuin Kafkan Oikeusjutun (1925) Josef K. on Cincinnatus C. tuomittu absurdista syystä: ”tieto-opillisesta eksytyksestä”. Hänen vikansa on se, että läpinäkyvien ihmisten maailmassa hän on läpitunkematon, pimeä este ajassa, joskin on oppinut tekeytymään läpikuultavaksi. Kaikki hänessä on väärää, röyhkeää ja riippumatonta. Romaanin kollektiivisuutta palvovassa yhteiskunnassa yksityinen mieli on rikos. Läpinäkymättömyys tuntuu tarkoittavan kiellettyä vapautta olla noudattamatta käskyjä. ”Cincinnatus” on latinaa ja tarkoittaa 'lukittua'.

Monet romaanin teemoista, kuten olemisen merkitys, elämä labyrinttina ja vankilana, auktoriteettien mielivalta ja tuomio ovat hyvin kafkamaisia. Nabokov itse kiistää romaanin kirjoitusaikana tunteneensa Kafkaa tai osanneensa tarpeeksi saksaa lukeakseen tätä, sillä Kafkan teoksia ei ollut vielä käännetty. Kafkan tapaan Nabokovin romaanin valtio pursuilee outoja byrokraatteja ja mystisiä perinteitä. Kenties rikoksen, rangaistuksen ja ylösnousemuksen tematiikka on velkaa Dostojevskille? Hän oli ainakin Kafkan mielikirjailija.

Kutsussa mestaukseen kirjallinen tyyli puhkeaa koristeelliseen hehkuun, joka tuo muistumia Lewis Carrollin teoksesta Liisa ihmemaassa (1865) – Nabokov venäjänsi sen 1920-luvun alussa. Romaanin asetelma muistuttaa myös Leonid Andrejevin pienoisromaania Seitsemän hirtetyn tarina (1908).

Cincinnatuksen teloituksen lähestyessä todellisuus muuttuu yhä keinotekoisemman oloiseksi: vartijan parta onkin tekoparta, tämä ja tuo paljastuu lavasteeksi, lunttilaput vilahtavat, murtumat maalataan umpeen. Viereiseen selliin parkkeerrannut soluttautuja monsieur Pierre on jo nimensä perusteella varieteen pullea nukke, jonka pettävän hahmon takaa paistaa virnuileva kuolema.

Fiktion maailman fiktiomaisuuden sekä romaanihenkilön, fiktiomaailman ja kirjailijan suhteen postmoderni tematiikka on tässä teoksessa aluillaan ja puhkeaa varsinaiseen liitoon Nabokovin myöhemmissa romaaneissa, kuten Sebastian Knightin todellinen elämä (1941) ja Kalvas hehku (1962).

Veteraanikääntäjä Vappu Orlov on suomentanut teoksen taitavasti. Cincinnatuksen tuomion syy, ”tieto-opillinen eksytys”, alkuteoksessa ”gnoseologitšeskaja gnusnost”, olisi kuitenkin ansainnut selityksen, sillä siihen piiloutuu romaanin tulkinnan avain. ”Gnoseologitšeskaja” viittaa Nabokoville tyypillisen kielipelin tapaan paitsi tieto-oppiin niin myös gnostilaisuuteen, uskonnolliseen liikkeeseen, joka vaikutti ajanlaskun alussa perustaen käsityksensä juutalaisuuteen, platonismiin ja varhaiseen kristillisyyteen.

Monissa romaaneissaan Nabokov ilmentää uskonnonvastaisia käsityksiä, mutta Kutsussa mestaukseen hän hyödyntää gnostilaisia ideoita tuonpuoleisesta. Toisin kuin useimpia ajan venäläisiä emigranttikirjailijoita Nabokovia ei kiinnostanut kirjoittaa sen paremmin realismia kuin tavoitella symbolismin mystisiä maailmanselityksiä. Hän yhdisti Venäjän kirjallisuuden ”hopeakauden” perinteen eurooppalaiseen modernismiin. Gnostilaiset ainekset ovatkin sekä parodiaa että metaforinen tapa osoittaa totalitarismien pettävyys.

Gnostilaisesti ymmärrettynä Cincinnatuksen todellinen olemassaolo jumallisena henkenä on estynyt hänen lihallisessa kehossaan. Maailma on gnostilaisuuden mukaan pahan tai tietämättömän alemman demiurgin luomus. Aineesta voi vapautua oman sisäisen, salaisen, pelastavan tiedon avulla. Ihminen on jumallisesta alkuperää, ja sielu vapautuu ruumiin vankilasta kuolemassa. Tämä selittää tapahtumien hämmennystä romaanin lopussa. Cincinnatuksen transformaatiota on tosin kuvattu jo aiemmin:

”Riisui, kuin peruukin, oman päänsä, riisui solisluut niin kuin henkselit, riisui rintakehän niin kuin haarniskan. Riisui lanteet, riisui jalat, riisui kädet ja heitti ne nurkkaan kuin rukkaset. Se mitä hänestä jäi jäljelle, hajosi vähitellen, jättäen vain hivenen väriä ilmaan.” (s.31)

Lopussa muodonmuutos toistuu hieman toisin:

”Yhä kääntyvän pyövelin lantion lävitse kuulsi kaide. Kalpea kirjastonhoitaja kyyristeli korokkeella antaen ylen. Katsojat olivat kertakaikkisen läpinäkyviä, eikä heistä ollut mihinkään, ja kaikki säntäilivät jonnekin – vain takimmaiset maalatut rivit pysyivät paikoillaan. Cincinnatus laskeutui hitaasti lavalta ja lähti kulkemaan hyllyvän rojun lävitse.” (s.215)

Cincinnatus siis kieltää todellisuuden sumutuksena ja samalla totalitarismien valhemaailman. Ajatus resonoi nykyisten valemedioiden, tekoälyn, virtuaalitodellisuuden ja syvä-väärennösten kanssa. Romaanin yhteiskunnan enemmistön läpikuultavuus muistuttaa nykyihmistä, joka sosiologi Zygmunt Baumanin mukaan ei enää nauti salaisuuksista. Pikemminkin kuin yksityisyyden menetys meitä pelottaa se, että meiltä suljetaan ulospääsy yksityisyydestä, somessa, CV:ssä ja elämässä. Solipsismia on pidetty nykyajan sairautena, kun omiin kupliinsa eristyneet yksilöt voivat olla varmoja vain omasta todellisuudestaan.

Nabokovin romaani kaikuu universaalille tasolle. Se ei kommentoi vain totalitarismeja, vaan kaikkea sitä eksytystä ja kansalaisvapauksien kavennusta, jota myös demokraattisissa yhteiskunnissa harrastetaan.

Vladimir Nabokov: Kutsu mestaukseen. Suomentanut Vappu Orlov. 216 s. Moebius 2024.

Kritiikki ilmestynyt 14.8.2024 Kansan Uutisissa 7/2024.

Teräkseen taittuneet modernismin sarvet

 

Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallista elämää, kunnes neuvostomiehityksen myötä ainoaksi sallituksi taidesuuntaukseksi nousi sosialistinen realismi. Kirjailijoiden tuli valita puolensa, eikä kenellekään käynyt hyvin.

Teksti Ville Ropponen

Kun modernistikirjailija Paolo Iashvili saapui Georgian kirjailijaliiton talolle Tbilisissä heinäkuun lopulla 1937, hänellä oli mukanaan metsästyskivääri. Alkamassa oli taas yksi tappavan pitkistä liiton kokouksista, joissa aina syytettiin jotakuta “kansanviholliseksi”. Iashvili oli tehnyt kaikkensa, vääntynyt lähes rusetille, mutta Neuvosto-Georgian johtaja Lavrenti Berija oli armoton. Edessä ei ollut kuin yksi ratkaisu.

”Tässä se tapahtui”, sanoo työntekijä Georgian kirjailijatalossa johdatettuaan minut toiseen kerrokseen, syrjään tänä vuonna avatun Repressoitujen kirjailijoiden museon näyttelyalueesta.

Paikka oli aikoinaan Iashvilin työhuoneen vieressä, nurkassa ikkunan luona. Seinälle on ripustettu metallilaatta, joka kertoo kirjailijan ampuneen itsensä tällä paikalla 22.7.1937. Samaan aikaan alemmassa kerroksessa oli käynnissä liiton kokous, jossa käsiteltiin hänen erottamistaan.

Iashvilin mukana tuntui katoavan – aivan fyysisestikin – Georgian ensimmäinen kokeellisten modernistien kirjailijapolvi. Kuolinpaikan ääreen on nyt nostettu lasilaatikot, joista toisessa on täytetty leopardin pää ja toisessa täytetty vuorivuohen pää. Nämä merkilliset trofeet tuntuvat yhtä salaperäisiltä kuin koko kirjailijaryhmä Tsisperqantselebi eli ”Taivaansiniset juomasarvet”, jonka johtohahmoja Iashvili oli.

***

Lähdin Georgiaan kulkeakseni Kaukasusvuorilla, mutta kesähelteessä vastaan vieri myös paikkoja, museoita ja ihmisiä, jotka valottivat georgialaisen modernismin nousua, tuhoa ja perintöä.

Georgia itsenäistyi ensi kerran 1918, samoihin aikoihin kuin Suomi. Jos historia olisi mennyt toisin, meikäläisten kansallisromantikkojen, Leinon ja Onervan, tai Tulenkantajien ja Kiilan sukupolvelle olisi voinut käydä samoin kuin Sinisille sarville. Georgia liitettiin Neuvostoliittoon, avantgarde taittui sosialistiseksi realismiksi, ja kirjailijoiden asioita alkoi sirkuksen voimailijan tapaan taivutella teräsmies, Stalin.

Mikä ajoi Iashvilin epätoivoiseen ratkaisuun? “Taivaansinisiin juomasarviin”, eli tuttavallisemmin Sinisiin sarviin, tuntui liittyvän muitakin arvoituksia. Miksi ryhmään väitettiin kuuluvan juuri 13 kirjailijaa, vaikka heitä oli todellisuudessa enemmän? Entä mitä Sinisten sarvien tarina kertoo laajemminkin modernismin kohtalosta Neuvostoliitossa?

***

Aloitetaan ilmeisimmästä: mikä ihmeen ”Taivaansiniset juomasarvet”?

”Sininen, romantiikan väri, jonka saksalainen Novalis oli kultivoinut, edusti eurooppalaisia vaikutteita. Sarvi oli georgialainen symboli, se edusti maata, viiniä ja dionyysisyyttä”, selittää Bela Tsipuria, Ilja Tskhatshavadzen valtionyliopiston kirjallisuustieteen professori. Istumme lehmusten alla, kirjailijatalon puutarhassa, jossa toimii nyt kahvila.

Kaikki alkoi Kutaisista, Georgian kolmanneksi suurimmasta kaupungista, jonka suhde Tbilisiin on samantapainen kuin Turun suhde Helsinkiin tai Pietarin Moskovaan. Kolmetuhatta vuotta vanhan kaupungin kujat tursuavat murattia ja ruusuja sekä muistoja Sinisistä sarvista. Iashvili, Titsian Tabidze ja Grigol Robakidze, kolme Euroopassa tai Venäjällä opiskellutta nuorta kirjailijaa perusti ryhmän Kutaisissa vuonna 1916. Muut ryhmään kuuluneet kirjailijat olivat nuorempia tai liittyivät mukaan vasta 1918 jälkeen.

Perustajakolmikko tunsi toisensa jo Kutaisin gymnaasista, joka oli ytimekkäästi nimeltään ”lukio numero 1”. Jykevässä kivirakennuksessa sijaitseva koulu toimii nykyäänkin nimellä Akaki Tseretelin lukio nro 1. Nuoret kirjailijat julkaisivat symbolistisia ja dadaistisia manifesteja ja toimittivat ryhmän nimeä kantavaa lehteä.

He halusivat uudistaa georgialaista kirjallisuutta yhdistelemällä eurooppalaisen ja aasialaisen kirjallisuuden perinteitä. Ranskalaisen ja venäläisen symbolismin lisäksi Siniset sarvet ihailivat vanhaa georgialaista runoutta, kansalliskirjailija Shota Rustavelia sekä 1800-luvun alun romanttisia runoilijoita. He kritisoivat Georgian 1800-luvun lopun eurooppalais-vaikutteista realismia, joka palveli heistä liikaa georgialaista nationalismia ja reformismia.

Georgian kirjallisuusmuseon johtajan Lasha Bagradzen artikkelissaan siteeraaman Robakidzen sanoin ”Kutaisin kapakoista tuli äkkiä pariisilaisia kahviloita, joissa urkujen käheiden sävelmien ja välttämättömän mravalzamierin (georgialaisen polyfonisen juomalaulun) lisäksi kaikuivat puheissa sellaiset nimet kuin E. A. Poe ja Baudelaire, Nietzsche ja Oscar Wilde, Verlaine ja Mallarme, Konstantin Balmont ja Valeri Brjusov”.

Siniset sarvet voidaan nähdä osana Venäjän 1900-luvun alun “hopeakauden” kirjallista modernismia mutta kaukasialaisin maustein. Teostensa aiheet ryhmä haki usein kansanrunouden ja -tarinoiden perinteestä, mikä ei ole ihme Georgiassa, jossa joka maakunnalla on oma suullinen traditionsa. Lyriikassa nuoret kirjailijat murtautuivat irti mitallisuudesta käyttämään vapaata mittaa.

Iashvilin kaksikerroksinen, punatiilinen synnyinkoti seisoo yhä Kutaisin keskustan poskessa. Kaupunkia halkovan Rioni-joen Valkoisen sillan kupeesta löytyy kohta, jossa kohosi Cafe Jalta, kirjailijanalkujen tapaamispaikka. Nyt jäljellä on vain kivijalka ja vieressä keskiaikaisen kuninkaanlinnan rauniot. Tuuli nostattaa laineita Rioni-joella.

***

Sinisiin sarviin kuului eri aikoina kymmenestä viiteentoista kirjailijaa, mutta Tabidze puhui aina kolmestatoista jäsenestä. ”Se oli mystinen numero, joka viittasi taruun 13 assyrialaisesta munkista, jotka levittivät Georgiassa kristinuskoa 500-luvulla”, kertoo Tsipuria ja lisää: ”Siniset sarvet halusivat levittää runoutta”.

Sinisten sarvien miesvoittoiseen joukkoon kuului myös salaperäinen “kätketty sisar”. ”Paolo Iashvili loi mystisen pseudonyymin, Elene Darianin, jonka nimellä hän julkaisi runoja. Ne oli kirjoitettu naisen näkökulmasta – aikanaan ne olivat eroottisesti rohkeita. Dariani, joka viittaa Wilden Dorian Grayhin, oli muka niin ujo, ettei voinut esittää itse runojaan ja Iashvilin piti resitoida ne”, selittää Tsipuria.

Iashvilin aikoinaan tuntenut nainen, Elene Bagradze, väitti 1950-ja 1960-luvuilla olevansa Dariani ja vaati tekijyyttä runoihin. Väitteet nostettiin uudelleen esiin 1990-luvulla. Esimerkiksi kirjallisuusmuseon johtaja Lasha Bagradze on esittänyt Elenen olevan runojen todellinen tekijä.

”Todisteita näille väitteille ei kuitenkaan ole”, sanoo Tsipuria. Hänen mukaansa valtaosa georgialaista tutkijoista pitää nykyään Darianin runoja Iashvilin sepitteinä.

Siniset sarvet lähtivät vuonna 1918 levittämään runoutta Tbilisiin, itsenäistyneen Georgian pääkaupunkiin. Venäjän vallankumousta seurannut sisällissota ajoi sinne pakolaisiksi venäläisiä modernisteja. Oli nälänhätää ja epidemioita, mutta myös taiteellinen vapaus. Tbilisistä kehkeytyi toviksi avantgarde-taiteen metropoli.

Iashvili ja muut Siniset sarvet perustivat lehtiä ja kirjallisia kabareita, kuten Kimerioni (”Khimaira”)-klubin. Futuristiakatemia-klubin ohella siitä tuli tärkeä kirjallinen kohtaamispaikka. Yhdessä venäläisten avantgardistien kanssa Siniset sarvet oli mukana julkaisemassa sittemmin maineikkaita antologioita Fantastišeski kabatšok (”Fantastinen kapakka”) ja H2SO4. Jälkimmäisen nimi viittasi rikkihapon kemialliseen kaavaan. Tbilisin kuumista lähteistä pulppuaa edelleen rikkipitoista vettä, joka pyörittää myös kaupungin kuuluisia, historiallisia kylpylöitä.

Kimerioni-klubin rakennus on nyt osa Rustavelin draamateatteria Tbilisin vilkkaan pääkadun varrella. Aulassa on yhä näkyvillä joitakin freskoja, joita maalasivat ajan avantgarde-taiteilijat, kuten Lado Gudiashvili, Sergei Sudeikin ja Kirill Zdanevitš.

Poreileva aikakausi tyrehtyi vain kolmen vuoden päästä, kun puna-armeija miehitti Georgian kevättalvella 1921.

***

”Siniset sarvet reagoivat kielteisesti miehitykseen ja ottivat aktiivisen roolin sekavassa tilanteessa. Iashvili ja Tabidze osallistuivat vapaaehtoisiin aseettomiin partioihin, jotka pyrkivät suojelemaan siviilejä puna-armeijan puhdistuksilta ja ryöstelyltä”, selittää Tsipuria.

Kirjailijoilla oli myös yhteyksiä georgialaissyntyisiin bolševikkeihin, jotka olivat usein heidän ikätovereitaan ja käyneet samoja kouluja Kutaisissa. Iashvilin ehdotuksesta neuvostovalta luovutti konjakkitehtailija Davit Sarajishvilin itselleen rakennuttaman kartanon kirjailijaliitolle: siitä tehtiin kirjailijatalo.

Aluksi bolševikkivalta koetti houkutella kirjailijoita puolelleen, kuten muuallakin neuvostovaltiossa, laskemalla heidät ”myötäilijöiksi”, joihin suhtauduttiin kärsivällisesti. Vastarinta, mielenosoitukset, mellakat ja sissitoiminta vuorilla kuitenkin jatkuivat Georgiassa, ja elokuussa 1924 Georgian pakolaishallitus järjesti kansannousun. Se nujerrettiin verisesti: jopa 12 000 ihmistä sai surmansa taisteluissa ja joukkoteloituksissa – mukana Iashvilin veli. Tämän jälkeen”myötäilijöitä” ei Neuvosto-Georgiassa enää suvaittu. Kirjailijoiden tuli valita puolensa ellei halunnut vaieta tai paeta.

”Miehityksen jälkeen Georgiasta emigroitui vain vähän kirjailijoita, kuten puolalais-georgialainen Ilja Zdanevitš. Kirjailijat eivät vielä 1920-luvulla tajunneet täysin neuvostovallan ankaruutta. Pian heille ei enää myönnetty maastapoistumislupia”, sanoo Tsipuria.

Vaikka ensimmäiset kirjailijoiden sortotoimet alkoivat heti miehityksen jälkeen, 1920-luvun Neuvostoliitossa harjoitettu korenizatsija- eli alkuperäistämispolitiikka loi myös mahdollisuuksia georgiankieliselle kirjallisuudelle. Kirjoja julkaistiin enemmän kuin koskaan, ja kirjallisuuselämä oli aluksi vilkasta. Monet taiteelliset ryhmät Sinisistä sarvista futuristeihin saivat vielä toimia vapaasti, vaikka proletaarikirjailijat hyökkäilivätkin heitä vastaan lehdistössä.

Venäläisten kirjailijoiden tapaan Siniset sarvet pakotettiin sopeutumaan uuteen todellisuuteen. ”Heitä myös houkuteltiin etuuksilla. Heidän kirjojaan julkaistiin laajoina painoksina, ja heitä pidettiin neuvostogeorgialaisen kirjallisuuden johtajina. Sinisten sarvien neuvostoaikaisista teksteistä löytyy silti paljon rivien välistä kritiikkiä”, toteaa Tsipuria.

***

Neuvostoliiton valtataistelun voittanut Stalin aloitti kulttuurivallankumouksen 1930-luvun alussa. Nyt kommunismi oli tarkoitus takoa valmiiksi. ”Uuden ihmisen” muovaamisessa taiteilla oli tärkeä propagandistinen tehtävä, ja erityisesti kirjallisuus sai toimia lipunkantajana. Kilpailevat kirjailijaryhmät, mukaan lukien Siniset sarvet, lakkautettiin vuoteen 1932 mennessä. Ainoaksi sallituksi suuntaukseksi tuli sosialistinen realismi. Etenkin modernistiset tyylikeinot tuomittiin ”dekadentteina”, ”ääri-individualistisina” ja ”formalistisina”.

Tässä vaiheessa johtavien Sinisten sarvien kirjailijoiden tiet erosivat. Jo pitkään neuvostovaltaa kritisoinut ryhmän perustajajäsen Robakidze loikkasi Saksaan vuonna 1930. Emigraatiossa hän tutustui Stefan Zweigiin ja kirjoitti Georgiaan sijoittuvia romaaneja, joista eräässä piirsi Stalinista kuvan kammottavana despoottina.

Iashvili ja Tabidze taas saavuttivat 1930-luvun alussa kuuluisuutta Georgian ulkopuolella, kun heidän runouttaan käännettiin venäjäksi. Venäjäntäjänä toimi kirjailijoihin tutustunut Boris Pasternak, tuleva Nobel-kirjailija. Monet hänen käännöksensä syntyivät Tbilisissä Tabidzen asunnolla, jossa tänä päivänä toimii kotimuseo.

Pasternak oli suorastaan hullaantunut Georgiaan. Tämä näkyy venäläisrunoilijan kokoelman Toinen syntymä (1932) runoissa, joissa “Gruusia” on korkean hengenelämän ja luonnollisen järjestyksen tyyssija, jota kannattelee elävä yhteys kansalliseen kulttuuriin, historiaan ja tarustoon.

Pasternakin runoissa Kaukasuksen vuorimaisema metaforisoituu. Hän ikään kuin siirtää 1800-luvun venäläisten runoilijoiden harrastaman Kaukasuksen romantisoinnin – ja myöhemmän yrityksen korvata romanttinen kuva realistisella – sosialistiseen tulevaisuuteen. Eräässä kokoelman runoista ”etäisyys sosialismiin” suhteutetaan georgialaiseen maisemaan. Vuorten ylittäminen on metafora kommunismin ”lopullisesta voitosta”. Runoilija antaa ikään kuin ymmärtää, että matkan pää, Georgia, on jo toteutunut utopia. Pasternakille sosialismi ei ollut ensisijaisesti taloudellinen teoria vaan eettinen periaate.

Pasternakin lisäksi Sinisten sarvien kirjailijoita venäjänsi Osip Mandelštam – joskaan hän ei arvostanut heitä kovin korkealle. Mandelštamista georgialaiset olivat lähinnä ranskalaista runoutta jäljitteleviä provinssikirjailijoita.

Käännökset vaikuttivat nostavan Iashvilin ja Tabidzen keskeisten neuvostokirjailijoiden joukkoon, ja he osallistuivat myös Neuvostoliiton kirjailijaliiton perustamiskokoukseen 1934 pitäen siellä puheenvuorot. Kirjailijat sopeutuivat poliittisesti, ja Iashvilin tekstit muuttuivai aiempaa ideologisemmiksi, Tabidzen ylistykset “sosialismin rakentamiselle” olivat sen sijaan puolivillaisia. Kumpikaan kirjailijoista ei suostunut luopumaan modernistisesta tyylistään.

Georgian johtajaksi noussut Lavrenti Berija liehitteli Iashvilia ja Tabidzea, vaikka suhtautui muuten älymystöön entistä ankarammin. Berija veti molemmat runoilijat mukaan valtiolliseen byrokratiaan. Iashvilista hän teki peräti Transkaukasian neuvostotasavallan keskuskomitean jäsenen, ja kirjailija palkittiin työn punaisen tähden kunniamerkillä. Jopa vastahakoinen Tabidze istutettiin Tbilisin neuvostoon. Kun kirjailijat tajusivat osallistumisen hinnan, oli jo myöhäistä perääntyä.

***

Tbilisin kirjailijatalon Repressoitujen kirjailijoiden museossa on esillä yhteiskuvia, joissa tuomittujen kirjailijoiden kuvat on mustattu. Valokuvat ovat suuren terrorin ajalta 1936–1938. Tuolloin Stalinin suursiivous pyyhki läpi neuvostoyhteiskunnan, mukaan lukien Neuvosto-Georgian. Taiteen kentältä lakaistiin kadoksiin viimeisetkin modernismin edustajat – tosin silloin tuomituksi joutuminen ei enää välttämättä vaatinut erityisiä syitä.

Georgian 10. puoluekokouksessa toukokuussa 1937 Berija julkisti raportin, joka määritteli kunkin kirjailijan poliittisen luotettavuuden, onnistumiset ja virheet.

Kirjailijat alistettiin syksyyn asti kestäviin kirjailijaliiton maraton-kokouksiin. Ne kestivät tavallisesti iltaseitsemästä aamuyölle. Listojen mukaan leimatut kirjailijat pakotettiin tunnustamaan nykyiset ja menneet, joskus ajallisesti hyvinkin kaukaiset ”erheensä” ja ”rikoksensa” sekä yhteydet jo pidätettyihin kollegoihinsa. Muiden kirjailijoiden oli selvitettävä suhteensa syytettyyn ja yhdyttävä syytteisiin. Syytetyt tavallisesti erotettiin kirjailijaliitosta, mitä seurasi lähes aina pidätys. Joskus NKVD:n eli Neuvostoliiton sisäministeriön agentit odottivat jo kirjailijatalon eteisessä. Eräiden kohdalla liiton päätöslauselma vaatii suoraan henkilöiden ”fyysistä tuhoamista”.

Vain kaksi nimeä poistettiin syytettyjen listalta: georgian suosituimmat runoilijat Galaktion Tabidze ja Ioseb Grishashvili. Berija suojeli heitä samoin kuin Stalin suojasi joitakin omia suosikkejaan, kuten Pasternakia tai Mihail Šolohovia.

Berija painosti kovasti Iashvilia. Tämän ja Tabidzen kohdalla painoi se, että he olivat tavanneet Neuvostoliitossa 1936 vierailleen ranskalaiskirjailija André Giden. Ranskaan palattuaan Gide kirjoitti Neuvostoliitosta hyvin kielteisen kirjan. Kaikki Gidelle vieraanvaraisuutta osoittaneet saivat leiman otsaansa. Georgialaiskirjailijoiden lisäksi näin kävi esimerkiksi venäläiselle Boris Pilnjakille, joka ammuttiin 1938.

Iashvili oli yrittänyt harjoittaa kirjallista itsekritiikkiä julkaisemalla runon ”Petturi André Gidestä”, mutta se ei enää auttanut. Kirjailija pakotettiin nimeämään ”kansanvihollisiksi” joukon kollegoitaan ja ystäviään ja kannattamaan heidän erottamistaan kirjailijaliitosta. Tässä vaiheessa Iashvili kirjoitti sydäntäsärkevät jäähyväiset vaimolleen ja tyttärelleen – kirjeet löytyvät nykyään Repressoitujen kirjailijoiden museosta.

Viimeisenä niittinä Berija vaati Iashvilia tuomitsemaan elinikäisen ystävänsä Titsian Tabidzen. Sitä Iashvili ei voinut enää tehdä.

Kirjailijan itsemurhan jälkeen kirjailijaliitto hyväksyi lauselman, jossa Iashvilin sanottiin teeskennelleen kirjailijaa osallistuessaan maanpetturuuteen ja vakoiluun; hänen itsemurhansa oli ”provokatiivinen teko, joka herättää inhoa ja suuttumusta jokaisessa kunnollisten neuvostokirjailijoiden tapaamisessa”, kirjoitetaan liiton kokouksen pöytäkirjassa. Vain Tabidze kieltäytyi kannattamasta päätöstä ja käveli ulos kokouksesta.

Liiton kokouksissa vain prosaisti Konstantin Gamsakhurdia, Stalinin suosikki, osoitti ällistyttävää rohkeutta puolustaessaan Tabidzea verraten tapahtumia jopa Natsi-Saksan vainoihin. Tabidze ei itse enää osallistunut kokouksiin. Yhdessä viimeisistä runoistaan hän kirjoitti:

Tulee vielä moninaisempi aika,

kenties Pontus Euxine kuivahtaa,

ja silti runoilijan kurkku, halkaistu korvasta korvaan,

elää säkeiden jokaisessa atomissa. (Suom. Ville Ropponen, suom.huom.“Pontus Euxine” eli Mustameri)

Tabidze pidätettiin syksyllä. Ei auttanut, vaikka hän kuulusteluissa myönsi ”neuvostovastaisten” toimiensa yhteishenkilöksi vain georgialaisen 1700-luvun runoilija Belikin. Musta huumori ei uponnut NKVD:hen. Runoilija tuomittiin kuulumisesta fasistiseen järjestöön ja vakoilusta Ranskan hyväksi. Tabidze ja hänen ohellaan lähes kaikki Sinisiin sarviin kuuluneet georgialaiset modernistit ammuttiin.

***

Sinisistä sarvista ainoat jotka säilyivät hengissä, Kolau Nadiradze ja Sergo Kldiashvili, pelastuivat sattumalta. Heidät kyllä pidätettiin, mutta NKVD:n kuulustelija joutui terrorin pyörteissä itsekin pidätetyksi ja heitä koskevat tiedot hukkuivat, jolloin kirjailijat yllättäen vapautettiin.

Suuressa terrorissa neljäsosa eli yhteensä 90 Georgian kirjailijaliiton jäsenistä teloitettiin ja paljon useampi viskattiin Gulagiin. Kaikkiaan Stalinin aikana menehtyi noin 200 georgialaista kirjailijaa. Terrori iski kaikista raskaimmin Neuvostoliiton vähemmistöihin. Esimerkiksi ukrainalaisista kirjailijoista 1930–luvun vainoissa teloitettiin tai vietiin leireille lähes 90 prosenttia.

”Georgialainen modernismi kesti vain lyhyen ajan, 10–12 vuotta, mutta modernistit onnistuivat luomaan todella tärkeitä asioita, mikä auttoi pitämään Georgiassa yllä kiinnostusta länsimaiseen kirjallisuuteen. Myös neuvostoaikoina georgialaiset lukijat saivat kosketuksen niin sanottuun vapaaseen maailmaan Sinisten sarvien perinnön kautta”, tähdentää Bela Tsipuria.

Viimeinen Sinisistä sarvista, Nadiradze, ehti elää aikaan, jolloin taas uskalsi olla kriittinen. Vuonna 1985 jo 90-vuotias runoilija julkaisi 1969 kirjoittamansa runon 25 tebervali (”25. helmikuuta”), joka käsitteli vuoden 1921 puna-armeijan miehitystä. Repressoitujen kirjailijoiden museossa esillä olevassa runossa Nadiradze kirjoittaa:

Punalipun alla, päät pystyssä,

valkean ratsun jäykin askelin,

kuolema saapui kiiltävä sirppi kädessä!

Surulunta satoi, peittäen Tbilisin.

Ääneti oli Siionin kirkko, sen kansan mykistyminen tyrmäsi. (suom. Ville Ropponen)

Tsipurian mukaan moderneilla georgialaisilla kirjailijoilla oli jo neuvostoaikoina suhde Sinisten sarvien tuotantoon – erityisesti ryhmän patrioottisiin runoihin.

”Sinisten sarvien symbolistinen tuotanto taas ei ollut neuvostoaikoina kovin ymmärrettyä. Se löysi laajempaa mielenkiintoa vasta Georgian itsenäistyttyä 1990-luvulla, kun kiinnostus Sinisiä sarvia sekä georgialaista futurismia kohtaan nousi vahvasti”, sanoo avantgardea, georgialaisen kirjallisuuden sovjetisointia, modernismia ja postmodernismia laajasti tutkinut Tsipuria.

Kirjailijatalon puutarhan keskellä seisoo suuri, ryhmyinen lehmusveteraani. Se on nähnyt kirjailijoiden tulevan ja menevän. Yhdelle puun oksalle on sinitiainen tehnyt pesänsä: poikasten sirkutus kantautuu maahan asti.

Lähteet:

Dzhintsharadze, Dinara: Poetitšeskaja letopis. Metsniereba 1979.

Kikodze, Archil: The repressed writers of Georgia. Writers' house of Georgia 2022.

Pastenak, Boris: Sisareni elämä. Valik. ja suom. Marja-Leena Mikkola. Gummerus 2003

Rayfield, Donald: Stalin and his hangmen. Penguin books 2004.

Rayfield, Donald: Georgian literature – a history. Routledge 2010.

Internet-lähteet

Lasha Bagradze: “The exuberant life and tragic death of the Blue Horns“ 2018. (https://civil.ge/archives/244366)

Tbilisin Georgian kirjailijaliiton museoidun talon nettisivut: https://writershouse.ge/index.php?m=135

Kirjoittajan tekemät haastattelut:

Bela Tsipurian haastattelu Tbilisissä 28.7.2023.

Kvicha Vashakmadzen haastattelu Kutaisissa 30.7. 2023.

Kirjoittaja on esseisti, tietokirjailija ja Nuori Voima-lehden Kaukasian kirjeenvaihtaja – ainakin tässä numerossa.

Artikkeli on ilmestynyt Nuori Voima-lehden numerosssa 5/2023.