Runoilija ja Krim, tasapaino ja järkkyminen

Ville Ropponen

I.

On kirjailijoita, joilla on erityinen suhde tiettyyn paikkaan. Ensinnä tulee mieleen Kafkan Praha, Joycen Dublin ja Dostojevskin Pietari. Osip Mandelštamille erityiseksi tilaksi muodostui Krim. Niemimaa veti häntä vastustamatta puoleensa.

Runoilija oli Krimin kulttuurihistorian lumoissa – se tuntui tarjoavan yhteyden klassiseen Eurooppaan. Ja kuitenkin Krimistä tuli hänen elämässään kahdesti myös paikka, joka vetäisi hänet keskelle nykyhetken nevaa. Ensimmäisellä kerralla oli tehtävä valinta Neuvosto-Venäjältä lähtemisestä tai jäämisestä. Toisella kerralla oli erilaisen valitsemisen paikka, ja lopulta epäpoliittisen runoilijan oli pakko lähettää viesti aikakaudelle.

II.

Runoilijana Mandelštam on vaikean maineessa. Hän ei pyrkinyt ottamaan huomioon minkäänlaista ”keskivertolukijaa”, ei koettanut tulla ymmärretyksi, vaan katsoi lukijan vertaisekseen, joka ymmärtäisi häntä, puhui hän miten vaikeasti tahansa. Poikkeuksia säännöstä ovat muutamat kantaa ottavat runot, jotka ovat viestejä aikalaisille.

Mandelštam kritisoi usein ”valmiin ajatuksen kääntäjiä”. Hän erotteli ne, jotka vain käyttävät runon muotoa ajatuksen ilmaisemiseen, oikeista runoilijoista. Hän arvosteli myös ”keksittyjä sanoja”. Mandelštamin näkemyksen mukaan runous ei ollut, eikä voinut olla rationaalista ajatusten pyörittelyä, nokkeluutta tai sanojen tietoista yhdistelyä, vaan mukaan tarvittiin aina esitietoista ja tunnepitoista prosessointia, valveunta.

Mandelštamin runoissa sanoilla on monesti merkityksiä, jotka poikkeavat suuresti sanakirjamerkityksistä ja ovat lähes runoilijan henkilökohtaisia merkityksiä. Esimerkiksi tunnetussa runossa, ”Keskiyö Moskovassa. Pramea buddhalainen kesä” (1931), viittaus buddhalaiseen kesään juontuu siitä, että filosofi Vladimir Solovjovin tapaan Mandelštam mielsi ”buddhalaisuuden” barbaarivaunujen sotaretkeksi.

Johtuen runsaasta viittauskertymästä ja kirjallisuussitaateista Mandelštamin runoja on harvoin luettu elämänkerrallisuuden kautta. Kuitenkin myös tämä lukutapa on mahdollinen – ja siihen viittaa myös runoilijan vaimo Nadežda Mandelštam elämänkertateoksessa Ihmisen toivo (1972, suom. Esa Adrian). Kuten kaikki kirjailijat myös Mandelštam otti runoihinsa aineksia omasta elämästään.

III.

Kaikki johtui Krimistä. Matkustaessaan niemimaalle ensi kertaa 1910-luvulla Mandelštam oli runoja lehdissä julkaissut romaanisen filologian opiskelija. Hän oli opiskellut Pietarin lisäksi Keski-Euroopassa. Runoilijan kirjalliset suosikit löytyivät Aleksander Puškinin, ehkä ranskalaisimman venäläisen kirjailijan lisäksi Italian antiikista ja keskiajalta. Hän innottui Ovidiuksesta ja Dantesta. Myös Villon, Verlaine, Rimbaud ja Baudelaire kiehtoivat.

Asuessaan kesävieraana monitaiteilija Maksimilian Vološinin huvilalla Koktebelissa Mandelštam vaikuttui Krimin kulttuurisista kerrostumista. Niemimaalla oli paljon antiikin ajan raunioita – kreikkalaiset, roomalaiset ja bysanttilaiset olivat aikoinaan pitäneet sitä hallussaan. Venäläisille kirjailijoille Krim olikin pitkään ollut paikka, joka toi eniten mieleen klassisen Euroopan. Venäläisessä romanttisessa runoudessa Krim näyttäytyy pastoraalisena maisemana, Arkadiana, jossa luonto on jylhää mutta hempeää, ja rakastavaiset hetken onnellisia.

Myös Mandelštam etsi Krimiltä aluksi muinaista Tauriaa, Venäjän ja helleenisen maailman kohtauspintaa. Mustanmeren kautta syntyi yhteys Kaukasukselle ja Välimerelle ja sitä tietä Mandelštamille tärkeään Italiaan. Tämä kaikki merkitsi runoilijalle eurooppalaisen kulttuurin kehtoa.

Mandelštamille olennaisinta oli kirjoittautuminen mukaan kulttuuriperimään, historialliseen muistiin. Metodistikristityksi kääntyneenä juutalaisena hän haeskeli Krimiltä lisäksi Juudeaa – myös juutalaiset olivat aikanaan vaikuttaneet Krimillä.

Mandelštamin isäntä, omalaatuinen Vološinin asusteli puolipysyvästi tataarien pyhän Karadagvuoren alarinteellä ja pyrki runoissaan tulkitsemaan Krimin kulttuurihistoriaa uusiksi. Hän myös maalasi ikkunastaan avautuvasta maisemasta loputtomasti eri muunnelmia. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Vološinin luona kävi jatkuvasti vieraisilla Venäjän taiteellisen avantgarden huippunimiä. Huvilasta tuli eräänlainen kulttuurikeskus. Tämä oli venäläistä fin de siècleä. Keskustelut jatkuivat läpi yön ja vieraat toteuttivat erilaisia roolileikkejä, esiintyivät muinaisten egyptiläisten asuissa ja lausuivat tauotta runoja. Esimerkiksi Marina Tsvetajeva tapasi tulevan miehensä Sergei Efronin 18-vuotiaana Koktebelin rannalla.

Ei ole vaikea ymmärtää, miksi tuon ajan muistikuvissa Krim näyttäytyy tasapainon ja kulttuurin saarekkeena keskellä epävarmaa ja vulgaaria todellisuutta.

IV.

On tuskin sattumaa, että Venäjän sisällissodan aikana Mandelštam matkusti Moskovasta juuri Krimille. Alue oli tuolloin valkoarmeijan hallussa. Runoilija asettui talveksi 1919–1920 Feodosiaan.

Lokakuun 1917 vallankumouksen jälkeen Mandelštam kävi jatkuvaa henkistä painia ”aikakauden” kanssa. Runoudessaan hän koetti ratkaista suhdettaan bolševikkidiktatuuriin. Sisällissodan aikaisissa runoissa Mandelštam käsittelee toistuvasti kysymystä eurooppalaisen kulttuurin kohtalosta. Tueksi aikakauden sekasortoa vastaan näyttää asettuvan ikuisen paluun kierre. Krim assosioituu runoissa ikuisen paluun keskuksessa sijaitsevaan paikkaan ajan ulkopuolella. Se on levon ja tasapainon alue, joka tuo mieleen antiikin ihmisten käsityksen muinaisesta ”kulta-ajasta”.

Mandelštamin krimiläis-helleenisten runojen tärkeimpiä on ”Niin pitkään ja hitaasti kultainen hunajavirta” (1917). Runo alkaa kuvalla pullosta noruvasta hunajasta, pysähtyneen ajan symbolista. Ympäröivä maailma näyttäytyy kaaoksena, ”kaikkialla Bacchusta palvotaan, maailmassa/ on vain vartijoita ja koiria” (s.65), mutta Tauriassa on rauha, ”Hellaan jalo taito” (s.65). Seisahtumiseen liittyy kodikkuus: ”tuoksuu etikka, maali ja kellarintuore viini” (s.65). Runon päättävässä avarassa kohtauksessa kysytään missä on Iasonin kultainen talja eli mistä kaukaa harharetkeläinen voisi löytää kulttuurin ja onnen. Runon lopuksi toinen merille eksynyt, Odysseus, palaa ”aikaa ja avaruutta täynnä” (s.66). Mandelštamin näkemys on tässä vaiheessa vielä myönteinen: sekasorron jälkeen saattaisi koittaa uusi kulttuurikausi.

Mandelštamia kiehtoi myös Krimin tataarilainen, aasialainen historia. Runossa "Feodosia" (1920) satamakaupunki on itämaisten vaikutteiden kyllästämä: ”satamassa palavat turkkilaisten lippujen unikot”, kaduilla liikkuvat ”kyömynenäisten vaeltajien hahmot” (s.184). Runon tunnelma on värikäs ja energinen, kulttuurin versoja tunnutaan etsivän nyt islamilaisesta maailmasta. Silti runossa häivähtää myös murhe ja uhka: ”tuuli vie pois kultaisen siemenen /se ei palaa” (s.184), ”koirat viedään vankikoppimaisissa vankkureissa” (s.184) ja ”basaarin raivotarten keskellä kylmäverinen / monumentaalinen panssarilaivan kokki” (s.184). Viimeinen katkelma on paljastava, kun muistaa, että sittemmin Mandelštam käyttää sanaa ”monumentaalisuus” kuvaamaan ihmisille vihamielisiä ilmiöitä, jotka rakentavat historiallisen suuruutensa yksilön mitätöimiselle ideologian nimissä. Myöhemmin runossa ”amiraalit kovissa kolmikolkkahatuissaan/ koettavat muistella Šeherazaden unta” (s.185). Runo loppuu kaipauksen sävyihin, jotka samalla tunnustavat eri kulttuurien yhteismitallisuuden: ”Cmirna ja Bagdad eivät ole kaukana, / vaikka vaikea on uida, tähdet kaikkialla samat” (s.185).

Krimillä vallankumoukseen epäilevästi suhtautuva Mandelštam pohti pitkään lähtöä Venäjältä. Lopulta hän päätti jäädä. Vaikuttiko tähän ehkä se, että kenraali Wrangelin vastavakoilu pidätti hänet? Wrangelilaiset epäilivät runoilijaa bolševikkiagentiksi. Kuka tietää, mutta vapauduttuaan Mandelštamin karisti Krimin pölyt kiireesti jaloistaan ja purjehti laivalla Mustanmeren yli Batumiin. Muutaman vuoden viiveellä hän palasi Tiflisin kautta pikkuhiljaa Moskovaan, jonne monet tiet tuntuivat vievän.

V.

Taiteilijat, jotka eivät avoimesti julistaneet tukeaan kommunistiselle puolueelle, joutuivat 1920-luvulla koko ajan hankalampaan asemaan. Totalitarismin voitettua Neuvostoliitossa Mandelštam puolusti taiteen riippumattomuutta ja kulttuurisen jatkuvuuden merkitystä. Hän pohti, onko humanismilla sijaa uudessa yhteiskunnassa. Runoilija kritisoi myös edistyksen ideaa, evoluutio-oppia ja teknologisen täydellistymisen teoriaa. Hänestä kirjallisuus ei ”kehittynyt”, vaan vain muuttui. Jotkut menneisyyden kirjailijat olivat ajankohtaisempia ja todempia kuin nykyiset. Mandelštamin pohdinta klassisen runouden vallankumouksellisuudesta haastaa neuvostokulttuurin ”ajankohtaisuuden” vaatimukset.

 ”Ei ole mitään kirjallista konetta, eikä päämäärää, jonne pitäisi laukata muita nopeammin” hän kirjoittaa esseessä Sanan luonnosta (1921–1922, s. 62). ”Edistyksen” mekaanisen liikkeen vastapainoksi Mandelštam asettaa orgaanisen, luonnonmukaisen liikkeen, jossa kehityksen sijaan olennaista on periytyvyys.

Muutamissa esseissä Mandelštam arvostelee neuvostovaltaa suoremmin. Berliinin emigranttilehdissä ilmestyneissä teksteissä Ihmisvilja (1922) ja Humanismi ja nykyaika (1923) hän kirjoittaa, että kansa on viljaa, jota jauhetaan ja leivotaan leiväksi. Mandelštam puhuu aikakausista, jotka eivät rakenna ihmistä varten, vaan käyttäen ihmisiä materiaalina. Hän viittailee muinaisen Assyrian kansanmurhaan ja Egyptin despotismiin.

Mandelštam varoittelee kääntymästä pois eurooppalaisesta kulttuurista. Hän kritisoi messianismia. Essee Humanismi ja nykyaika kuvaa miten monumentaalinen jättiläismäisyys murskaa yksilön. Essee päättyy vielä idealistiseen loppunousuun, mutta vain vuotta myöhemmin Mandelštam oli jo paljon pessimistisempi.

Yritettyään henkistä tilinpäätöstä aikakautensa suhteen Mandelštam vaikeni runoilijana lähes viideksi vuodeksi 1926–1930. Vaikenemiseen vaikuttivat ilmanalan kylmenemisen lisäksi runojen julkaisuvaikeudet, sillä Mandelštam kirjoitti kyllä proosaa, esseitä ja kirjallisuuskritiikkiä sekä venäjänsi ulkomaista runoutta. Proosateoksissaan Ajan kohina (1925) ja Feodosia (1925) hän hyödyntää henkilökohtaisia aiheita, kuten muistojaan lapsuudesta ja sisällissodan vuosilta. 

Egyptiläinen postimerkki (1928) taas on esimerkki proosatyylistä, joka lähenee Mandelštamin runoutta. Jokainen sana on äärimmäisen kuormitettu; metaforat ovat omintakeisia, kerrostalomaisia; kuvien ja kohtausten välit on leikattu mahdollisimman pitkiksi. Kirjailija kääntyy nälkäisenä kulttuuriperinteen puoleen. Kuten monessa runossa aiemmin, proosassa keskeistä on pienen ja haavoittuvan kivulias yhteentörmäys suuren ja kauhistuttavan kanssa.

 Vuonna 1929 yhteentörmäyksiä oli tullut tarpeeksi. Tuona vuonna ilmestyneessä satiirissa Neljäs proosa runoilija viimein uskaltaa myöntää vastavirtaan ajattelunsa, eikä se enää pelota häntä.

Mandelštamin runolliset lukot avautuivat Pravdan päätoimittajan Nikolai Buharinin järjestämällä matkalla Georgiaan ja Armeniaan. Runouden kuiva kausi päättyi, kun Mandelštam alkoi tuntea rinnassaan ”Kolkhiksen kumahdukset” eli yhteyden historian ja kulttuurin maailmaan.

Yhteys maailmankulttuuriin oli arvossaan nuoressa neuvostovaltiossa, jossa ulkomaille matkustaminen oli vaikeutunut. Myöhemmin 1960-luvulla Joseph Brodsky kuokki samoin esiin eurooppalaista kulttuuriperimää Kaliningradin raunioiden alta.

Mustanmeren itäpuolella Mandelštam aisti alkukristillisyyttä. Jälleen hän etsi myös yhteyttä Juudeaan. Armeniasta tuli Mandelštamille ”Juudean maan nuorempi sisar”, kuten hän kirjoittaa teoksessa Matka Armeniaan (1933, s. 128). Juutalainen perinne nousi runoilijalle jälleen tärkeäksi. Samalla tavoin hän ammensi keskiajan italialaisilta runoilijoilta Dantelta, Petrarcalta ja Ariostolta, kulttuuriarvoja ja tasapainoa moraalista rappiota ja yhteiskunnallista väkivaltaa vastaan.

Mandelštam alkoi olla valmis hyväksymään hirvittävän totuuden ajastaan. Mahdollisesti hän myös valmistautui amok-juoksuun aikakautta vastaan ”kirjallisen hylkiön” roolissa. Rooli ei ollut runoilijalle täysin uusi. Jo nuorena, muualta tulleena juutalaisena, hän oli tuntenut olevansa Pietarissa kuin raznotšinets, 1800-luvun epäsäätyinen intellektuelli. Vastaavassa roolissa oli ollut Mandelštamin mielirunoilija Dantekin aikoinaan. Mandelštamin tunsi itsensä heidän perillisekseen.

VI.

Mandelštamin palatessa syksyllä 1933 lomamatkalta Moskovaan, oli sokeus hänen osaltaan lopullisesti päättynyt. Runoilijan hermot olivat äärimmäisen kireällä, eikä hän kirjoittanut mitään ennen marraskuuta. Juuri ilmestyneestä Armenia-kirjasta ilmestyi kielteinen arvio, ja Mandelštamia vaadittiin irtisanoutumaan teoksesta.

Marraskuussa Mandelštam erosi kirjailijaliitosta ja kirjoitti epigrammin Stalinille. Hän alkoi lukea satiirista runoaan illanistujaisissa. Ystävät puhuivat Osipin tulleen hulluksi, runoa kutsuttiin kuudentoista rivin kuolemantuomioksi.

Runossa puhutaan ”Kremlin vuoristolaisesta”, joka ”takoo ukaaseja kuin hevosenkenkiä: yhdelle / nivusiin, toiselle otsaan, kolmannelle ohimoon, neljännelle silmään” (s.34). Stalinia pilkataan sumeilematta. Häntä kutsutaan kriminaalijohtajaan viittaavalla nimellä ”malina” (ven., sananmukaisesti ”vatukka”) kuin muistumana ajoista, jolloin Stalin salanimellä ”Koba” järjesteli pankkiryöstöjä Kaukasiassa kerätäkseen varoja bolševikkien kassaan. Runon loppusäe: ”kuinka lavea onkaan osseetin rinta” (s.34) irvailee Stalinin syntyperää, olihan isä aurinkoinen kotoisin Gorin kaupungista Etelä-Ossetian rajalta ja lienee saanut isänsuvustaan osseettiverta.

Mandelštam oli saapunut tilaan, jossa Stalin-runon ensisäettä lainaten ”elämme tuntematta maata jalkojemme alla” (s.34). Mistä oli kysymys? Mikä oli saanut runoilijan heittäytymään tekoon, joka Boris Pasternakin sanoin ei ollut kirjallisuutta, vaan itsemurhan akti?

Nadežda Mandelštamin mukaan kyse oli kevään 1933 kokemuksista Krimillä.

VII.

Sinä vuonna talvi väistyi myöhään. Pellot ja laaksot olivat vasta vähän aikaa sitten kuivuneet, kun Mandelštamit matkustivat Krimille toukokuussa 1933. Perillä tuttavien luona Staryi Krymin pikkukaupungissa Osip Mandelštam kirjoitti runon.

Kylmä kevät. Nälkäinen Staryi Krym,

kuten oli Wrangelin aikaan – siihen Krim on yhä syypää.

Paimenkoirat pihalla, paikatut rääsyt,

samanlainen harmaa, pureva savu.

Yhä samoin hajamielisesti kaunis maisema –

puut, lehdet nupuillaan

seisovat, kuin muukalaiset, ja herättää sääliä

eilisen tyhmyydellä koristettu manteli.

Luonto ei tunnista omia kasvojaan.

Ja pelottavat varjot Ukrainan, Kubanin...

Ja huopatossuissa nälkäiset kyläläiset

porttiaan vartioivat, koskematta kahvaan...

Tämä yksi Mandelštamin poliittisesti suorimmista runoista merkitsi lopullista silmien avautumista neuvostovaltion todellisuudelle.

Surkuhupaisaa kyllä runoilijan pidätyksen yhteydessä keväällä 1934 turvallisuuspoliisi NKVD käytti juuri tätä runoa esimerkkinä ”maatalouden sosialistisen rakennustyön mustamaalaamisesta”.

Mandelštam ei ollut poliittinen runoilija, mutta akmeistina hän oli uskollinen maalliselle ja konkreettiselle. Hän torjui yliluonnollisen, käsitteellisen hämäryyden ja metafysiikan. Tärkeintä oli etiikka ja yhteiskunta. Hänelle runous merkitsi aina yhteiskunnallista tapaa puhua ihmisten asioista, sillä runoilija elää ihmisten parissa ja jakaa näiden kohtalon. Runoilija ei puhu ”ihmisten puolesta”, vaan näiden kanssa.

Runo kasvaa järkytyksestä, jonka Mandelštam koki törmättyään pakkokollektivisaatioon ja kulakkikampanjaan. Toki Mandelštamit tiesivät Kubanilla, Ukrainassa ja Krimillä keväällä 1933 vallitsevasta elintarvikepulasta – he toivat lomalle mukanaan kuukauden annoksen leipää ja ryynejä. Perillä todellisuus kuitenkin shokeerasi.

Runon viittaus tunnistamattomiin joukkioihin tarkoittaa kulakkikampanjan uhreja, jotka kiertelivät kerjäämässä tai ryöstämässä ruokaa – siksi paikalliset vartioivat porttejaan yötä päivää. Ruokaa ei kaupungissa juuri ollut. Toreilla myytiin vain vihannesten lehtiä, etanoita, sieniä ja maitoa. Kaupat ja ravintolat olivat kiinni. Vain eliitti sai ruokaa pimeästi tiskin alta ja salaravintoloista.

Myöhemmin kesällä 1933 Mandelštamit kiertelivät Krimillä. He törmäsivät yhä uusiin Stalinin kampanjoiden uhreihin. Jaltalla he halusivat tavata tuttua konekirjoittajaa, mutta miestä ei löytynyt. Koko perhe oli passitettu leirille.

Runon maininta kenraali Wrangelista ei ole Mandelštamin omakohtainen muisto, vaan viittaus syyllisen rankaisemiseen, koston motiiviin. Runoilija päätteli aivan oikein, että pakkokollektivisointi kohdistettiin erityisesti paitsi bolševikkivaltaa vastustaneisiin ukrainalaisiin talonpoikiin ja kubanilaisiin kasakoihin (”Pelottavat varjot...”) myös Krimiin, joka oli vastavallankumouksellisen valkoarmeijan viimeinen pesäpaikka sisällissodassa.

Runon toisen säkeistön alussa tunnutaan muistelevan nuoruuden päiviä Krimillä, ”hajamielisesti kauniissa maisemassa”. Seuraavaksi maisema näyttää vääristyvän tunnistamattomaksi. Lopuksi Mandelštam ironisoi omaa sokeuttaan viitaten sukunimeensä, ”eilisen tyhmyydellä koristettu manteli(puu)” (ven. ”mindal'”).

Kirjoittaja on kirjailija-toimittaja ja kriitikko

Mandelštamin runon ”Kylmä kevät. Nälkäinen Staryi Krim” sekä runon ”Feodosia” katkelmien suomennokset Natalia Deviatkina & Ville Ropponen. Alkuteos Osip Mandelštam: Izbrannye stihotvorenija, Olma Press, Moskva 2000.

Mandelštamin runojen ”Niin pitkään ja hitaasti kultainen hunajavirta” ja Stalin-epigrammin katkelmien suomennokset Marja-Leena Mikkola teoksessa Kivitauluoodi (Tammi 1997).

Mandelštamin esseet on suomentanut Jukka Mallinen teoksessa Keskustelu Dantesta (Savukeidas 2011).

Nadežda Mandelštam: Ihmisen toivo (Otava 1972, suom. Esa Adrian).

Essee on ilmestynyt myös Kritiikki X -lehdessä (kevät 2014).

Esseen silpputyöläinen ruotii kapitalismia

Ville Ropponen kirjoittaja on esseisti ja vapaa toimittaja

Walter Benjamin: Keskuspuisto. Suom. Taneli Viitahuhta ja Eetu Viren. Tutkijaliitto 2014.

Miten kaikkialla arkielämään soluttautunut kapitalismi vaikuttaa elämäntapaamme yhä teknologisoituvissa suurkaupungeissa? Kuinka tämä näkyy taiteissa ja kulttuurissa?

”Tavara, joka on historiallisen lumeen viimeinen polttolasi juhlii riemuvoittoa, kun luonto itse saa tavaraluonteen”, Walter Benjamin kirjoittaa. Kyseinen teksti , katkelma ”Passagen-Werkistä” kuuluu Benjaminin tuotannon keskeisimpiin ja löytyy nyt myös käännösvalikoimasta Keskuspuisto. Se täydentää hyvin Benjaminilta aiemmin suomennettua tuotantoa.

”Lumeesta”Benjamin käyttää yleensä termiä ”aura”. Sen katoamiseen sarjatuotannon ja massojen yhteiskunnassa hän palaa yhä uudestaan. Edistysusko on yhtä myyttistä ajattelua kuin uskontojen lunastusopit, tietää Benjamin. Hän ennakoi nykyaikaa, jossa yhä useampi asia on alistunut markkinalogiikalle.

Benjaminin esseistiikka muistuttaa alati vaihtuvaa kaupunkia: koettu yhtyy luettuun, hetken havainnot abstrakteihin korkeuksiin. Filosofina Benjamin on runoilija, esseistinä yhteiskunnallinen näkyjen näkijä.

Taustalla kohisee 1920-1930-luvun Eurooppa. Epädogmaattisena vasemmistoajattelijana Benjamin on yhä ajankohtainen – elämmehän teknologisesti, yhteiskunnallisesti ja poliittisesti kiireellä muuttuvassa maailmassa.

Yhtenä ensimmäisistä Benjamin soveltaa metodia, josta tuli sittemmin eurooppalaisen esseistiikan kärkikuohua: tyylilajit yhdistyvät. Esseihtiminen on lumppujen keräämistä, Benjamin toteaa, vasta kierrättämällä syntyy todella tuoretta.

Esseiden aiheet vaihtelevat Baudelairen runoudesta Pariisin kaupunkikuvan muutoksiin, Mikki Hiiri-elokuvien ja surrealistisen taideliikkeen tulkintaan sekä Bertold Brechtin ”eeppisen teatterin” analyysiin.

Essee Tarinankertoja luotaa kokemuksen kuolemaa nykymaailmassa. Myöhemmin Benjamin lanseeraa kokemuksen köyhtymisen ”uudeksi barbariaksi”, mutta neutraalisti. Uudet barbaarit ovat pakotettuja keksimään uutta, rakentamaan keinotekoista luonnonmukaisen tilalle. Keinotekoisen huipentuma on Mikki Hiiren elämä, kulttuurin tuhoutumisen karnevaali, jonka päätepisteessä odottavat talouskriisi ja sota.

Benjamin kyseenalaistaa perinteisen historiankirjoituksen käsityksen menneisyydestä tarinana. Hän pyrkii katkomaan ”korkean” ja ”matalan” taiteen väliset piikkilangat. Porvarillista, epäpoliittista taidekäsitystä esseisti ei hyväksy: ”Taide uneksii aina politiikasta”.

Benjaminin oivallus on myös se, miten mainokset tekevät seksuaalisuudesta tavaran. Nyt puhutaan paljon ”ylierotisoitumisesta”. Harva tulee ajatelleeksi, että kyse on kaupallisen logiikan aiheuttamasta objektivoitumisesta.

Kapitalismia Benjamin pitää kulttiuskontona. Sen myytti on raha. Anteeksiannon sijasta kapitalismi perustuu velallisuuteen.

Esseissä vilahtaa tuon tuosta ”kyttyräselkäukon” vertauskuvallinen, pahaenteinen hahmo. Benjaminin tuotantoa tunteva tietää, että historianfilosofisissa teeseissä ”kyttyräselkä” muuntautuu vallankumouksen ja pelastuksen tuojaksi.

Benjaminin ajatuksista tulee olla montaa mieltä – tämä on esseen elinehto. Esseisti luotaa säihkyvällä tyylillä yhteiskunnallisia ja kulttuurisia vaihtoehtoja. Selkeitä vastauksia hän ei anna, mutta kallonsisäiset ristiriidat ovat tarpeellisia, jotta olisi mahdollista aprikoida toisin. Nykymaailmassakaan vaihtoehtoja ei ole liikaa.

Taneli Viitahuhta ja Eetu Viren ovat suomentaneet teoksen esseet erinomaisesti. Kiinnostavat mutta epätasaiset jälkisanat valottavat Benjaminin ajattelua ja esseistiikkaa.

Walter Benjamin

Kirjallisuuskriitikko, kääntäjä ja Frankfurtin koulukuntaan liitetty ajattelija Walter Benjamin (1892-1940) on omaehtoinen hahmo esseistiikan ja filosofian historiassa.

Akateemista uraa hän ei saavuttanut. Hänen habilitaatio- eli väitöksen jälkeinen tutkimuksensa Ursprung des Deutschen Trauerspiel (”saksalaisen tragedian alkuperä”) hylättiin Frankfurtin yliopistossa 1925. Benjaminista tuli akateeminen silpputyöläinen.

Teki itsemurhan syksyllä 1940 natsiuhan alla.

Kritiikki on ilmestynyt Helsingin Sanomissa 3.8.2014.

Kuhnuri

kertovan modernistisen runon parodia

Jos olisin ainoa mies planeetalla,

tuhannet naiset jonottaisivat päivittäin luokseni imeäkseen hedelmöittävää nektariani.

Popsisin sinapinsiemeniä Priapoksen tapaan ylläpitääkseni

astronomisiin mittoihin paisuvaa kykyäni.

Naiset synnyttäisivät luonnollisesti vain tyttöjä.

Jos olisin ainoa mies planeetalla, minun

ei tarvitsisi ajaa autoa,

ei tarvitsisi rakentaa taloa ähisten ja puhisten,

ei olisi syytä keinotella pörssissä,

ei kulkea joukkokokouksissa huutaen iskulauseita,

ei nyrkkeillä, miekkailla ja ampua konetuliaseella ja ohjuksilla

toisia tyyppejä aidan takana, jotka samoin kuin minä

ajavat aamuisin sänkensä ja haisevat hieltä.

Jos olisin ainoa mies planeetalla,

elelisin syrjäisessä mökissä metsän keskellä, palvelisin itse itseäni

ja antaisin naisten tehdä mitä sitten tekevätkään.

Ennemmin tai myöhemmin he tulisivat luokseni taas,

kääntyisivät puoleeni tai minusta poispäin,

kuitenkin sillä tavoin, etteivät varjosta aurinkoa.

Jos olisin ainoa mies planeetalla,

muuttuisin vuosi vuodelta karvaisemmaksi,

harmaantuisin, liikkuisin hitaammin

ja lopulta muistuttaisin jonkinlaista näytösesinettä,

istuisin mökissäni metsän keskellä

kuin kiinni kasvaneena havupuihin,

lopulta haipuisin pois. Ja planeetta muuttuisi tyystin naaraspuoliseksi.

Sillä tavalla ihmiskunta olisi saavuttanut täyttymyksensä

ja tarkoituksensa.

Naiset lakkaisivat kasvamasta ja alkaisivat sen sijaan kutistua.

Lopulta heistä sukeutuisi muurahaisia ja he katoaisivat

maankuoren koloihin

jonkinlaisena syntymän nurinpäin käännettynä vertauskuvana,

miellyttääkseen äitimaata sukupuutollaan,

antaen tilaa metsälle, jonka kollektiivissa

ei sukupuolilla ole koskaan ollut erityistä merkitystä.

Isoisten askelissa on hölskyvä vaihde

proosarunon parodia

hänen leipäläpensä ryöppysi irronneita hampaita. hänen vittunsa oli väärinpäin: se oli valtava. toki se oli suulta tiukka niin kuin kenellä tahansa, mutta kun pääsit sisälle niin vastassa oli vain tyhjyyttä kumiseva kasarmi.

jättiläisten saappaat hölskyivät raskasta vettä. heidän toimimattomuutensa ballistiset ohjukset
sojottivat vasten Euraasian velttoa vatsaa. heidän vivisektionsa kohisivat vajotessaan alaspäin.
jossain nummen kolkossa kaakkoiskulmassa
silmänurkasta etääntyneet kalpeaveriset hepatiitit parittelivat kuumeisesti.

missään ei ollut lehtiä, ei versoja, ei hillitöntä kasvua. vain mustia merkkejä

syöksymässä toistensa kiduksiin.

minun ikuiset, minun rakkaani, minun pienet kissankäpäläni.

Valkoista roskaa mustalla paperilla

Spoken word parodia

White trash getting' down on your knees

kymmenes kalja on keisari

puolustaudun naapurini somalimies näyttää teini-ikäiseltä narkkarilta hepokatti

harjasi haravalla hampaitaan, olen muka parempi

hänen vaimonsa on kaunis kuin kirveellä veistetty kivimadonna

kuudetta kertaa raskaana

Vuosaaren satamasta kuuluu molskahduksia

kuin mahtavaa betonista lasta pantaisiin alulle

moottoritiet vievät lähiöiden suljetuille ostareille, joiden sydämenä hampurilaiskiska

Taksin katolla vilkkuu yön ainoa

Sataman metalliset nosturit louskuttavat

louskuttavat metalliset parodiat

White trash getting' down on your knees

Free Manson Kiven patsaalla poliisi hyökkää anarkistien kimppuun

Ääriryhmät ottavat yhteen vappukulkueessa

Olisikohan työttömyyskorvauksesta varaa halpaan huoraan?

Terveyskeskus on suljettu, ei valoa

näy, olen tuupertunut toukokuun lumihankeen

hyvinvointivaltion loppu on päivän lööpissä kirkuva ankka, vai

Georgiassa vuoret laulattavat

Georgia, pieni Etelä-Kaukasian maa, on rikas kulttuurivaikutteista. Erilaisia maisemia löytyy Kakhetian viinitasangoilta Mustanmeren rantoihin ja etelän luolaluostareihin. Pääkaupungissa Tbilisissä Eurooppa ja Aasia yhdistyvät ainutlaatuisesti.

Ville Ropponen

Neuvostoaikoina Georgia oli turismin keidas, jonne neuvostokansalaiset ja ulkomaalaisetkin matkustivat kilvan. Levottoman 1990-luvun jälkeen matkailijat ovat pikkuhiljaa palaamassa Georgiaan.

Ehkä vaikuttavinta maassa on yli 5000 metriin kohoava majesteettinen Kaukasusvuoristo. Vuorilta löytyy villiä kauneutta, omaleimaisia kyliä sekä myyttien ja kirjallisuuden kaikuja.

Siirtymä lokakuisesta Tbilisistä, jossa leninkileidit ja trendipellet tepastelevat +25 asteen auringossa, Svanetian Mestiaan on melkoinen. Mestiassa mies hakkaa pääkadulla lehmänruhoa vesurilla palasiksi, katoilla on jääriite, mutaa on polviin asti, ja ympärillä kohoavat lumihuippuiset vuoret.

Takana on 10 tunnin reittitaksimatka serpentiiniteillä. Venyttelemme Mestian keskustassa, jonne on pykätty italialaistyylinen piazza – paikallisten suureksi huviksi. Piazza liittyy turismiin panostamiseen, joka alkoi edellisen presidentin Mikheil Saakašvilin aikana. Vielä 1990-luvulla Svanetiassa oli vähän matkailijoita, tavan mukaan muualta tulleet kun usein ryöstettiin. Tilanne muuttui 2000-luvulla. Svanetiaan vedettiin uusi, aiempaa turvallisempi tie, ja Tbilisistä on nyt jopa lentoyhteys.

Hirsitalojen ja niiden kyljessä kohoavien kymmenien muinaisten puolustustornien kylä muuttuu hiljalleen. Joka puolella kehitetään kotimajoitusta tai rakennetaan hotelleja, tuliterä Historian ja Kulttuurin museo seisoo kymen partaalla.

Villissä Svanetiassa

Kiipeämme erääseen puolustustorneista. Huipulta avautuu näkymä yli laakson. Tornit on rakennettu vihollisen torjumista varten, mutta myös sukujen välisen vihanpidon pakopaikoiksi. Ja hyvin svanit pitivät rivinsä: tänne eivät edes mongolit päässeet tunkeutumaan.

Muualta Georgiasta on usein sotien aikana kuljetettu Svanetiaan tärkeitä ikoneita ja taideaarteita turvaan. Svanetia on saanut aseman Georgian alueista georgialaisimpana, jossa ikivanhat perinteet sinnittelevät. Svanit puhuvat omaperäistä georgian kielen murretta, jota esimerkiksi tbilisiläiset eivät kunnolla ymmärrä. Seudulla on kukoistanut myös oma kirkkotaiteen suuntaus.

Illalla sataa räntää. Majapaikassamme on yllättäen wifi-yhteys. Selaamme internetiä ja nautimme svanetialaisesta keittiöstä: frisbeen kokoinen lihapiirakka kubdar ja sulguni-juustolla höystetty perunamuusi elarji huuhdotaan alas chachalla, viinalla, joka viinirypäleen asemesta tehdään täällä homeisesta leivästä.

Äkkiä pimenee. Emme menetä tajuntaamme, vaan kylästä on vain mennyt sähköt, katkoja on usein. Se ei tahtia haittaa, kun sukellamme petiin: tiedossa on aikainen nousu.

Uni karisee silmistä seuraavana aamuna viimeistään, kun kuskimme Merab kaasuttaa nelivetoautoaan ylös mutaista mutkatietä. Olemme matkalla Euroopan korkeimpaan asuttuun kylään Ushguliin (2200 m). Kylä on Unescon maailmanperintökohde. Rinteillä ruska on parhaassa terässä: korpi hehkuu keltaista, oranssia, vihreää, koivua, pihlajaa, kuusia.

Merab ääntää venäjää vahvalla aksentilla. Hänet tavatessaan ymmärtää miksi matkaoppaat varoittelevat: älä ikinä loukkaa svanetimiestä. Kuskimme herättää vaistomaista kunnioitusta, ja hyvin hän pitää autonsa keskellä tietä, vaikka mennään ylös ja alas – ja kerran poikki tien yli pärskyvän puron, vesi syöksyy vieressä pohjattomaan rotkoon.

Ylhäällä Ushgulissa

Ushgulin kylä ponnahtaa esiin puolustustorneineen. Ohitamme niityllä lepäilevät lammaspaimenet ja vanhuksen, joka leikkaa viikatteella heinää lähes pystysuoralla vainiolla. Lähtiessämme kolme tuntia myöhemmin hahmot ovat yhä samalla paikalla, tekemässä samaa.

Ushgulissa aika pysähtyy. Kiivas joki syövyttää tietään läpi kylän. Kivitalojen välissä pujottelevat ihmeelliset kujat ovat täynnä mutaa ja siansontaa. Ympärillä vipeltää ja röhkii. Siat ovat pitkäkarvaista svanetialaista rotua, lähempänä villisikaa. Taivas riippuu vuorten yllä, lumiraja loistaa.

Paria paikallisten avaamaa kahvilaa lukuunottamatta kylässä eletään perinteisesti. Tai ei aivan: ovela gruusialaisvanhus on pykännyt oman museon. Talon toisessa kerroksessa avautuu salintapainen, jonka vetonauloja ovat seinälle nostettu sianrakko, Stalinia esittävä juliste, täytetty vuohi ja kiipeilyvälineitä, jotka kuulemma kuuluivat legendaariselle vuorikiipeilijä Mikheil Ghergianille.

Ostamme svanetialaista suolaa. Se on 13 yrtistä ja vuorisuolasta tehty mausteseos. Tarinan mukaan seos syntyi, kun svanit muinoin lisäsivät suolaan yrttejä tehdäkseen siitä painavampaa ja saadakseen näin paremman hinnan.

Gruusian sotilastiellä

Jahtaamme vuoria myös matkalla Tbilisistä pohjoiseen pitkin kuuluisaa Gruusian sotilastietä. Se seuraa vanhaa valloittajien ja kauppiaiden reittiä Kaukasuksen yli Venäjän puolelle Vladikavkaziin. Rinteiden vainiot hehkuvat vihreinä. Vuoristoa täplittävät kylät. Loputtomat lammaslaumat määkivät. Tie kulkee ylimmillään Ristisolassa (2379 m).

Yksi Georgian korkeimmista huipuista Kazbek (5047 m) näkyy edessä. Vuori on verhoutunut legendoihin. Antiikin kreikkalaisen mytologian Prometheus-jättiläisen sanotaan olleen täällä kahlehdittuna kallioon rangaistuksena kapinasta jumalia vastaan. Vuoreen liittyy myös taruja Abrahamin teltasta, jonka suojissa piilee joko pyhä seimi tai elämän puu.

Pysähdymme Terekjoella, Darialin (georg. ”Dar-i-Alan”, 'alaanien portti') solassa. Sola puhkaisee Kaukasuksen pohjoisrinteen matkalla Tšetšeniaan. Khakinruskeat rinteet nousevat molemmin puolin. Runoilijoiden ylistämä Terekjoki ja Darialin rotko huikaisevat: voi kuvitella miten villisti Terek loiskuu keväisin, kun lumi sulaa vuorilta.

Georgian ja Venäjän eli Tšetšenian raja nousee vastaan. Georgian patriarkaatti on pystyttänyt likelle rajaa uutukaisen, lohenpunaisen kirkon merkiksi siitä, että kyseessä on Gergian alue.

Yövymme vuoristokylässä. Aamulla maisema on pukeutunut valkoiseen, tannerta peittää viisisenttinen lumi, jota tuuli nauraen paiskoo. Vuorilla on aina varauduttava yllätyksiin.

Lermontov ja Tamara

Terekjoki ja Darialin sola esiintyvät monen kirjailijan tuotannossa Dumas'ista ja Puškiniin.

Erityisesti maisema kiihdytti Mihail Lermontovia. Hänen runoelmassaan Tamara (1841) noitakuningatar asuu tornissa Darialissa ja viettelee miehiä luokseen. Öiset orgiat päättyvät aina aamulla, kun Tamara heittää rakastajansa ikkunasta vaahtoavaan Terekjokeen.

Darialin linnoituksen, joka tunnetaan paremmin kuningatar Tamaran linnana, rauniot löytyvät todellisuudessakin solan eteläpäästä.

Runoelmassa Demoni (1841) Lermontov kuvaa ikiaikaista tuliolentoa. Sekä kristillisiin että persialaisiin taruihin viittaava Demoni armastaa georgialaista neitsyttä, joka riutuu Darialin solassa. Myös neitsyen nimi on – Tamara. Nimi viitannee Georgian 1200-luvun suurvalta-ajan kuningattaresta Tamarista kertoviin taruihin.

Näin Georgiaan pääsee

Georgiassa on noin 4,6 miljoonaa asukasta, joista suurin osa on ortodoksikristittyjä.

Pääkaupunki Tbilisissä on 1,1 miljoonaa asukasta.

Georgiaan pääsee lentäen Istanbulin, Riikan tai Kiovan kautta. Halvimmillaan edestakainen lento Tbilisiin maksaa noin 200 e.

Tbilisistä pääsee bussilla Svanetiaan (10 h) tai Georgian sotilastien päähän, Venäjän rajalle (10 h).

Hinnat ovat Georgiassa halpoja, joten turisti ei köyhdy liikaa, vaikka ottaisi taksin. Koti- ja hotellimajoitusta on saatavilla runsaasti. Matkatoimistojen palvelujakin löytyy.

Vuorilla voi kierrellä, patikoida ja talvisin myös lasketella hiihtokeskuksissa.

Artikkeli on julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 17.4.2014.

Krimin tataarit vaativat oikeuksiaan

Krimin tataarit järjestävät ensi viikolla oman kansanäänestyksen asemastaan. He eivät kuitenkaan ole kokonaan torjuneet yhteistyötä Krimin uuden hallinnon kanssa.

VILLE ROPPONEN

Krim on nyt virallisesti liitetty Venäjään. Niemimaalla elää silti yhä vähemmistö, joka vastustaa liitosta: Krimin tataarit. Tataarien Kurultai eli kansalliskokous vaati viime kuun lopulla vähemmistölle autonomiaa. Vaatimuksessa jätettiin täsmentämättä minkä valtion yhteydessä autonomiaa vaaditaan.

Tataarit aikovat järjestää ensi tiistaina eli 15.4. oman kansanäänestyksen asemastaan Krimillä. Alueen kahdesta miljoonasta asukkaasta tataareja on noin 300 000.

Krimin uusi valta on houkutellut tataareja puolelleen lupaamalla heille viidesosan hallintoviroista ja tataarille virallisen kielen asemaa. Nämä ovat oikeuksia, joita Ukraina ei ikinä myöntänyt. Mutta tataarit eivät oikein luota Venäjään. Heillä on karvaita kokemuksia Krimin äärivenäläisistä kasakkajärjestöistä.

Taustalla on myös toukokuun 1944 pakkosiirto: neuvostodiktaattori Josif Stalin karkotti tataarit Krimiltä Keski-Aasiaan syytettynä yhteistyöstä natsien kanssa. Viime aikoina Krimillä on liikkunut huhuja uudesta pakkosiirrosta. Tataaritalojen oviin on piirrelty rukseja – vanhoja tataareja tämä muistuttaa keväästä 1944.

Tataarien keskusjärjestö Mejlisin mukaan 16.3. järjestetetyssä kansanänestyksessä Krimin Venäjään liittymisestä äänesti vain kolmannes asukkaista; valtaosa tataareista boikotoi äänestystä. Krimin hallinnon mukaan äänestäneitä oli yli 80 prosentia. Tataarit sanovat heillä olevan hallussaan todisteet huijauksesta.

Mejlis on kansalaisjärjestö, sillä Ukraina ei myöntänyt sille poliittisen puolueen tai elimen asemaa, vaikka se käytännössä edustaakin valtaosaa Krimin tataareista.

Tuen hakemista sekä myönnytyksiä

Mustafa Jemilev, Mejlisin entinen puheenjohtaja ja legendaarinen neuvostoajan toisinajattelija, on kiertänyt maailmalla hakemassa tukea tataareille. Puhuessaan YK:n turvallisuusneuvostossa New Yorkissa maaliskuun lopussa Jemilev toisti väitteen Krimin äänestyksen väärennöksestä. Hän vetosi Budapestin 1994 sopimukseen, jossa Venäjä ja USA sitoutuivat puolustamaan Ukrainan rajojen koskemattomuutta vastineeksi, että maa luovutti ydinaseensa. Puhe sai Venäjän YK-edustajan raivoihinsa.

Krimin tataarien kansanäänestyksellä on kiire, sillä määräysten mukaan krimiläisiä, jotka eivät ole huhtikuun loppuun mennessä ottaneet Venäjän kansalaisuutta tullaan kohtelemaan ulkomaalaisina. Ei-kansalaisilla ei olisi äänioikeutta, eivätkä he voisi työskennellä valtion laitoksissa. Mejlisin mukaan vain harvat tataarit haluasivat ryhtyä Venäjän kansalaisiksi.

Tataarit ovat myös tehneet myönnytyksen. Kurultai päätti suostua yhteistyöhön Krimin hallituksen kanssa. Paikallisen ATR-kanavan omistaja Lenur Ismailov nimitettiin Kurultain edustajana Krimin varapääministeriksi. Mejlisin varapuheenjohtaja Zaur Smirnov nimitettiin Krimin kansallisuusasioiden komitean johtajaksi.

Aika näyttää miten tataarit onnistuvat takaamaan oikeutensa Krimillä. Toistaiseksi ei ainakaan ole varsinaisen etnisen konfliktin vaaraa venäläisten ja tataarien välillä, vaikka monet ovat sitä pelänneet.

Neuvostoliiton laajin toisinajattelijaliike

Krimin tataarien liikkeellä on pitkä perinne oikeuksiensa ajamisesta passiivisen vastarinnan avulla. Kamppailu sai alkunsa karkotuksessa Keski-Aasiassa Stalinin kuoleman (1953) jälkeen.

Tataariaktivistien ensimmäinen polvi uskoi, että neuvostovalta ratkaisee heidän ongelmansa. Tuhannet vetoomuskirjeet viranomaisille koristeltiin oikeaoppisesti sitaateilla Leniniltä – tuloksetta.

Tataariliikkeen toinen polvi, johon nuori Mustafa Jemilev liittyi 1960-luvulla, kääntyi neuvostovaltaa vastaan. Enää ei uskottu, että tataarien edes haluttiin palaavan Krimille. Ymmärrettiin, että tataarien tapaus oli osa Neuvostoliiton yleistä ihmisoikeustilannetta.

Krimin tataarit loivat suhteita Neuvostoliiton ihmisoikeusjärjestöihin ja -aktivisteihin, kuten Andrei Saharoviin, Pjotr Grigorenkoon ja Ilja Kabaihin. Osa tataariaktivisteista alkoi vaatia laajemminkin demokratiaa, kansalaisoikeuksia ja sananvapautta. He järjestivät mielenosoituksia ja kansalaistempauksia. Krimin tataarien liikkeestä kasvoi tavallaan laajin toisinajattelijaliike Neuvostoliiton historiassa.

Jemilev perusti Saharovin ja 13 toisinajattelijan kanssa 1969 Neuvostoliiton ihmisoikeuksien aloiteryhmän, joka vetosi YK:hon. Neuvostovalta iski takaisin. Jemilev sai kaikkiaan kuusi vankilatuomiota ja istui yhteensä 17 vuotta leireillä.

Lopulta Neuvostoliiton hajottua tataarit pääsivät palaamaan Krimille.

Krimin kansat

* Venäjä valloitti Krimin tataareilta 1783. Neuvostojohtaja Nikita Hruštšev siirsi Krimin Venäjän neuvostotasavallalta Ukrainalle 1954.

* Krimiläisistä venäläisiä on 58 prosenttia, ukrainalaisia 24 prosenttia ja tataareja 14 prosenttia. Venäjä on puhutuin kieli. Krimin 600 koulusta krimintataaria opetetaan vain 14:ssa ja ukrainaa seitsemässä.

 

 

Artikkeli on julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 11.4.2014 ja saman lehden nettisivuilla 13.4.